perjantai 15. maaliskuuta 2013

Paavi Franciscus ja apostolinen köyhyys


Uutta paaviamme Franciscus I:sta leimaa kaksi asiaa: hänen luja kiinnittymisensä kirkon perinteiseen oppiin; maallisen politiikan kielellä, joka kyllä sopii huonosti tähän yhteyteen, hän on siis opillisesti ”konservatiivi”, eli hän ei aja kirkkoon uutuuksia vain niiden uutuuden vuoksi. Toisaalta hänet tunnetaan apostolisen köyhyyden ihanteestaan. Tultuaan Buenos Airesin arkkipiispaksi padre Jorge Bergoglio, S.J., ei asettunutkaan ylelliseen piispanpalatsiin vaan jatkoi asumista niissä yksinkertaisissa ja vaatimattomissa oloissa joihin oli tottunut. No, näitähän on nähty; ei tämä kirkon historiassa mitenkään ainutlaatuista ole, vaikka toki sen verran harvinaista että se yleensä herättää huomiota. Ennen kuin palataan uuteen paavimme, annetaan jutulle vähän historiallista perspektiiviä.

***

1700-luku oli kirkon historiassa jotenkin penseätä ja hengellisesti saamatonta aikaa. Aineellisesti mukava leipäpappeus kukoisti, epäilys ja kyyninen flirttailu valistusaatteiden kanssa olivat yleisiä varsinkin korkeammassa papistossa; 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun huippuvaltiomies, kameleonttimaisen periaatteeton selviytyjä <Talleyrand> oli alun perin niitä ancien régimen viimeisten vuosien piispoja, jotka olivat lähteneet pappisuralle vailla todellista kutsumusta… Toisaalta alin hiippakuntapapisto eli usein äärimmäisessä aineellisessa kurjuudessa. Osa piispoista ja apoteista luopui vallankumouksen aikana kristinuskosta käytännössä kokonaan ja ryhtyi jakobiinihallinnon propagandan äänitorviksi; he edustivat oman aikansa ”vapautuksen teologiaa”.

Mutta yleisesti ottaen vallankumouksen vaikutus kirkkoon oli sittenkin tervehdyttävä. Kukaan aito traditionalisti ei suhtaudu vallankumoukseen (ei Ranskan eikä muihinkaan vallankumouksiin) yksioikoisen torjuvasti, vaan usein näkee niiden kaikissa kauheuksissakin kaitselmuksen kädenjäljen. Kirkollisessa mielessäkin Ranskan vallankumous toimi kuin puhdistava myrsky, joka tehokkaasti seuloi papiston jyvät akanoista. Noin puolet Ranskan papeista kesti tulikokeen, eli he eivät antautuneet antikristillisen jakobinismin edessä mutta eivät myöskään jääneet sokeiksi vallankumouksen syille ja vanhan vallan (mukaan lukien vanhan vallan kirkko) yhteiskunnallisille erehdyksille ja epäoikeudenmukaisuuksille. Nämä miehet viettivät vallankumouksen ajan joko Ranskassa maan alla hyvin vaikeissa oloissa tai maanpakolaisuudessa. Joseph de Maistre kertoo Du pape –kirjassaan näiden pappien ulkomailla herättämästä ihailusta.  

Näistä vallankumouksen kiirastulen karaisemista prelaateista ja heidän innoittamistaan uuden sukupolven papeista tuli restauraatiokauden alkuvuosina monin tavoin nuortuneen ja laihtuneen kirkon piispoja. Victor Hugon Kurjien ensimmäisessä osassa kerrottu tarina Dignen piispasta perustuu todelliseen <esikuvaan>. Emigraatiosta palannut Monsignor Bienvenu de Miollis otti Dignen hiippakunnan kaittavakseen vuonna 1805 - ja alusta saakka hämmästytti hiippakuntalaisiaan luopumalla mm. piispanpalatsista ja asettumalla taloksi huomattavasti vaatimattomampaan kortteeriin (ks. valokuva oheisessa linkissä). Mgr. Miollis on erityisen hyvä esimerkki siksikin, että hän ei ollut "edistyksellinen", saati radikaali uudistaja, joka halusi "tuoda kirkon nykyaikaan". Ei, hän oli opillisesti pikemminkin traditionalisti, joka näki vallankumousta edeltäneen turvonneen ja elähtäneen 1700-luvun rappiokaudeksi, josta oli palattava lähemmäs kirkon juuria. 

***    

Ei tarvita aina konkreettisen vallankumouksen kaltaisia katastrofeja herättelemään kirkkoa ylensyöneen raskaasta unesta. Loivempikin mutta sellaisenaan näköjään krooninen yhteiskunnallinen epävakaus ja oikeudettomuus usein riittää ajamaan saman asian. Onko paavimme omaksuman hallitsijanimen esikuva todella il Poverello, ”Assisin pieni köyhä”? Tämä vaihtoehto näkyy kaikille tulleen ensimmäisenä mieleen, mutta jesuiitan luulisi sittenkin omaksuvan nimensä pikemmin p. Francisco Xavierilta, Kaukoidän apostolilta ja Jeesuksen Seuran (SJ) toiselta perustajalta. Oli miten oli, nimi herättää alluusioita apostolisen köyhyyden ihanteesta, joka 1200-luvulla ruumiillistui erityisesti fransiskaanien eli Vähäisempien veljien sääntökunnassa (OFM). Keskiajan syksyn lähestyessä tällaiselle kristinuskon tulkinnalle kieltämättä oli tilausta.   

On syytä korostaa, että yleisistä mielikuvista huolimatta ylellisyydessä varsinaisesti rypeneet paavit tai piispat ovat pitkässä juoksussa varsin harvinaisia ilmiöitä. Myöhäiskeskiajan ja renessanssiajan paavit sekä muut saman ajan korruptoituneet kirkkoruhtinaat ovat poikkeus, eivät sääntö, eivät ainakaan puolueettomalle tulkitsijalle.

Normaalisti piispat, silloinkin kun elävät varsin mukavissa oloissa, eivät omista palatsejaan; jos he ovat taustaltaan regulaareja eli sääntökuntapappeja, he eivät omista ylipäätään yhtikäs mitään. Silti on turha kiistää, että jo pelkkä tilapäinen käyttöoikeus palatsimaisiin, taideaarteilla sisustettuihin residensseihin ja kaikki muukin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä bling-bling ei ole kirkon varsinaisen tehtävän kannalta ihanteellinen tila. On kuitenkin vaikea nähdä, kuinka siltä voisi kokonaan välttyä. Kirkko näet kaikesta huolimatta elää maailmassa (vaikka ei olekaan maailmasta). On täysin epärealistinen ajatus, että kirkko esimerkiksi pistäisi kaiken ajallisen omaisuutensa myyntiin ja jakaisi rahat sellaisenaan köyhille, ja niillä jotka sellaista esittävät on harvoin puhtaita jauhoja pussissaan; niin Ranskan jakobiinit kuin Venäjän bolsevikitkin ovat tahoillaan käyttäneet tekosyynä kirkkojen ryöstöille milloin nälänhädän uhrien, milloin muuten vain "köyhien auttamista".       

”Apostolisen köyhyyden” ja kirkon rikkauden välinen jännite nousee säännöllisin väliajoin agendalle, ja on tavallista että liioittelu yhteen suuntaan kostautuu päinvastaisella liioittelulla. Näin kävi myöhäiskeskiajalla, näin kävi Ranskan vallankumouksessa; ja näin on käynyt omana aikanamme erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Vaikka fransiskaanien vaatimattomuus oli ytimeltään terve ilmiö, siinäkin voitiin liioitella ja myös liioiteltiin; 1300-luvulla sääntökunnan jyrkin siipi eli ns. spirituaalifransiskaanit ajautuivat täyteen heresiaan. Kirkon sisällä oli ollut paljon väittelyä siitä, olivatko apostolit olleet todella kirjaimellisesti rutiköyhiä, siis vailla mitään omaisuutta. Jos vastaus olisi ollut myönteinen, myöhäiskeskiajan kirkon huomattava omaisuus olisi joutunut todella kyseenalaiseen valoon. Mutta tietenkin vastaus oli kielteinen, senhän voi lukea jo UT:sta; kahdentoista apostolin joukossa esim. Sebedeuksen pojat saattoivat olla jopa suhteellisen varakkaita. Kun tuli selväksi, ettei ollut perusteita kirjaimelliseen omaisuudettomuuteen, osa spirituaalifransiskaaneista päätyi kirkon ulkopuolelle ja heistä tuli käytännössä maantierosvoja ellei peräti terroristeja. Asiaa on tutkinut mm. Umberto Eco, joka on nähnyt näissä myöhäiskeskiajan väkivaltaisissa uskonnollis-yhteiskunnallisissa protestiliikkeissä 1970-luvun Italian Punaisten prikaatien varhaisia hengenheimolaisia.

Jokseenkin tämä sama asetelma aktualisoitui hieman uusissa muodoissa 1960-luvulla Latinalaisessa Amerikassa. Tämän maanosan onneton sisäsyntyinen poliittinen epävakaus ja taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, joiden seurauksena se oli joutunut kansainvälisen suurkapitalismin saaliksi, herätti kirkon omantunnon juuri tuolla mullistusten vuosikymmenellä. Yleisesti ottaenhan kirkko nojautui näissä maissa kreolieliittiin, mistä johtuen se näytti mestitsti- tai intiaanitaustaisten enemmistöjen silmissä usein auttamattomasti sortajalta. Tästäkin on toki aina ollut poikkeuksia alkaen dominikaani-isä <Bartolomé de las Casasista> jatkuen vaikkapa jonkun Paraguayn <jesuiittavaltion> kautta "slummien piispaan" isä <Hélder Câmaraan> saakka. Tuo viimeksi mainittu luopui näkyvästi kaikesta piispallisesta koreudesta ja bling-blingistä muistuttaen siinä paitsi yllä mainittua Dignen piispaa kahden vuosisadan takaa myös uutta paaviamme tämän arkkipiispa-aikoina Buenos Airesissa.

Voisi tietysti mainita vielä oman katedraalinsa alttarille murhatun El Salvadorin arkkipiispa <Óscar Romeron>. Isä Romeron tapauksessa kuitenkin lähestytään jo latinalaisamerikkalaisen vapautuksen teologian arveluttavampia ulottuvuuksia, vaikka häntä itseään ei olekaan syytä epäillä marxilaisuudesta. Valitettavan moni pappi muissa Latinalaisen Amerikan maissa toisti spirituaalifransiskaanien vuosisatoja aikaisemmin tekemän virheen ja alkoi pitää kristinuskoa pelkkänä ajallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen välikappaleena; Marxia, Leniniä, joskus jopa Maoa (!) pidettiin kirkkoisien veroisina auktoriteetteina. Moni pappi tarttui kivääriin ja liittyi äärivasemmistolaisiin guerilloihin; hyvin usein näiden pappien tausta oli jesuiittaveljeskunnassa. Ei siis ihme, että viimeistään paavi Johannes Paavali II:n pontifikaatin aikana (ja erään tietyn kardinaali Ratzingerin johtaessa Uskonopin kongregaatiota!...) sekä jesuiitat että erityisesti latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia joutuivat Rooman oppituomioiden kohteiksi. Läntinen suvaitsevaisto pitää tätä tietenkin osoituksena kirkon keskusjohdon "taantumuksellisuudesta", mutta sopii miettiä, miltä kristikunta näyttäisi, jos vapautuksen teologian edustama uskontulkinta saisi määrätä tahdin.     
    
***

On selvää, että luopuminen henkilökohtaisista etuoikeuksista, loistosta ja ylellisyydestä, tyytyminen vähään eli askeesi termin aidossa ja alkuperäisessä kristillisessä mielessä on toivottava piirre kirkonjohtajissa. "Hengellinen köyhyys" eli olla kiinnittämättä sydäntään mammonaan on syvästi evankelinen asia. Mutta mammona ei merkitse ainoastaan aineellista rikkautta, se merkitsee "maailmaa" kaikkinensa. Siis jokainen vapautuksen teologi, joka pitää kristinuskon päätehtävänä taivaan rakentamista maan päälle, kiinnittää tosiasiassa sydämensä ajalliseen ja on siten kaukana tuosta Evankeliumin autuaaksi julistusten kannustamasta hengellisestä köyhyydestä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ajaminen olisi yksi ajallisista kirkon tehtävistä; se on sitä jo siksikin, että "nälkä on punikki"; nälkä on myös "bolsevikki", "jakobiini", "keropää", "anabaptisti", "spirituaalifransiskaani"; omana aikanamme nälkä on hyvin usein "sandinista" tai "zapatista"... Mitä paremmin nälkä ja epäoikeudenmukaisuus kyetään pitämään aisoissa, sitä paremmin kirkko voi keskittyä julistamaan varsinaista sanomaansa, jolla ei ole mitään tekemistä tämän ajan yhteiskunnallisten kysymysten kanssa.   
  
Kirkon nykyinen sosiaalinen opetus perustuu ennen muuta paavi Leo XIII:n ensyklikaan <Rerum Novarum> (1891). Uskonopillisesti hyvin vanhakantaista katolisuutta edustava kiertokirje, joka selvin sanoin tuomitsi paitsi sosialismin myös laissez-faire -kapitalismin, järisytti kirkollista maailmaa ja jakoi mieliä kaikkialla. Nuori ranskalainen kristitty ja nationalisti, l'Action Francaise -aktiivi, Georges Bernanos otti 1900-luvun alussa innostuneesti vastaan tämän ensyklikan sanoman, joka ei ollut vasemmistolainen eikä oikeistolainen, ei konservatiivinen eikä edistyksellinen vaan - yksinkertaisesti kristillinen. Myöhemmin Bernanos kirjoitti romaanin Maalaispapin päiväkirja, johon sisältyvä dialogi kiteyttää hienosti Rerum Novarum -ensyklikan hengen. Bernanos kuvaa keskustelua kirjan nuoren minäkertojan ja tämän vanhemman kollegan välillä. Kun keskustelu siirtyy vuosikymmeniä aikaisemmin ilmestyneeseen kiertokirjeeseen, vanhempi pappi innostuu: 

[V]ääryys ja hätä saavat vereni kiehumaan. Nyt se on kyllä ohi, et voi ymmärtää… Niinpä esimerkiksi paavi Leo XIII:n kuuluisa kiertokirje – te luette sitä rauhallisesti silmät puoliummessa kuin mitä hyvänsä paastonajan paimenkirjettä. Me tunsimme aikanamme maan järkkyvän jalkaimme alla. Mikä innostus! Olin siihen aikaan Norenfontes’n kirkkoherra, keskellä kaivosaluetta. Tämä yksinkertainen ajatus, ettei työ ole kauppatavara, joka on alistettu tarjonnan ja kysynnän lakiin, ettei palkkojen ja ihmisten kanssa keinotella kuin viljan, sokerin tai kahvin, se mullisti mielet, uskotko? Koska saarnatuolista esitin tätä asiaa, pidettiin minua sosialistina; oikeinajattelevien talonpoikien ansiosta jouduin epäsuosioon ja minut siirrettiin Montreuiliin.” [suom. Helena Anhava; korostus Michelange]

Tästä on kyse. Tässä ei ajeta vallankumousta tai kirkon opin modernisointia vaan vaaditaan  oikeudenmukaisuuden toteutumista kristillisessä Citéssa.

***

Ajallisen oikeudenmukaisuuden saarnaamisen uskottavuudelle on eduksi, jos saarnaaja elää niin kuin opettaa (vaikka ei päinvastainen tilannekaan tietysti saarnan sanomaa asiallisesti vääräksi tee). Vaikuttaisi siltä, että uusi paavimme elää erityisen vahvasti opetuksensa mukaisesti.

Uusi paavi ei taatusti ole kumouksellinen, eikä (jesuiittajuuristaan huolimatta) maltillinenkaan vapautuksen teologian kannattaja. Paavi Franciscus varoitti ensimmäisessä - näköjään jokseenkin spontaanissa - saarnassaan kirkkoa alentumasta pelkästään tämän maailman parantamiseen keskittyväksi organisaatioksi: "Voimme touhuta niin paljon kuin tahdomme, voimme rakennella sitä sun tätä, mutta ellemme koko ajan tunnusta Kristusta, niin pieleen menee. [--] Silloin meistä tulee pelkkä hurskas kansalaisjärjestö (ONG pietosa), mutta Kristuksen morsian emme enää ole." (Saarnan englanninnos on luettavissa <täällä>.)

Eli: paavi Franciscus ei ole "konservatiivi" eikä "edistyksellinen". Hän on kristitty. 


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Konklaavi

Käänsin Le Figaron blogistilta hyvän jutun meneillään olevasta paavinvaalista. Kirjoittaja on Jean-Marie Guénois, uskontokysymyksiin erikoistunut Figaron toimittaja. Mies ei siis ole katolinen apologeetta vaan nimenomaan ammattijournalisti vaikka suhtautuukin kirkkoon perusmyönteisesti (mikä suomalaisiin toimittajiin tottuneesta kyllä saattaa vaikuttaa oudolta yhtälöltä). Alkuteksti löytyy <täältä>.

***
"Meneillään olevan paavinvaalin lopputulosta koskevia ennusteita tulee solkenaan, ja ne myös muistuttavat toinen toistaan. Edellisten konklaavien kokemukset osoittavat, kuinka huteralla pohjalla kaikki ennusteet seisovat. Tällä kertaa tilanne on avoimempi kuin koskaan. Tässä silti seitsemän tapaa veikata vuorenvarmasti pieleen:  


1)      Erehtyä pitämään ennakkosuosikkia voittajana

En nyt tarkoita vanhaa sanontaa, jonka mukaan ”se joka menee konklaaviin paavina, tulee sieltä kardinaalina”. Kyse on yksinkertaisesta matematiikasta: yksi kandidaatti voi ensimmäisellä kierroksella koota taakseen neljäkymmentä ääntä 115:sta, siis suhteellisen enemmistön, ja jää näin kauas valituksi tulemiseen vaadittavasta 77 äänestä. [--] Se joka, kuten vuonna 2005, saa tällaisen tuloksen sekä vahvistaa sen toisella ja kolmannella kierroksella, on matkalla voittajaksi. Jos taas kaksi kandidaattia saa ensimmäisellä kierroksella suhteellisen tasaväkisen tuloksen, kuten oli laita vuonna 1978, ja jos tämä tilanne toistuu parilla myöhemmällä kierroksella, seuraa umpikuja ja molemmat putoavat pelistä. [--] Muistutetaan vielä, että jonkun nimen liputtaminen ennen konklaavia on useimmiten paras keino eliminoida hänen mahdollisuutensa. [--]

2)      Odottaa historian toistavan itseään

Ei ole olemassa kahta toistaan muistuttavaa konklaavia. Historialliset olosuhteet, kirkkoa kulloinkin puhuttavat haasteet ja ongelmat, ovat hyvin erilaisia. Vaaleilla vuonna 1963 (Paavali VI), 1978 (Johannes Paavali I ja JP II), 2005 (Benedictus XVI), vielä vanhemmista konklaaveista puhumatta, on kullakin omat alkemiansa. On kerta kaikkiaan järjetöntä soveltaa menneisyyden malleja yritettäessä ennakoida tulevaa.

3)      Laskelmoida kansallisilla tekijöillä  


Monella on suuri kiusaus tällaiseen järkeilyyn. Niinpä nyt on konklaavissa kuulemma kahdestakymmenestäkahdeksasta valitsijasta koostuva ”italialainen blokki”, joka ratkaisee vaalin lopputuloksen. He kuulemma haluavat ”saada takaisin” vuonna 1978 ”menettämänsä” paavinistuimen. Täten siis italialaisen paavin valintaa voi pitää varmana! Uusi paavi voisi olla vaikkapa kardinaali Scola. Mutta vaikka hän saisi ensimmäisellä kierroksella ”neljäkymmentä ääntä”, kuten italialainen lehdistö arvelee hänen saavan, häneltä silti puuttuisi kolmekymmentäseitsemän ääntä, eli melkein puolet. Ja jos jotkut muut italialaiset tulisivatkin eilispäivän vihollisensa taakse, kaikki Saapasmaan kardinaalit eivät missään tapauksessa äänestäisi häntä. Saman voi sanoa ns. ”amerikkalaisesta blokista”. Vaalikelpoisia amerikkalaisia kardinaaleja on yksitoista, mutta kaukana siitä että he puhuisivat yhdellä äänellä!



4)      Yrittää hintaan mihin hyvänsä löytää ”eksoottinen” paavi
”Nyt on jo latinalaisamerikkalaisen (tai afrikkalaisen, tai aasialaisen) paavin vuoro!” Mistä ihmeestä tämä geopoliittinen kategorinen imperatiivi oikein nousee? Äänestäjien mentaliteettiin sillä ei ole vähäisintäkään vaikutusta. Tämä 115 kardinaalin joukko on kirjaimellisesti kansainvälinen (heitä on kuudestakymmenestä neljästä maasta) ja globaali (intercontinentale). Siksi he nimenomaan eivät hae jonkun tietyn kulttuurin edustajaa vaan päinvastoin henkilöä, joka on riittävän vapaa omista kansallisista ja kulttuurisista juuristaan voidakseen uskottavasti toimia koko universaalikirkon paimenena.  

5)      Pelata "konservatiivit” vs. ”liberaalit" -kortilla  


Eräs uutuus vuoden 2013 konklaavissa on 1970-luvun tyylisten ”edistyksellisten” poissaolo. Tämä suuntaus elää kirkossa edelleen, mutta kardinaalikollegiossa tällä joukolla ei enää ole edustusta, vaikka tällaisia nimilappuja ulkoapäin kiinnitelläänkin milloin kenenkin kardinaalin kaapuun. Jos joku on ottanut pastoraalisesti painottuneen kannan vaikkapa avioeron tehneiden uudelleen avioitumiseen, hänet lasketaan ”edistyksellisten” leiriin. Tällä tavoin tosin moni vuoden 2005 ”konservatiivi” vaikuttaa nyt ”edistykselliseltä”. Mutta todellisuudessa nämä 115 kardinaalia ovat jokseenkin kaikki opillisesti ultraklassisia.

6)      Yrittää soveltaa vaaliin normaaleja politologisia malleja


Tätä voi olla vaikea ulkoapäin ymmärtää. Voidakseen olla merkityksellinen, hyväksytty ja kypsä kardinaalikollegion jäsen, yksikään näistä ”kirkon senaattoreista” ei voi toimia ikään kuin olisi kyse normaalista poliittisesta valintaprosessista. Paitsi yhteinen usko, näitä miehiä yhdistää saman veljeskunnan jäsenyys, ei tosin termin pehmeässä eikä yksinomaan hyväntahtoisessa merkityksessä. Kardinaalien väliset sananvaihdot ovat kuluneella viikolla saattaneet olla kiivaita, mutta he pyrkivät silti pysymään loppuun saakka ”veljinä”. Vaikka eivät ehkä aina olekaan niin hyvissä väleissä, he ovat silti saman perheen jäseniä. Näitä hieman yli sataa meistä yhdistää se, että he jakavat ainutlaatuisen kokemuksen. He eivät ainoastaan keskustele toistensa kanssa, he rukoilevat yhdessä, ja juuri tämä unohtuu helposti. He pyrkivät apostolien lailla, epävarmoina itsestään, odottamaan Pyhän Hengen ratkaisua. [--] Koska on tarkoitus päästä veljelliseen yhteisymmärrykseen eikä niinkään poliittisten voimasuhteiden sanelemaan lopputulokseen, syntyy vaalin edetessä tietty vaikutelma hapuilusta. Muuan vuoden 2005 konklaavin valitsijoista, kardinaali Lustiger, on kuvannut tilannetta Pyhän Hengen ”ryöpsähdykseksi” valintaprosessin ytimessä: ”rauhallinen varmuus valinnasta laskeutui lopulta meihin kaikkiin.”

7)      Aliarvioida vain tälle vaalitavalle ominaisen dynamiikan merkitys


Miksi kardinaalit aloittivat äänestämisen illalla eivätkä esimerkiksi seuraavana aamuna? Yksinkertaisesti siksi, että ensimmäinen ääntenlasku tässä järjestelmässä on tärkein. [--] Tämä ensimmäinen äänestys on ikään kuin vaali vaalin sisällä, ja vain siinä [--] blokit ja liittosuhteet ovat selvästi nähtävissä; niin ja niin moni äänestää sen ja sen ehdokkaan puolesta jne. Saman konklaavin puitteissa on siis tavallaan vain kaksi vaihetta, nimittäin ensimmäinen kierros ja kaikki muut. Ensimmäinen ilta, yö ja seuraavan aamun meditaatio siis erottavat tämän ensimmäisen äänestyksen kaikista seuraavista. Toisella ja sitä seuraavilla kierroksilla ei ole vastaavaa roolia. Niissä ei enää ole kyse oman suosikin valinnasta vaan vallitsevien suuntausten seuraamisesta tai niiden vastustamisesta. Pohjimmiltaan on kyse vaihtoehtojen eliminoinnista aina siihen saakka, kunnes saadaan kahden kolmasosan määräenemmistö jonkun taakse. Yleensä tämä enemmistö löytyy suhteellisen nopeasti. Johannes Paavali II:n valintaan tarvittiin kahdeksan kierrosta, Benedictus XVI:lle riitti neljä. Viimeisten reilun sadan vuoden aikana pidetyissä yhdeksässä konklaavissa paavin löytämiseen on tarvittu keskimäärin 7,5 kierrosta."        

maanantai 11. maaliskuuta 2013

"Tasa-arvoinen avioliittolaki" ja orwellilainen uuskieli

Kuten kaikki tietävät, niin meillä kuin Ranskanmaallakin on viime päivinä taitettu kiivaasti peistä homojen oikeudesta "avioliittoon". Niin paljon kuin nämä kaksi maata muuten eroavatkin, on keskustelu tässä kysymyksessä ollut kummassakin maassa hämmästyttävän samankaltaista. Kielestä ja kielen hallinnasta on pitkälti ollut kyse. Meikäläinen käsite "tasa-arvoinen avioliittolaki" ja sen ranskalainen vastine "avioliitto kaikille" (mariage pour tous) perustuvat kumpikin kielen tietoiseen tai tiedostamattomaan manipulointiin. Olen tähän kevyesti toimittaen kääntänyt ranskalaisen kirjoituksen aiheesta, joka lähes sellaisenaan sopisi meikäläiseenkin tilanteeseen.  Alkuteksti löytyy <täältä>.

"Kun todellisuus ei miellytä, riittää että keksitään uudissanoja muuttamaan todellisuus halutun kaltaiseksi. Kun asia on sopivasti nimetty, se saa halutun muodon, eikä yleisellä mielipiteellä ole asiaan nokankoputtamista. Tätä on sosialistinen uuskieli.


Homoseksuaalisten lobbyjen ensimmäinen voitto taistelussa ”tasa-arvoisesta avioliittolaista” (mariage pour tous) oli juuri onnistuminen kielen manipuloinnissa. Sanat, käsitteet, ilmaisut, joita kuulee pitkin päivää median ja hallituksen suusta, on keksitty juurikin luomaan uutta todellisuutta.


Ajatellaan vaikkapa vastakkainasettelua ”heteroparien” ja ”homoparien” välillä. Tämän vastakkainasettelun tarkoitus on saada meidät uskomaan, että on olemassa jako kahteen seksuaalisuustyyppiin ja että näistä kahdesta mallista heteroseksuaalista mallia suositaan epätasa-arvoisesti. Tällaiselle puheelle ei ole mitään perusteita. Oikeudellisesti tulkittuna on kyse miehistä ja naisista, ei siis tiettyjen ryhmien oikeuksien suosimisesta toisten ryhmien oikeuksien kustannuksella.


Oikeusjärjestelmämme ei ole koskaan pyhittänyt jotakin ”heteroseksuaalista mallia”. Järjestelmä perustuu miehen ja naisen erillisyyteen (altérité), mikä puolestaan sisältyy ihmisyyden perusteisiin. Lain näkökulmasta ei siis ole olemassa homoseksuaalisia tai heteroseksuaalisia vaan mies- tai naispuolisia oikeussubjekteja.       


On huiputusta uskotella, että on käynnissä joku taistelu hetero- ja homoseksuaalien välillä, juoni, jolla pyritään petaamaan maaperää näille vaatimuksille [”tasa-arvoisesta avioliittolaista”].


”Tasa-arvon” käsite: on yritetty ympätä [Ranskan] tasavallan tunnuslause [Liberté, égalité, fraternité] homoseksuaalisten parien taistelulippuun. Mutta tämän käsitteen viljely on pelkkä syötti, koska tunnuslauseessa julistetaan tasa-arvoa kansalaisten eikä missään nimessä ihmiskategorioiden välillä.


Ilmaisu ”avioliitto kaikille” (le mariage pour tous) on keksitty levittämään pseudomyötätuntoista viestiä, mutta itsessään termi ei merkitse mitään. Sillä termiä ”avioliitto” ei koskaan voi soveltaa ”kaikkiin”, muuten koko instituutio tyhjenee kaikesta merkityssisällöstä. 


”Homoseksuaaliset perheet”, ”homovanhemmuus”; siinä lisää merkityksettömiä ja sisällyksettömiä uudissanoja. [--] Sopii kysyä, mitä tarkoittaa ”homoseksuaalinen perhe”. Onko kyseessä koti, joka kokoaa yhteen samaan sukupuoleen kuuluvia aikuisia yhden tai useamman lapsen ympärille? Mikä on sanan ”perhe” merkitys tässä kontekstissa?   


Homolobbyn kannattajat ovat siis ymmärtäneet, että todellisuuden luomiseksi riittää uusien sanojen keksiminen. Idea on sama kuin George Orwellin uuskieli romaanissa 1984. [--]


Mutta sitä homojen ”avioliiton” kannattajat eivät ole ymmärtäneet, että tämä uuskieleen perustuva uustodellisuus on myös helposti purettavissa, sehän ei perustu mihinkään konkreettiseen.


Tästedes jokaisen tulee siis pudottaa omasta kielestään pois nämä tyhjästä nyhjäistyt käsitteet. 
     
Tästedes puhumme aviopareista ja ymmärrämme sillä vain miesten ja naisten välisiä liittoja. Puhumme perheistä ja ymmärrämme sillä yhden isän, yhden äidin ja mahdollisesti heidän lastensa muodostamaa yksikköä.


Puhumme tasa-arvosta yksittäisten kansalaisten välillä.


Kieltäydymme kaikista viittauksista ”homopareihin”, sen sijaan puhumme samaa sukupuolta olevista henkilöistä. Poistamme kielestämme myös kaikki viittaukset heteroseksuaalisuuteen, sen sijaan puhumme miehistä ja naisista.


Kun puhumme ”vanhemmista”, ajattelemme luonnollisesti isää ja äitiä. Homoseksuaaleista puhumme ”huoltajina” (tuteurs, tutrices).


Soveltakoon itse kukin näitä vaatimuksia omalta kohdaltaan kotonaan, työssään, yhteiskunnassa, seurakunnassaan, poliittisessa puolueessaan, missä ikinä vain voi.


Keksityt sanat ja käsitteet olkoot tästedes kiellettyjä meidän puheessamme."

***

Tähän ei suomalaisellakaan ole mitään lisättävää.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Pyhä Mohammed

Jo oli aikakin, että islamia tunnustavat uussuomalaiset maanmiehemme huomioidaan <tässäkin> asiassa: olisihan se nyt pöyristyttävää, että suomalaiset muslimit jätettäisiin näin tärkeästä kansallisesta traditiosta osattomiksi!11!!!

Mutta nyt siis oikeesti! Niin kauas on tämä kansakunta etääntynyt omista juuristaan, ettei edes nimipäiväkalenterin alkuperäistä merkitystä muisteta (tai ainakin teeskennellään, ettei muisteta). Voin ymmärtää, ettei ns. tavallinen tallaaja tiedä kyseessä olevan vanhan kristillisen pyhimyskalenterin profanoitunut muoto. Aina silloin tällöin törmää ihmetteleviin kysymyksiin, miksi ortodoksisessa kalenterissa vaikkapa Johanneksella on useita nimipäiviä vuoden aikana. Jos kysyjänä on juurikin ns. kadunmies, on tietämättömyyttä turha irvistellä (toki sitä voi ja pitääkin surkutella). Mutta että Helsingin yliopiston almanakkatoimiston (mikä instanssi on tämän maan ylin auktoriteetti almanakka- ja kalenteriasioissa) johtaja  päästelee ylle linkittämässäni jutussa suustaan tämmöistä: "Esimerkiksi Jenny-nimeä ei ole suomalaisessa kalenterissa, vaikka sekin on yleisessä käytössä"...! Noh, Jennyhän on muuan variantti suositusta nimestä Johanna (myös mm.: Jaana, Janna, Janina, Janita, Jenni, Jonna; muualla mm. Jane, Janice, Jeanne, Joan, Ivana, Yvonne, Giovanna, Gianna, Juana, Juanita, Hanna...), eli  kyllä myös Jenny-poloisella on kuin onkin nimipäivä; katolisessa ja ortodoksisessa kalenterissa Jennyksi kastetuilla on itse asiassa tarjolla montakin nimipäivää, riippuen siitä kenen tämän nimisen pyhimyksen mukaan heidät on kastettu.

Sopii kysyä, miksi nimipäiviä ylipäätään halutaan tässä maallistuneessa nykysuomalaisessa muodossa viettää? Mitä asian historiallista taustaa tuntemattomat uuspakanat tällaisista vietoista saavat? Mitä ihmeen juhlimista voi olla nimessä, joka on irroitettu alkuperäisestä yhteydestään ja jonka merkitystä tai yhtymäkohtia nimen aikaisempiin kantajiin ei tiedetä? Eli näissä oloissa minun puolestani voidaan Muhammed (myös: Mohamed, Mehmed, Mahomed, Mahmud, Mamet, Ahmed, Hamed, Hamid, Hamdi...) kaikin mokomin ottaa suomalaiseen kalenteriin, siellähän se menee muiden pakanoiden seassa. Sitä paitsi, onhan niitä jo <tämmöisiäkin kalentereita>. Niin että jos Mustilla on nimipäivänsä,  miksi ei Muhammedilla...  

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Ideologioiden turhuudesta


Olen tainnut jo muutaman kerran aikaisemminkin tässä blogissa ilmaista kyllästyneisyyteni sovinnaisiin ideologis-poliittisiin nimilappuihin, noihin enimmäkseen naiivin 1800-luvun lanseeraamiin ismeihin, vaikka toki olen laiskuuttani niihin usein turvautunut itsestänikin puhuessani.

Tosiasiassa kaikkia aidosti merkityksellisiä ja viisaita ajatustraditioita on vaikea tyhjentävästi luokitella sen enempää oikeistolaisiksi kuin vasemmistolaisiksikaan. Ranskassa tämä tajuttiin jo sata vuotta sitten kun joukko nuoria patriootteja heitti kärsimättömästi koko yksiulotteisen janan tunkiolle ja omaksui iskulauseen ni droite, ni gauche!; tämä ”ei oikeistoa eikä vasemmistoa” –skeema on elänyt näihin päiviin saakka, ja viimeksi sen on omaksunut Ranskan uusista yhteiskunnallisista liikkeistä joka suhteessa lupaavin ja tervejärkisin, nimittäin Bloc identitaire.

Bloc ei ainoastaan tietoisesti välttele perinteisiä ismi-perusteisia leimoja ja ole pelkäämättä sen enempää fasistin kuin sosialistinkaan stigmaa, se myös erottuu edukseen suurimmasta osasta muuta länsimaista ns. counter-jihad -liikettä ainakin kahdessa asiassa. Nämä asiat, eli suhtautuminen yhtäältä USA:han ja toisaalta Israeliin, toki liittyvät läheisesti toisiinsa, ja lisäksi niiden laajalti ymmärretään indikoivan ao. subjektin sijaintia oikeisto-vasemmisto -janalla.

Pro primo: Bloc identitaire ei tarvitse Setä Samulia islaminvastaisessa torjuntataistelussaan ja näkee USA:n ja Euroopan etujen olevan suurelta osin ristiriidassa keskenään; ”Ei Allahia eikä Amerikkaa, vaan Europa nostra!” julistavat nuoret identitaarit reippaasti. Pro secundo: Bloc on ottanut Lähi-idän ikuisuuskiistaan selkeän puolueettoman kannan; puheenjohtaja <Fabrice Robertin> sanoin: ”Ei Palestiinan eikä Israelin vaan Euroopan puolesta!”. Juuri tässä kysymyksessä Bloc selkeimmin erottautuu counter-jihadisteista, jotka lähes järjestään näyttävät olettavan Israelin ja Euroopan välille jonkinlaisen kohtalonyhteyden vain siksi, että molempien pääasialliset uhkaajat ovat islamisteja. Tämä luonnollisesti on harvinaisen epähistoriallinen ajatus ja itselleni tärkein syy olla olematta missään tekemisissä nykymuotoisen vasta-jihadin kanssa; tai niin no, Halla-ahon Scriptaa nyt joskun lueskelen, mutta siinä kaikki.

Vaikka Bloc yleensä luetaan osaksi äärioikeistolaista counter-jihad –verkostoa, niin ainakaan <tässä> älyttömässä, monia tarkkailijoita hämmentäneessä eurooppalaisten vastajihadistien hiljattain Israeliin tekemässä pyhiinvaelluksessa ei identitaareja onneksi nähty. Mutta siis jopa Italian neofascistien Gianfranco Fini kävi "hiljentymässä" Jerusalemin Yad Vashem –muistomerkillä! Sinänsä tämä omituinen solidarisoituminen sionistivaltion asiaan ja yleisemminkin se suopeus, jota eurooppalaiset vastajihadistit osoittavat  neokonservatismina tunnetun amerikanjuutalaisen ideologian suuntaan, on kaunopuheinen todiste kaikkien ideologisten nimilappujen turhuudesta.       

***

Maallista politiikkaa ja yhteiskuntaelämääkin huonommin sovinnaiset ismit sopivat kuvaamaan kristinuskoa yleensä ja kirkkoamme erityisesti. Tämä kysymys on erityisen ajankohtainen juuri nyt kun konklaavi valmistautuu valitsemaan Pietarin istuimelle uutta haltijaa. Mitä ihmeellisintä ”vatikanologista” kannunvalantaa on lehdistössä nähty jo nyt, eikä taida olla pelkoa siitä, että tulevan parin kolmen viikon aikana spekulointi ainakaan laantuisi.

”Edistyksellinen” tai ”liberaali” sekä ”konservatiivi” tai ”taantumuksellinen” ovat epiteettejä joita huolettomasti heitellään jokaisen papabile-tasoisen kardinaalin suuntaan mutta jotka ani harvoin sopivat yhteenkään näistä prelaateista; ainakaan emeritus-paavi Benedictus ei sovi mihinkään noista lokeroista, paitsi tietysti kaikkien oikein ajattelevien toimittajien mielestä.   

Seuraava paavi, kuka lieneekin, ei tule olemaan konservatiivi eikä liberaali vaan kristitty, kuten kaikki paavit ennen häntä. <Tässä> hyvä kirjoitus aiheesta ranskantaitoisille.