keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Benedictuksen kahdeksan vuotta

Olen niin sanotusti hidas nauramaan, sillä ilonaiheet tässä maailmassa ja varsinkin tässä ajassa ovat harvassa. Mutta keväällä 2005 ei riemullani ollut rajoja, kun harvinaisen nopean konklaavin jälkeen Sikstiiniläiskappelin savupiipusta tuprahti valkoinen savu ja parvekkeelle asteli kardinaali Joseph Ratzinger. Ratzingerin nousu Pietarin istuimelle oli ainakin itselleni täydellinen mutta yhtä kaikki todella iloinen yllätys. Ratzingerin nimi oli toki vilahdellut veikkauksissa, joita oli alettu eri yhteyksissä pitää vielä Johannes Paavali II:n eläessä. Mutta harvempi olisi pannut hänen puolestaan likoon montaakaan latia, sillä Uskonopin kongregaation prefektiä (eli varhaisemman kielenkäytön mukaan inkvisiittoria) ympäröivä aura ei ollut siitä populaarimmasta päästä. Joskus 2000-luvun alussa olimme erään samanhenkisen tuttavan kanssa messusta palatessamme keskustelleet näistä varsinkin netissä liikkuvista vedonlyönneistä, ja muistan elävästi kuinka keskustelukumppanini mainittua Ratzingerin nimen vilkaisimme toisiamme ja hirnahdimme väsyneesti: just joo, sen kun näkisi... Mutta niin vain nähtiin sekin ihme.

***

Ja nyt Benedictus sitten riisuu kalastajankengät jaloistaan siirtyäkseen epätavalliseen emeritus-paavin asemaan. Mikäpä siinä, se on hänen valintansa ja sille on hyvät perusteet. Benedictuksen edeltäjä valitsi toisin ja sinnitteli loppuun saakka, mikä ei ollut huono valinta sekään. Sillä autuas Johannes Paavali antoi hienon esimerkin tälle nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovalle pakanalliselle ajalle toisenlaisesta tavasta suhtautua vanhenemiseen, ruumiilliseen rappeutumiseen ja kuolemaan. Asian varjopuoli oli se, että paavin heikkouden takia hänen viimeisinä vuosinaan moni tärkeä asia jäi jossain määrin pöydälle, ja ilmeisesti juuri tämän tilanteen toistumisen omalla kohdallaan Benedictus haluaa välttää.

Benedictuksen kahdeksanvuotisen pontifikaatin tärkeimmästä saavutuksesta ei ole epäilystäkään. Jos voi (tietenkin hieman liioitellen) sanoa, että nauroin ääneen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kun tuli tieto Benedictuksen valinnasta, niin toisen kerran sain aihetta kunnon nauruun jo niinkin pian kuin vuonna 2007 kun julkaistiin Summorum pontificum -asiakirja, jolla paavi lopullisesti salli vanhamuotoisen messun eli vuoden 1962 messukirjan mukaiset vietot. Myös Novus ordon messuliturgiaan tuli silminnähtävää ryhtiä ja arvokkuutta. Lähentyminen onnettomaan skismaan ajautuneen FSSPX:n kanssa alkoi niin ikään lupaavasti, ja hyvä merkki oli myös monien anglikaanipappien ja -maallikoiden kotiinpaluu vuosisataisen erämaassa harhailun jälkeen. Kaiken kaikkiaan tuli tunne, että kyllä tämä vielä tästä. "Henkilökohtaisesti" tapasin Benedictuksen Pariisissa syyskuussa 2008, kun kuuntelin yhdessä muutaman sadantuhannen uskonveljen ja -sisaren kanssa paavin selebroimaa ulkoilmamessua Invalidikirkon jättiläismäisellä aukiolla. Hieno muisto jäi siitäkin.

En lähde tässä arpomaan Benedictuksen seuraajaa sen kummemmin, mutta totean vain kuuluvani niihin, joiden mielestä nyt olisi italialaisen vuoro. Sillä kyseessä on sittenkin paitsi universaalikirkon paimen myös Rooman piispa. On kaavailtu sellaista systeemiä, jonka mukaan paavit tulisivat jatkossa seuraamaan toisiaan siten, että yhtä italialaista seuraa kaksi ei-italialaista. Näistä kahdesta viimeksi mainitusta toinen sija kuuluisi puolestaan ei-eurooppalaiselle. Jo viime konklaavin aikaisissa veikkauksissa oli vahvoilla nigerialainen kardinaali Arinze, ja hänen jäämisensä Ratzingerin taakse herätti yhtä typerää kuin odotettuakin kommentointia ns. suvaitsevaiston keskuudessa; jotenkin siihen tyyliin, että entisen Hitler Jugendin Knaben nousu afrikkalaisen ohi nyt oli selviö ja kertoo kaiken katolisen kirkon arvomaailmasta. Ajatuksena siis oli, että kolmannen maailman piispa olisi automaattisesti "edistyksellinen" kaikissa kysymyksissä. Erehdys, paha erehdys! Jos nyt valitaan vaikkapa tuo paljon veikkailtu kardinaali Turkson, tulee moni leuka loksahtamaan uuden paavin ensimmäisten kannanottojen jälkeen, sillä post-modernin Länsi-Euroopan sekopäinen anything goes -arvoanarkia on puhtaasti länsieurooppalainen ilmiö. Muualla ovat arvot vielä kohdallaan, ja kristinuskon tulevaisuuden vankin toivo onkin kaiken kaikkiaan ei-eurooppalaisessa maailmassa; muistettakoon, että Luther-säätiön piispa Väisäsenkin vihki musta afrikkalaispiispa...

***   

Paavin ilmoitus väistymisestään on herättänyt ymmärrettävästi suurta huomiota mediassa. Suomalaisten journalistien aiheeseen liittyvistä jutuista noin 95 % on odotetusti täyttä roskaa, joten ei niistä tämän enempää. Muuallakin toki enemmän tai vähemmän negatiiviset arviot ovat hallitsevana, mutta joukkoon mahtuu paljon hyvääkin. Linkitän tähän loppuun Pat Buchananin hienon <blogikirjoituksen>, lähinnä siksi että se on kirjoitettu kielellä, jota  oman blogini (molemmat) lukijat ymmärtävät vaivatta.        
           

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti