maanantai 28. tammikuuta 2013

Auschwitzin tirkistysaukko eli mietteitä holokaustin muistopäivän jälkeen


Vainojen uhrien muistopäivä tuli ja meni. Tuo päivä nostaa Euroopan juutalaisten toisen maailmansodan aikana kokeman tragedian ikään kuin omaan pahuuden kategoriaansa, vaikka muitakin vainojen ja joukkotuhojen uhreja ollaan muistavinaan. En sinänsä vähättele juutalaisten tragediaa; tai niin no, joidenkin mielestä tietenkin jo holokaustin suhteellistaminen on sen ”vähättelemistä”, mutta näistä näkökannoista minä viis veisaan.

En siis lainkaan ihmettele sitä, että nykyjuutalaiset muistelevat ja surevat 5 000 000 tai useampaa murhattua heimolaistaan. Se on heidän luonnollinen oikeutensa ja ihmeellisempää olisi, jos he eivät surisi. Mutta minun kannaltani holokaustin pääongelma on muualla.

Historiankirjoituksen tai historiakuvien historiassa eli ns. metahistoriallisessa tutkimuksessa tunnetaan ”tirkistysaukon” käsite. Se tarkoittaa jotakin yksittäistä ja tarkkaan rajattua historiallista ilmiötä tai tapahtumaa, jonka kautta tarkastellaan huomattavasti laajempia ja myös ko. ilmiötä ajallisesti varhaisempia historiallisia kokonaisuuksia. ”Tirkistysaukon” käyttäminen vääristää näkökulmaa väistämättä. Asiaa havainnollistanee Suomen historiasta tuttu ”joulukuun 6. päivän tirkistysaukko” (Osmo Jussila), eli autonomian ajan ja joskus sitä edeltävienkin vuosisatojen tulkinta Suomen myöhemmän valtiollisen itsenäisyyden valossa. Juutalaisten ja juutalaisvastaisuuden historiassa on perusteltua puhua ”Auschwitzin tirkistysaukosta”.

Holokausti on aiheuttanut tuhoisan vinoutuman historiankäsityksissä. Auschwitzin valossa on tulkittu ja tulkitaan edelleen täysin asiattomasti juutalaisten kokemia todellisia ja osin kuviteltujakin vääryyksiä vuosituhansien aikana. Auschwitz on mahtava valttikortti kenen tahansa riittävän röyhkeän pelurin käsissä. Käsitys juutalaisvihan ylimuistoisuudesta ja kaiken kattavasta luonteesta historiassamme voi toki olla ymmärrettävä holokaustin kaikessa ankaruudessaan itse kokeneen juutalaisen näkökulmasta. Mutta ei sen pitäisi olla sitä meille muille. Esimerkiksi kristinusko on perimmäiseltä luonteeltaan tietenkin antijudaistista, mutta ei tämä tosiasia uskostamme antisemitististä tee. Tuon vasta 1800-luvulla syntyneen biologismin (siis rasismin) yhtymäkohdat varhaisempaan juutalaisvastaisuuteen ovat pinnallisia ja satunnaisia eikä 20. vuosisadan moderni antisemitistinen raakuus ole mitenkään väistämätön seuraus sinänsä todellisesta perinteisestä juutalaisvastaisuudesta. Yritän selvitellä tätä mutkikasta tematiikkaa muutamasta näkökulmasta.

***      

Aloitan omakohtaisesti mieleeni jääneellä, Pariisissa syksyllä 2008 tapahtuneella episodilla. Vietin tuolloin Ranskassa useamman kuukauden, joista suurimman osan juuri Pariisissa. Syyskuun alussa tein kuitenkin muutaman päivän mittaisen ekskursion kauniiseen Chambéryn alppikaupunkiin Savoijin departementin arkistoja penkomaan. Chambéryssa silmiini osui aamukahvilla paikallislehdestä uutinen, joka kertoi edellisenä päivänä aivan omilla pariisilaisilla ”kotikulmillani” tapahtuneesta antisemitistisestä tai sellaiseksi tulkitusta välikohtauksesta. Juuri jutussa mainittu tuttu osoite Pariisin 10. kaupunkipiirissä kiinnitti huomiotani ja siksi luin jutun tarkkaan.

Nuori juutalaispoika oli tullut pahoinpidellyksi ilmeisesti arabitaustaisten ikätovereidensa taholta. Jutussa oli käytetty päälähteenä pojan tuohtunutta isää, joka tosin lopulta myönsi, että antisemitismi teon motiivina oli hänen oma arvauksensa, sillä juutalaisvastaisia solvauksia tai mitään muitakaan sen suuntaisia viitteitä ei ollut esittää; mutta isä oli yhtäkaikki varma siitä, että pahoinpitelijät eivät voineet olla tietämättömiä hänen poikansa juutalaisuudesta. Meditoikaapa tuota lausetta hetki.

Pojan juutalaisuuden ilmeisyys selittyy todennäköisesti hänen hasidiasullaan, sillä noilla kulmilla Bellevillen ja Ménilmontantin tienoilla on vanhastaan asunut paljon erityisesti ns. Lubawitchin hasideja jos toki muitakin ääriortodoksisia juutalaisia. Ja tämä ulospäin selvästi erottuva juutalaisuus siis oli pojan isälle merkki teon juutalaisvastaisuudesta. Mutta nythän on asianlaita niin, että teinipojilla on kaikkialla maailmassa tapana pätkiä johonkin ulkoryhmään (ja usein aivan mihin tahansa ulkoryhmään) kuuluvia ikätovereitaan turpaan, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Pojat nyt ovat sellaisia. Ehkäpä pahoinpitelijät olivatkin liikkeellä ilman mitään tuon kummempia motiiveja. Olisiko heidän pitänyt jättää vastaan tuleva sopiva uhri rauhaan vain siitä syystä että tämä sattui olemaan juutalainen?

Pojan isän näkökulmasta epäilys juutalaisvastaisuudesta teon taustalla oli toki ymmärrettävä, ja tulkoon nyt sanotuksi että se luultavasti oli myös asiallisesti ottaen täysin oikea. Noilla kulmilla asuu paljon paitsi juutalaisia myös muslimeja, ja muslimit tunnetusti ovat meitä länsimaalaisia huomattavasti lojaalimpia omalle uskonnolleen ja sivilisaatiolleen, siksi he hanakasti kostavat uskonveljiensä kokemat vääryydet näiden sortajien heimolaisille piittaamatta henkilökohtaisen syyllisyyden tai syyttömyyden kaltaisista trivialiteeteista. Todennäköisesti he näkivät pariisilaisessa hasidipojassa ”sionistin” ja toimivat sen mukaisesti. Ja tekivät siinä tietysti väärin, vaikka tällaisen itsestäänselvyyden sanomisen pitäisikin olla tarpeetonta. 

”Auschwitzin tirkistysaukko” on kuitenkin pääsyy siihen, että tämäkin tapaus ylipäätään läpäisi Ranskassa kansallisen uutiskynnyksen. Samaisesta tirkistysaukosta osaltaan johtuu sekin, että nykyään huoli muslimien ”antisemitismistä” kukkii erityisesti maahanmuuttokriittisessä (muka-) konservatiivisessa blogosfäärissä, siis niissä samoissa piireissä joissa ahkerasti heilutellaan niin Amerikan kuin Israelinkin lippuja. Tuo kertomani pariisilaisen juutalaispojankin tapaus luultavasti tulkittaisiin nimenomaan tämän arabien paatuneen ”antisemitismin” ilmauksena, ja nuo nyrkkisankarit liitettäisiin suoraan samaan jatkumoon Adolf Eichmannin kanssa. Kuitenkin kertomani episodin logiikka on täsmälleen sama kuin näissä meidän kotoisissa pikku ”kausteissamme”, joissa joku maahanmuuttaja joutuu jonkinasteisen väkivallanteon kohteeksi ja joissa teon motiiviksi säännönmukaisesti oletetaan rasismi.

***                  

”Auschwitzin tirkistysaukko” vääristää siis historiantulkintoja monin tavoin. Mietitään hieman tapaus Eino Kailaa.

Maailmansotien välisenä aikana kansainvälisesti tunnetuimpiin filosofeihimme kuulunut Kaila oli maailmankatsomukseltaan (paleo-) konservatiivi ja lämmin saksalaisen kulttuurin ystävä. Hän myös sympatisoi kansallissosialismia, vaikka tekikin sen ilmeisesti enemmän hyväuskoisuuttaan kuin pahantahtoisuuttaan ja vaikka hänellä jo varhain heräsi vakavia epäilyksiä natsismin perimmäisestä luonteesta;  natsisympatiat olivat ennen Götterdämmerungin katastrofia ja tuon aatteen todellisten kasvojen paljastumista aika tavallinen asenne eurooppalaisissa konservatiivipiireissä muuallakin kuin Suomessa. Kailan kohdalla eräs totuuden hetki koitti vuonna 1943 kun saksalaisten käynnistämä Tanskan juutalaisten vaino tuli päivänvaloon Suomessa.

Kaila kirjoitti Uuteen Suomeen lyhyen artikkelin, jossa hän tuomitsi saksalaisen miehityshallinnon toimet jyrkästi ja ilmaisi pettymyksensä siihen, että hänen ihailemansa saksalaiset sortuivat kohdistamaan vainon ”niin hyvin syyllisiin kuin syyttömiinkin” juutalaisiin [korostus alkup.]. Kailan artikkelin tärkein on nähdäkseni tässä:

"Eurooppalaisen hengen ydinkohtiin kuuluu joukko vakaumuksia, joita ei voi kieltää ilman että samalla koko tämän sivistyksen elävä henki tuhotaan. Sellainen vakaumus on se, että syytöntä ei saa rangaista hänen heimolaisensa syyn tähden. [--] Sellainen vakaumus on, että jonkun ajatuksen totuus on riippumaton siitä, kuka on sen julistaja, esimerkiksi mitä rotua hän on."

Juha Mannisen kirjoittamasta artikkelista Eino Kaila ja kolmas valtakunta (Tieteessä tapahtuu, vol 25. Nro 4 (2007)) saa lisätietoa: Mannisen artikkeli on PDF-muodossa luettavissa <täällä>.

Kailan puhe ”niin hyvin syyllisistä kuin syyttömistäkin” vainojen uhreista saattaa herättää hämmennystä monessa nykytulkitsijassa. Sitä tekee myös Juha Mannisen kohdalla, mutta hän ei silti erehdy pitämään Kailaa itseäänkin antisemiittinä, kuten moni muu epäilemättä tekisi. Kaila nimenomaan ei ollut antisemiitti, siis rasisti, vaikka todennäköisesti suhtautuikin juutalaisuuteen ja juutalaisiin yleisesti ainakin jonkin verran epäluuloisesti. Juuri siitä tulee tuo puhe "syyllisistä" juutalaisista. Epäluulo oli holokaustia edeltävinä aikakausina paitsi tavallista ja luvallista myös täysin ymmärrettävää erityisesti konservatiivisen maailmankatsomuksen omaavien eurooppalaisten keskuudessa.

Tulkitsen tapaus Kailaa näin: ennen II maailmansotaa kukaan täysijärkinen kristityn taustan omaava konservatiivi ei voinut olla muuta mieltä kuin että juutalaisten keskuudesta löytyi suhteettoman paljon noita Kailan mainitsemia ”syyllisiä”, siis perinteiselle länsimaiselle sivistykselle vieraita ja jopa avoimen vihamielisiä elementtejä. Juutalaisten yliedustus bolsevikkien, anarkistien, raivotasavaltalaisten, kirkon vihollisten, psykoanalyytikkojen, finanssikeinottelijoiden, avantgarde-taitelijoiden, eri sortin libertaarien (ja ehkä jopa libertiinien) keskuudessa näytti selvältä ja hyvin todennäköisesti olikin sitä. Konservatiiveista vain tyhmimmät toki uskoivat Sionin viisaiden protokollaan tai muihinkaan salaliittoteorioihin, ja moni lienee sisimmässään ymmärtänyt senkin, ettei juutalaisilla ollut kovin vahvoja syitä tukea perinteistä kristillis-konservatiivista järjestystä Euroopassa tai muuallakaan. Mutta sehän ei kokonaiskuvaa konservatiivien näkökulmasta muuksi muuttanut.

Siinä vaiheessa kun natsit sitten alkoivat soveltaa rasismiaan kaikessa kauheudessaan ”niin hyvin syyllisiin kuin syyttömiinkin” erottuivat jyvät akanoista ja konservatiivit kansallissosialisteista. Saksassa useampi kuin yksi tuleva Hitlerin murhaamista yrittänyt konservatiivi tervehti vielä 30-luvun alussa natsien (tuolloin enimmäkseen varsin lieviä) juutalaisvastaisia toimia tyydytyksellä, mutta mieli muuttui nopeasti kun ymmärrettiin, mistä oli kyse. ”Auschwitzin tirkistysaukon” vaikutusta on se, että näiden konservatiivien juutalaisia kohtaan tuntema ymmärrettävä epäluulo liitetään sellaisenaan joukkotuhon jatkumoon. Samaa vaikutusta on myös nykyään meidän (Medinath) Israeliin torjuvasti suhtautuvien leimaaminen antisemiiteiksi, ja tätä sontaa sataa niskaamme erityisesti (muka-)konservatiivisen oikeiston suunnalta.

***            

Aleksandr Solzhenitsyn sai oman osansa antisemitismiepäilyistä, ja tässäkin tapauksessa syy löytynee viime kädessä ”Auschwitzin tirkistysaukosta”. Kun Vankileirien saaristo julkaistiin Lännessä 70-luvun alussa, useimmissa laitoksissa (myös suomalaisessa) oli mukana kirjailijan itsensä valitsema kuvitus. GULagin varhaishistoriaa käsittelevien lukujen yhteydessä oli kuvaliite viidestä leirikomendantista tai muuten tärkeästä GULagin johdossa vaikuttaneesta kommunistikihosta; näistä viidestä neljä oli helposti tunnistettavissa juutalaiseksi. Kun Solzhenitsynilta vaadittiin selitystä kuvien valintaan, hän vastasi käyttäneensä niitä kuvia joita oli käsiinsä saanut. (En ole vielä tullut hankkineeksi Sofi Oksasen toimittamaa uutta suomalaista editiota enkä siis tiedä ovatko samat kuvat mukana siinäkin.)

Epäilemättä olisi ollut toisissa olosuhteissa mahdollista valita kokonaan ei-juutalaisista koostuva viisikko (tai kuusikko, tai kymmenikkö). Mutta silloin olisi pitänyt kyllä noudattaa tietoista, poliittisen korrektiuden sanelemaa karsintaa, sillä siinä määrin huomattava oli juutalaisten yliedustus kaikilla punaisen terrorin tasoilla. Näin siis ainakin siihen saakka, kun Stalin alkoi massoittain tuhota bolsevikkien vanhaa kaartia.

Juutalaisten komissaarien tai tshekistien juutalaisuutta tulee tietenkin pitää immateriaalisena detaljina käsiteltäessä tilannetta, jossa nämä olivat vallassa ja toimeenpanivat vainoja itse, mutta sellaisena sitä olisi lähtökohtaisesti pidettävä myös silloin kun he itse joutuivat vainotuiksi. Tuossa jälkimmäisessä tilanteessa juutalaisuus kuitenkin monissa tulkinnoissa muuttuu merkittäväksi tekijäksi.  Juutalaisten yliedustus vanhojen bolsevikkien joukossa on tehnyt mahdolliseksi esittää Stalinin puhdistuksetkin viime kädessä juutalaisvainona, mikä tulkinta sivumennen sanoen elää ja voi hyvin joissakin piireissä nykyäänkin ja näin pönkittää juutalaisten uhristatusta entisestään.

GULagissa oli juutalaisia myös vankeina, se on selvä. Punaisen terrorin uhreina tuhoutui suuria määriä viattomiakin juutalaisia (ei siis vain kaikkea muuta kuin viattomia bolsevikkeja). Mutta kuolivatko he nimenomaan juutalaisuutensa takia, on kysymys erikseen; ja sekin, kuolivatko he viimeksi mainitussakaan tapauksessa nimenomaan ”antisemitismin” takia, muodostaa vielä kokonaan oman ongelmatiikkansa.

Ajattelen tässä tietenkin tilannetta, jossa sekä vainoaja että vainottu olivat juutalaisia. Tällaisia tilanteitahan saattoi tulla eteen mm. silloin kun joku juutalaistaustaisen komissaarin komentama ”taistelevien jumalattomien” terroriosasto saapui joskus 20-luvulla ukrainalaiseen shtetliin ja kävi paikallisen synagogan rabbin ja vanhinten kimppuun. Kaikkein hölmöimmän käsityksen mukaan tässäkin oli kyse nimenomaan antisemitismistä, sillä tuossa tulkinnassa ko. komissaari kuului filosemiittien rakastamaan ja selitysvoimaltaan mahtavaan kategoriaan ”itseään vihaava juutalainen”; ihmetellä tietysti voi, mikä viha toveri komissaaria silloin motivoi, kun hän joukkoineen jatkoi naapurikylään vainoamaan sikäläisiä kristittyjä.

Kaikkien näiden kysymysten tasapainoista tulkintaa vaikeuttaa ”Auschwitzin tirkistysluukku”; se saa niin helposti pitämään vainotun juutalaisuutta relevanttina tekijänä silloinkin kun sellaiseen ei olisi mitään aihetta.

***

Mutta kaikille vainojen viattomille uhreille, niin juutalaisille kuin muillekin:   
יִתְגַּדַּל וְיִתְקַדַּשׁ שְׁמֵהּ רַבָּא etc… (Requiem aeternam dona eis Domine, lux perpetua luceat eis, requiescant in pace).


keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Suomen Turussa 450 vuotta sitten


Suomen ja Ruotsin yhteisen historian tuntemus on surkeata ja ilmeisesti vain surkeammaksi muuttuu. Sanottu pitää paikkansa Pohjanlahden kummallakin puolen, vaikka ruotsalaisten kohdalla tilanne lienee vielä huonompi kuin meillä. Mutta ei taida meilläkään moni tietää, että tämä juuri alkamamme ajastaika 2013 on tärkeä juhlavuosi. Nykyisessä työpaikassani Turun linnassa asia jotenkin näkyy, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei näytä muualla juurikaan noteeratun. Yritän tässä korjata tilannetta osaltani.

Vuonna 1563 eli tarkalleen 450 vuotta sitten vietettiin karussa ja köyhässä Suomenmaassa niin komeita ”linnanjuhlia” ettei sellaista ollut aikaisemmin täällä juurikaan nähty; ja sopii kyllä epäillä, onko nähty sen jälkeenkään. Tarkoitan tietenkin Suomen Juhana Herttuan ja hänen vastavihityn puolisonsa Katariina Jagellonican renessanssihovia Turun linnassa. Juhanan ja Katariinan yhteistä aikaa Turussa ei kestänyt täyttä vuottakaan, mutta nuo muutamat kuukaudet ovat kyllä muistamisen arvoisia ainakin näin juhlavuonna.

***

Kuningas Kustaa Vaasalla oli neljä poikaa kahdesta avioliitosta. Esikoispoika Erikin äiti oli muuan saksalainen ruhtinatar, mutta kolme nuorinta olivat loppuun saakka sitkeästi katoliseen uskoon pitäytyneen Margareta Leijonhufvudin lapsia. Näistä vanhin oli Juhana, joka sattumoisin oli myös kuninkaan lempilapsi. Hänestä Kustaa-kuningas sitten teki Suomen herttuan.

Turun linnan keskiaikainen kuninkaansali
Kustaa oli käymässä valtakuntansa itäisessä pääosassa vuosina 1555–56. Koko valtakuntaa hallittiin tuolloin Turun linnan ns. keskiaikaisesta kuninkaansalista  käsin. Tuon pitkäksi venähtäneen vierailun tärkein anti oli Suomen herttuakunnan perustaminen ja sen läänittäminen Juhanalle. Kaksi nuorintakin poikaa, Kaarle ja Magnus, saivat omat herttuakuntansa Ruotsin puolelta, joten ei Juhanan herttuakunta aivan ainutlaatuinen ollut. Erikistä, esikoisesta, piti kruununperijänä kerran tuleman koko valtakunnan hallitsija, joten nämä kolme herttuakuntaa oli ainakin osaksi tarkoitettu eräänlaiseksi lohdutuspalkinnoiksi nuoremmille. Juhanan herttuakunnan kohdalla syyt olivat myös ulkopoliittiset, sillä vanha kuningas halusi vahvistaa valtakunnan itärajaa voimistuvaa Venäjää vastaan. 

Juhana (1537-92)
Kesäkuun 27. päivänä 1556 annetun läänityskirjan mukaan Juhanan herttuakuntaan kuuluivat Turun ja Kokemäenkartanon läänit sekä Ahvenanmaa. Juhanan läänityksiin ei siis teoriassa kuulunut likimainkaan koko Itämaa (so. Suomi termin nykymerkityksessä), mutta faktisesti hänen valtansa ulottui ainakin huipussaan ollessaan kaikkialle maahan. Samaisen läänityskirjan mukaan Juhana sai herttuakunnan ikuiseksi omaisuudekseen ja sen tuli periytyä hänen miespuolisille jälkeläisilleen normaalien primogenituurisäännösten mukaisesti. Edelleen asiakirjassa painotettiin sitä, että Juhanan tuli pysyä Ruotsin kuninkaan uskollisena vasallina ja tarvittaessa toimittaa myös asevoimaa koko valtakunnan käyttöön.   

Juhana oli herttuaksi tullessaan vasta 19-vuotias, mikä osittain selittänee sen innon, jolla hän heti tarttui uuden pienoisvaltionsa hallitusasioihin. Hän venytti valtansa rajoja selvästi läänityskirjan kirjaimen tuolle puolen ja hoiteli asioita varsin itsenäisesti. Juhana loi herttuakunnalleen sellaisia fiskaalisia, hallinnollisia ja juridisia rakenteita, jotka epäilyttävästi muistuttivat itsenäisen valtion vastaavia instituutioita. Hän harjoitti käytännössä omaa Tukholmasta riippumatonta ulkopolitiikkaakin naapureiden eli Moskovan, Liivinmaan ja Puolan suunnilla.

Juuri nuo Juhanan ulkopoliittiset harrastukset koituivat kohtalokkaaksi hänen asemalleen Suomen herttuana. Niin kauan kuin vanha Kustaa-kuningas eli, asiat pysyivät hallinnassa, mutta Erikin noustua valtaistuimelle 1561 alkoivat vaikeudet. Lahjakkaalla mutta monin tavoin tasapainottomalla ja väkivaltaisella Erikillä oli taipumusta myös silkkaan vainoharhaisuuteen, ja jo siksikin hän seurasi veljiensä herttuallista vallanpitoa hyvin epäluuloisesti; maantieteellisistä syistä kaikkein epäilyttävin tilanne vallitsi Erikin näkökulmasta tietenkin Juhana-herttuan puoli-itsenäisessä Suomessa. Ennen kukistumistaan Juhana ehti kuitenkin viedä vihille Katariina Jagellonicansa ja hallita Suomea hänen kanssaan hetkisen. Erik antoi liitolle suostumuksensa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan tekikin sen pitkin hampain.

***    
Katariina Jagellonica (1526-83), Suomen herttuatar, myöhemmin Ruotsin kuningatar

Mutta kuka oli herttuatar Katariina? Kuten jo nimestä huomaa, tämä Puolan kuninkaan Sigismund I Vanhan tytär oli puolalais-liettualaista Jagiełłon (liett. Jogaila) ruhtinassukua. Katariinan äiti Bona Sforza taas oli italialaisten renessanssiruhtinaiden sukua ja kuuluisan, vaatimattomista oloista huomattavaan valta-asemaan nousseen kondottieerin (palkkasoturipäällikön) jälkeläinen.

Katariina Jagellonica oli miestään yksitoista vuotta vanhempi. Katariinaa ei varsinaisesti tunnettu kauneudestakaan, jalosta luonteesta ja hurskaudesta kylläkin. Syyt avioliittoon olivat tietenkin poliittiset, tarkemmin sanoen ulkopoliittiset. Avioitumalla puolalaisen prinsessan kanssa Juhana sai Puolasta mahtavan liittolaisen voimistuvaa ja aina vain vaarallisemmaksi muuttuvaa, arvaamattoman Iivana IV Julman hallitsemaa Venäjää vastaan. Juhanan johdolla Suomi siis noudatti jokseenkin puhdasta reunavaltiopolitiikkaa.

Huolimatta siitä, että kyseessä oli ajan tavan mukaan ns. järkiavioliitto, Juhanan ja Katariinan avioliitosta tuli varsin onnellinen. Puolisoiden välille kehittyi ilmeisen aito kiintymys. Turvattuaan ensin entisen jalkavaimonsa Kaarina Hannuntyttären (tulevan ”Laiska-Jaakko” de la Gardien isoäiti) aseman Juhana lähti hakemaan nuorikkoaan vuonna 1562 laivalla nimeltä Ursus Finlandiae (siis ”Suomen karhu”). Häitä vietettiin Liettuan Vilnassa syksyllä ja kotiinsa Turun linnaan pari saapui jouluaattona samana vuonna. Katariinan mukana tuli suuri määrä hoviväkeä, kokkeja, musikantteja ja muita viihdyttäjiä. Kolme katolista pappiakin tuli; avioliittosopimuksen ehtoihin kuului se, että Katariina saisi pitää kiinni isiensä uskosta ja harjoittaa sitä vapaasti vaikka hänen miehensä oli koko herttuakuntansa tavoin tietenkin luterilainen.

Myös ylellisiä talous- ja sisustustavaroita Katariina toi tullessaan, sellaisiakin joista ei täällä karussa Pohjolassa ollut aikaisemmin kuultukaan. Täytyy muistaa, että Katariina oli italiattaren tytär, ja hänen äitinsä maa oli tuohon aikaan Euroopan edistynein. Harva tietää, että Katariinan ansiosta Suomessa tuli käyttöön vaikkapa sellainen ihme kuin haarukka vuosikausia aikaisemmin kuin Englannin hovissa.

Sitä lyhyttä aikaa, jonka herttuapari Suomessa vietti, leimasivat loisteliaat juhlat. Vanhaa, kolkkoa ja epämukavaa Turun linnaa oli edeltävinä vuosikymmeninä monin tavoin paranneltu mm. rakentamalla kokonaan uusi palatsikerros tilavine ja valoisine juhlasaleineen ja makuukamareineen. Myös linnan lämmitysjärjestelmä oli perusteellisesti uudistettu; avarat salit lämmitettiin nyt avotakoilla ja kaakeliuuneilla aikaisemman tehottoman hypokausti-uunin sijaan. Huoneiden kodikkuutta lisäsivät seinäpaneloinnit, taidokkaasti kudotut gobeliinit, maalaukset, kattokruunut, pöytäliinat ja matot. Kaikki nämä uutuudet olivat aikaisemmin olleet täällä jopa ns. paremmissa piireissä tuntemattomia ylellisyyksiä. Kaiken kaikkiaan linna oli Katariinan sitä emännöidessä muuttunut tylystä bastionista suhteellisen miellyttäväksi château-tyyppiseksi asuinlinnaksi. 

***
Kuningas Erik ei pitänyt Juhanan puolalaissuuntauksesta. Tilanne olikin omituinen, kun Erikin johtama Ruotsi oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalla samaan aikaan kun hänen teoreettinen vasallinsa Suomen Juhana oli Puolan kanssa läheisissä väleissä. Lopulta vuoden 1563 keväällä Erik kutsui koolle valtiopäivät, joilla hän tekaistujen todisteiden nojalla tuomitutti Juhanan kuolemaan valtiopetoksesta. Erikin joukot alkoivat piirittää Turun linnaa kesällä, ja Juhana antautui jo elokuussa.

Nyt Juhana ja Katariina vietiin vankeuteen Gripsholmin linnaan Ruotsiin. Katariinalle tarjottiin mahdollisuutta hyvin mukavaan yksityisvankeuteen, jos hän vain suostuisi eroamaan miehestään. Vastaukseksi Katariina osoitti kihlasormustaan, jossa oli teksti Nemo nisi Mors, eli ”Ei kukaan muu kuin Kuolema [erota meitä]”. Katariina seurasi Juhanaa ensin vankeuteen ja onnen myöhemmin kääntyessä Ruotsin valtaistuimelle kuningattareksi. Suomeen he eivät koskaan enää palanneet. Näin lyhyeen päättyi Suomen herttuakunnan taru (muodollisesti status toki jäi voimaan), mutta lyhyydestään huolimatta tuo aika heitti historiaamme pitkän varjon. Vähiten kiinnostava ei suinkaan ole asian uskonnollinen aspekti.

***     
Herttuatar Katariina Jagellonican uskonnollisten tarpeiden täyttämiseksi hänen käyttöönsä annettiin Turun linnan vanha keskiaikainen pitosali aivan vanhan kuninkaansalin vierestä. Tuosta pienestä salista Katariina muokkasi yksityisen kappelinsa ja siellä hän kuunteli säännöllisesti pyhää messua. Teoriassa hän näin menettelemällä rikkoi lakia, sillä katolisuus oli jo jonkin aikaa ollut maassa kiellettyä. Joka tapauksessa Katariinan Suomessa viettämät kuukaudet merkitsivät aidon katolisuuden viimeistä hentoa kukintoa näillä rannoilla moneen vuosisataan. Ehkä juuri siksi tämä nykyään ”nunnankappeliksi” (mikä ihmeen nunna Katariina muka oli?) kutsuttu tila on kaikista linnan huoneista lähinnä minun omaakin sydäntäni ja viivähdän siellä aina kun voin.

Katariinan katolisuus epäilemättä vaikutti välillisesti myös Juhanaan, joka kuninkaaksi myöhemmin noustuaan pyrki aktiivisesti sovintoon Rooman kanssa. Punaisena kirjana tunnettu liturginen kompromissiyritys on ehkä tunnetuin esimerkki tästä Juhanan katolisoivasta tendenssistä. Myös jesuiitat osoittivat 1500-luvun viimeisellä neljänneksellä tiettyä aktiivista mielenkiintoa Ruotsin ja Suomenkin suunnalla. Mutta Katariinan vuonna 1583 kuoltua ja Juhanan pian sen jälkeen avioiduttua uudelleen hänen katoliset taipumuksensa alkoivat haihtua melkein saman tien.

Sigismund III Wasa (1566-1632)
Oliko Katariinan ja Juhanan suomalaisilla kytkennöillä mitään tekemistä sen kanssa, että nimenomaan Pohjanlahden tällä puolen vaikkapa tuo Punaisen kirjan mukainen messuliturgia säilytti suosionsa pidempään kuin muualla valtakunnassa? Ehkä ainakin osittain. 1590-luvulla Suomen käskynhaltija marski Klaus Fleming oli tunnetusti Juhanan ja Katariinan pojan kuningas Sigismundin miehiä valtakuntaa repivässä valtaistuinriidassa. Fleming hallitsi Suomea Sigismundin nimissä Tukholmasta piittaamatta ja oli uskonnollisestikin lähellä katolista kuningastaan. Flemingin kuoltua ja Kaarle herttuan periessä lopullisen voiton, Punaisen kirjan edustama puolikatolisuus katosi täältäkin. Mutta luterilaisen puhdasoppisuuden entisestään kiristyessä 1600-luvun alussa suomalaisia yhä laajalti epäiltiin paavillisista taipumuksista - eikä luultavasti aiheetta.    

***          

Juhanan ja Katariinan hovi on kiinnostanut myöhempien aikojen suomalaisia isänmaanystäviä, ja moni on mielellään tahtonut nähdä siinä itsenäisen Suomen alkuidun. Nämä ovat epäilemättä suurelta osin anakronistisia liioitteluja, mutta en sittenkään lyttäisi ajatusta aivan totaalisesti. Katsotaan kauniiksi lopuksi, mitä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen Suomen kansan historiassaan (1881) tästä aiheesta sanoo:

"Luonnollista on, että herttuan hoviväessä oli hyvin paljon ulkomaalaisia; useat tulivat Katariinan seurassa Puolanmaalta, ja Juhanan omatkin henkivartijat eli drabantit olivat enimmältään muukalaisia. Kuitenkin myös oman maan aatelinen nuoriso näkyy halullisesti tulleen tähän iloiseen hoviin, missä oli paras tilaisuus hienompia herrastapoja oppimaan, ja jollei Eerikin epäluulo ja siitä syttyvä riita olisi esteeksi tullut, olisi epäilemättä Suomen ylimyskunta vähitellen yhtynyt Juhana herttuan seuraelämään. Sitä, että muutoin herttualla tai hänen miehillänsä olisi ollut aikomus tehdä Suomenmaasta tai Suomen herttuakunnasta jokin erityinen ja itsenäinen valtakunta, ei ole voitu toteen näyttää; vielä vähemmän saamme sovittaa myöhemmän ajan kansallisia harrastuksia sen ajan oloihin. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut olevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia. Niinpä kerrotaan, että kun häneltä kirje oli lähetettävä Ranskan kuninkaalle, Kaarle IX:lle, hän, joka kuitenkin oli vieraissa kielissä varsin taitava, ei taipunut sitä kirjoittamaan muulla kielellä kuin suomeksi. Ja yleensäkin hän osoitti maamme asioista hellää huolenpitoa, josta aikaa voittaen epäilemättä olisi hyviä hedelmiä kasvanut, ellei tapausten tulva niin pian olisi temmannut Juhanaa pois maanääriltämme ja tehnyt surkean lopun tästä herttuallisesta komeudesta.
[--]
[Juhana-herttuan lähdettyä maasta] oli kyllä huomattavana, että isänmaamme jälleen oli joutunut syrjäiseksi maakunnaksi, johon hallituksen huolenpito harvoin kääntyi. Jokin kolkkous [tuli] ilmoihimme Juhana herttuan kukistumisen perästä."       

maanantai 14. tammikuuta 2013

Civitasin kaikkien aikojen suurin voimannäyttö

Eilen 13. tammikuuta Civitas kokosi Pariisiin pitkään ja huolellisesti valmistellun suurmielenosoituksen homojen ns. avioliittoa ja adoptio-oikeutta vastaan. Verkkolehti <Sarastuksen> puolella jo käsittelinkin tätä järjestöä ja sen viime syksynä järjestämiä mielenosoituksia saman teeman ympäriltä. Tämä tuorein tempaus siis kuitenkin oli suksee vailla vertaa. Suomenkin uutiskynnys ylittyi kunnolla. Yle raportoi aiheesta suhteellisen <asiallisesti>.  

Femenin akat olivat tällä kertaa poissa Pariisista, ja juuri siksi Civitasin mielenosoitus sujuikin erittäin rauhallisesti. Sen sijaan radikaalifeministimme päättivät nyt iskeä suoraan Pahuuden Sydämeen eli Vatikaaniin. Paavin johtama sunnuntain keskipäivän Angelus-rukous keskeytyi hetkeksi, kun pari hullua femakkoa aloitti shownsa. Hesarin tulkinta välikohtauksesta on mielenkiintoinen: "Paavin viikottainen siunaustilaisuus Pietarinkirkon parvekkeelta Vatikaanissa häiriintyi, kun yläosattomissa protestoineet naiset joutuivat väkijoukon vihan kohteeksi." [HeSa, 14.1.] Ai jaa. "Väkijoukon vihako" sen häiriön siis aiheuttikin? 

Käännän tähän Civitasin puheenjohtaja Alain Escadan tuoreen bloggauksen Civitasin <kotisivuilta>. Tuo kommunikean alussa mainittu Pinel-aukion tilaisuus tarkoittaa koko demonstraation ydintapahtumaa. Sitä taas tuki kaiken kaikkiaan huomattavasti suurempi joukko kuin tuo mainitut 50 000 henkeä. Escadan maininta "lähes miljoonasta" tukimielenosoittajasta on todennäköisesti hieman liioiteltua, kuten mielenosoitusten järjestäjien ilmoittamat luvut yleensäkin. Sen sijaan sadoista tuhansista voi ilman epäilystä puhua. 

Tänään 13. tammikuuta [järjestämämme mielenosoitus] oli ilmiömäinen menestys. Koskaan aikaisemmin ei Civitas-instituutti ole onnistunut keräämään ympärilleen yhtä suurta ihmisjoukkoa. Melkein 50 000 henkeä kerääntyi Pinel-aukiolle rukoilemaan Ranskan puolesta ja tuomitsemaan hallituksen luotaantyöntävän lakiesityksen [samaa sukupuolta olevien ”avioliiton” laillistamisesta]. Tahdomme tässä lausua kiitoksemme niille lukuisille ystävillemme, jotka yhdistyivät tukemaan asiaamme tänään. Kansakunnan pääkaupunkiin kokoontui sunnuntaina lähes miljoona mielenosoittajaa kaikkialta Ranskasta. Mielenilmauksesta tulisi vetää selkeät johtopäätökset: jos Tasavallan presidentti [Hollande] haluaa välttää virkakautensa päätymisen katastrofiin, hänen on otettava todesta kansakunnan selvästi ilmaisema mielipide [lakiesityksestä].


Civitasin mielenilmaus sujui erittäin rauhallisesti [--] laulaen ja rukoillen. Medialta toivoisi löytyvän sen verran kunniallisuutta että tunnustaisivat meidän rauhallisuutemme silloin kun paikalla ei ole äärivasemmiston häiriköitä. Mitä tulee Femenin aktivisteihin, he onnistuivat tekemään itsensä täysin naurettaviksi tänä aamuna paavin ikkunan alla Angelus-rukouksen aikana. Me tuomitsemme jyrkästi tämän provokaation ja kiitämme karabinieereja järjestyksen palauttamisesta, samoin kuin kiitämme Ranskan poliisivoimia, jotka huolehtivat meidän demonstraatiomme turvallisuudesta.

 -Alain Escada, Civitas-instituutin puheenjohtaja