maanantai 16. joulukuuta 2013

"Marxilainen" paavi herättää pahennusta

Suomen vihreän liikkeen (nota bene! kyseessä on eri asia kuin nykyinen hallituspuolue nimeltä Vihreät – de Gröna) ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva tri. Eero Paloheimo kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Välit selviksi – ja joka suuntaan. Se on hyvä nimi poliittiselle pamfletille, ja se sopisi mainiosti myös tämän blogijuttuni otsikoksi tai vähintään alaotsikoksi. Paavi Franciscuksen tietyt yhteiskuntapoliittiset <kannanotot> näet ovat aiheuttaneet näppylöitä erityisesti joissakin sellaisissa amerikkalaisissa konservatiivipiireissä, jotka eräissä muissa suhteissa ovat lähellä katolisen kirkon opetusta. Minusta on erittäin ilahduttavaa, että paavi näillä ulostuloillaan selvittää niin sanoakseni välejä Paul Ryanin kaltaisten tyyppien suuntaan; Ryan on olevinaan katolilainen mutta tosiasiassa hän on Ayn Randin opetuslapsi.  

Yhdysvaltain neocon-tyylisen oikeiston vastenmielisimpiin edustajiin kuuluva radiodemagogi Rush Limbaugh veti todenteolla herneen nenäänsä paavin viimekuisesta kirjoituksesta (ks. linkki yllä), joka tämän missourilaisen räyhääjän mukaan oli ”puhdasta marxismia”. Moinen analyysi on jopa Limbaughn mittapuilla merkki niin lähellä lattiatasoa kulkevasta ajattelusta, että äijä voisi muuttaa nimensä kirjoitusasun muotoon Limbo; jokseenkin noinhan se kai lausutaankin.   

Sanotaan se nyt vielä kerran, että paavi Franciscuksen opetus ei edusta kirkon traditiossa minkään sortin uutuutta; esimerkiksi paavi Leo XIII:n yli sata vuotta sitten julkaisemaa De rerum novarum –ensyklikaa on eri yhteyksissä tullut jo sivuttua vähän <siellä> sun <täällä>. Mutta meitä läheisimpinäkin aikoina kirkon suhde kapitalismiin on herättänyt hämmennystä erityisesti joissakin amerikkalaisissa tulkitsijoissa. Muistettakoon, että paavi Johannes Paavali II oli suuri sankari reaganilaisissa konservatiivipiireissä niin kauan kun hän keskittyi kommunismin vastaiseen ristiretkeensä. Mutta kun tuo taistelu onnekkaasti meni pois päiväjärjestyksestä 90-luvun alussa ja kun paavi käänsi aseittensa suuntaa kohti pidäkkeetöntä kapitalismia, joka erityisesti kolmannessa maailmassa on lähes yhtä tuhoisa ja epäkristillinen ilmiö kuin kommunismikin, venähti useampi kuin yksi voitonriemuinen naama Atlantin takana. Paavi Franciscus kaiken kaikkiaan siis jatkaa edeltäjiensä suurta linjaa, vaikka tekeekin sen oman itsensä näköisin painotuksin.

En väitä, etteivätkö jotkut uuden paavimme kannanotot herättäisi minussakin hienoista levottomuutta. Ajattelen erityisesti hänen liturgista vapaamielisyyttään, enkä ole erityisen ilahtunut kaikista hänen maahanmuuttoasiaa sivuavista linjauksistaankaan. Mutta paavi on paavi on paavi. Lisäksi viran takana on ihminen, jolla tietysti on myös oikeus omiin mielipiteisiinsä.  

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vaskistit marssilla

Katsoin eilisen A-talkin, ja nyt sen sitten tiedän minäkin: Sarastus on ”fasistinen lehti”. Ja koska Suomen Sisun verkkosivuilla on suora linkki ko. ”lehteen”, on myös Sisu umpivaskistinen puulaaki; no, Sisun edustama ideologia nyt on tiedetty viimeistään Leif Salménin ansiokkaasta ja syvältä luotaavasta analyysistä lähtien...

Sarastuksen linkkiluettelosta puolestaan avautuu portteja monien hyvin mielenkiintoisten eurooppalaisten, enemmän tai vähemmän identitaaristen (so. ”fasististen”) liikkeiden sivuille. Pääosin ranskan- ja italiankielisiä ytimekkäitä juttuja ja usein pelkkiä raflaavia kuvia julkaisevalla <Zentropa-sivustolla> törmäsin hauskaan pikku postaukseen, jonka käännän tähän, vaikka italian taidoissani ei kehumista olekaan. Käsittelyssä on siis eurooppalaisen identitaarisen verkoston ja varsinkin italialaisen CasaPound –organisaation edustaman ”fasismin” vakavasti otettavuus (tai pikemminkin sen puute...): 
Sinä valitat television turruttavaa vaikutusta, mutta kotonasi on iso taulu-tv; tuomitset amerikanisaation, mutta viikonloppuna viet tyttöystäväsi Eurodisney-huvipuistoon; olet katolilainen, mutta pidät itseäsi muita parempana; laulat Kaarle Suuren uhrimielen ylistystä, mutta ei sinua itseäsi taistelussa nähdä; [--] vihaat rahaa, mutta rakastat mukavuutta; sanot itseäsi fascistiksi, mutta kannat huolta silmälasinkehystesi oikeasta merkistä ja kledjujesi muodikkuudesta; torjut konformismin, mutta luulet tatuointiesi ja lävistystesi olevan epäsovinnaisuuden merkki; puhut vallankumouksesta, mutta venyt sängyssäsi puolille päivin; tuomitset systeemin, mutta toivot valmistuvasi hyvin arvosanoin ja pääseväsi siisteihin sisätöihin sekä saavasi naisia; jauhat itsemurhasta, mutta osaat vain ryypätä [--]...     

Ajatuksissasi olet raju kapinallinen. Mutta vain ajatuksissasi.


(Parli di abbrutimento televisivo, ma possiedi un’enorme flat screen, denunci l’americanizzazione ma porti la tua ragazza in un finesettimana ad eurodisney, sei cattolico ma ti credi migliore degli altri, canti il sacrificio della Charlemagne ma domani non sarai più la, vorresti che le donne siano diverse ma quelle che scegli sono sempre le stesse, odi i soldi ma ami il comfort, ti dici fascista, ma ti preoccupi di più della marca dei tuoi occhiali e della forma del tuo giaccone, rifiuti il conformismo, ma pensi che i tuoi tatuaggi e i tuoi piercing lo confermino, parli di rivoluzione ma non riesci a svegliarti la mattina, denunci il sistema ma speri che ti riconosca, ti regali diplomi, carriera e successo socio/femmineo, parli di suicidio ma sai solo ubriacarti, invochi il sacrificio ma tremi di fronte alla digos, ami il pericolo ma non fino in fondo, sogni l’assoluto, ma ti dici che occorre comunque guadagnarsi la giornata… 
Nella tua mente sei un super ribelle. Solo là.)
Siinä kiteytettiin hyvin myös monen Sarastus-lehden ympärillä pyörivän tyypin harrastelema estetisoiva ”radikalismi”. Viittaanko nyt siis itseenikin? No totta kai viittaan. Valitettavasti.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Pisa-huolia muuallakin

Hiljattain julkistetut Pisa-tutkimuksen tulokset ovat puhuttaneet muuallakin kuin hieman pudonneessa Suomessa ja katastrofaalisella tavalla romahtaneessa Ruotsissa. Ranskalaisiakaan ei paljoa naurata, sillä maailman viidenneksi vahvimman talousmahdin 25:ttä sijaa tässä koulutusvertailussa voi hyvällä syyllä pitää täydellisenä epäonnistumisena. Syyllisiä etsitään. Vallassa olevan vasemmiston mielestä nykyhallintoa edeltänyt kymmenen vuoden oikeistovalta on vastuussa, tietenkin koska ”epätasa-arvo”...  

<Rioufol> on luonnollisesti toista mieltä:

Koulutuskatastrofista on vastuussa suurelta osin vasemmisto, sillä sen politrukit ovat hallinneet yksinvaltaisesti kansallista koulutuspolitiikkaa koko sodanjälkeisen ajan. [--] Juuri ”edistykselliset” ovat egalitaristiseen ja syrjinnänvastaiseen ideologiaan vedoten ohjanneet nykytilaan johtanutta kehitystä. Professori Jean-Paul Brighelli toteaa tämän päivän [keskiviikko 4.12.] Figarossa: ”[--] Nyt maksamme laskua niistä sosialistien koulutuspoliittisista linjauksista, joiden mukaisesti keskityttiin pedagogiikkaan [opetettavan aineen substanssin sijaan], nostettiin koululainen järjestelmän keskiöön sekä älyttömästi heikennettiin kieliopin painoarvoa ’arkikielisyyden’ hyväksi. Tehottomista opiskelumetodeista puhumattakaan.” La fabrique du crétin –kirjan (”Idioottitehdas”, 2005) kirjoittaja muistuttaa, että kuka tahansa 13-vuotias kiinalaiskoululainen on ”vastaavalla tasolla matematiikassa kuin ranskalainen yliopisto-opiskelija”. Kulttuurimme taantumisen pitäisi mobilisoida oikeisto toimimaan.   
   Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Omasta puolestani pidän ”antirasistista” ideologiaa osavastuullisena siitä, että tasavallan koululaitos on romahtanut; koulu on muuttunut de facto epätasa-arvoiseksi juuri pakkomielteisessä vimmassaan saarnata tasa-arvon autuutta. Tämä asenne tuomitsee kaikkein osattomimmat pysyvään ulkopuolisuuteen. Uusien vähemmistöryhmien erilaisuuden kunnioittamisen tekosyyllä sekä joka käänteessä rasismia, muukalaisvihaa ja syrjintää vastaan vaahdoten nämä hyvää tarkoittavat sielut varovat vaatimasta [mamu-oppilailta] yhtään mitään ja siten tosiasiassa aiheuttavat heidän syrjäytymisensä. Tämä politiikka riistää kaupunkien nuorilta, myös heistä lahjakkaimmilta, mahdollisuuden oppia olennaisia sekä koulussa että myöhemmin yhteiskunnassa tarvittavia taitoja. Kaikkein vastenmielisintä tässä sekasotkussa on nähdä, kuinka sosialistit tukemalla monikultturismin ideologiaa tulevat antaneeksi uusranskalaisille erivapauden olla sopeutumatta yhteisiin normeihin. Kun ponnistelua ei enää vaadita, kun auktoriteetti antaa periksi, koulu tosiasiassa tyhmentää niitä joita sen pitäisi kehittää. Siksi koko nykyinen integraatiomalli on mietittävä uusiksi ja pysyvästi käännettävä selkä tälle ideologiselle ”antirasismille”, joka käsitteenäkin on vailla todellista merkitystä ja tyhjää täynnä. Nyt on korkein aika.          
 

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Bernanos, luddiitti

Georges Bernanos (1888-1948)
Jatkan Suomessa huonosti tunnettujen ranskalaisten traditionalistikirjailijoiden tekstien kääntämistä Sarastukseen. Tällä kertaa on vuorossa Georges Bernanos, jolta käänsin <katkelman> pamfletista La France contre les robots eli "Ranska vastaan robotit" (1944).

Bernanos'n puhtaasti kaunokirjallisesta tuotannosta on jo vuosikymmeniä sitten suomennettu ainakin teokset Maalaispapin päiväkirja (1936) ja Mouchette (1937). Nyt Sarastukseen kääntämäni pätkä on esseistisempää Bernanos'ta ja valottaa ennen muuta hänen raivokasta mutta pohjaltaan tervehenkistä antimodernismiaan. Bernanos vihasi angloamerikkalaisen teknologianpalvonnan rantautumista Ranskan maaperälle mutta ei silti suhtautunut mitenkään erityisen siirappisesti (Ranskankaan) menneisyyteen, ei varsinkaan keskiaikaan jolle moni katolinen traditionalisti valitettavan usein hairahtuu antamaan suuremman arvon kuin se todella ansaitseekaan.

Bernanos muistuttaa monessa suhteessa Solzhenitsynia. Vaikka ranskalainen ei kirjailijana tietenkään ole slaavilaisen lavea eivätkä hänen romaaninsa mitenkään erityisen "polyfonisia" (kuten Solzhenitsynilla), miesten ajatusmaailma ja erityisesti heidän suhteensa modernismiin on olennaisesti samansukuinen. Ei ole sattumaa, että Bernanos tunsi voimakasta ja myötäelävää mielenkiintoa Venäjän kovia kokenutta kansaa kohtaan. Maalaispapin nimihenkilön eli Ambricourtin kirkkoherran kautta Bernanos mietiskelee tähän tapaan:
Niin, saatan ajatella venäläisiä jonkinlaista uteliaisuutta, hellyyttä tuntien. Kun on itse kokenut kurjuuden, sen mystilliset, jakamattomat ilot, saa esimerkiksi venäläisten kirjailijain lukeminen itkemään. [--] Kuvittelen venäläisten olevan kurjaa kansaa, kurjien kansaa, kansaa joka on tuntenut kurjuuden hurman, omistanut sen. Jos kirkko voisi nostaa jonkin kansan alttarille ja jos se valitsisi tämän, tekisi se siitä kurjuuden suojeluspyhimyksen, sen erityisen esirukoilijan. [suom. Helena Anhava]   
Solzhenitsynista Bernanos ei luonnollisestikaan tiennyt mitään, mutta Dostojevskia ja Gorkia hän luki antaumuksellisesti, ja se näkyy.

Nuoruudessaan vuosisadan vaihteessa Bernanos oli tiiviisti mukana Charles <Maurrasin> johtaman monarkistis-nationalistisen l’Action française –järjestön toiminnassa (jatkossa AF). AF kokosi siipiensä suojaan monia Ranskan kolmanteen tasavaltaan tyytymättömiä monarkisteja, joista useimmat olivat myös enemmän tai vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Nuori Bernanos oli niitä, jotka ottivat kristinuskon erityisen tosissaan; hän harkitsi hetken pappisuraakin. Tosin ne, jotka mieltävät käsitteen "kristinusko" jonkun Tolstoin, Martin Luther Kingin tai nykysuomalaisen valtavirtaluterilaisuuden tapaan, saattaisivat pitää joitakin Bernanos'n kantoja hieman erikoisina...

Varsinkin AF:n nuoriso-osasto eli aika ajoin melko räväkkäotteinen taistelujärjestö <Camelots du Roi> ("Kuninkaan katukauppiaat") oli tärkeä osa Bernanos'n elämää. Näissä merkeissä hän osallistui mm. nuorekkaan seikkailuhenkiseen yritykseen kaataa Portugalin tuore tasavalta ja palauttaa sikäläinen kuningas takaisin valtaistuimelleen; hanke meni (odotetusti) myttyyn. Kotimaassakin Bernanos oli mukana monessa vuosisadan alun poliittis-yhteiskunnallisessa kärhämässä: hän mm. osoitti mieltään Jeanne d'Arcin kunniakasta muistoa loukannutta lyseonlehtori <Thalamasia> vastaan ja pääsi peräti antamaan korvapuustin tälle tasavaltalaiselle hulttiolle ja historianvääristelijälle... Eli reipashenkistä oli meno, mutta ajan mittaan Bernanos rauhoittui vaikka ei koskaan luopunut peruskatsomuksistaan eli rakkaudesta vanhaan Ranskaan ja Kristukseen. Monista vanhoista AF:n jäsenistä poiketen hän valitsi Espanjan sisällissodassa puolueettoman asenteen tuettuaan ensin kansallisia (so. "fasisteja") mutta petyttyään näiden summittaiseen väkivaltaan. Myös toisessa maailmansodassa hän antoi kynänsä de Gaullen käyttöön siinä missä useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat Petainin miehiä.

Yleispoliittisesti Bernanos'ta on mahdotonta luokitella sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan, mikä on aina merkki siitä, että miehellä ovat aivot ja sydän niille kuuluvilla paikoilla. 
  
Bernanos’n nuoruudessa polttava sosiaalinen kysymys, työväestön ahdinko, oli myös Ranskan katolilaisten agendalla varsin korkealla arvosijalla, vaikka sille annetut tulkinnat ja yhteiskunnalliset johtopäätökset vaihtelivatkin. Paavi Leo XIII kiertokirje Rerum Novarum (1891), joka selvin sanoin tuomitsi laissez faire –kapitalismin, järisytti koko katolista maailmaa ja jakoi mieliä Ranskassakin. 1900-luvun ensi vuosina poliittisesti aktivoitunut nuori Bernanos seisoi kaikesta sielustaan tämän opillisesti hyvin vanhakantaisen mutta sosiaalisesti valveutuneen uskontulkinnan takana.  

Rerum Novarum –ensyklikan kanssa jokseenkin samanaikaisesti esiin noussut ja siihen muutenkin läheisesti liittyvä korporatistinen talousajattelu osoittaa, ettei tässä uudessa sosiaalisessa tietoisuudessa ollut kyse mistään 1900-luvun loppupuolen ”vapautukseen teologiaan” verrattavasta kirkon perinteen vastaisesta liikkeestä, vaan yhtäaikaa traditionalistisesta ja radikaalista vastauksesta ajan haasteisiin. <Korporatistiset> sekä niitä joissain suhteissa muistuttavat <distributistiset> opit olivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vahvasti ajan hengessä, vaikka näillä suuntauksilla sinänsä olikin ikivanhat ja pitkälti kristillisestä filosofiasta löytyvät juuret.

Bernanos'n paljon kohistu juutalaisvastaisuus nousee selkeästi hänen sosiaalipoliittisista positioistaan. Samassa La France contre les robots -pamfeltissaan, josta myös uusin Sarastus-tekstini on peräisin, Bernanos tilittää suhdettaan juutalaisuuteen seuraavasti:
Olen vanhan Ranskan mies, ja minulla on vapaus verissäni. Voitte nyt sanoa minulle, että vanha Ranska ei ollut kovin lempeä juutalaisille. En hyväksy heidän kokemiaan vääryyksiä, mutta niitä täytyy ymmärtää. Juutalaiset ovat aina olleet edelläkävijöitä. Yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien he ovat kaikin keinoin ponnistelleet synnyttääkseen kristillisen yhteiskunnan sisälle kapitalistisen yhteiskunnan. [suom. minun] 
Liioiteltua tulkintaa ehkä, mutta noin asia varsin yleisesti nähtiin, ja on myös helppo ymmärtää, miksi.

Myös tämä Sarastus-katkelma on toki täynnä luddiitin raivoa, retorisia liioitteluja ja äkkivääriä purkauksia, mutta kaiken kaikkiaan La France contre les robots on nautittavaa lukemista. Sitä voinee pitää jonkinlaisena Bernanos'n joutsenlauluna ja testamenttina, sillä pian sen julkaisemisen jälkeen hän kuoli.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Jean Raspail ja "Big Other"

Käänsin Sarastukseen tällä kertaa Raspailin Figarolle antaman <haastattelun>, joka on julkaistu 3.2.2011. Haastattelun syynä oli tuolloin tapahtunut Le Camp des Saints -romaanin uudelleenjulkaisu. Tässä haastattelussa keskeisessä roolissa on "Big Other" -hahmo, jonka Raspail kehitteli nykyään kaikissa länsimaissa vallitsevan toiseuden kultin allegoriseksi personifikaatioksi ja jonka hän esitteli romaaninsa uuden painoksen esipuheessa. Hahmon nimi on tietenkin väännös Orwellin dystopiaromaanin Big Brotherista.

Big Other -läppää lukuun ottamatta tässä haastattelussa on hieman päällekkäisyyttä edellisen Raspail-käännökseni kanssa, mutta ei se mitään; tämä on tavallaan systemaattisempi ja muutenkin hieman perusteellisempi esitys Raspailia kiinnostavista teemoista. Kannattaa erityisesti panna merkille, että Raspaililla ei ole mitään sitä vastaan, että kristillisen kulttuuritaustan omaavat ihmiset eurooppalaisine geeneineen rikastuttavat "perusranskalaisuutta", ja hän jopa avoimesti myöntää sinänsä olevan totta
"että nykyinen Ranska on tulosta suurenmoisesta ja siunauksellisesta väestöjen sekoittumisesta. Galloromaanisen pohjan lomaan on tullut aineksia frankeilta, burgundeilta, viikingeiltä, visigooteilta jne. Sitten on juonteita elsassilaisilta, baskeilta, katalaaneilta, Elsassin ja Lothringenin juutalaisilta, bretoneilta, provencelaisilta jne. Lopulta tulevat vielä italialaiset, espanjalaiset, puolalaiset ja portugalilaiset juonteet: Ranska siis otti Euroopan luokseen, ja kas, tästä syntyi perusranskalaisuus." 
Kyse on siis vastaanottajamaan kulttuuriin ja lakeihin integroitumaan lähtökohtaisesti halukkaista ja kykenevistä tulijoista. Ranskan (ja miksei Suomenkin) jossain määrin kirjavien juurten myöntäminen ei tarkoita monikultturismin hyväksymistä sellaisessa muodossa kuin missä vallitseva kulttuurimarxilainen oikeaoppisuus sitä yrittää tunkea meidän kurkuistamme alas; toisaalta jossakin Hommafoorumissa riittää neandertaloideja, joiden nyanssien taju näissä kysymyksissä jättää toivomisen varaa, noin kohteliaasti ilmaistuna...   

Jutun voi lukea alkukielellä mm. <täällä>. Kyseisen Figaro-haastattelun englanninkielistä käännöstä en tällä kertaa löytänyt, ellei oteta lukuun aivan luokattoman huonoa Google-kääntäjän avulla tehtyä sepustusta parillakin amerikkalaisella sivustolla. Sen sijaan <täältä> löytyvässä englanninkielisessä jutussa Raspail puhuu jokseenkin samasta asiasta, vaikka tilaisuus onkin toinen, nim. samoihin aikoihin annettu tv-haastattelu.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Pat Buchanan, 75 vuotta

Noin viikko sitten Mr. Patrick J. Buchanan, nykyamerikkalaisista konservatiiveista viisain ja muutenkin sympaattisin, saavutti 75 vuoden kunnioitettavan iän. Vähän myöhässä siis tulevat Palaneen käryä -blogin onnittelut, mutta parempi näinkin. Vdare-sivuston <onnittelukirjoituksessa> Tom Piatak toteaa Buchananin olleen "oikeassa kaikissa kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvaltain politiikkaa sivuavissa merkittävissä kysymyksissä". Ja näinhän se asia onkin. Buchananin edustaman tradition näkökulmasta obamat ja neoconit ovat Yhdysvaltojen todellisten etujen kannalta jokseenkin yhtä tuhoisia ilmiöitä. 

Muutamia erityisesti allekirjoittanutta miellyttäviä esimerkkejä Buchananin vankasta paleokonservatismista: Buchanan on surrut "G.O.P.:n" ("Grand Ole Party", so. republikaanit) joutumista neokonservatiivien ja kristillisten sionistien käsiin; hän ei näe kauppapoliittisessa protektionismissa mitään automaattista pahaa; hän on johdonmukaisesti vastustanut jokaista USA:n sotaista maailmanparannusprojektia viimeisten reilun parinkymmenen vuoden aikana; hän on ankarasti ruoskinut Yhdysvaltain järjetöntä sitoutumista Israelin yksipuoliseen tukemiseen Lähi-idän kiistassa. Ja niin pois päin. Keep on going, Sir! 

Felicem natalem & benefaciat vobis Deus!

      

maanantai 4. marraskuuta 2013

Bretagnen kansannousu

Bretagnessa kuohuu. On itse asiassa kuohunut jo useita viikkoja. Pariisin keskushallinnon käyttöönottama ympäristövero (écotaxe), jonka on näillä näkymin tarkoitus astua voimaan ensi vuoden alussa ja joka tulee vaikeuttamaan raskaasti bretoni-maanviljelijöiden ja muidenkin ammatinharjoittajien elämää, laukaisi pitkin viime viikkoa kärjistyneiden mielenilmausten sarjan. Varsinaista vakavaa kuolonuhreihin johtanutta väkivaltaa ei ole toistaiseksi nähty, mutta reipashenkistä ja oikeamielistä vandalismia kylläkin: monin paikoin Bretagnen valtateiden varsilta nousevat mustat savupatsaat kertovat mielenosoittajien polttamista tietulliporteista ja liikenteenvalvontatutkista.
Tietulliportti Lanrodecin lähellä pari päivää sitten


Vaikka levottomuuksien laukaisijana toimi keskushallinnon veropolitiikka vähän samaan tapaan kuin jossakin Yhdysvaltain teekutsuliikkeessä, kyse on silti paljon syvemmästä ja vuosikymmenten kuluessa kasautuneesta tyytymättömyydestä. Tämä liikehdintä on olennaisesti identitaarista: <Finistèren> mielenosoittajat julistavat: ”Olemme finistèreläisiä, bretoneja ja eurooppalaisia, mutta emme jakobiineja!” Bretonien kapina ylittää ilahduttavasti puoluerajat. Bretagnen kansan rinnalla kautta vuosisatojen kulkenut kirkkokin on mukana menossa mm. kutsumalla mielenosoituksiin kirkonkellojen soitolla!


Muistanette Bretagnen vastavallankumoukselliset chouaanit, joista kerroin mm. <tässä> taannoin Sarastukseen kirjoittamassani jutussa. Nyt meneillään olevassa identitaarisessa kapinassa on muistumia paitsi chouaaneihin, myös vielä heitäkin vanhempaan ilmiöön nimittäin vuoden 1675 jacqueriehen (talonpoikaskapina), jossa Pariisin päsmäröintiin kyllästyneet punaisiin myssyihin pukeutuneet bretonitalonpojat pistivät vähän ranttaliksi. Tuolloin kapinan laukaisi ministeri <Colbertin> lanseeraama epäoikeudenmukaiseksi koettu veropolitiikka. Täsmälleen sama asia siis toimi sytykkeenä nytkin. Juuri tuota yli kolmen vuosisadan takaista jacquerie-kapinaa muistaakseen tämän päivän kapinallisetkin pukeutuvat punaisiin myssyihin.

Rioufol <kertoo>: 
"Bretoneilla on kaikki syyt raivoon; heitä ovat vuosikymmenten ajan koetelleet maatalouden ja elintarviketeollisuuden kriisit. [--] Vasemmistolla on näissä departementeissa ollut enemmistöasema, mutta nyt he ovat katkaisseet siteensä äänestäjiinsä ja menettäneet kontaktin kansaan. Bretoneista 85% ei tunne enää vähäisintäkään luottamusta hallitukseen. [Tämä kuohunta] saattaa ennakoida koko Ranskan unohdetun kansan (la France des oubliés) nousua lähitulevaisuudessa. Tämä Ranska on näkymätön vasemmistoeliitille, joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin ”herkkien korttelien” (les quartiers sensibles) asukkaista [so. mamuista] ja uudesta monikulttuurisuudesta (nouvelle ”diversité”). Bretonien vastarinnalla on kaksi pääkohdetta, nimittäin epäoikeudenmukainen verotus yhtäällä ja globalisaation kaiken tuhoava tiejyrä toisaalla. Kohottamalla punaiset myssyt ja gwenn ha du –lipun [Bretagnen mustavalkoinen kansallislippu] he julistavat identitaarista unelmaa. Ehkä koko muu Ranska vielä seuraa heitä tällä tiellä."


Punaisten myssyjen ja mustavalkolippujen meri Bretagnessa
  

tiistai 29. lokakuuta 2013

Jean Raspail vs. Ranskan tasavalta

Ranskalainen vanhaherra nimeltä Jean <Raspail> (s. 1925) on vanhan koulun katolinen traditionalisti sekä lisäksi vakaumuksellinen monarkisti. Ja ulkonäöltään tämä tourainelainen on harvinaisen puhdaspiirteinen keltti, kuten edelliseen linkkiin sisältyvästä kuvasta voitte panna merkille. Lisäksi tämä mainio tervaskanto on ehdottomasti epäkorrektein tähti nykyranskalaisella kirjallisuustaivaalla; Ranskasta ja ranskalaisista kertoo omalla tavallaan hyvää se, miten vähän häntä on sittenkin sensuroitu tai muuten dissattu. Parhaiten Raspail tietenkin tunnetaan romaanistaan Le Camp des Saints (1973), joka on paitsi äärimmäisen satiirinen myös hyytävä kuvaus massiivisen maahanmuuton jalkoihin tuhoutuvasta vanhasta Ranskasta; kirjan ilmestymisen aikoina sen maailmanlopunnäkyjä pidettiin räikeästi liioiteltuina, mutta me kolmannen vuosituhannen alun eurooppalaiset emme enää ole siitä asiasta lainkaan varmoja... Raspailia on suomeksi käsitellyt ainakin Hännikäinen mm. Marginalia-blogissaan sekä tietysti myös <Sarastuksessa>.

Käänsin Sarastukseen Raspaililta <tekstin>, joka julkaistiin Le Figarossa kesällä 2004. Tämä La patrie trahie par la République -artikkeli on mielenkiintoinen ennen kaikkea siksi, että se liittyy niin likeisesti tuohon edelliseen blogijuttuuni, sillä käsittelyssähän on tässäkin Ranskan kansakunnan ja Ranskan tasavallan välinen ristiriita. Teksti sai ilmestyessään La Licran (Ligue contre le racisme et l'antisemitisme - "Rasismin ja antisemitismin vastainen liitto") kaltaiset "ihmisoikeusjärjestöt" raivoihinsa, mutta - jälleen! - kertoo hyvää ranskalaisesta yhteiskunnasta, että siellä voi menestyä laajalevikkinen Figaron kaltainen laatulehti, joka julkaisee Raspailiakin oikeinajattelijoiden nillityksestä viisveisaten; Jussi Halla-aho Hesarin kolumnistina olisi hyvinkin luonteva vertailukohta - paitsi että Hesari ei tietenkään ole laatulehti millään mittapuulla.

Koska Raspail tunnetaan Ranskan ulkopuolella ennen muuta Le Camp -romaanistaan, voi huoletta lähteä siitä, että ns. nuivat eri maissa lukevat häntä enemmän tai vähemmän tendenssikirjailijana, hieman samaan tapaan kuin jonkun <Heinleinin> "rasistista" varhaistuotantoa tai jotakin <The Turner Diaries -romaania>. Raspail on kuitenkin hieno kirjailja ihan puhtaan taiteellisestakin näkökulmasta ja ansaitsi tulla käännetyksi suomeksikin. Mutta sitä taitaa olla turha odottaa. No, minä yritän omalta vähäiseltä osaltani korjata epäkohtaa.   

Meikäläisen Raspail-käännöksiä tullee jatkossa Sarastukseen lisääkin. Nyt käsillä olevan jutun alkuteksti on luettavissa mm. <täällä>. Kieli- ja kulttuurirajoitteiset lajitoverit voivat tutustua juttuun tai oikeammin sanoen sen teksasinkieliseen käännökseen <täällä>.   

perjantai 18. lokakuuta 2013

Front national - Ei oikeistoa eikä vasemmistoa!

Front national -puolueen uusi tunnuslause
 lienee tuttu tämän blogin seuraajille...
Tämä tulee nyt pikkuisen myöhässä, mutta jotain on sanottava Ranskan kansallisen rintaman (Front national - FN) hienosta menestyksestä n. viikon takaisissa paikallisvaaleissa.

Tuon ”tasavaltalaisen rintaman” (front républicain) lanseeraamista on pidettävä Ranskan nykyisen valtaeliitin surkeana yrityksenä pysäyttää FN:n kannatuksen tasainen kasvu. Samannimisiä koalitioita on Ranskan politiikassa tunnettu aikaisemminkin, viimeksi ainakin 1950-luvulla, jolloin Pierre Mendès-France johti tuonnimistä poppoota. Nykyinen ”tasavaltalainen rintama” ei tietenkään ole puolue samassa merkityksessä kuin Kansallinen rintama eikä edes mikään kovin koherentti vaaliliitto (ainakaan suomalaisen poliittisen kulttuurin tuntemassa mielessä), vaan ainoastaan sosialistipuolueen (Parti socialiste – PS) paniikissa ideoima iskulause, jonka on tarkoitus koota taakseen ”äärioikeiston nousua” pelkääviä tolvanoita muistakin puolueista. Iskulause kyllä kertoo karulla tavalla siitä, miten Ranskan sosialistit ”tasavaltalaisuuden” ymmärtävät; kyse ei ole neutraalista valtiosääntöoikeudellisesta käsitteestä, vaan jostain paljon pahaenteisemmästä: toimiva analogia tässä voisi olla vaikkapa se tapa, jolla Suomen demokraattiset lakimiehet eli surullisenkuuluisa Demla ymmärtää termin ”demokratia”…      

Joka tapauksessa ”tasavaltalaisuudesta” yritetään tässä tietoisesti tehdä kansallismielisyyden vastavoimaa, mikä ei toki tapahdu ensimmäistä kertaa Ranskan historiassa. On siis kyse kahden kansakunta- ja isänmaakäsityksen yhteentörmäyksestä. Oikeita ”tasavaltalaisia” eivät tässä diskurssissa siis ole vaikkapa Le Penin perheen jäsenet, olkoonkin että kukaan heistä ei tiettävästi koskaan ole liputtanut minkään värisen monarkian restauraation puolesta. (Hellyttävän nostalgisella tavalla monarkistiseen Philippe de Villiers'iin antitasavaltalaisen leima sen sijaan ehkä sopisi jo hieman paremmin, mutta hänenkin kohdallaan termiä voisi käyttää vain hyvin suurin varauksin; tietysti myös allekirjoittanut on samalla tavoin "antitasavaltalainen"…) Tosi ”tasavaltalainen” on sen sijaan se, jonka mielestä ranskalainen on jokainen, joka jakaa nykyisen tasavallan ajaman monikultturistisen agendan ja omasta alkuperästä riippumatta tuntee olevansa Ranskassa kotonaan. Täten "ranskalaisuus" voi legitiimisti kuulua vaikkapa kaiken maailman Kosovon mustalaisille; nythän tosin <tapaus Léonardan> myötä tämän sortin "tasavaltalaisuus" on leviämässä presidentti Hollanden ja sosialistien käsiin, mutta ei nyt siitä tämän enempää.

***

Tähän väliin pätkä Rioufolin jutusta, joka löytyy (suurimmaksi osaksi) <täältä>:   
”[Ranska] on kotimme! (On est chez nous!)” julistivat rytmikkäästi viime sunnuntai-iltana Laurent Lopezin (FN) kannattajat Brignoles’issa tämän paikallisvaaleissa saaman murskavoiton selvittyä. Front nationalin mies löi UMP:een kuuluvan vastustajansa saamalla 53,9 prosenttia äänistä, tämä siitä huolimatta että viimeksi mainitulla oli takanaan ”tasavaltalaisen rintaman” eli käytännössä sosialistipuolueen (PS) tuki. Onko Brignoles nyt siis rasistinen kaupunki? Tähän suuntaan ”populismia” ja ”kansallista fascismia” kammoamaan ehdollistetuissa piireissä puhe automaattisesti kääntyy. Mutta tämä karikatyyri ei kestä lähempää tarkastelua. Brignoles’n nykyinen pormestari Claude Gilardo on kommunisti. Hänen edeltäjänään useammankin kauden toiminut UMP:n Jacques Cestor taas on mustaihoinen Martiniquella syntynyt mies; vuosina 1980–1995 Cestor valittiin kolme kertaa peräkkäin pormestariksi ja lisäksi hänet on valittu kolme kertaa valtuustoon (conseil général). Cestor selittää: ”Minä olen oikea mies kertomaan teille, että tässä vaalituloksessa ei ole kyse rasismista. Se vain kertoo, että äänestäjien mitta on täyttynyt. Asioiden surkea tila vie ihmisiä Front nationalin taakse, ei mikään muu.” Brignoles on vasta alkua.        

Tätä sopii toivoa: että Brignoles todella olisi vasta alkua niin Ranskassa kuin muutettavat muuttaen muuallakin Euroopassa. Jos Euroopalla ylipäätään on toivoa, se löytyy juurikin Front nationalin ja sen eurooppalaisten sisarpuolueiden noususta.

***

FN on merkittävästi siistiytynyt takavuosista, ja kiitos tästä kuuluu ennen muuta Marine Le Penille. Holokaustin kieltäjiä ja muita hörhöjä, joita puolueessa ennen oli rasitteeksi asti, ei tule ikävä. Ei niinkään siksi, että ei-juutalaisten eurooppalaisten pitäisi näitä asioita loputtomiin vatvoa; ei myöskään siksi, ettei näitä tapahtumia saisi pitää ”historiallisina detaljeina” (kuten Jean-Marie Le Pen aikoinaan teki), sillä mitä muuta ne meidän kannaltamme ovat kuin detaljeja. Mutta tämä osasto joutaa mennä ihan vain siksi, että näin ilmeisten faktojen kieltäminen ei anna kovin hyvää kuvaa puolueen kannattajien älyllisestä tasosta. Aivan kuten joku Eduskunnassa "heilaaminen" ja siitä otetun kuvan levittäminen on merkki harvinaisen surkeasta tyylitajusta, olkoon itse akti kuinka viattoman hölmö hyvänsä. Pihalle semmoiset.

Toisaalta ei pitäisi mennä vääntämään oikeinajattelijoiden kanssa sellaisten käsitteiden kuin ”vasemmisto” ja ”(ääri)oikeisto” merkityksistä ja substansseista, kuten Marine Le Pen nyt näyttäisi olevan vähän tekemässä; jos pitävät meitä ”äärioikeistolaisina” niin pitäkööt, yksi lysti. Minua ilahduttaa, että FN on omaksunut kansallismielisen Ranskan vanhan sloganin ni droite, ni gauche! (”ei oikeistoa eikä vasemmistoa”). Eli näissä merkeissä kohti ensivuoden eurovaaleja, meilläkin. Eikö eurojytky sentään olisi jotakin! Se tosin edellyttäisi äänestysaktiivisuutta, mistä ei nuivien kohdalla näissä vaaleissa ole takeita. Valitettavasti. 

tiistai 24. syyskuuta 2013

Vermontin ajatollah herättää pahennusta

Käänsin Sarastukseen Aleksandr Isajevitsh Solzhenitsynin kuuluisan <Harvardin puheen> kesältä 1978. Solzhenitsyn oli puheensa aikoina ollut maanpaossa nelisen vuotta ja siitä ajasta noin puolet USA:n Vermontissa, missä hän maailmalta melko tehokkaasti eristäytyneenä keskittyi päätehtäväänsä, eli massiivisen Punainen pyörä -sarjan työstämiseen.

Tuo puhe Harvardissa oli melko drastinen avautuminen ja se järkytti aikoinaan niitä amerikkalaisia tomppeleita, jotka pitivät neuvostohallitusta vastaan vuosikymmenet taistelutta miestä automaattisesti omana hengenheimolaisenaan; heidän simppeliin maailmankuvaansa kun ei oikein istunut ajatus toisinajattelijasta, joka kieltäytyi pitämästä länsimaista mallia mitenkään esikuvallisena Venäjän tulevaa vapautumistakaan silmälläpitäen. Seitsemänkymmentäluvun lopussa Yhdysvalloissa nousussa olleen konservatismin näkökulmasta puheen saattoi tosin oikein hyvällä tahdolla tulkita pelkästään länsimaisen "liberalismin" (termin amerikkalaisessa merkityksessä) kritiikiksi, mutta lähemmässä tarkastelussa oman osansa kritiikistä saa moderni länsimainen elämäntapa kokonaisuudessaan, myös sen "konservatiiviset" (termin amerikkalaisessa merkityksessä) tulkinnat.

Juutalaisvastaisuus, amerikkalaisvastaisuus ja kulutusvastaisuus ovat tavallisia Solzhenitsynin suuntaan singottuja syytöksiä. Ensin mainittu anti-ismi on täysin kuvitteellinen (joka ei usko, kysyköön asiaa miehen puolijuutalaiselta Natalia-leskeltä) eikä siitä näy tässäkään puheessa jälkeäkään. Antiamerikkalainen tai pikemminkin anti-länsimaalainen Solzhenitsyn toki oli, mutta tässä kohtaa on syytä pitää mielessä, että hänen kritiikkinsä kohdistui ainoastaan näiden kulttuurien moderneihin hedonismin, materialismin ja konsumerismin rämettämiin muotoihin ja varsinkin siihen kuvitelmaan, että ne olisivat käypää vientitavaraa kaikkialle maailmaan. Ja kulutusvastaisuudessahan ei ole mitään vikaa.  

Solzhenitsyn ei ole helppo pala sen enempää amerikkalaisille neocon-tyypeille kuin eurooppalaisille vasemmistoliberaaleillekaan; viimeksi mainituista mm. Heinrich Böll ei tajunnut alkuunkaan, mistä Solzhenitsynin taistelussa ja elämäntyössä oli kyse, ja otettuaan karkotetun venäläisen kirjailijakollegansa saksalaisella lentokentällä vastaan (yhtenä ensimmäisistä länsimaisista intellektuelleista) Böll jauhoi hänelle melkoista uusvasemmistolaista soopaa, mihin Solzhenitsyn pelkästä kohteliaisuudesta ei siinä vaiheessa vielä vastannut mitään. Mutta Harvardin puheeseen tultaessa ylenpalttisen kohteliaisuuden päivät olivat jo menneen talven lumia, ja Solzhenitsyn antoi tulla tavalla, joka osaltaan vakiinnutti hänelle tietyissä piireissä pilkkanimen "venäläinen ajatollah". Miksi venäläinen kristitty rinnastettiin iranilaisiin shiia-uskonoppineisiin? No, koska taantumus; koska keskiaikainen obskurantismi; koska uskonnollinen fanatismi!

En ole aivan varma, kuka ajatollah-herjaa ensimmäisen kerran käytti, mutta sitä ovat viljelleet paitsi länsimaiset vasemmistoliberaalit myös venäläisen dissidenttiliikkeen liberaaleimmat jäsenet, sellaiset kuin vaikkapa Jefim Etkind. Vielä melko hiljattain Solzhenitsynia tituleerasi ajatollahiksi surullisenkuuluisa aivovamma-ateisti Christopher Hitchens. Hänen kaltaistensa miesten Solzhenitsyn-antipatia olisi minulle riittävä syy fanittaa tätä "ajatollahia" täysillä, mutta toki asiallisempiakin syitä on paljon.

Epäilemättä Solzhenitsynin ihmiskuva on hieman epärealistinen, sillä sen pohjalta kehitellyt suunnitelmat vaikkapa Venäjän nostamiseksi takaisin jaloilleen kommunismin vuosikymmenten tuhoista eivät ole oikein tästä maailmasta. Ehkä on hänen ortodoksisen taustansa peruja se, että hänellä oli sittenkin vähän ylimitoitetut käsitykset ihmisten kyvystä katua sekä uudistua mieleltään ja sielultaan. Tämä lajimme koostuu etupäässä ahneista, lyhytnäköisistä, himokkaista ja materialistisia elukoista, ja siksi moderni länsimaistyyppinen paskasivilisaatio jatkaa triumfiaan kaikkialla tällä planeetalla kunnes se tekee lopun kaikesta sivilisaatiosta, ehkä torakkaa kehittynemmistä elämänmuodoistakin. (Eipä silti, että se minua mainittavasti itkettäisi.)

***

Itse tekstistä vielä sen verran, että käännös on tietenkin täysin epävirallinen. Puhe on alunperin laadittu venäjäksi, jota en niin paljoa osaa, että pystyisin kääntämään siitä suoraan. Eli on syytä pitää mielessä, että kyseessä on käännöksen käännös, siis kopion kopio. Käytin käännökseni pohjana etupäässä englanninkielistä <versiota> ja muutamissa kimuranteimmissa kohdissa tarkastelin myös ranskantajan tekemiä <ratkaisuja>. Eiköhän juttu ole ainakin sinne päin.             

torstai 12. syyskuuta 2013

Maaloula, Syyria

Maaloulan taajama jäi jokin aika sitten Syyrian kapinallisten käsiin, ja pahalta näyttää. Onko seuraavana vuorossa Aleppo? Jos tämä vanha suurkaupunki, joka tunnetaan mm. maineikkaan silkkitien eräänä solmukohtana, lipeää hallituksen joukkojen valvonnasta, se voi tietää kristityn Syyrian lopun alkua.

Ivan Rioufulin eilinen <kolumni> Figaron verkkoversiossa oli taas kerran täyttä asiaa. Jo jutun alkuperäinen otsikko ("Ranskalais-amerikkalaisen fiaskon opetuksia") itse asiassa tiivistää kaiken oleellisen. Tässä jutun käännös:

"Syyrian tiettyjen kapinallisryhmien pidäkkeettömästä väkivallasta ja julmuudesta kantautuneiden todisteiden valossa Yhdysvaltain ja Ranskan politiikka osoittautuu uskomattoman kevytmieliseksi. Kyseiset maat ovat valmiita yhdistämään voimansa näiden ryhmien kanssa taistellakseen Bashar al-Assadia vastaan, joka ei hänkään ole mikään pulmunen, myönnettäköön. Keskiviikkoinen Le Monde –lehti julkaisi viisi kuukautta kapinallisryhmä al-Nosran panttivankina viruneen italialaisen journalistin Domenico Quiricon ahdistavan jutun: ”Kohtasin pahuuden maan”, kirjoittaa tämä alun perin Syyrian vapaaseen armeijaan luottamusta tuntenut mies. Uutistoimisto AFP taas raportoi tänä aamuna Maaloulan taajaman asukkaiden tilanteesta; tämä ikivanha kristittyjen asuttama paikkakunta joutui hiljattain jihadistien käsiin. ”Tulimme näyttämään ristiretkeläisille taivaan merkit”, he huusivat erään todistajan mukaan. [--] Toinen kristitty kertoo: ”He nostivat pistoolin erään naapurimme ohimolle ja vaativat häntä kääntymään islamiin sanomalla ’ei ole muuta jumalaa kuin Jumala’.” Maaloulan muslimiasukkaat olivat riemuissaan: ”Naiset tulivat parvekkeilleen ja päästivät ilonsa ilmoille, lapset tekivät samoin.” [--]
 
Barack Obamalla ja François Hollandella ei pitäisi olla mitään tekemistä tämän kriisin kanssa; ainoa mitä he voivat saada aikaan, on Assadin suojelemien kristittyjen tilanteen paheneminen. Obama ja Hollande ovatkin suuressa kiitollisuudenvelassa Vladimir Putinille, jonka aloite Syyrian laittomien aseiden alistamisesta kansainväliseen kontrolliin on vähentänyt sotilaallisen iskun todennäköisyyttä. Rauhantekijäksi ryhtyneen Venäjän presidentin ottama selkeä Yhdysvaltain vastainen kanta tulee todennäköisesti johtamaan siihen, että amerikkalais-venäläinen suurvalta-asetelma on jatkossa tasapainoisempi kuin mihin olemme vähään aikaan tottuneet. Ylipäätään tämän amerikkalais-ranskalaisen seikkailun kokema fiasko merkitsee länsimaisen hegemonian loppua kansainvälisellä näyttämöllä. Se ei välttämättä ole hassumpi juttu. [--] Yhdysvaltain on luovuttava kuvitellusta maailmanpoliisin roolistaan. Ranskan on jo aika myöntää, että sen rahkeet eivät riitä suurvaltaunelmien lunastamiseen. Tämän Hollanden aiotun rangaistusretken tärkein tavoite olikin huomion suuntaaminen pois maan vakavista sisäisistä ongelmista. Kaikkien länsimaiden olisi jatkossa keskityttävä ulkoisten seikkailujen asemesta oman maaperänsä turvaamiseen tai takaisinvaltaamiseen. Erityisen tärkeää tämä olisi kaikin tavoin heikolle Ranskalle."       

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Syriana

Syyrian hallitusta aiotaan siis piakkoin "rangaista". Mutta "hallitus" ja "hallituksen joukot" ovat melko epämääräinen käsite, joten iskujen on parasta olla todella kirurgisia, kuten tympeä ja lähes poikkeuksetta valheellinen ilmaisu kuuluu. Käänsin tähän tekstin hallitusta täysillä tukevien Syyrian kristittyjen tilanteesta. Alkutekstin voi lukea <täällä>. Kannattaa katsoa myös linkin takaa löytyvä video, joka tosin on jo muutamia kuukausia vanha; siitä saa jonkinlaisen kuvan näiden vanhojen kristittyjen yhteisöjen nykytilanteesta ja heidän kulttuuristaan, jolle kapinallisten voitto tietää pahoja vaikeuksia ja pitkällä tähtäimellä lähes varmaa loppua. 

Puolitoista miljoonaa syyrialaista kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan (katoliseen, ortodoksiseen tai orientaaliseen). Kaikki he ovat ponnistelleet pysyäkseen erossa meneillään olevasta konfliktista.  
Kristittyjen taajaan kansoittamalla Länsi-Syyrian seudulla nimeltä Wadi al-Nassara (=”kristittyjen laakso”) väestö on pyytänyt presidentti Bashar al-Assadin armeijaa suojelemaan heitä jihadistien uhkaa vastaan. Marmaritan kylä oli kerran suosittu matkailukohde. Nyt sen talojen seinät ovat täynnä marttyyrien kuvia ja valkoiset silkkinauhat koristavat katuja surun merkkeinä. Jo enemmän kuin kahden vuoden ajan presidentti Assadia on yritetty syöstä vallasta, mutta Marmaritassa hänen muotokuviaan näkee kaikkialla. Marmarita on eräs niistä lukuisista kristittyjen kansoittamista pikkukylistä, jotka hallitsevat maisemaa <Krak des Chevaliersin>, tuon nyt kapinallisten käsiin joutuneen vanhan ristiretkeläisten linnoituksen ympäristössä. Näiden kylien yhteensä n. 50 000 kristittyä ovat muodostaneet hallituksen valtuuttamana aseellisia puolustuskomiteoita. Lähistöllä sijaitsevasta sunnimuslimien al-Hosnin linnoitetusta kylästä saapui 15. elokuuta [Neitsyt Marian juhlanpäivänä siis, Michelangen huom.] joukko kapinallisia, he hyökkäsivät puolustuskomitean tiesulkua vastaan ja surmasivat viisi aseellista taistelijaa sekä kuusi aseetonta siviiliä. Jacques Saadén äiti suree tuossa kahakassa kaatunutta poikaansa ja on ripustanut hänen kuvansa kotinsa olohuoneen seinälle yhdessä Syyrian puna-musta-valkoisen kansallislipun kanssa. 
”Jacques puolusti meitä vihollisiamme vastaan; poikani on uskontodistaja”, sanoo mustiin pukeutunut äiti murheisssaan. ”Kunpa laillinen hallinto voittaisi ja Jumala varjelisi presidentti Assadia”, huokaa puolestaan Issa Saadé, kaatuneen Jacquesin isä. ”Toivomme armeijan auttavan meitä puolustamaan itseämme nuoriamme ja lapsiamme murhaavia joukkioita vastaan”, lisää vielä Jacquesin Marta-sisar, noin 40-vuotias nainen mustissaan ja hiukset nutturalle sitaistuna. 
Eräässä julkilausumassa Syyrian oppositio pyysi alueen asukkaita puolustamaan ”vallankumousta”. ”Kehotamme niin rannikolla kuin vuoristossakin asuvia veljiämme [--] osoittamaan solidaarisuutta vallankumouksen tavoitteille, jotta vuosikymmeniä kestänyt hirmuhallinto saataisiin loppumaan”, totesi Syyrian kansallinen koalitio, opposition pääasiallinen toimija. Samainen koalitio on vaatinut alueen asukkaita ”tiedostamaan ne valheet, joita hallitus levittää yrittäessään esiintyä vähemmistöjen suojelijana [--] vaikka se todellisuudessa puolustaakin vain Assadin verisen klaanin asiaa.” 
Mutta näille kristityille ensisijainen vihollinen ovat sittenkin jihadistit, erityisesti Al-Nosran äärisunnalaiset jotka ovat liittyneet kapinallisten riveihin. ”Al-Nosra on katkaissut [Marmaritan kylää ympäröivät] tiet, ja se on todella pelottava tilanne”, sanoo niin ikään 15.8. kaatuneen Soumer Yazigin äiti. ”Vapauttako nämä kapinalliset muka haluavat? Me tahdomme, että hallitus puolustaa meitä. Olemme menettäneet jo aivan tarpeeksi nuoriamme”, valittaa nainen. Kylän muut asukkaat kertovat, että pääasiallisena yhteytenä ulkomaailmaan toimiva tie on kapinallisten säännöllisen tulituksen alla, ja he ampuvat kaikkea mikä liikkuu. 
Viisi prosenttia Syyrian kansasta lukeutuu kristittyihin, ja tietoisina siitä painoarvosta joka jihadisteilla on kapinallisten joukossa, kristityt tukevat Assadin hallintoa.   

torstai 8. elokuuta 2013

Tahtoo kirkkohäät!

Ns. kaltevan pinnan argumentti on ymmärtääkseni täysin virheellistä logiikkaa, siis noin muodollisesti ainakin. Mutta elämä vahvistaa hyvin usein perustelluiksi ne pahat aavistukset, jotka saavat alkunsa tämän kaltaisesta päättelystä. 

On erehdys luulla, että sukupuolineutraali avioliitto tulee pysymään maistraattien tms. maalliseen sfääriin kuuluvien elinten asiana ja että sen yleistyminen siis ei aiheuttaisi perinteisille kirkkokunnille mitään ongelmia. Sillä joillekin (luultavasti hyvinkin monille) ihmisille avioliittolainsäädännön "liberalisointi" (eli sen romuttaminen) monissa maissa on vasta ensimmäisen kunnon taistelun voitto ja sota jatkuu kunnes kaikki on saatu; tässä <jutussa> käsitellyt kaksi primadonnaa sanovatkin asian kiertelemättä.  

Kuten tiedätte, kuningatar Elisabeth vahvisti hiljattain lain, joka mahdollistaa siviilivihkimiset homoparien välillä, mutta Barrielle ja hänen Tony-sydänkäpyselleen se ei tietenkään riitä, tämä pariskunta kun on vakaumuksellisia "kristittyjä". Haasteita lakitupaan on siis luvassa niille Englannin kirkoille, jotka kieltäytyvät vihkimästä homopareja kirkollisin seremonioin. Luuleko joku todella, että tältä tullaan pitkällä tähtäimellä välttymään Suomessakaan?

On irvokasta ja surullista, että klassisen kristinuskon puolustaminen alkaa nykyään näyttää obsessiiviselta askartelulta navanalusasioiden parissa. Mutta siitä on turha syyttää meitä, sillä puolustautuminen on luonteeltaan reaktiivista toimintaa, ja siten se on väistämättä äänekkäintä ja näkyvintä sillä rintamalohkolla missä hyökkääjä on aktiivisin ja röyhkein.                

torstai 1. elokuuta 2013

Hullu saarnaaja

"Jumalan teatteri on sirkusta eikä seuranäytelmää."
- Monsignor Adolf Carling

Imatran <kohusaarnan> kaltaista väkevää julistusta ei kovin usein Suomessa ainakaan valtalinjan kirkkojen pöntöistä kuule. Valitettavasti. Luettuna teksti vaikuttaa suorastaan raivoisalta, mutta kuultuna (esim. oheisesta youtube-linkistä) sanoma hieman latistuu, sillä pastorin äänenvoimakkuus on rauhallinen ja intonaatio perisuomalaisen flegmaattinen; sylki ei selvästikään roisku eikä nyrkkiä lyödä saarnastuolin reunaan. Valitettavasti. Mutta homilian sisältö on siis täyttä asiaa yhtä kaikki. 

Sikäli kuin mitään ymmärrän, saarnan luterilaisesta oikeaoppisuudesta ei ole pienintäkään epäilystä, vaikka evankeliumi ehkä vähän jäikin lain varjoon. Mutta nämä korkeaopilliset finessit eivät minulla ole tässä nyt topiikkina (enhän minä teologi olekaan, luterilainen vielä vähemmän). Minua ilahduttaa erityisesti se, että kyseinen pastori ei pyri vähimmässäkään määrin miellyttämään kuulijoitaan pelkästä miellyttämisen ilosta.

***  

Adolf Carling (1882-1966) oli ensimmäinen äidinkielenään suomea puhuva (ei tosin ensimmäinen suomalainen) katolinen pappi sitten 1500-luvun. Isä Carlingilla oli tulinen luonne, mikä ilmeni myös hänen saarnoissaan. Varsinaisena polyglottina Carling kykeni saarnaamaan monilla kielillä, ja nuorena kirkkoherrana Viipurin pyhän Hyacinthuksen seurakunnassa autonomian ajan viimeisinä vuosina hän useimmiten saarnasi puolaksi ja suomeksi, joskus ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi. Olipa kieli mikä hyvänsä, saarnojen sisältö oli sitä itseään; toisinaan väki kuunteli tukka pystyssä kun pöntöstä tuli suoraa huutoa ja kirkkoherra huitoi niin että kirjat lentelivät pitkin lattioita. Sillälailla!

Vanhana miehenä Carling valitteli jossakin kirjeessään, kuinka "tätimäiseksi" ja "araksi" hiippakunnan meno oli muuttunut. Jos meininki oli joskus vuoden 1950 tienoilla Helsingin katolisessa hiippakunnassa "tätimäistä", niin mitähän Carling tuumisi nyky-Suomen kirkkojen kukkahattujen virityksistä? Ja kun puhun nyky-Suomen kirkoista, tarkoitan kaikkia kirkkoja, myös omaani.

***

No, ei huutamista tietenkään ole mukava kuunnella varsinkaan kirkon penkissä enkä oikeasti kaipaa sellaista. Mutta tämä Imatran tapaus on kyllä tervetullut muistutus siitä mistä kristinuskossa on kysymys. Ei ole kyse (viime kädessä) kodista, ei isänmaasta, ei edes "uskonnosta"; ei ole tarkoitus (viime kädessä) parannella maailmaa, ei edesauttaa tasa-arvoa eikä poistaa nälkää tältä pallolta. Kristinuskoa on iät ja ajat käytetty monenlaisten toisarvoisuuksien verhona ja perusteluna. Moni nykyinen kukkahattu kammoaa niitä 30-lukulaisia AKS-pappeja jotka samassa lauseessa uskoivat "Jumalaan ja Suur-Suomeen"; sellaista sietääkin kammota. Mutta on erehdys luulla, että nykymuotoinen sekä teologisesti että yhteiskunnallisesti äärimmäisen liberaali sananselitys olisi yhtään sen aidommin kristillistä; sitä se ei ole vaan pikemminkin poroporvarillista vesivelliä, jossa ei ole rahtuakaan aidon kristinuskon todellisesta radikalismista. Juuri siksi tämän Imatran pastorin saarna ilmeisesti herättikin niin voimakasta pahennusta kummankin sukupuolen kukkahattutädeissä.

Varsinkin latinalaisessa Amerikassa kirkko on viimeisen vuosisadan aikana horjahdellut yhteiskuntaopetuksessaan kahden yhtä turmiollisen ääripään välillä. Olen käsitellyt sekä noita konservatiivisia yksityisomaisuuden palvojia että vapautuksen teologejakin mm. tässä <kirjoituksessa>, joten eipä näistä nyt tämän enempää. 
  

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Pari sanaa vaihteeksi Ylen puolesta

Ylen kanavien multikultturalistinen agenda tietenkin tympäisee jokaista tervejärkistä suomalaista. Ylen yhteiskunnalliset ajankohtaisohjelmat ja historiadokumentit ovat enimmäkseen silkkaa propagandaa, tämä on selvä kuin pläkki. Absoluuttisen epäkorrekti <Yle watch -blogi> on kaikessa kielellisessä brutaaliudessaan ja jopa minun mittapuuni mukaan asiallisesti ottaen liioittelevassa paranoiassaan hauskaa luettavaa (absoluuttiseksi blogin epäkorrektiuden tekee tietysti sen reipashenkinen - vaikka toki hieman liiallinen - antisemitismi, mikä seikka korostuu erityisen räikeästi muun "konservatiivisen" blogosfäärin shabbos goy -tasoisen filosemitismin taustaa vasten). 

Mutta tämän valtionyhtiön kanavilta tulee muutakin kuin dokumentteja. Ja fiktion puolella Ylen rooli tässä maassa näyttääkin jo huomattavasti positiivisemmalta; itse asiassa tunnustan, että omasta puolestani maksan mielelläni tätä niin monien kiroamaa Yle-veroa, ja syy tähän on juuri yhtiön tuottaman fiktion ja muun kulttuurituotannon korkeatasoisuus. Jos täällä oltaisiin kokonaan kaupallisten kanavien varassa, niin itku pääsisi. Voitteko kuvitella, että joku "maikkari", uusista kaupallisista ilmaiskanavista puhumattakaan, olisi tarjonnut suomalaiselle tv-kansalle viimekeväiset nelipäiväiset Wagner-orgiat? Lukuisten muiden suomalaisten tavoin minä näin (ja kuulin) muutama kuukausi sitten Ring-sarjan ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaisuudessaan, vaikka libreton pohjana oleva tarina tietysti oli vanhastaan pääosin tuttu muista lähteistä. Muutenkin juuri Ylen Teema-kanava ansaitsee kiitoksen valtavirrasta usein rajustikin poikkeavasta elokuva- ja kulttuuritarjonnasta.

Jo mainitut uudet kaupalliset ilmaiskanavat muistuttavat tarjonnaltaan niin paljon toisiaan, että tämä markkinoiden ylistetty "vapaus" alkaa vaikuttaa kyyniseltä vitsiltä. En ole ensimmäinen joka panee merkille näiden kanavien amerikkalaisuuden, jonka rinnalla jopa vanha MTV3 vaikuttaa suomalaisen kulttuuripatriotismin linnakkeelta. Amerikka on tietysti suuri maa ja siellä tehdään paljon korkeatasoistakin kulttuuria. Mutta nämäkin indie-tuotokset löytävät tiensä suomalaisen kulttuurinkuluttajan ulottuville todennäköisimmin juuri Ylen kanavien kautta. Amerikkalainen valtavirtaelokuva ja tv-sitcomit ovat lähes poikkeuksetta p*skaa; mitä muuta ne voisivat olla, kun ne on tehty ns. suuren yleisön makua silmällä pitäen?

Entisinä aikoina korkeatasoisen taiteen synnyn mahdollistivat mesenaatit, lähinnä joko varakkaat yksityishenkilöt tai kirkot. Ilman tätä taloudellista tukea koko planeetta olisi nyt kulttuurinen autiomaa. Vielä niin myöhään kuin 1900-luvulla moni mestariteos olisi jäänyt syntymättä ilman ulkopuolista tukea. Vain yksi esimerkki: George Herrimanin luoma nerokas ja surrealistinen sarjakuva Krazy Kat kukoisti lyhyen aikaa upporikkaan William Randolph Hearstin suojeluksessa; tämä sanomalehtimoguli näet rakasti tuota sarjakuvaa, ja sitä julkaistiin hänen omistamassaan New York Evening Journal -lehdessä vuosina 1913-1944. Hearst olikin lähes ainoa, joka Herrimanin outoa maailmaa ymmärsi, kaikilta muilta amerikkalaisilta se meni yli niin että hilse pöllysi. Kun Hearstista aika jätti, loppui myös Krazy Katin ilmestyminen. Mutta suurin osa stripeistä oli tallella ja ne ovat edelleenkin nautittavinamme albumeiden muodossa.

Konst. Pupp lukee lakia Ignatz-hiirelle; mutta ei
lukisi, jos se olisi kiinni "suuresta yleisöstä"...
Nyky-Suomessa merkittävin mesenaatti on käytännössä valtio, television osalta siis yhtä kuin Yle. Myös kotimainen kulttuuritarjonta on pitkälti sen varassa ainakin mitä televisioon tulee. Jos Ylen ajankohtaistoimitusten "kulttuurimarxilaiset" painotukset ottavatkin päähän, niin sitä tasapainottaa yhtiön kiistatta isänmaallinen rooli ylikansallisen (lue: anglo-amerikkalaisen) massap*skan ainoana realistisena vaihtoehtona tässä maassa.        

      

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Paavi Franciscuksen viestintäongelma

Läntisen valtamedian käsitys kristinuskosta on tunnetusti omituinen. Mutta aivan ällistyttävä on lehdistön tapa tulkita paavin sanoja. Näin kävi myös paavi Franciscuksen palatessa Brasilian paimenmatkaltaan ja hänen vastatessaan kysymyksiin kirkon homokannasta. Emil Anton kirjoitti varsinaisesta aiheesta <täällä> kärsivällisemmin, maltillisemmin ja pitkämielisemmin kuin kaltaiseni koleerikko ikinä osaisi. Mutta sanottakoon tässä nyt pari kunnioittavan kriittistä sanaa paavista itsestään.

Jos valtalehdistöllä on vaikeuksia tulkita kristinuskoa puolueettomasti tai ylipäätään edes ymmärtää sitä, niin on paaveillakin ollut omat ongelmansa kommunikoinnissa ns. julkisen sanan kanssa. Franciscuksen edeltäjä Benedictus oppi varsin nopeasti valitsemaan sanansa sen jälkeen kun hän joutui viittä vaille lynkatuksi "islamofobiastaan" Regensburgin puheensa takia vuonna 2006. Mahtaakohan Franciscus oppia? Pahalta alkaa näyttää. Hänhän itse myönsi jo heti valituksi tultuaan olevansa harvinaisen epäjärjestelmällinen ihminen. Pakko se on alkaa uskoa.

"Ei mene viikkoakaan ilman että joku paavi Franciscuksen suusta livahtanut pikku lause aiheuttaa uutisen". Näin kirjoitti <täällä> jo kesäkuun alussa muuan Vatikaanin tarkkailija (ja myötämielinen sellainen). Vaikka siis läntistä valtalehdistöä voi perustellusti syyttää räikeästä puolueellisuudesta ja skandaalihakuisuudesta uutisoinnissaan, sanojaan hieman paremmin punnitseva paavi ei ainakaan kirkon mediaimagoa pahentaisi. Paavi ei ilmeisesti voi itselleen mitään, joten näihin on parasta totuttautua tulevaisuudessakin. 

Viime kädessähän onkin tietysti niin, että on aivan yksi lysti mitä ns. maailma kirkosta ajattelee. Siksi en oikein jaksa nähdä mieltä Emil Antonin ylle linkitetystä artikkelista löytyvälle toiveelle dialogista. Näin Anton:

[M]iten olisi todellisen dialogin aloittaminen? Miten olisi avoin, tasapuolinen julkinen keskustelu, jossa eri ideologiat, maailmankatsomukset ja uskomukset tulisivat saman pöydän ääreen kunnioittavasti, kuunnellen, perustellen ja toisiltaan oppien? Ehkä osoittautuisi, ettei kirkko olekaan vain tuhovoima yhteiskunnassa. Ehkä kykenisimme näkemään sen toivon ja ilon, josta 3 miljoonan nuoren kristillinen festivaali kertoo. Ehkä pääsisimme eroon siitä pahamaineisesta vihapuheesta, ehkä löytäisimme toisemme ihmisinä ja tovereina, jotka kuitenkin lopulta olemme jollain lailla samassa veneessä.
Saahan sitä toivoa. Vaikka kyynisyyttä pitäisi välttää kuin ruttoa, myönnän että minusta dialogi kaiken kaikkiaan on yliarvostettua ja että sen onnistumisen edellytyksiä erityisesti kristittyjen ja maailman välillä sopii epäillä. Hieman tätä aihepiiriä sivuten kirjoitin jonkin aikaa sitten <tällaisen> jutun; se sopinee aika hyvin tähänkin yhteyteen.    

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Piispa Tutu, maailman ainoa poliittisesti korrekti prelaatti?

Harva ulkoiselta olemukseltaan yhtä klerikaalinen prelaatti herättää niin ihastunutta hyminää länsimaiden liberaalien keskuudessa kuin piispa Desmond Tutu. Apartheid eli "rotuerottelu" tunnetusti oli Äiti-Afrikan kaikkien ongelmien alfa ja omega, ja kun Tutu oli apartheidin vastaisen taistelun etulinjassa, ei hänen nauttimaansa arvostusta tarvitse ihmetellä. Nykyään apartheid on onneksi jo taakse jäänyt paha uni, ja ilmankos Afrikalla nyt meneekin niin loistavasti. Mutta voi! kaikkihan tietävät, että Taistelu Oikeudenmukaisuuden puolesta ei vielä sittenkään ole ohi. Homofobia näet on ihan rasismiin verratava henkinen ruttotauti. Ja tässäkin asiassa piispa Tutu on Oikein Ajattelevien eturintamassa: <Kumbaya my Lord, kumbaya!11!!>

Piispa ei <näemmä> halua palvoa "homofobista Jumalaa". No kukapa nyt sellaista haluaisi. Mutta mitä reverendissimus mahtaa tällä homofobialla ymmärtää? Se ei selviä oheisesta lakonisesta uutisesta. Jos kyse on todellisten tai kuviteltujen homojen julmasta vainosta ja suoranaisista lynkkauksista, mikä sivumennen sanoen on kaikkialla Afrikassa (myös piispa Tutun omassa kotimaassa <Azaniassa>) hyvin tavallinen ilmiö, ei piispan kantaa ole syytä ihmetellä. Mutta valitettavasti näyttää siltä, että "homofobian" piiriin kuuluuvat piispa Tutun mielestä myös kirkon klassinen seksuaalietiikka ja opetus avioliitosta miehen ja naisen liittona. Tämän voi päätellä siitä, että Tutu ei avaudu tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa; hänhän on nillittänyt oman anglikaanisen kirkkonsa virallisesta "homofobiasta" jo useampaan otteeseen aikaisemminkin, ja hänen tulilinjallaan on ollut mm. avoimesti homoseksuaalisessa parisuhteessa elävien pappien kirkon johdon taholta kokema "ahdistelu". Aikalailla samaa siis näyttää "homofobia" Tutulle merkitsevän kuin lännen tärähtäneistöllekin.

Eli ei muuta kuin terve menoa siihen "toiseen paikkaan" minunkin puolestani...        

torstai 11. heinäkuuta 2013

Yksi meistä -aloite

Vielä Päivi Räsäsen kohutun puheen teemoihin liittyen:

Onko mielestänne normaalia, että <eläinkokeiden välttämiseksi aletaan käyttää ihmissikiöitä laboratoriomateriaalina>? Ellei ole, käykää allekirjoittamassa EU-kansalaisaloite ”Yksi meistä” <näillä sivuilla>.

(Älkää nyt pitäkö tätä pikku bloggausta minään rajoittamattomien eläinkokeiden kannatuspuheenvuorona; kosmetiikkateollisuus ja muut turhuuden markkinat voisivat minun puolestani kokeilla tuotteitaan mieluummin vaikkapa aikuisiin asiakkaisiinsa kuin viattomiin luontokappaleisiin. Mutta tämä kysymys ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksen.)

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Räsäset kansanlähetyspäivillä

Ministeri Päivi Räsäsen ja hänen puolisonsa pastori Niilo Räsäsen viime lauantaina Kankaanpään kansanlähetyspäivillä pitämät <puheet> ovat herättäneet uusateistisessa ja muussa klassiselle kristinuskolle vihamielisessä blogosfäärissä odotetunkaltaisia eli idioottimaisia reaktioita. Tosiasiassa en itsekään komppaa aivan täysillä noita puheenvuoroja. Päivi Räsäsen osuudesta en kyllä keksi mitään vastaan sanottavaa, allekirjoitan sen täysin. (Lisäksi toivon, ettei Räsänen erehdy liikoja selittelemään sanojaan uskontolukutaidottomille tolvanoille siitäkään huolimatta, että nämä ilman muuta näkevät tässä tilaisuuden vaatia hänen eroaan ministerinvirasta.) Mutta Niilo Räsäsen puheessa on mielestäni hieman harkitsemattomia ilmauksia.

Lähinnä tämä minua vähän tökkii: 
”Lähes kaksituhatta vuotta kristillisessä kirkossa on ollut itsestään selvyys, että Raamattu on Jumalan sanaa ja ilmoitusta. Raamatun keskus on Kristus. Kristuksessa on pelastus, josta Raamattu kertoo riittävästi ja luotettavasti. Kaikki kristilliset kirkkokunnat ovat olleet tässä asiassa yksimielisiä. Katolilaiset, ortodoksit ja reformaatiokirkot ovat pitäneet Raamattua yksimielisesti auktoriteettina, koska se on Jumalan ilmoitusta ja Jumalan sanaa. Nyt kuitenkin olemme tulleet sellaiseen tilanteeseen, jossa tämä itsestään selvyys on asetettu kyseenalaiseksi. Kirkon perustus on ollut Jumalan sanassa, mutta nyt itse Jumalan sana on asetettu kyseenalaiseksi, Niilo Räsänen sanoi.” [vahvennus minun]   
Mutta ei Raamattu sellaisenaan ole ollut mikään de facto ylin auktoriteetti millekään muulle uskonsuunnalle kuin Geneven perinteeseen nojautuville ”vasemman laidan” reformoiduille ja siinäkin joukossa ehkä aikaisintaan 1800-luvulla ja pääasiallisesti Amerikassa syntyneille herätysliikkeille, joita voi luonnehtia toisen, kolmannen tai kymmenennen asteen reformoiduiksi.

Pastori Räsänen ei kuitenkaan ole reformoitu vaan luterilainen (olkoon ”viidesläinen” tai ei) ja hyvin tietää sola scriptura –periaatteen tarkoittavan nimestään huolimatta käytännössä sitä, että Raamattua luetaan luterilaisten tunnustuskirjojen valossa; lisäksi – ja tämä on ehkä vielä tärkeämpää – Räsänen varmasti tietää, ettei ilmaisu ”Jumalan Sana” välttämättä tarkoita Raamatun kirjainta vaan jotain paljon, paljon arvokkaampaa; no, tämä kyllä tulee vähintään implisiittisesti ilmi jo tuossa pastori Räsäsen puheessa, mutta olisi asian voinut sanoa selvemminkin. Ortodokseilla ja katolilaisilla on omat Raamatun ja kirkon tradition välistä suhdetta koskevat opetuksensa, mutta ei niistä tämän enempää.

***
Miksi tämä nillitys? Siksi, että monin paikoin blogosfäärissä näkyy Räsästen puheista otetun silmätikuksi juuri tuo raamattukeskeisyys ja siitä on revitty toinen toistaan typerämpiä kommentteja, joiden keskeinen yhteinen nimittäjä on oletus kristittyjen mielivaltaisuudesta raamatuntulkinnassaan. Selvähän se että varsinkin VT:sta voisi halutessaan poimia toinen toistaan oudompia opinkappaleita ja niillä oikeuttaa mitä hirveimpiä käytäntöjä, mutta vain pienet kultit ja lahkot ovat tällaista harrastaneet.

Esimerkiksi kirkon virkaa, ihmiselämän pyhyyttä sekä perhe- ja seksuaalietiikkaa (nämähän ne eniten nyky-Suomessa tapetilla ovat) koskevaa opetusta ei siis kannattaisi perustella ennen muuta Raamatulla vaan pikemminkin kirkon traditiolla (jonka ytimessä Raamattu toki elää). Se ei tietenkään vähentäisi ateistien ja liberaalikrisseleiden klassista kristinuskoa kohtaan suuntaamaa kritiikkiä, mutta ainakin vähän jäntevöittäisi ja järkevöittäisi sitä. Mutta ehkä tämä irrottautuminen virheellisestä puhetavasta on vuosisatojen patinoiman luterilaisen itseymmärryksen omaavalta kristityltä liikaa vaadittu.    

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Egypti: Mursin lähtö ilouutinen maan kristityille?

Arabikevään tapahtumista Syyrian jälkeen dramaattisimmat nähtiin Egyptissä. Maassa on miljoonien kristittyjen ikivanha vähemmistö, jolle muslimiveljien valtaannousu tuon kirotun "kevään" yhteydessä oli todella pahaenteinen uutinen. Viimeisimmät vaiheet Egyptin kuohunnassa kuitenkin ovat tuoneet vähän valoa tunnelin päähän.  

Seuraava kristillinen puheenvuoro on julkaistu AED:n eli ”Ahdingossa elävien kirkkojen avustusjärjestön” (Aide à l’Eglise en Détresse) sivuilla muutama päivä sitten. Olen taas kääntänyt kaikkein oleellisimmat kohdat tähän. Alkuperäisen kirjoituksen voi lukea <täällä>. Muistutetaan vielä, että tämä kirjoitus on julkaistu juuri ennen näitä melko verisiä välikohtauksia Kairossa.

Isä Rafik Greiche, Egyptin piispainkokouksen lehdistövastaava, on sitä mieltä, että presidentti Mursin ero on iloinen uutinen maan kristityille.

”Armeija toteuttaa kansan tahtoa. Nämä viime päivät ovat osoittaneet tämän kiistattomasti [--].  
Tietyt läntiset mediat kuvaavat tapahtumia vallankaappauksena. Kaappaus (putsch) olisi kuitenkin sellainen tilanne, jossa upseerit anastavat vallan kansan tahdon vastaisesti, ja tästä nimenomaan ei ole nyt kyse Egyptissä. Armeija päinvastoin tahtoi ehkäistä sen verenvuodatuksen, jolla Muslimiveljeskunta on uhkaillut. [--]
Mursin lähtö ja uusi poliittinen alku merkitsevät hyviä uutisia meille Egyptin kristityille ja koko maalle. Toivomme, ettei meitä syrjäytetä tulevasta poliittisesta prosessista.
Muslimiveljistä ei ole hallitsemaan tätä maata. Heitä on alusta saakka kiinnostanut vain islamilaisen kalifaatin rakentaminen eikä Egyptin kansakunnan etu. Kansa ei tätä enää siedä.”

Isä Greiche pelkää, että vallasta syöstyt muslimiveljet hautovat kostoa ja valmistautuvat lietsomaan levottomuuksia [--].

Kaikesta huolimatta isä Greiche vakuuttaa optimistisuuttaan pitkällä tähtäimellä. Voisinpa yhtyä optimismiin. Myös vähän tendenssimäinen puhe "kansan tahdosta" epäilyttää. Mikä on Mursin ja muslimiveljien todellinen kannatus mukaan lukien Egyptin syvä maaseutu? Pahoin pelkään, että se on korkeampi kuin  isä Greiche uskoo. Armeijaa taidetaan tarvita remmissä vielä pitkään.     

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Ranska USA:n sätkynukkena Syyriassa


Syyriasta en ole toistaiseksi paljoa puhunut. Tilanne tympäisee minua niin. Mutta käännän tähän katolisen puheenvuoron, jonka kärki on suunnattu erityisesti Ranskan sosialistihallituksen omituista aktivoitumista amerikkalaisten myötäjuoksijaksi tässä kysymyksessä. Puheenvuoro on julkaistu AED:n eli ”Ahdingossa elävien kirkkojen avustusjärjestön” (Aide à l’Eglise en Détresse) sivuilla toissapäivänä 24.6. Nimenomaan paikallisten kristittyjen ahdinkoa pitäisi lännessäkin ennen kaikkea muuta ajatella; kapinallisten voitto ei tiedä heille mitään hyvää; Assadin dynastian hallitessa heidän tilanteensa on ollut varsin kelvollinen, parempi kuin missään muussa Lähi-idän maassa pois lukien ehkä Libanon. Kirjoituksen voi lukea alkuperäisessä muodossaan <täällä>.

  
Viimeisen kahden vuoden ajan Syyria on ollut kansainvälisen ajojahdin kohteena, ja meitä [ranskalaisiakin] on kehotettu kantamaan hiljaa kortemme kekoon tämän maailman vanhimpiin kuuluvan maan tuhoamisessa. Tapaus on mutkikas ja sitä koskeva julkinen yksimielisyys ylhäältä päin pakotettua, poikkeavia mielipiteitä on vaikea kuulla. Mutta nyt, kun amerikkalaiset ovat päättäneet alkaa aseistaa kapinallisia ja eurooppalaiset – ranskalaiset eritoten – näyttävät nöyrästi heitä seuraavan, on tullut aika lopettaa tämä ilveily. Syyrian kansan ja sen kaikkien uskontokuntien nimessä, tämän hävityksen on loputtava. Jo riittää! Tapaus on mutkikas, myönnetään. Hallinto on kiistatta autoritaarinen, mutta mistä lähtien kansainvälisellä yhteisöllä on tämän nojalla ollut lupa tehdä päätös kokonaisen maan tuhoamisesta? Onko Syyria muka alueen ainoa diktatuuri? Eikö pitäisi iskeä myös Saudi-Arabiaan ja Qatariin, muista puhumatta? Ja kuinka maan jauhaminen tomuksi voi millään tavalla auttaa sitä?  
Kaksi vuotta sitten Syyrian talous kasvoi kahdeksan prosentin vuosivauhdilla, ja se oli, Libanon pois lukien, kristityille kansalaisilleen Lähi-idän ongelmattomin maa elää. Näiden kahden vuoden aikana 90 000 ihmistä on kuollut ja satoja tuhansia ihmisiä on joutunut joko sisäiseen tai ulkoiseen maanpakolaisuuteen [--].Monilla mailla on omat intressinsä edesauttaa Syyrian hajoamista, alkaen amerikkalaisista, joilla on paitsi energiapoliittiset syynsä myös tarve heikentää Venäjän jalansijaa tällä alueella; qatarilaiset puolestaan pyrkivät heikentämään shiialaisuutta ja parantamaan omaa asemaansa sunniyhteisössä. Mutta Ranska?     
Ranskan ulkopoliittiset linjaukset Syyrian tapauksessa ovat vaikeasti ymmärrettävissä. Mitä ihmeen etuja me voimme tällaisesta politiikasta odottaa? Haluammeko me vain olla mieliksi amerikkalaisille ja qatarilaisille? [--] Ranskalla, jolla on historiallisesti läheiset suhteet sekä Syyriaan että Lähi-idän kristillisiin yhteisöihin, on siis kaksinkertainen velvollisuus toimia tässä kysymyksessä vastuullisesti. Kuinka voidaan edes ajatella kapinallisten aseistamista, kun kaikki tietävät kapinaliikkeen Al Qaidan islamistien läpikotaisin soluttamaksi? Kuka osaa selittää auki sen absurdin tilanteen, että Ranska aseistaa Syyriassa samaa joukkoa, jota vastaan se taistelee Malissa? Entä onko Syyrian jälkeen vuorossa Libanonin hajottaminen ja sen maan kristittyjen yhteisöjen hävittäminen?   
Entä Syyrian väestö? Sen tilanne näyttää olevan strategiemme huolista vähäisin. Tämä suurelta osin ulkopuolelta ruokittu ja rahoitettu kaaos on Syyrian kansan ja erityisesti Syyrian kristittyjen näkökulmasta yksinkertaisesti rikollista politiikkaa. Tämän on loputtava ja poliittiseen ratkaisuun on pyrittävä mitä pikimmin [--]. [Marc Fromager]


***

edit. klo. 15:10

Eli Libanonin puolellakin tilanne on siis eskaloitumaan päin: tässä Jukka Aakulan Kansankokonaisuus-blogista poimimani <linkki>.

Kun nyt linkittämään alettiin, niin menköön vielä <tämä>.


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Sarastus: Michel Houellebecqin mietteitä

Käänsin kevyesti toimittaen Sarastus-lehteen otteen Michel Houellebecqin esseistisestä <"kirjeestä">, joka käsittelee hänen uskonnonfilosofista kehityshistoriaansa eräänlaisesta nuoresta wanna be -kristitystä de facto ateistiseksi kulttuurikristityksi. Toki kirje valottaa Houellebecqin filosofisia näkemyksiä laajemminkin. Teksti on peräisin Houellebecqin ja Bernard-Henri Lévyn kirjeenvaihdosta, jonka kustannustalo Flammarion julkaisi yksissä kansissa vuonna 2008 nimellä  Ennemis publics ("Yhteiskunnan viholliset"). Tämä teksti toivoakseni osaltaan valottaa ranskalaisen traditionalismin ei-kristillisen siiven ajatusmaailmaa, vaikka Houellebecqin pohdinnat rönsyilevätkin melko vapaasti, etten sanoisi kurittomasti. Vaikka en itse voikaan hyväksyä Houellebecqin nihilismiä, pidän hänestä verrattomasti enemmän kuin hänen kirjeenvaihtokaveristaan Lévysta, joka on tyypillinen esimerkki ranskalaisesta ns. "kaviaarivasemmistolaisesta" intellektuellista; tässä kääntämässäni tekstissä Lévy kyllä onkin täysin taustalla.     

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Tapaus Jugoslavia - mikä menikään pieleen?

”Kesä 1914 on jäävä niiden muistiin, jotka elivät sen tässä kaupungissa, kirkkaampana ja kauneimpana kesänä miesmuistiin. Heidän mielestään se säteilee ja liekehtii valtavaa kärsimysten ja onnettomuuksien tummaa, silmänkantamattomiin ulottuvaa näköpiiriä vastaan.”
 -         Ivo Andrić: Drina-joen silta (suom. Aira ja Elvi Sinervo)

Kun Kroatia nyt on liittymässä Unioniin, muistellaanpa vähän edesmennyttä Jugoslaviaa. Kaksi vuosikymmentä sitten Länsi-Balkanilla paloi. Tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä euforiassa vuonna 1918 perustettu eteläslaavien valtio, jonka alkuperäinen nimi oli virallisesti Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, tuli 1990-luvulla tiensä päähän, vaikka Serbian ja Montenegron liitto taisikin jatkaa Jugoslavian nimellä vielä 2000-luvun puolelle.

Jugoslavian tapausta käytetään usein esimerkkinä monikulttuuristen valtiohankkeiden epärealistisuudesta. Siihen onkin vaikea mennä väittämään vastaan. Toisaalta tätä katastrofaalista epäonnistumista voidaan käyttää myös todisteena kansallismielisyyden luonnollisuudesta ja sen sitkeydestä ihmisen identiteetin tärkeimpänä kulmakivenä. Tässä kohtaa on jo syytä vähän jarrutella. Jugoslaviaahan näet ei alun alkaen perustettu ylikansallisten tunnusten alla vaan nimenomaan sen ajatuksen varassa, että eteläslaavilaiset kansat (tai ainakin kroaatit ja serbit) muodostivat yhden kansakunnan, joka oli kuitenkin historian myrskyissä hajonnut moneen osaan. Jugoslavian (so. ”eteläslaavien maa”) perustamisen piti palauttaa voimaan luonnollinen asiaintila vuosisatojen onnettoman erilliskehityksen oikaisemiseksi. Usein argumentaatiossa oli suomalaiselle yllättävän tuttuja sävyjä; muistettakoon, että vuosisatoja sitten tapahtunutta kantasuomalaisten ja (ortodoksisten) karjalaisten eroamista toisistaan oli itsenäisyyden ensivuosikymmeninä tapana pitää vieraiden suurvaltojen rikollisen politiikan seurauksena, joka voitaisiin ja joka pitäisi oikaista…      

Jugoslavian kokeilu ja sen epäonnistuminen eivät sinänsä todista nationalismista per se sitä eivätkä tätä, sen sijaan ne kyllä havainnollistavat erilaisten kansakuntia määrittävien metakäsitysten validiutta ja epävalidiutta. Jugoslavismi eli aate eteläslaavien kansallisesta yhteenkuuluvuudesta itse asiassa oli 1800-luvun kansallisromantiikan hedelmää. Jo 1700-luvulla erityisesti Habsburgien Itävaltaan (tai Unkariin, jos tarkkoja ollaan) kuuluneessa Kroatiassa harrasteltiin näitä saksalaiselta kielialueelta peräisin olevia ideoita ja pyrittiin soveltamaan niitä Länsi-Balkanin eteläslaavien tuolloiseen tilanteeseen. Varhaisimmassa vaiheessaan jugoslavismi tunnettiin nimellä illyrismi Länsi-Balkanin roomalaisaikaisen Illyrian provinssin mukaan.

Olipa aatteen nimi mikä hyvänsä, yksimielisiä oltiin siitä, että eteläslaavit, varsinkin kroaatit ja serbit, olivat samaa kansaa. Tämän ajatuksen keskeinen perustelu oli herderiläinen, miksei myös hegeliläinen: kroaatit ja serbit näet puhuivat samaa kieltä (ja puhuvat vielä nykyäänkin, vaikka saattavatkin muuta väittää). Jugoslavismin varhaisimmat pioneerit olivat siis lähinnä kroaatteja. Mutta myös serbit innostuivat ajatuksesta jo 1800-luvun alussa; hehän olivatkin ensimmäinen eteläslaavilainen kansa, joka saavutti de facto itsenäisyyden. Kypsän jugoslavismin ydin oli (kankealla akateemisella englannilla ilmaistuna) jotakuinkin tällainen:         

The Serbian writer Dositej Obradović at the beginning of the19th c. anticipated the idea of mutual community of the South Slavs on the linguistic base. He implied in the Balkan case an European romanticist idea, advanced by the rationalistic philosophers, that one language means and one national community [--]. For him, the borders of the common South Slavic language are at the same time and the borders of the same South Slavic ethnonation, regardless on the current (and historical) situation that the South Slavs have been living in different political entities (states) and confessing different faiths (by belonging to different, and even antagonistic, churches and theological believes the Roman Catholicism, Orthodoxy, Islam). 
[Vladislav B. SOTIROVIĆ, Creation of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes, 1914-1918. Vilnius University Press, Vilnius 2007. ss. 9-10.]
          
Kleio, tuo ilkeä narttu, oli siis vienyt samaan kansaan kuuluvat ihmiset luonnottomalla tavalla toisistaan eroon. Oli tullut aika korjata vääryys.

***

Jugoslavian ydinkansoja eli kroaatteja ja serbejä varten luotiin 1800-luvulta alkaen yhteinen kirjakieli, josta saksalainen lingvisti, romantikko ja satusetä <Jacob Grimm> ensimmäistä kertaa käytti nimeä serbokroatia (kroatoserbiaksikin sitä tosin on kutsuttu). Serbokroatia on sinänsä keinotekoinen kieli, mutta niin ovat kaikki kirjakielet, myös nykyinen standardisuomemme. Standardisoitu serbokroatia kuitenkin perustuu näiden kansojen arkiseen puhekieleen, jota on ennen sen serbokroatiaksi kastamista kutsuttu milloin miksikin: paitsi kroaatiksi ja serbiksi, sitä on nimitetty mm. slavoniaksi, dalmatiaksi, illyyriksi ja bosniaksi. Näitä kieliä / tätä kieltä on myös kirjoitettu jo vuosisatojen ajan, mutta useilla aakkosilla. Paitsi latinalaisia ja kyrillisiä aakkosia on käytetty arabialaisia merkkejä sekä muinaisslaavilaista <glagolitsaa>. Modernia serbokroatiaa on kirjoitettu pääsääntöisesti vain latinalaisin ja kyrillisin aakkosin.

Serbokroatian nimen 1800-luvulla saaneesta kielestä on jo varhain tunnistettu kolme selkeästi toisistaan erottuvaa mutta keskinäisesti jokseenkin ymmärrettävää murretta. Murteiden nimet ovat štokaavi, kajkaavi, ja čakaavi, ja serbokroatian kirjakieli perustuu ennen muuta näistä ensin mainittuun. Nyt olisi houkuttelevaa ajatella, että nämä murteet ovat täysin päällekkäisiä kansallisuuksien kanssa; olivathan Jugoslavian hajoamissodista julmimmassa eli Bosnian sisällissodassa toistensa kurkussa juurikin kolme kansaa eli kroaatit, serbit ja bosniakit (muslimit). Mutta tämä on jokseenkin virheellinen ajatus. Itse asiassa kaikkien mainittujen kolmen ”kansakunnan” enemmistö on puhunut ja puhuu juuri štokaavimurretta; kahta muuta murretta puhutaan enimmäkseen vain Kroatiassa. Mutta štokaavimurre on jakautunut edelleen useisiin alamurteisiin, ja näissä voidaan jo hieman havaita päällekkäisyyttä kansallisten identiteettien kanssa. Silti tämäkään vastaavuus ei ole täydellinen; toisin sanoen, samassa kylässä asuvat serbit, kroaatit ja bosniakit (muslimit) saattoivat hyvinkin puhua täsmälleen samaa murretta.


Shtokaavin alamurteet vuonna 1988


Kolme "kieltä" 2006: punainen = kroaatti, vihreä = bosniakki,  keltainen = serbi

Mikä näitä kansallisuuksia sitten lopulta erottaa? Te tiedätte jo vastauksen, ja se on uskonto. Kroaatit ovat katolilaisia, serbit ortodokseja, ja ne bosnialaiset (ja sandzhakilaiset), joiden esivanhemmat 1500-luvulta alkaen kääntyivät islamiin (useimmiten kai ortodoksisuudesta), ovat tietenkin ”kansallisuudeltaan” muslimeja. Aikaisemmin heitä kutsuttiin ”turkkilaisiksi”, ja myös he itse tekivät niin. Etnisessä mielessä he kuitenkin olivat yhtä vähän turkkilaisia kuin entisaikojen vienankarjalaiset laukkuryssät olivat ”ryssiä”. (Toki Bosniassa oli myös varsinaisia turkkilaisia, mutta ei koskaan kovin paljoa.) 

On vielä syytä muistaa, että erityisesti Bosnia-Herzegovinan kohdalla useimpien sikäläisten katolilaisten kroatialainen identiteetti on syntynyt vasta 1800-luvulla, lähinnä Kroatiasta saapuneiden agitaattoreiden toimesta. Jossain määrin samaa voitaneen sanoa Bosnia-Herzegovinan ortodoksien nykyisestä serbi-identiteetistä. Sisällissodan aikaisessa Bosnian armeijassa oli ainakin yksi kenraalitasoinen komentaja, joka oli uskonnoltaan ortodoksi; tarpeetonta kai sanoakaan, että serbit pitivät häntä petturina.   

Vielä en ole puhunut lainkaan muista ex-Jugoslavian kansoista. Tuossa valtiossa oli todellisia vähemmistökansoja, sellaisiakin jotka siis eivät ole edes slaaveja, kuten Kosovon enimmäkseen islamilaiset Albaanit ja Vojvodinan useampaankin läntiseen denominatioon kuuluvat unkarilaiset. Ortodoksiset makedonialaiset puolestaan ovat eteläslaaveja, mutta lähempänä bulgaareja kuin serbejä ja kroaatteja. Pohjoisen katoliset sloveenit ovat niin ikään eteläslaaveja, mutta he eroavat kieleltään sen verran paljon kroaateista että ovat oma selkeästi kansakuntansa.     

***   

Jugoslavia epäonnistui siksi, että siellä yritettiin 1800-luvun kaikkein simppeleimmän nationalismin hengessä naittaa keskenään kansoja, jotka kuuluivat läheisestä kieliyhteydestään huolimatta kokonaan eri maailmoihin; Jugoslaviassa oli edustettuna kolme historiallista sivilisaatiota, nimittäin bysanttilainen, latinalainen ja islamilainen. Se oli ongelman ydin, ei se että kansoja oli useita. Mihin ihmisen identiteetti todella perustuu? Ketkä ovat kaltaisiamme, ketkä muita? Mitä on kansakunta? Näitä sietää pohtia, ja Jugoslavian tapauksen valossa itsestäänselvimmiltä tuntuvia vastauksia on syytä kavahtaa.