tiistai 11. syyskuuta 2012

Pieni moskeija Mekongilla - mietteitä meistä ja muista


Talvella 1995–96 olin muutaman kuukauden ajan työharjoittelussa <Chiang Rain> provinssissa Pohjois-Thaimaassa, aivan Myanmarin (Burma) ja Laosin rajalla. Tämä vanha oopiumintuotantoseutu tunnetaan myös Kultaisena kolmiona, ja työskentelin ns. Doi Tung –projektissa, joka oli (ja on tietysti edelleen) Thaimaan kuningashuoneen sponsoroima sisäinen kehitysapuhanke (tämän <portaalin> takaa löytyy ikkuna otsikolla "Doi Tung Development Project", sieltä saa tarkempia tietoja, jos asia kiinnostaa). Meitä oli siellä myös lukuisia länsimaalaisia monissa eri tehtävissä.

Muuan tuolla reissulla tielleni osunut sinänsä vähäinen sattumus muokkasi maailmankuvaani, erityisesti suhdettani islamiin. Sehän ei ole yksiselitteisen kielteinen, vaikka tässä blogissa olen joutunut olosuhteiden pakosta käsittelemään muslimeja hyvin tummin sävyin. Yritän nyt tehdä selkoa tuosta tapauksesta niin tarkasti kuin voin yli viidentoista vuoden takaa muistaa.

***   

Thaimaa oli noihin aikoihin jo hyvää vauhtia ottamassa pohjoiseurooppalaisten turistien suosikkikohteena sen aseman, mikä reilut parikymmentä vuotta aikaisemmin oli kuulunut Mallorcan kaltaisille paikoille. Massaturismi suuntautui 90-luvun puolivälissä siis etupäässä rantalomakohteisiin kuten Pattayalle ja sitä ehkä aavistuksen verran elegantimpaan Phuketiin, jotka molemmat olivat Chiang Raista katsoen kaukana etelässä. Syrjäisessä Pohjois-Thaimaassa sen sijaan turisteihin törmäsi vielä harvakseltaan; reppuselkäisiä Lonely Planet –hampuuseja siellä jo näki, mutta missäpä maailmankolkassa heidän näkemiseltään olisi voinut välttyä.

Minun siihenastisen elämäntaipaleeni varrella Chiang Rai oli ilman muuta kaukaisin ja eksoottisin rasti. Luulisi, että uutuudenviehätystä kestäisi muutaman kuukauden verran, mutta niin siinä vain kävi, että noin viikon jälkeen aloin laskea päiviä kotiinpaluuseen. Kaikesta subtrooppisesta luonnonkauneudesta huolimatta ei nimittäin mihinkään pääse siitä, että paikka on Jumalan selän takana eikä siellä ole paljoakaan mielekästä tekemistä. Kuusipäiväinen työviikko piti toki huolen siitä, että ikävyys pysyi aisoissa, mutta pitkät sunnuntait muodostuivat ongelmaksi ensimmäisen uutuudenviehätyksen mentyä. Hengellisestikin nuo kuukaudet olivat minulle kuivaa aikaa, sillä säädylliset kirkot olivat lähimmillään yli 40 kilometrin päässä Chiang Rain provinssin samannimisessä pääkaupungissa; paikallisilla kulkuvälineillä matka oli lisäksi paljon vaivalloisempi kuin noista kilometreistä voisi päätellä.

Sunnuntaipäivien ratoksi oli tarjolla vain muiden projektissa työskentelevien seuraa. Ja minun tapauksessani seura tarkoitti käytännössä pohjoismaalaisia, iäkkään puoleisia naishenkilöitä, jotka jostain syystä olivat lähes järjestään helluntailaisia. Vaihtoehtona tälle oli reipas ryyppääminen nuorempien, pääasiallisesti australialaisten ja amerikkalaisten heppujen kanssa. Molempia tuli kokeiltua, mutta kumpaakaan ajanviettotapaa en kokenut erityisen ylösrakentavaksi. Onneksi käytössäni oli työsuhde-etuna kevytmoottoripyörä, ja sitä käytinkin vapaahetkinäni ahkerasti tutustuakseni asemapaikkani ympäristöön.

Moni vuoden 1996 tammi- ja helmikuinen sunnuntai kuluikin rattoisasti ajellessani aivan suunnittelemattomasti pitkin pölyisiä maanteitä. Sää oli parahultainen, sillä Pohjois-Thaimaassa tuo vuodenaika on kuin tavanomainen suomalainen kesä sillä merkittävällä erolla, että sateesta ei ole pienintäkään pelkoa, sydäntalvi kun on Kaakkois-Aasiassa vuoden kuivinta aikaa.

***

Eräällä tällaisella sunnuntaiajelulla osui silmiini pieni ja vaatimaton rakennus, joka erosi selvästi ympäristöstään ja jossa näytti olevan jotakin epämääräisen tuttua. Pysäytin menopelini ja katsoin tarkemmin. Kyseessä oli ilman vähäisintäkään erehtymisen mahdollisuutta moskeija. Olin äimän käkenä, sillä sellaiseen en ollut osannut odottaa tässä maailmankolkassa törmääväni.  

Tiesin toki Thaimaassa olevan muslimeja, mutta siihen saakka olin ollut siinä käsityksessä, että heitä on vain maan eteläosissa lähellä Malesian rajaa ja että he sitä paitsi ovat yksinomaan etnisiä malaijeja. Jälkeenpäin olen antanut kertoa itselleni, että joitakuita islaminuskoisia todella on pohjoisessakin ja että siellä he ovat lähinnä kiinalaisten hui-muslimien osin thaimaalaistuneita jälkeläisiä. <Hui-kansaa> asuu paljon läheisessä Yünnanin maakunnassa Etelä-Kiinassa, ja siellä he saivat aikaiseksi ihan oikean jihadinkin joskus 1800-luvulla. Viimeisiään vetelevän Qing-dynastian armeija tukahdutti jihadin verisesti, minkä seurauksena paljon hui-väkeä pakeni naapurimaihin, mm. juuri Thaimaahan. 

Tuo kaikki selvisi siis minulle myöhemmin, nyt olin vain ihmeissäni tuon ilmiselvän moskeijan edessä ja katselin sitä kuin kangastusta.

Uteliaana ajoin lähemmäksi ja jouduin toteamaan, että moskeija oli kiinni. Lähistöllä ei näkynyt ristinsielua. Istahdin pyhäkön varjoon ja vajosin mietteisiini. Jostain syystä siinä oli ihmeen hyvä olla. Kummastelin asiaa, mutta meni tovi ennen kuin ymmärsin: tässä rakennuksessa palvottiin Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Kuinka harhassa muslimit muuten lienevätkin, ovat he oikeilla jäljillä ainakin tässä asiassa.

Silti syy tuntemaani hengelliseen consolatioon ei ollut tällä selvä. Sillä olinhan minä moskeijoita nähnyt ennenkin, paljon suurempia ja komeampiakin kuin tämä, ja ollut muutamassa sisälläkin. Konstantinopolissa, jota nykyään on valitettavasti meilläkin alennuttu kutsumaan turkkilaiseen tapaan Istanbuliksi, olin nähnyt todella loistavia Allahin huoneita. Mutta ne olivat tuntuneet yksinomaan vierailta, osin jopa luotaantyöntäviltä, ja olin niissä tuntenut olevani vanhan vihollisen maaperällä enkä ollut tuntenut rahtuakaan siitä lohdutuksesta, jota nyt tunsin tämän yksinkertaisen maalaismoskeijan katveessa. Kauaa ei tarvinnut miettiä, kun minulle valkeni, että syy tunteeseeni oli yksinkertaisesti ympäristö; keskellä animistis-hindulais-buddhalaista pakanamaata jopa islam tuntui läheiseltä, tutulta ja kotoisalta.

***

Thaimaassa lähes jokaisessa vähänkään suuremmassa taajamassa on wat eli theravadabuddhalainen temppelikompleksi, jota toisinaan näkyy kutsuttavan myös ”luostariksi” (mitä se ei kuitenkaan ole). Saframinkeltaisiin tai punertaviin, vähän toogaa muistuttaviin kaapuihin kääriytyneet kaljupäiset bhikkut, eli thainkielellä phrat, joita länsimaisissa lähteissä useimmiten kutsutaan ”munkeiksi” (mitä he eivät tietenkään ole), lähtivät joka aamu meidänkin kylässämme liikkeelle kulhoineen kerjäämään itselleen päivän lounasta jaksaakseen lopun päivän käyttää tehokkaaseen ”karman” keräämiseen. Tunsin buddhismin keskeiset opit, nämä neljät ”jalot totuudet” ja ”kahdeksanosaiset polut”, mutta juuri siksi että ne tunsin, en voinut nähdä tällaisessa ”luostarikilvoituksessa” mitään muuta kuin masentavaa itsepetosta.

Kerran näin matkalla provinssin pääkaupunkiin, kuinka vanhat ja raihnaat mummot antoivat bussissa istumapaikkansa näille voimaa ja terveyttä uhkuville nuorille sälleille vain siksi että näillä oli päällään bhikkun keltainen kaapu; pojat tietenkin ottivat paikat vastaan kiittämättä kuin itsestäänselvyyden ainakin, ja se ei enää masentanut vaan etoi minua. Tässä kohtaa on turha tulla jauhamaan minulle mitään kulttuurirelativistista soopaa tai sanomaan, että ko. mummot luultavasti olivat vain iloisia (niin kuin epäilemättä olivatkin) saadessaan antaa paikkansa ”Buddhalle” ja siinä ohessa tienata itselleen mukavan siivun ”karmaa”. Jostain syystä kaakkoisaasialainen buddhismi on viimeistään <eversti Olcottista> alkaen saanut paljon seuraajia myös länsimaista, mutta minä en sille lämpene.

Thai-kulttuurissa on ohuehkon buddhalaisen ihokerroksen alla lisäksi vahva hindulainen orvaskesi. Maan kansalliseepos on Ramayana, ja kuningaskunnan hallitseva dynastia on omaksunut nimekseen myös Rama, vaikka suku onkin alun perin kiinalaista juurta. Kansankulttuurissa hindulaisuus on väkevästi läsnä vielä sitäkin primitiivisempään animismiin sekoittuneena. Kaiken kaikkiaan hindulaisuus on siis buddhalaisuuttakin (ainakin klassista buddhalaisuutta) monin verroin pimeämpi hengellinen mikrokosmos.  

Chiang Rain kaupungissa kävin kerran yhdessä watissa ja katselin pitkän, suorakaiteen muotoisen temppelirakennuksen seiniä koristavia maalauksia. Ne olivat luonteeltaan selvästi mytologisia, arvatakseni enemmän hindulaisia kuin buddhalaisia. Mutta mistä näissä kuvissa tarkkaan ottaen oli kyse, siitä en yksinkertaisesti saanut tolkkua. Kuvat eivät kerta kaikkiaan sanoneet minulle mitään, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Ne olivat vain totaalisen vieraita. Kuvien esittämien taruhahmojen sekaan olisi helposti voinut ujuttaa esimerkiksi Lentävän Spagettihirviön, enkä olisi huomannut mitään eroa. Sanon tämän korostaakseni sitä, että, toisin kuin parin edellisen kappaleen perusteella voisi luulla, kaakkoisaasialaisen kulttuurin torjunnassani ei ole kyse yksinomaan normatiivisesta hyljeksinnästä, vaan myös mitä suurimmassa määrin eräänlaisesta sivilisatorisesta ”kielimuurista”. Kielimuuri on selvästi matalampi meidän ja islamin välillä kuin meidän Aasian välillä.

***

Jokainen 70-luvun alussa koulutiensä aloittanut on saanut ensikosketuksensa matematiikkaan joukko-opin kautta. Muistamme, että kahdella eri joukolla voi olla yhteisiä alkioita, ja mitä enemmän yhteisiä alkioita on, siitä suurempi on joukkojen välinen leikkaus. Kristinuskon ja islamin yhteinen leikkauspinta on huomattavasti suurempi kuin kummankaan leikkauspinta noihin aasialaisiin systeemeihin nähden. Vertailevan kielitieteen apunaan käyttämät <isoglossikäyrät> saattavat muodostaa joukko-oppia paremman analogian kuvaamaan sitä, mitä olen tässä ajanut takaa.

Anyway. Yllä kuvatuista syistä tuo aivan odottamatta eteeni ilmestynyt pikku moskeija vaikutti minuun niin ilahduttavasti. Jos olisin löytänyt pyhäköstä myös muslimeja, olisin tervehtinyt heitä kuin kauan kadoksissa olleita veljiäni – tai no, sanotaan serkkuja, tai ainakin pikkuserkkuja… Tuota kaukaista moskeijakokemustani yritän palauttaa usein mieliini, kun muslimit milloin mistäkin syystä saavat verenpaineeni nousemaan epäterveellisiin lukemiin, mitä ei tapahdu harvoin. Toisinaan tuo muisto rauhoittaa, toisinaan ei.
            
Jokaisena pitkäperjantaina kirkko rukoilee koko maailman puolesta. Rukous on selkeän hierarkkinen, ja se alkaa rukouksesta katolisen kirkon, sen paimenten ja lauman puolesta. Sitten rukoillaan erossa olevien veljien eli muiden kristillisten kirkkokuntien ja tunnustusten puolesta. Tämän jälkeen tulevat ei-kristityt Abrahamin lapset, ensin vanhan Israelin perintöä sitkeästi kantavat juutalaiset ja heti heidän jälkeensä muslimit. Sitten ovat vuorossa edellisiin ryhmiin kuulumattomat maailmanuskonnot, kuten (vaikkakin nimeltä mainitsematta) buddhismi ja hinduismi, ja lopulta rukoillaan itse ateistienkin puolesta. Näin syntyy eräänlainen totuuden marssijärjestys, sillä mikään noista esirukousten kohteista ei ole täysin eksyksissä, toiset vain ovat kauempana totuudesta kuin toiset. Tässä näyttää syntyvän samankeskisten ympyröiden sarja, joka laajenee sisältä ulospäin tasaisesti kuin väreet tyynen lammen pinnalla sinne heitetyn kiven jäljiltä. Näin kaunis symmetria johtuu lähinnä asiayhteydestä, ja todellisuus muistuttanee enemmän noita ylempänä mainittuja hieman sotkuisia isoglossikäyriä. Silti kokonaiskuva on selvä, eivätkä muslimit siinä ole meistä loppujen lopuksi mitenkään mahdottoman kaukana; ilman muuta he ovat lähempänä kuin aasialaisten uskontojen seuraajat.

***

Melko likeisesti aiheeseen liittyen suosittelen Emil Antonin tuoreinta postausta aiheesta <Totuus ja toleranssi>. Se käsittelee kardinaali Ratzingerin hieman ennen paaviuttaan julkaisemaa kirjaa kristinuskon totuuden suhteesta muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Loppuun lainaus Antonin tekstistä; huomaamme, että edes voodoo ei ole täysin väärässä:

"Esimerkiksi Ratzinger ottaa voodoon. Hän sanoo sen olleen syvimmiltään pääsiäismysteerin ennakointia, siihen kuului sakramentaalisia elementtejä kuten initiaatio ihmisyyteen, kahden sukupuolen avioliitto, syntien anteeksianto.
Nämä myyttiset muodot kaipaisivat kuitenkin rationaalista keskusta (Logos), jota voodoo ei itse voi tarjota – se kurottaa historiasta tuntemattomaan. Kun voodoo kohtaa teknologiasivilisaation, nämä elementit katoavat ja jäljelle jää vain magia, joka muodostaa toisen, irrationaalisen maailman valistuneen rationaalisen maailman rinnalle.
Tämä johtaa todelliseen pakanallistumiseen, jossa ihminen on erossa Jumalasta ja tuhoaa sekä itsensä että maailman. Ratzinger antaa ymmärtää, että Kristuksen muovaamana voodoolle olisi voinut käydä päinvastoin: Kristus olisi antanut todellisen historiallisen kiintopisteen ja voimanlähteen myyteille kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä intitiaatio- ja avioitumisriiteille, kun taas maagiset henkivoimat olisivat saaneet tehdä tilaa voimakkaammalle ja ihmistä rakentavalle Hengelle."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti