keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Americana, osa IV


Know-Nothing –party – amerikkalaisen muukalaisvihan historiaa

  
As a nation, we begin by declaring that "all men are created equal." We now practically read it "all men are created equal, except negroes." When the Know-Nothings get control, it will read "all men are created equal, except negroes, and foreigners, and Catholics."
-         Abraham Lincoln: kirjeestä eräälle ystävälle, 1855

Nuori Know-Nothing -aktiivi 1850--luvulta
On lattea totuus, että amerikkalaiset ovat siirtolaisten luoma kansakunta. Tätä itsestäänselvyyttä on viime vuosikymmeninä usein käytetty väärin perustelemaan vaatimuksia rajoittamattoman maahanmuuton puolesta. ”Monikulttuurisuus” olisi mukamas aidointa ja alkuperäisintä amerikkalaisuutta. Tämä on luonnollisesti roskaa. Kansakuntana amerikkalaiset tosin kuuluvat ns. ius soli –traditioon, missä kansakunta määrittyy pikemminkin poliittisesti kuin biologisesti. Toisin on laita ius sanguinis –periaatteeseen kiinnittyneiden kansakuntien (mm. saksalaiset ja suomalaiset) kohdalla. Tästä huolimatta amerikkalaisuuskaan ei ole loputtoman inklusiivista, sillä eihän mikään aito kansallistunne sellaista ole eikä voikaan olla. Alusta saakka on myös amerikkalaisuudessa ollut muutamia keskeisiä tuntomerkkejä, joiden puuttuessa kenenkään on turha väittää kuuluvansa tähän kansakuntaan. 

Alkuperäiset amerikkalaiset (enkä siis puhu nyt intiaaneista) olivat kielellisesti, kulttuurisesti ja oikeudellis-poliittisilta traditioiltaan englantilaisia, uskonnoltaan reformoituja protestantteja, sukujuuriltaan suurelta osin ulsterilaisia (Scotch-Irish), skotteja tai pohjoisenglantilaisia. Tämä ns. W.A.S.P.–populaatio muodostaa vielä nykyäänkin amerikkalaisuuden kovimman ytimen, eräänlaisen perusamerikkalaisuuden. Mitä useampi näistä tuntomerkeistä täyttyy, sitä suuremmalla oikeudella ihminen voi kutsua itseään amerikkalaiseksi. Mikäli yksikään määreistä ei täyty, ihminen voi tietysti silloinkin yrittää väittää olevansa amerikkalainen vaikkapa myönnetyn kansalaisuuden nojalla, mutta oikeilla amerikkalaisilla ei ole mitään syytä – ellei sitten poliittinen korrektisuus - ottaa tällaista uutta ”maanmiestään” aivan vakavasti. Minusta tämä on vastaansanomatonta.

***  

Perusamerikkalaiset eivät tunteneet asemaansa uhatuksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Jo varhain siirtokunta-aikanakin oli toki ollut ei-valkoisia, ei-anglosaksisia ja ei-protestanttisia siirtolaisryhmiä, mutta ne olivat olleet niin pieniä ja hajanaisia, että ne oli helppo sulauttaa kansakunnan valtauomaan. Mutta puolisen vuosisataa itsenäistymisen jälkeen tilanne siis alkoi muuttua. Kun Tocqueville julkaisi De la démocratie en Amerique –teoksensa ensimmäisen osan vuonna 1835, oli Yhdysvaltain nopeimmin kasvava uskontokunta katolisuus. Tocquevillea näytti hieman kummastuttavan se yhtälö, että maailman demokraattisimmassa maassa katolisuus oli niin suosittua. Tästä kysymyksenasettelusta ilmenee, että katolisuus kasvoi vielä 1830-luvulla suurelta osin W.A.S.P.-väestöstä lähtöisin olevien käännynnäisten ansiosta. Mutta juuri näihin aikoihin alkoi maahan virrata myös ennen näkemättömän suuria määriä katolilaisia siirtolaisia.

Ensin tulivat saksalaiset, jotka hyvin usein olivat katolilaisia. Kantaväestö epäili heidän kykyään ja haluaan amerikkalaistua eikä suinkaan aivan syyttä. Saksalaisissa arvelutti paitsi näiden paavillinen uskonto, myös heidän sitkeä pyrkimyksensä pitää kiinni omasta kielestään, so. luoda Yhdysvaltain maaperälle ellei nyt täysin saksankielisiä niin ainakin kaksikielisiä enklaaveja. Pian saksalaisten tulon jälkeen alkoi maahan rantautua irlantilaisia, jotka pakenivat paitsi pienen kotisaarensa pahenevaa taloudellista kurjuutta myös vihattua brittihallintoa. Heidän lukumääränsä laskettiin pian miljoonissa. Irlantilaiset olivat tässä vaiheessa jo suurelta osin menettäneet alkuperäisen kelttiläisen äidinkielensä, joten heidän kohdallaan kieli ei ollut ongelma. Sen sijaan uskonto oli, sillä irlantilaiset olivat saksalaisiakin lujemmin sitoutuneet katoliseen uskoon.

***

Vuoden 1850 tietämillä monia perusamerikkalaisia alkoi todella huolestuttaa maan alkuperäisen identiteetin kohtalo. Siksi näihin aikoihin syntyi liike, jota voi pitää myöhemmän amerikkalaisen kansallismielisyyden kantamuotona. Tämä ns. nativismi-liike kannatti Amerikan säilyttämistä amerikkalaisena. Käytännössä tämä tarkoitti siirtolaisuuden pitäminen volyymiltaan matalana ja ennen kaikkea sen rajaamista sellaisiin ryhmiin, jotka olivat helposti integroitavissa vanhaan W.A.S.P.-normin mukaiseen kantaväestöön. Lisäksi nativismi vaali puhdashenkisen amerikkalaisen maaseudun kunniaa kasvavien suurkaupunkien paheellisuutta vastaan. Näin nativismissa oli myös raittiusliikkeen piirteitä, sillä 1800-luvun puolivälissä amerikkalaisten juomatavoissa tapahtui huolestuttava käänne kohti alkoholin suurkulutusta. Nativistit pitivät uusia siirtolaisryhmiä pääsyyllisinä ongelmaan, eivätkä siinäkään olleet kovin väärässä; sekä saksalaiset että varsinkin irlantilaiset viihtyivät vapaa-aikoinaan vahvan oluen tai whiskyn parissa.

Kaikissa muissa suhteissa nativismi oli melko hajanainen liike, ja 1800-luvun puolivälissä kärjistyvät kysymykset osavaltioiden oikeuksista, teollisuuden suojatulleista ja orjuudesta jakoivat sitä pahoin. Sisällissodassa vanhoja nativistiaktiiveja löytyi molemmista armeijoista.

Nativismi-liike ilmeni etupäässä laillisena poliittisena toimintana useammaksikin puolueeksi järjestäytyneenä. Mutta parhaiten nativismi tunnetaan sittenkin jyrkän antikatolisista ja salaseuramaisesti järjestäytyneistä Know-Nothing –klubeista, joiden nimi tulee siitä, että tivattaessa näiden seurojen luonnetta ja toiminnan yksityiskohtia niiden jäsenet heittäytyivät aivan tietämättömiksi. Toisinaan näkee käytettävän myös ilmaisua Know-Nothing –party, mutta tämän nimistä puoluetta sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole ollut. Sen sijaan vuonna 1855 Know-Nothing -miesten perustama American Party yritti edistää liikkeen arvoja laillisin keinoin mm. osallistumalla omalla ehdokkaalla vuoden 1856 presidentinvaaleihin.

Päivänvaloa huonommin kestävistä toimintatavoista Know-Nothing –liikkeen kohdalla kannattaa mainita katolisiin maallikoihin ja pappeihin kohdistuva suora väkivalta. Myös kirkkoja tiedetään vandalisoidun ja jopa poltetun. Raittiusasiaakin Know-Nothing edisti räväkästi pistämällä kapakoita sileäksi. Martin Scorcesen vahvasti tositapahtumiin perustuva elokuva The Gangs of New York (2002) itse asiassa kuvaa erästä Know-Nothing –liikehdinnän keskeisintä areenaa, eli itärannikon suurkaupunkien nuorison väkivaltaista puolimaailmaa 1850-luvulla. Elokuvassahan ottavat rajusti yhteen irlantilaisten siirtolaisten ja kantaväestön muodostamat jengit, joista viimeksi mainitut kuuluivat juuri Know-Nothing –liikkeeseen.

***

Ku Klux klan ja vihollinen no. 1., 1928
Know-Nothing –aktivismi hiipui, kuten muukin nativistinen liikehdintä, sisällissodan työntäessä syrjään kaikki muut kysymykset. Sodan jälkeenkin oli nativismin aikaisemmin esillä pitämien teemojen saralla hiljaista, mutta 1900-luvun alussa ja varsinkin I maailmansodan jälkeen nämä asiat nousivat agendalle näkyvämmin kuin koskaan sitten edellisen vuosisadan puolivälin. Syynä oli tietysti jälleen uusi ja entistäkin massiivisempi siirtolaisten tulva. Know-Nothing –miesten aikaisemmin ajamat asiat otti nyt hoitaakseen ennen muuta ns. toisen sukupolven Ku Klux Klan. Klaaninhan oli alun alkaen perustanut tennesseeläinen konfederaation kenraali Nathan Bedford Forrest pitämään vapautettuja orjia pelossa ja osin myös terrorisoimaan pohjoisen yhteistoimintamiehiä sodan jälkeisessä etelässä. Tämä ensimmäinen, puhtaasti etelävaltiolainen Ku Klux Klan sammui melko nopeasti. Uudelleen elpyneenä 1900-luvun alussa Klaani ei enää ollut kiinnostunut niinkään mustista, sillä tältä osin oli päästy tyydyttävään tilanteeseen rotuerottelulakien myötä jo 1800-luvun lopulla. Uusi Klaani levisi nopeasti kaikkialle Yhdysvaltoihin ja oli 20-luvun alussa selvästi vahvempi pohjoisessa kuin etelässä.

Uusi klaani oli suunnattu ennen muuta merentakaisia siirtolaisia vastaan, ja nyt uudessa tilanteessa se oli paitsi antikatolinen myös antisemiittinen, sillä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ei-toivottavassa immigraatiossa oli kaksi ryhmää ylitse muiden: eteläitalialaiset (mukaan lukien sisilialaiset, vaikkakin nämä ryhmät ovat varsinaisesti kaksi eri asiaa) ja juutalaiset. Sosialisti- ja anarkistiagitaattorit puhuivat 20-luvun alussa englantia yleensä vahvasti jiddišiläisellä tai italialaisella korostuksella, mutta vielä suurempi huolenaihe oli järjestäytynyt rikollisuus.

***        

Rikollisuutta on Amerikassakin tietenkin ollut aina. W.A.S.P.-väestöä ei ole koskaan tunnettu erityisestä lainkuuliaisuudesta. Mutta on turha kiistää, että uudet siirtolaisryhmät osoittivat huomattavaa energisyyttä ja luovuutta tällä elämänalueella. Gangstereista eli ”jengiläisistä” alettiin puhua jo 1800-luvun puolivälissä. Alkuperäisissä gangstereissa, mm. noissa edellä mainituissa Martin Scorsesen tunnetuiksi tekemissä New Yorkin jengeissä, hiljattain maahan tulleilla irlantilaisilla oli merkittävä rooli.

Mutta irlantilaiset ovat tunnetusti viinaan meneviä ja railakkaan lyhytjännitteisiä, mistä syystä heidän kohdallaan rikollisuus on harvoin kovin pitkälle järjestäytynyttä. Hieman irlantilaisia myöhemmin tulivat sisilialaiset ja eteläitalialaiset. Heidän koplansa olivat selvästi kurinalaisempia ja paremmin järjestäytyneitä kuin irlantilaisjengit, mutta mezzogiornolainen arkaainen synkeys, hitaus ja seremoniallisuus sopivat huonosti nopeasykkeiseen 1900-luvun alun Amerikkaan. Sama on sanottava sukuvihasta ja sen motivoimasta vendettasta, verikostosta. Tällaiset epäasiallisuudet häiritsivät bisnestä ja itse asiassa pitkään jarruttivat amerikkalaisen mafian todellista nousua, vaikka ne toki riittivät aiheuttamaan sen, että Ku Klux Klan oli vuosina 1920–25 suositumpi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen; sen jäsenmäärä laskettiin miljoonissa ja sen public image ainakin W.A.S.P.-väestön keskuudessa oli erinomaisen kunniallinen.

Arthur M. Schlesingerin mukaan antikatolisuus on amerikkalaisten ennakkoluuloista sitkein ja pitkäkestoisin. Yhdessä mustiin kohdistuvan rasismin sekä antisemitismin kanssa se olikin toisen sukupolven Ku Klux Klanin suosion keskeinen selittäjä. Hilpeätä kyllä, näistä kolmesta kiihkoilun muodosta antikatolisuus on ainoa nykyäänkin elinvoimainen ja myös poliittisesti täysin korrekti anti-ismi; itse asiassa antikatolisuus on eräänlaista ”liberaalien antisemitismiä” (Peter Viereck).

***        

Tässä esityksessä sivusin järjestäytynyttä rikollisuutta vain ohimennen. Modernin amerikkalaisen mafian synty on siinä määrin kiinnostava teema, että se vaatii oman postauksensa.   

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Ku Klux Klanista vielä sen verran, että sehän kasvoi 20-luvulla nopeiten juuri kaupungeissa ja sillä oli eugeniikan kautta vahva kytkös "edistykselliin" piireihin, eli nykyisten demokraattien vasempaan laitaan. Sen kannattajat pitivät perhearvoja ja uskonnollisuutta tärkeinä ja tuki raittiusliikettä samasta syystä.

    VastaaPoista
  2. Bostonin väestökehitys 1800-luvulla on valaiseva esimerkki katolilaisuuden leviämisestä Yhdysvaltoihin. Alkujaan Boston oli periprotestanttinen kaupunki, mutta sinne virranneet irlantilaiset siirtolaiset lisääntyivät kantaväestöä nopeammin ja samalla uskonnollinen jakauma muuttui radikaalisti. Katolilaisten saatua vähitellen enemmistöaseman alkuperäiset bostonilaiset tunsivat kaupunkinsa menneen pilalle ja alkoivat muuttaa muualle. Nykyäänhän Boston tunnetaan USA:n kaupungeista vankimmin irlantilaisena ja katolilaisena. Bostonin tapaus kertoo - sanon tämän silkkana arvovapaana toteamuksena - että maahanmuuttajien kulttuuri todella voi syrjäyttää alueen alkuperäisen kulttuurin.

    VastaaPoista