keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Sarastus-artikkelini

Sarastus-verkkolehdessä julkaistun <artikkelini> mahdollisesti herättämät kommentit voi heittää tänne. 

Sarastus on vasta aivan taipaleensa alussa. Mitä siitä vielä tulee, sitähän ei kukaan tiedä. Toivotaan kuitenkin parasta. Aion jatkossakin lähettää sinne tavaraa, kun kerran mahdollisuutta siihen tarjottiin. Kuinka paljon ja millaista materiaalia, sekin jää nähtäväksi, mutta näitä blogitekstejä aavistuksen verran kunnianhimoisemmissa merkeissä kuitenkin liikutaan.     

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Charlie Hebdo, islam ja Ranskan kunnia

Käännän tähän tuoreen ranskalaiskolumin koskien Charlie Hebdo -lehden kannanottoa muslimien yliherkkään hipiään. Käännös voi olla kankeahko, alkuteksti on luettavissa <täällä>

"Suostuminen anteeksipyyntöihin tai myönnytyksiin poliittisen islamin kanssa merkitsee antautumista. Jokaisella, joka tahtoo olla demokraatin nimen arvoinen, on velvollisuus vastustaa islamistien pelotteluyrityksiä. Siksi tuen Charlie Hebdo –lehteä sen päättäväisessä pyrkimyksessä vastustaa islamisteja, jotka vaativat omien normiensa universaalia hyväksymistä, ja tämän tukeni annan huolimatta siitä vastenmielisyydestä, joita lehden nyt julkaisemat pilakuvat Muhammedista ja hänen uskovaisistaan minussa sinänsä herättävät. Ymmärrän muslimien tuohtumuksen; tunnen itse samoin, kun paavia tai kristittyjä pidetään pilkkana tässä samassa pilalehdessä, mikä on huomattavasti yleisempää kuin muslimien uskon rienaaminen. Mutta olen ranskalaisten enemmistön tavoin valistuksen lapsi. Valistus desakralisoi uskonnot ja toi ne samalle tasolle kuin muutkin aatteet ja alisti ne samalle kritiikille. On voitava tarkastella kriittisesti myös islamia silloin kun se pyrkii tulkitsemaan kirjaimellisesti Koraania, joka on ennen muuta sotainen, väkivaltainen, seksistinen teos. Tämän viikon Nouvel Obervateur demonisoi ”uus-fasisteiksi” ne, jotka (kuten allekirjoittanut) ovat huolissaan tästä monikultturismin suojaverhon alla tapahtuvasta islamin leviämisestä Euroopassa; Islamilla on jo omat ”hyödylliset idioottinsa”. 
 
Tasavallan lait ja sekulaarisuusperiaate koskevat kaikkia. Muslimien on sopeuduttava niihin eikä päinvastoin; tehdään karhunpalvelus muslimien integroitumaan halukkaalle osalle, jos pidetään yllä käsitystä, että tässä vaatimuksessa on kyse muslimien sortamisesta. Jos tahtoo tietää, millaista todellinen uskonnollinen sorto voi Ranskassa olla, voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katolilaisten kohtelua vallankumouksen aikana. Nyky-Ranskassa islam nauttii samoja oikeuksia kuin muutkin uskonsuunnat (cultes). Sen asema on itse asiassa paljon parempi kuin kristinuskolla tai juutalaisuudella on missään islamilaisessa maassa. Vaatimuksia erivapauksista ei voida hyväksyä sen enempää kuin kutsuja väkivaltaisiin mielenosoituksiin profeetan kunnian puolesta. Näihin päiviin saakka syytös ”islamofobiasta” on ollut tehokas ase ja pelästyttänyt kriittiset mielet hiljaisiksi, sananvapauden tappioksi. Mutta Ranska ei enää muistuta sitä pelon ja antautumismielialan halvaannuttamaa maata, jota edustavat oikeinajattelijat näkevät fasismia kaikkialla muualla paitsi siellä missä sitä todella on. Siitä kunnia Charlie Hebdolle."    

perjantai 14. syyskuuta 2012

Islam, kaikkien uskonpuhdistusten äiti

Edellisessä <postauksessani> yritin vaihteeksi kirjoittaa muslimeista hieman positiivisempaan ja arvostavampaan sävyyn. Jutussa oli mm. tällainen virke: ”Tuota kaukaista moskeijakokemustani yritän palauttaa usein mieliini, kun muslimit milloin mistäkin syystä saavat verenpaineeni nousemaan epäterveellisiin lukemiin, mitä ei tapahdu harvoin.” Melkein samalla hetkellä kun sain tekstini valmiiksi ja klikkasin ”julkaise”-kuvaketta alkoikin sitten muslimimaailmasta tulla uutisia, jotka saivat minut katumaan koko jutun kirjoittamista; jälleen kerran on profeetan ja islamin kunniaa loukattu ja umma mellakoi. Tämän siitä saa kun yrittää olla ystävällinen. Nyt palaankin tässä blogissa islamin osalta niin sanoakseni arkeen.

Liberaalilla suvaitsevaistollamme on pakonomainen tarve ymmärtää islamia ja selittää sen kannattajien keskuudesta kerta toisensa jälkeen nousevat hulluudenpuuskat parhain päin. Tapoja tämän tarpeen tyydyttämiseksi on monia. Erästä varsin suosittua metodia voisi kutsua kronologiseksi. Siinä otetaan huomioon islamin suhteellisen nuori ikä ja oletetaan, että sen verenhimoisuus, mimoosanherkkä hipiä ja toistuvat kollektiiviset itkupotkuraivarit ovat itse asiassa lastentauteja, jotka paranevat ajan myötä.

Tässä kohtaa muistutetaan yleensä ristiretkistä, inkvisitiosta ja noitavainoista kristikunnan piirissä vuosisatoja sitten; ”uskonpuhdistus”, tai viimeistään "valistus", kristinuskonkin lopulta rauhoitti ja sivilisoi, miksi islamille ei voisi käydä samoin? Joku nettikommentaattori huomautti erääseen taannoiseen HS.fi:n juttuun, että profeetan hidzrasta laskien muslimit elävät pian omaa 1400-lukuaan, niin että islamin ”uskonpuhdistuskin” varmaan on jo aivan ovella... Näin suoraviivaisen aritmeettinen lähestymistapa on harvinaista, mutta kommentin ilmentämä omituisen yksilineaarinen historiankäsitys on hyvin yleistä erityisesti liberaaliemme keskuudessa. Täysin harhaista kuitenkin on kuvitella, että nykyinen islam olisi uskottavalla tavalla verrattavissa kristinuskoon keskiajalla tai yhtään millään ajalla.

*** 

Islamilaista ”uskonpuhdistusta” on turha odottaa. Islamista pitää ymmärtää, että se on uskonpuhdistus, itse asiassa se on uskonpuhdistus par excellence. Kannattaa pitää mielessä, että varhaiset kristityt tarkkailijat, erityisesti ne jotka olivat varhaisiin muslimeihin läheisissä kosketuksissa, eivät pitäneet islamia minään uutena uskontona vaan uutena kristillisenä harhaoppina. Tälle näkemykselle on vahvoja perusteita. Islam onkin syvimmältään juutalais-kristillisen tradition äärimmilleen puhdistettu muoto. Se tosiasia, että islamilla on kokonaan oma pyhä kirja, on johtanut meidät ajattelemaan kyseessä olevan uuden, itsenäisen uskonnon.

Pyhä Johannes Damaskolainen (ca.670-749), oppinut teologi ja kirkonopettaja, oli niitä dhimmi-statuksen saaneita kristittyjä, joista varhainen umma oli monessa suhteessa riippuvainen. Johannes teki ns. päivätyönsä hallintovirkamiehenä Omaijjadikalifien hovissa Syyrian Damaskoksessa. Hänellä oli siis tilaisuus tarkkailla kehittyvää islamia todella läheltä ja hän tunsikin uuden uskonsuunnan erinomaisesti, ehkä paremmin kuin kukaan muu aikalaiskristitty. Johanneksen mukaan islam oli teologisesti ajatellen jonkinlaista uus-areiolaisuutta, siis vanha kristillinen heresia hieman uudessa kuosissa.  

Islamin kristologiaa ajatellen Johanneksen tulkinta epäilemättä pitää paikkansa. Islam suhtautuu alkuperäistä <areiolaisuuttakin> nuivemmin Jeesuksen jumaluuteen ja tyytyy pitämään häntä vain toiseksi suurimpana profeettana. Islamin näkökulmasta on hirveä loukkaus ajatella, että Jumala voisi alentua syntymään naisesta. Niin ikään profeetta Jeesuksen julma ja nöyryyttävä ristinkuolema on mahdoton ajatus; muslimit ”tietävät”, että Jeesus kärsi vain näennäisesti ja että oikeasti ristillä kuolikin joku aivan muu. Meille kunniakas risti on muslimien yksioikoisen ymmärryksen mukaan pelkkä häpeällinen kidutusväline ja siksi on skandaalimaista ajatella edes profeetan, saati Jumalan, voineen kuolla ristille. Nämä uskomukset palautuvat areiolaisuuttakin varhaisempiin, lähinnä gnostisiin tai manikeolaisiin harhaoppeihin.

***
       
Islam on todella kaikkien uskonpuhdistusten äiti. Myös Spengler tajusi tämän selkeästi, ja näki profeetta Muhammedin lähimmäksi vastineeksi länsimaisen kulttuurimme historiassa puritaanin ja sotapäällikön Oliver Cromwellin. Klassisessa islamilaisessa militokratian ja teokratian sekoituksessa on huomattavia yhtymäkohtia juuri 1600-luvun brittiläisten vallankumouksellisten keropäiden valtaan. Islamissa nähdään myös myöhempien "uskonpuhdistusten" harhainen kuvitelma siitä, että ammoin taakse jääneet käytännöt olisivat noin vain elvytettävissä, siis että aikuisen tammen voisi ikään kuin palauttaa tammenterhoksi.    

Tiedämme hyvin, että Muhammed oppi juutalais-kristillisen tradition alkeet Arabian niemimaalla hänen elinaikanaan asuvilta juutalaisilta ja kristityiltä. Muhammed vain pyyhki pöydän todella radikaalisti ja siivosi pois lähes kaiken sen minkä tulkitsi myöhäsyntyiseksi ja ihmistekoiseksi. Näin päädyttiin uskoon joka on olennaisesti sama kuin se, joka oli vallalla Israelissa joskus tuomarien aikana tai korkeintaan ensimmäisten kuninkaiden hallitessa. Ellen nyt aivan erehdy, niin ainoastaan usko ruumiiden ylösnousemukseen ja ”tulevaisen maailman elämään” erottaa islamin kaikkein vanhimmasta jahvismista ja tältä osin yhdistää sen kristinuskoon ja uudempaan juutalaisuuteen; tosin islamin paratiisikäsitys anteliaine neitsyineen on näihin kahteen vanhempaan uskontoon verrattuna huomattavan naiivi ja karkean materialistinen.

***

Täten islam on siis syvimmältä olemukseltaan vahvasti menestysteologiaa, jonka mukaan uskovaa seuraa menestys, onni ja vauraus jo tässä ajassa. Kuten vanhimpiin kuuluvan psalmi 1:n kirjoittaja, muslimikin uskoo, että ”hän menestyy kaikissa toimissaan.” Ja: ”Näin ei käy jumalattomien. [--] [Allah] ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon”.  Islamin varhaishistorian nopea ja ilmiömäinen menestys näytti vahvistavan tämän triumfalismin oikeaksi. Näin islamiin juurtui varhain kyvyttömyys kärsiä tappioita ja kestää nöyryytyksiä. Islam oli siis voittaja, mutta varsin huono sellainen, sillä se alentuva ”suojelu”, josta dhimmi-kansat saivat nauttia ja jota liberaalimme nykyään pitävät esimerkkinä islamin suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta, ruokki muslimeissa vain heidän korskeuttaan ja omavanhurskauttaan.  

Kun monen vuosisadan voittokulun jälkeen sitten alkoi tulla takaiskuja, ilmeni, että vielä huonommin kuin osasivat voittaa, osasivat muslimit hävitä. Islam saattaa hyvinkin olla maailmanhistorian huonoin häviäjä. Muslimien myötäsyntyisestä voittajan mentaliteetista johtuu se syvä turhautuminen, mikä muslimimaailmassa vallitsee, kun islam ei enää olekaan maailman napa. Siitä johtuu myös se, että niin moni muslimi sekoaa totaalisesti, kun joutuu kohtaamaan omille uskomuksilleen nurjamielisen maailman. Ja juuri tässä muslimit eroavat kristityistä ja juutalaisistakin erityisen selkeästi, sillä jos kristityt eivät voittajina ehkä olleet juurikaan muslimeja parempia, osasivat he ainakin selvästi paremmin hävitä.

Kristinuskossa on näet sen syntyhetkestä lähtien ollut selvää, että menestystä tässä ajassa ei välttämättä tule; että risti ja nöyryytykset saattavat jatkua heikentymättöminä tai paheten koko tämän elämän ajan; että uskottomien pilkkaan ja rienaukseen on viisainta varautua. Varhaisimpiin tunnettuihin dokumentteihin muiden suhtautumisesta varhaisiin kristittyihin ja heidän uskoonsa kuuluu törkeä roomalainen graffiti, joka esittää kristityn ”Alexamenoksen palvomassa jumalaansa”; ristiinnaulitulla on siinä aasinpää. Kristinuskon maanalaisuutta ja pilkanalaisuutta kesti kolmisen vuosisataa, ja tuo aika jätti uskoon lähtemättömän jäljen.

"Alexamenos palvoo jumalaansa"
Nykyään vallalla olevan rienauksen rinnalla Alexamenos-graffiti olisi jokseenkin pikku juttu. Olemme viimeisinä vuosikymmeninä tottuneet sikamessiaisiin, Magdalenan kanssa lemmiskelevään Jeesukseen, ”Brianin elämään” (joka sitä paitsi on ihan hauska); monia meistä loukkaavat vaikkapa puuterihuiskua heilutteleva homo-Jeesus tai verta takapuolestaan puskeva Neitsyt Marian patsas South Parkissa (siis siinä ”kuvia kumartelemattomassa” animaatiossa joka hyllytti aiotun Muhammed-jaksonsa). Näitähän on nähty ja tullaan näkemään vielä lisää. Mutta onkohan mikään näistä törkeyksistä aiheuttanut edes kunnon mellakkaa missään, saati ruumiita?                 

Turussa, 14.9., Kunniakkaan Ristin ylentämisen juhlana

tiistai 11. syyskuuta 2012

Pieni moskeija Mekongilla - mietteitä meistä ja muista


Talvella 1995–96 olin muutaman kuukauden ajan työharjoittelussa <Chiang Rain> provinssissa Pohjois-Thaimaassa, aivan Myanmarin (Burma) ja Laosin rajalla. Tämä vanha oopiumintuotantoseutu tunnetaan myös Kultaisena kolmiona, ja työskentelin ns. Doi Tung –projektissa, joka oli (ja on tietysti edelleen) Thaimaan kuningashuoneen sponsoroima sisäinen kehitysapuhanke (tämän <portaalin> takaa löytyy ikkuna otsikolla "Doi Tung Development Project", sieltä saa tarkempia tietoja, jos asia kiinnostaa). Meitä oli siellä myös lukuisia länsimaalaisia monissa eri tehtävissä.

Muuan tuolla reissulla tielleni osunut sinänsä vähäinen sattumus muokkasi maailmankuvaani, erityisesti suhdettani islamiin. Sehän ei ole yksiselitteisen kielteinen, vaikka tässä blogissa olen joutunut olosuhteiden pakosta käsittelemään muslimeja hyvin tummin sävyin. Yritän nyt tehdä selkoa tuosta tapauksesta niin tarkasti kuin voin yli viidentoista vuoden takaa muistaa.

***   

Thaimaa oli noihin aikoihin jo hyvää vauhtia ottamassa pohjoiseurooppalaisten turistien suosikkikohteena sen aseman, mikä reilut parikymmentä vuotta aikaisemmin oli kuulunut Mallorcan kaltaisille paikoille. Massaturismi suuntautui 90-luvun puolivälissä siis etupäässä rantalomakohteisiin kuten Pattayalle ja sitä ehkä aavistuksen verran elegantimpaan Phuketiin, jotka molemmat olivat Chiang Raista katsoen kaukana etelässä. Syrjäisessä Pohjois-Thaimaassa sen sijaan turisteihin törmäsi vielä harvakseltaan; reppuselkäisiä Lonely Planet –hampuuseja siellä jo näki, mutta missäpä maailmankolkassa heidän näkemiseltään olisi voinut välttyä.

Minun siihenastisen elämäntaipaleeni varrella Chiang Rai oli ilman muuta kaukaisin ja eksoottisin rasti. Luulisi, että uutuudenviehätystä kestäisi muutaman kuukauden verran, mutta niin siinä vain kävi, että noin viikon jälkeen aloin laskea päiviä kotiinpaluuseen. Kaikesta subtrooppisesta luonnonkauneudesta huolimatta ei nimittäin mihinkään pääse siitä, että paikka on Jumalan selän takana eikä siellä ole paljoakaan mielekästä tekemistä. Kuusipäiväinen työviikko piti toki huolen siitä, että ikävyys pysyi aisoissa, mutta pitkät sunnuntait muodostuivat ongelmaksi ensimmäisen uutuudenviehätyksen mentyä. Hengellisestikin nuo kuukaudet olivat minulle kuivaa aikaa, sillä säädylliset kirkot olivat lähimmillään yli 40 kilometrin päässä Chiang Rain provinssin samannimisessä pääkaupungissa; paikallisilla kulkuvälineillä matka oli lisäksi paljon vaivalloisempi kuin noista kilometreistä voisi päätellä.

Sunnuntaipäivien ratoksi oli tarjolla vain muiden projektissa työskentelevien seuraa. Ja minun tapauksessani seura tarkoitti käytännössä pohjoismaalaisia, iäkkään puoleisia naishenkilöitä, jotka jostain syystä olivat lähes järjestään helluntailaisia. Vaihtoehtona tälle oli reipas ryyppääminen nuorempien, pääasiallisesti australialaisten ja amerikkalaisten heppujen kanssa. Molempia tuli kokeiltua, mutta kumpaakaan ajanviettotapaa en kokenut erityisen ylösrakentavaksi. Onneksi käytössäni oli työsuhde-etuna kevytmoottoripyörä, ja sitä käytinkin vapaahetkinäni ahkerasti tutustuakseni asemapaikkani ympäristöön.

Moni vuoden 1996 tammi- ja helmikuinen sunnuntai kuluikin rattoisasti ajellessani aivan suunnittelemattomasti pitkin pölyisiä maanteitä. Sää oli parahultainen, sillä Pohjois-Thaimaassa tuo vuodenaika on kuin tavanomainen suomalainen kesä sillä merkittävällä erolla, että sateesta ei ole pienintäkään pelkoa, sydäntalvi kun on Kaakkois-Aasiassa vuoden kuivinta aikaa.

***

Eräällä tällaisella sunnuntaiajelulla osui silmiini pieni ja vaatimaton rakennus, joka erosi selvästi ympäristöstään ja jossa näytti olevan jotakin epämääräisen tuttua. Pysäytin menopelini ja katsoin tarkemmin. Kyseessä oli ilman vähäisintäkään erehtymisen mahdollisuutta moskeija. Olin äimän käkenä, sillä sellaiseen en ollut osannut odottaa tässä maailmankolkassa törmääväni.  

Tiesin toki Thaimaassa olevan muslimeja, mutta siihen saakka olin ollut siinä käsityksessä, että heitä on vain maan eteläosissa lähellä Malesian rajaa ja että he sitä paitsi ovat yksinomaan etnisiä malaijeja. Jälkeenpäin olen antanut kertoa itselleni, että joitakuita islaminuskoisia todella on pohjoisessakin ja että siellä he ovat lähinnä kiinalaisten hui-muslimien osin thaimaalaistuneita jälkeläisiä. <Hui-kansaa> asuu paljon läheisessä Yünnanin maakunnassa Etelä-Kiinassa, ja siellä he saivat aikaiseksi ihan oikean jihadinkin joskus 1800-luvulla. Viimeisiään vetelevän Qing-dynastian armeija tukahdutti jihadin verisesti, minkä seurauksena paljon hui-väkeä pakeni naapurimaihin, mm. juuri Thaimaahan. 

Tuo kaikki selvisi siis minulle myöhemmin, nyt olin vain ihmeissäni tuon ilmiselvän moskeijan edessä ja katselin sitä kuin kangastusta.

Uteliaana ajoin lähemmäksi ja jouduin toteamaan, että moskeija oli kiinni. Lähistöllä ei näkynyt ristinsielua. Istahdin pyhäkön varjoon ja vajosin mietteisiini. Jostain syystä siinä oli ihmeen hyvä olla. Kummastelin asiaa, mutta meni tovi ennen kuin ymmärsin: tässä rakennuksessa palvottiin Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Kuinka harhassa muslimit muuten lienevätkin, ovat he oikeilla jäljillä ainakin tässä asiassa.

Silti syy tuntemaani hengelliseen consolatioon ei ollut tällä selvä. Sillä olinhan minä moskeijoita nähnyt ennenkin, paljon suurempia ja komeampiakin kuin tämä, ja ollut muutamassa sisälläkin. Konstantinopolissa, jota nykyään on valitettavasti meilläkin alennuttu kutsumaan turkkilaiseen tapaan Istanbuliksi, olin nähnyt todella loistavia Allahin huoneita. Mutta ne olivat tuntuneet yksinomaan vierailta, osin jopa luotaantyöntäviltä, ja olin niissä tuntenut olevani vanhan vihollisen maaperällä enkä ollut tuntenut rahtuakaan siitä lohdutuksesta, jota nyt tunsin tämän yksinkertaisen maalaismoskeijan katveessa. Kauaa ei tarvinnut miettiä, kun minulle valkeni, että syy tunteeseeni oli yksinkertaisesti ympäristö; keskellä animistis-hindulais-buddhalaista pakanamaata jopa islam tuntui läheiseltä, tutulta ja kotoisalta.

***

Thaimaassa lähes jokaisessa vähänkään suuremmassa taajamassa on wat eli theravadabuddhalainen temppelikompleksi, jota toisinaan näkyy kutsuttavan myös ”luostariksi” (mitä se ei kuitenkaan ole). Saframinkeltaisiin tai punertaviin, vähän toogaa muistuttaviin kaapuihin kääriytyneet kaljupäiset bhikkut, eli thainkielellä phrat, joita länsimaisissa lähteissä useimmiten kutsutaan ”munkeiksi” (mitä he eivät tietenkään ole), lähtivät joka aamu meidänkin kylässämme liikkeelle kulhoineen kerjäämään itselleen päivän lounasta jaksaakseen lopun päivän käyttää tehokkaaseen ”karman” keräämiseen. Tunsin buddhismin keskeiset opit, nämä neljät ”jalot totuudet” ja ”kahdeksanosaiset polut”, mutta juuri siksi että ne tunsin, en voinut nähdä tällaisessa ”luostarikilvoituksessa” mitään muuta kuin masentavaa itsepetosta.

Kerran näin matkalla provinssin pääkaupunkiin, kuinka vanhat ja raihnaat mummot antoivat bussissa istumapaikkansa näille voimaa ja terveyttä uhkuville nuorille sälleille vain siksi että näillä oli päällään bhikkun keltainen kaapu; pojat tietenkin ottivat paikat vastaan kiittämättä kuin itsestäänselvyyden ainakin, ja se ei enää masentanut vaan etoi minua. Tässä kohtaa on turha tulla jauhamaan minulle mitään kulttuurirelativistista soopaa tai sanomaan, että ko. mummot luultavasti olivat vain iloisia (niin kuin epäilemättä olivatkin) saadessaan antaa paikkansa ”Buddhalle” ja siinä ohessa tienata itselleen mukavan siivun ”karmaa”. Jostain syystä kaakkoisaasialainen buddhismi on viimeistään <eversti Olcottista> alkaen saanut paljon seuraajia myös länsimaista, mutta minä en sille lämpene.

Thai-kulttuurissa on ohuehkon buddhalaisen ihokerroksen alla lisäksi vahva hindulainen orvaskesi. Maan kansalliseepos on Ramayana, ja kuningaskunnan hallitseva dynastia on omaksunut nimekseen myös Rama, vaikka suku onkin alun perin kiinalaista juurta. Kansankulttuurissa hindulaisuus on väkevästi läsnä vielä sitäkin primitiivisempään animismiin sekoittuneena. Kaiken kaikkiaan hindulaisuus on siis buddhalaisuuttakin (ainakin klassista buddhalaisuutta) monin verroin pimeämpi hengellinen mikrokosmos.  

Chiang Rain kaupungissa kävin kerran yhdessä watissa ja katselin pitkän, suorakaiteen muotoisen temppelirakennuksen seiniä koristavia maalauksia. Ne olivat luonteeltaan selvästi mytologisia, arvatakseni enemmän hindulaisia kuin buddhalaisia. Mutta mistä näissä kuvissa tarkkaan ottaen oli kyse, siitä en yksinkertaisesti saanut tolkkua. Kuvat eivät kerta kaikkiaan sanoneet minulle mitään, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Ne olivat vain totaalisen vieraita. Kuvien esittämien taruhahmojen sekaan olisi helposti voinut ujuttaa esimerkiksi Lentävän Spagettihirviön, enkä olisi huomannut mitään eroa. Sanon tämän korostaakseni sitä, että, toisin kuin parin edellisen kappaleen perusteella voisi luulla, kaakkoisaasialaisen kulttuurin torjunnassani ei ole kyse yksinomaan normatiivisesta hyljeksinnästä, vaan myös mitä suurimmassa määrin eräänlaisesta sivilisatorisesta ”kielimuurista”. Kielimuuri on selvästi matalampi meidän ja islamin välillä kuin meidän Aasian välillä.

***

Jokainen 70-luvun alussa koulutiensä aloittanut on saanut ensikosketuksensa matematiikkaan joukko-opin kautta. Muistamme, että kahdella eri joukolla voi olla yhteisiä alkioita, ja mitä enemmän yhteisiä alkioita on, siitä suurempi on joukkojen välinen leikkaus. Kristinuskon ja islamin yhteinen leikkauspinta on huomattavasti suurempi kuin kummankaan leikkauspinta noihin aasialaisiin systeemeihin nähden. Vertailevan kielitieteen apunaan käyttämät <isoglossikäyrät> saattavat muodostaa joukko-oppia paremman analogian kuvaamaan sitä, mitä olen tässä ajanut takaa.

Anyway. Yllä kuvatuista syistä tuo aivan odottamatta eteeni ilmestynyt pikku moskeija vaikutti minuun niin ilahduttavasti. Jos olisin löytänyt pyhäköstä myös muslimeja, olisin tervehtinyt heitä kuin kauan kadoksissa olleita veljiäni – tai no, sanotaan serkkuja, tai ainakin pikkuserkkuja… Tuota kaukaista moskeijakokemustani yritän palauttaa usein mieliini, kun muslimit milloin mistäkin syystä saavat verenpaineeni nousemaan epäterveellisiin lukemiin, mitä ei tapahdu harvoin. Toisinaan tuo muisto rauhoittaa, toisinaan ei.
            
Jokaisena pitkäperjantaina kirkko rukoilee koko maailman puolesta. Rukous on selkeän hierarkkinen, ja se alkaa rukouksesta katolisen kirkon, sen paimenten ja lauman puolesta. Sitten rukoillaan erossa olevien veljien eli muiden kristillisten kirkkokuntien ja tunnustusten puolesta. Tämän jälkeen tulevat ei-kristityt Abrahamin lapset, ensin vanhan Israelin perintöä sitkeästi kantavat juutalaiset ja heti heidän jälkeensä muslimit. Sitten ovat vuorossa edellisiin ryhmiin kuulumattomat maailmanuskonnot, kuten (vaikkakin nimeltä mainitsematta) buddhismi ja hinduismi, ja lopulta rukoillaan itse ateistienkin puolesta. Näin syntyy eräänlainen totuuden marssijärjestys, sillä mikään noista esirukousten kohteista ei ole täysin eksyksissä, toiset vain ovat kauempana totuudesta kuin toiset. Tässä näyttää syntyvän samankeskisten ympyröiden sarja, joka laajenee sisältä ulospäin tasaisesti kuin väreet tyynen lammen pinnalla sinne heitetyn kiven jäljiltä. Näin kaunis symmetria johtuu lähinnä asiayhteydestä, ja todellisuus muistuttanee enemmän noita ylempänä mainittuja hieman sotkuisia isoglossikäyriä. Silti kokonaiskuva on selvä, eivätkä muslimit siinä ole meistä loppujen lopuksi mitenkään mahdottoman kaukana; ilman muuta he ovat lähempänä kuin aasialaisten uskontojen seuraajat.

***

Melko likeisesti aiheeseen liittyen suosittelen Emil Antonin tuoreinta postausta aiheesta <Totuus ja toleranssi>. Se käsittelee kardinaali Ratzingerin hieman ennen paaviuttaan julkaisemaa kirjaa kristinuskon totuuden suhteesta muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Loppuun lainaus Antonin tekstistä; huomaamme, että edes voodoo ei ole täysin väärässä:

"Esimerkiksi Ratzinger ottaa voodoon. Hän sanoo sen olleen syvimmiltään pääsiäismysteerin ennakointia, siihen kuului sakramentaalisia elementtejä kuten initiaatio ihmisyyteen, kahden sukupuolen avioliitto, syntien anteeksianto.
Nämä myyttiset muodot kaipaisivat kuitenkin rationaalista keskusta (Logos), jota voodoo ei itse voi tarjota – se kurottaa historiasta tuntemattomaan. Kun voodoo kohtaa teknologiasivilisaation, nämä elementit katoavat ja jäljelle jää vain magia, joka muodostaa toisen, irrationaalisen maailman valistuneen rationaalisen maailman rinnalle.
Tämä johtaa todelliseen pakanallistumiseen, jossa ihminen on erossa Jumalasta ja tuhoaa sekä itsensä että maailman. Ratzinger antaa ymmärtää, että Kristuksen muovaamana voodoolle olisi voinut käydä päinvastoin: Kristus olisi antanut todellisen historiallisen kiintopisteen ja voimanlähteen myyteille kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä intitiaatio- ja avioitumisriiteille, kun taas maagiset henkivoimat olisivat saaneet tehdä tilaa voimakkaammalle ja ihmistä rakentavalle Hengelle."

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Americana, osa IV


Know-Nothing –party – amerikkalaisen muukalaisvihan historiaa

  
As a nation, we begin by declaring that "all men are created equal." We now practically read it "all men are created equal, except negroes." When the Know-Nothings get control, it will read "all men are created equal, except negroes, and foreigners, and Catholics."
-         Abraham Lincoln: kirjeestä eräälle ystävälle, 1855

Nuori Know-Nothing -aktiivi 1850--luvulta
On lattea totuus, että amerikkalaiset ovat siirtolaisten luoma kansakunta. Tätä itsestäänselvyyttä on viime vuosikymmeninä usein käytetty väärin perustelemaan vaatimuksia rajoittamattoman maahanmuuton puolesta. ”Monikulttuurisuus” olisi mukamas aidointa ja alkuperäisintä amerikkalaisuutta. Tämä on luonnollisesti roskaa. Kansakuntana amerikkalaiset tosin kuuluvat ns. ius soli –traditioon, missä kansakunta määrittyy pikemminkin poliittisesti kuin biologisesti. Toisin on laita ius sanguinis –periaatteeseen kiinnittyneiden kansakuntien (mm. saksalaiset ja suomalaiset) kohdalla. Tästä huolimatta amerikkalaisuuskaan ei ole loputtoman inklusiivista, sillä eihän mikään aito kansallistunne sellaista ole eikä voikaan olla. Alusta saakka on myös amerikkalaisuudessa ollut muutamia keskeisiä tuntomerkkejä, joiden puuttuessa kenenkään on turha väittää kuuluvansa tähän kansakuntaan. 

Alkuperäiset amerikkalaiset (enkä siis puhu nyt intiaaneista) olivat kielellisesti, kulttuurisesti ja oikeudellis-poliittisilta traditioiltaan englantilaisia, uskonnoltaan reformoituja protestantteja, sukujuuriltaan suurelta osin ulsterilaisia (Scotch-Irish), skotteja tai pohjoisenglantilaisia. Tämä ns. W.A.S.P.–populaatio muodostaa vielä nykyäänkin amerikkalaisuuden kovimman ytimen, eräänlaisen perusamerikkalaisuuden. Mitä useampi näistä tuntomerkeistä täyttyy, sitä suuremmalla oikeudella ihminen voi kutsua itseään amerikkalaiseksi. Mikäli yksikään määreistä ei täyty, ihminen voi tietysti silloinkin yrittää väittää olevansa amerikkalainen vaikkapa myönnetyn kansalaisuuden nojalla, mutta oikeilla amerikkalaisilla ei ole mitään syytä – ellei sitten poliittinen korrektisuus - ottaa tällaista uutta ”maanmiestään” aivan vakavasti. Minusta tämä on vastaansanomatonta.

***  

Perusamerikkalaiset eivät tunteneet asemaansa uhatuksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Jo varhain siirtokunta-aikanakin oli toki ollut ei-valkoisia, ei-anglosaksisia ja ei-protestanttisia siirtolaisryhmiä, mutta ne olivat olleet niin pieniä ja hajanaisia, että ne oli helppo sulauttaa kansakunnan valtauomaan. Mutta puolisen vuosisataa itsenäistymisen jälkeen tilanne siis alkoi muuttua. Kun Tocqueville julkaisi De la démocratie en Amerique –teoksensa ensimmäisen osan vuonna 1835, oli Yhdysvaltain nopeimmin kasvava uskontokunta katolisuus. Tocquevillea näytti hieman kummastuttavan se yhtälö, että maailman demokraattisimmassa maassa katolisuus oli niin suosittua. Tästä kysymyksenasettelusta ilmenee, että katolisuus kasvoi vielä 1830-luvulla suurelta osin W.A.S.P.-väestöstä lähtöisin olevien käännynnäisten ansiosta. Mutta juuri näihin aikoihin alkoi maahan virrata myös ennen näkemättömän suuria määriä katolilaisia siirtolaisia.

Ensin tulivat saksalaiset, jotka hyvin usein olivat katolilaisia. Kantaväestö epäili heidän kykyään ja haluaan amerikkalaistua eikä suinkaan aivan syyttä. Saksalaisissa arvelutti paitsi näiden paavillinen uskonto, myös heidän sitkeä pyrkimyksensä pitää kiinni omasta kielestään, so. luoda Yhdysvaltain maaperälle ellei nyt täysin saksankielisiä niin ainakin kaksikielisiä enklaaveja. Pian saksalaisten tulon jälkeen alkoi maahan rantautua irlantilaisia, jotka pakenivat paitsi pienen kotisaarensa pahenevaa taloudellista kurjuutta myös vihattua brittihallintoa. Heidän lukumääränsä laskettiin pian miljoonissa. Irlantilaiset olivat tässä vaiheessa jo suurelta osin menettäneet alkuperäisen kelttiläisen äidinkielensä, joten heidän kohdallaan kieli ei ollut ongelma. Sen sijaan uskonto oli, sillä irlantilaiset olivat saksalaisiakin lujemmin sitoutuneet katoliseen uskoon.

***

Vuoden 1850 tietämillä monia perusamerikkalaisia alkoi todella huolestuttaa maan alkuperäisen identiteetin kohtalo. Siksi näihin aikoihin syntyi liike, jota voi pitää myöhemmän amerikkalaisen kansallismielisyyden kantamuotona. Tämä ns. nativismi-liike kannatti Amerikan säilyttämistä amerikkalaisena. Käytännössä tämä tarkoitti siirtolaisuuden pitäminen volyymiltaan matalana ja ennen kaikkea sen rajaamista sellaisiin ryhmiin, jotka olivat helposti integroitavissa vanhaan W.A.S.P.-normin mukaiseen kantaväestöön. Lisäksi nativismi vaali puhdashenkisen amerikkalaisen maaseudun kunniaa kasvavien suurkaupunkien paheellisuutta vastaan. Näin nativismissa oli myös raittiusliikkeen piirteitä, sillä 1800-luvun puolivälissä amerikkalaisten juomatavoissa tapahtui huolestuttava käänne kohti alkoholin suurkulutusta. Nativistit pitivät uusia siirtolaisryhmiä pääsyyllisinä ongelmaan, eivätkä siinäkään olleet kovin väärässä; sekä saksalaiset että varsinkin irlantilaiset viihtyivät vapaa-aikoinaan vahvan oluen tai whiskyn parissa.

Kaikissa muissa suhteissa nativismi oli melko hajanainen liike, ja 1800-luvun puolivälissä kärjistyvät kysymykset osavaltioiden oikeuksista, teollisuuden suojatulleista ja orjuudesta jakoivat sitä pahoin. Sisällissodassa vanhoja nativistiaktiiveja löytyi molemmista armeijoista.

Nativismi-liike ilmeni etupäässä laillisena poliittisena toimintana useammaksikin puolueeksi järjestäytyneenä. Mutta parhaiten nativismi tunnetaan sittenkin jyrkän antikatolisista ja salaseuramaisesti järjestäytyneistä Know-Nothing –klubeista, joiden nimi tulee siitä, että tivattaessa näiden seurojen luonnetta ja toiminnan yksityiskohtia niiden jäsenet heittäytyivät aivan tietämättömiksi. Toisinaan näkee käytettävän myös ilmaisua Know-Nothing –party, mutta tämän nimistä puoluetta sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole ollut. Sen sijaan vuonna 1855 Know-Nothing -miesten perustama American Party yritti edistää liikkeen arvoja laillisin keinoin mm. osallistumalla omalla ehdokkaalla vuoden 1856 presidentinvaaleihin.

Päivänvaloa huonommin kestävistä toimintatavoista Know-Nothing –liikkeen kohdalla kannattaa mainita katolisiin maallikoihin ja pappeihin kohdistuva suora väkivalta. Myös kirkkoja tiedetään vandalisoidun ja jopa poltetun. Raittiusasiaakin Know-Nothing edisti räväkästi pistämällä kapakoita sileäksi. Martin Scorcesen vahvasti tositapahtumiin perustuva elokuva The Gangs of New York (2002) itse asiassa kuvaa erästä Know-Nothing –liikehdinnän keskeisintä areenaa, eli itärannikon suurkaupunkien nuorison väkivaltaista puolimaailmaa 1850-luvulla. Elokuvassahan ottavat rajusti yhteen irlantilaisten siirtolaisten ja kantaväestön muodostamat jengit, joista viimeksi mainitut kuuluivat juuri Know-Nothing –liikkeeseen.

***

Ku Klux klan ja vihollinen no. 1., 1928
Know-Nothing –aktivismi hiipui, kuten muukin nativistinen liikehdintä, sisällissodan työntäessä syrjään kaikki muut kysymykset. Sodan jälkeenkin oli nativismin aikaisemmin esillä pitämien teemojen saralla hiljaista, mutta 1900-luvun alussa ja varsinkin I maailmansodan jälkeen nämä asiat nousivat agendalle näkyvämmin kuin koskaan sitten edellisen vuosisadan puolivälin. Syynä oli tietysti jälleen uusi ja entistäkin massiivisempi siirtolaisten tulva. Know-Nothing –miesten aikaisemmin ajamat asiat otti nyt hoitaakseen ennen muuta ns. toisen sukupolven Ku Klux Klan. Klaaninhan oli alun alkaen perustanut tennesseeläinen konfederaation kenraali Nathan Bedford Forrest pitämään vapautettuja orjia pelossa ja osin myös terrorisoimaan pohjoisen yhteistoimintamiehiä sodan jälkeisessä etelässä. Tämä ensimmäinen, puhtaasti etelävaltiolainen Ku Klux Klan sammui melko nopeasti. Uudelleen elpyneenä 1900-luvun alussa Klaani ei enää ollut kiinnostunut niinkään mustista, sillä tältä osin oli päästy tyydyttävään tilanteeseen rotuerottelulakien myötä jo 1800-luvun lopulla. Uusi Klaani levisi nopeasti kaikkialle Yhdysvaltoihin ja oli 20-luvun alussa selvästi vahvempi pohjoisessa kuin etelässä.

Uusi klaani oli suunnattu ennen muuta merentakaisia siirtolaisia vastaan, ja nyt uudessa tilanteessa se oli paitsi antikatolinen myös antisemiittinen, sillä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ei-toivottavassa immigraatiossa oli kaksi ryhmää ylitse muiden: eteläitalialaiset (mukaan lukien sisilialaiset, vaikkakin nämä ryhmät ovat varsinaisesti kaksi eri asiaa) ja juutalaiset. Sosialisti- ja anarkistiagitaattorit puhuivat 20-luvun alussa englantia yleensä vahvasti jiddišiläisellä tai italialaisella korostuksella, mutta vielä suurempi huolenaihe oli järjestäytynyt rikollisuus.

***        

Rikollisuutta on Amerikassakin tietenkin ollut aina. W.A.S.P.-väestöä ei ole koskaan tunnettu erityisestä lainkuuliaisuudesta. Mutta on turha kiistää, että uudet siirtolaisryhmät osoittivat huomattavaa energisyyttä ja luovuutta tällä elämänalueella. Gangstereista eli ”jengiläisistä” alettiin puhua jo 1800-luvun puolivälissä. Alkuperäisissä gangstereissa, mm. noissa edellä mainituissa Martin Scorsesen tunnetuiksi tekemissä New Yorkin jengeissä, hiljattain maahan tulleilla irlantilaisilla oli merkittävä rooli.

Mutta irlantilaiset ovat tunnetusti viinaan meneviä ja railakkaan lyhytjännitteisiä, mistä syystä heidän kohdallaan rikollisuus on harvoin kovin pitkälle järjestäytynyttä. Hieman irlantilaisia myöhemmin tulivat sisilialaiset ja eteläitalialaiset. Heidän koplansa olivat selvästi kurinalaisempia ja paremmin järjestäytyneitä kuin irlantilaisjengit, mutta mezzogiornolainen arkaainen synkeys, hitaus ja seremoniallisuus sopivat huonosti nopeasykkeiseen 1900-luvun alun Amerikkaan. Sama on sanottava sukuvihasta ja sen motivoimasta vendettasta, verikostosta. Tällaiset epäasiallisuudet häiritsivät bisnestä ja itse asiassa pitkään jarruttivat amerikkalaisen mafian todellista nousua, vaikka ne toki riittivät aiheuttamaan sen, että Ku Klux Klan oli vuosina 1920–25 suositumpi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen; sen jäsenmäärä laskettiin miljoonissa ja sen public image ainakin W.A.S.P.-väestön keskuudessa oli erinomaisen kunniallinen.

Arthur M. Schlesingerin mukaan antikatolisuus on amerikkalaisten ennakkoluuloista sitkein ja pitkäkestoisin. Yhdessä mustiin kohdistuvan rasismin sekä antisemitismin kanssa se olikin toisen sukupolven Ku Klux Klanin suosion keskeinen selittäjä. Hilpeätä kyllä, näistä kolmesta kiihkoilun muodosta antikatolisuus on ainoa nykyäänkin elinvoimainen ja myös poliittisesti täysin korrekti anti-ismi; itse asiassa antikatolisuus on eräänlaista ”liberaalien antisemitismiä” (Peter Viereck).

***        

Tässä esityksessä sivusin järjestäytynyttä rikollisuutta vain ohimennen. Modernin amerikkalaisen mafian synty on siinä määrin kiinnostava teema, että se vaatii oman postauksensa.