perjantai 10. elokuuta 2012

Americana, osa III

Yhdysvaltain kansallisuskonto

Upon [his] theology [Babbitt] rarely pondered. The kernel of his practical religion was that it was respectable, and beneficial to one's business, to be seen going to services; that the church kept the Worst Elements from being still worse; and that the pastor's sermons, however dull they might seem at the time of taking, yet had a voodooistic power which "did a fellow good - kept him in touch with Higher Things."   
          - Sinclair Lewis: Babbitt [1922]

Eurooppalaisissa mielikuvissa amerikkalaiset ovat poikkeuksellisen uskonnollinen kansakunta. Tästä seikasta vallitsee yleinen konsensus riippumatta siitä, millaiset etumerkit tällä tosiasialle annetaan. Amerikkalaisten kansalliseksi uskonnoksi puolestaan mielletään erityisesti protestantismi, toisinaan jopa myyttinen ”kalvinismi”. Esimerkiksi kirkossakäyntien määrällä mitaten ennakkoluulo amerikkalaisten uskonnollisuudesta osoittautuu paikkansapitäväksi, ainakin jos vertailukohtana käytetään postmodernia Pohjois-Eurooppaa. Myös oletus amerikkalaisten protestanttisuudesta pitää paikkansa sikäli että kansakunnan (vuosi vuodelta niukkeneva) enemmistö kuuluu johonkin protestanttiseksi luettavaan uskonsuuntaan, vaikka USA:n suurin yksittäinen kirkkokunta onkin roomalaiskatolinen kirkko.

Mutta amerikkalaisessa kulttuurissa on eräs sitkeä, suorastaan vuosisatainen luonteenpiirre, joka näyttää sopivan hyvin huonosti yhteen kristinuskon kanssa. Tarkoitan kansakuntaa elähdyttävää ylenpalttisen optimistista henkeä. Tämän yleisen tendenssin eräänä tärkeänä erityistapauksena voi pitää vahvaa edistysuskoa, joka sekin istuu amerikkalaisissa merkillisen lujassa. Siteerataan tähän väliin amerikkalaista matemaatikkoa / kyberneetikkoa / lasihelmipelaajaa, MIT:n professoria Norbert Wieneria (1894-1964), joka 1950-luvun alussa pohdiskeli maanmiestensä edistysuskoa tähän tapaan:

[Amerikkalainen] yrittää rakentaa maan päälle paratiisin, jossa epämiellyttävyyksillä ei ole mitään sijaa. Tämä maanpäällinen paratiisi on amerikkalaiselle ikuinen kehityksen ja edistymisen tila, jatkuva nousu johonkin, mikä on yhä Suurempaa ja Parempaa.
     [--] Edistykseen voidaan uskoa faktisena tosiasiana, ilman että siihen uskotaan eettisenä prinsiippinä, mutta tavallisen keskivertoamerikkalaisen katekismuksessa nämä kuuluvat yhteen.
     Useimmat meistä ovat ehtineet liian pitkälle tässä edistyksen maailmassa huomatakseen [--], että se [--] on jyrkässä ristiriidassa oman uskontunnustuksemme ja omien uskonnollisten traditioidemme kanssa. Ei katolisuudessa, ei protestantismissa eikä liioin juutalaisuudessa maailma ole mikään hyvä paikka, jossa pysyvä onni voidaan saavuttaa. Kirkko ei palkitse hyvettä rahalla, joka olisi käypää maan ruhtinaiden keskuudessa vaan aarteilla taivaassa.
      Pääpiirteittäin myös kalvinistit yhtyvät tähän käsitykseen, mutta he tekevät siihen sen synkän lisäyksen, että Jumalan valitut, jotka kestävät Hänen edessään viimeisellä tuomiolla, ovat ne muutamat harvat, jotka valitaan Hänen ”mielivaltaisen” päätöksensä mukaisesti. Maanpäällisten hyveiden enempää kuin minkään moraalisen oikeudentuntoisuuden ei katsota merkitsevän mitään tässä valinnassa. Mutta sitä autuutta, jota kalvinistit eivät toivo löytävänsä edes taivaasta, he eivät varmasti odota osakseen myöskään maan päällä. [suom. Pertti Jotuni]  

Wienerin teksti on siis 50-luvun alusta. Sen jälkeen amerikkalaisten valoisa usko ”tämänpuoleiseen” onneen on kokenut monia kolhuja. Kennedyjen ja M. L. Kingin murhat, 60-luvun palavat ghetot, Vietnamin sodan katastrofi, Charles Manson, Watergate, energiakriisi, inflaatio, Bretton Woods –järjestelmän romahdus ja 70-luvun yleinen näköalattomuus ovat muutamia esimerkkejä tekijöistä, jotka  vuosikausien ajan nakersivat amerikkalaisten optimismia, so. uskoa edistykseen, uskoa moderniin tekniikkaan, uskoa bisnekseen, uskoa omaan suurenmoiseen itseensä ja omaan loistavaan maahansa.

Tuo 60- ja 70-lukujen tilapäinen notkahdus ei ollut ainutlaatuinen USA:n lyhyehkössä historiassa. Kerran tai pari aikaisemminkin oli nähty vastaavia bi-polaarisen mielialahäiriön depressiivistä vaihetta muistuttavia aallonpohjia, mutta aina ne oli voitettu, aina oli murheen alhosta noustu uuteen tarmoa ja elämänuskoa pursuavaan vaiheeseen. Niin kävi nytkin; 70-luvun apeutta seurasivat Ronald Wilson Reaganin kaksi kautta (1981–89), jotka sattumoisin osuivat yhteen huikeimman taloudellisen nousukauden kanssa sitten 20-luvun.

Reaganin valinnan varmisti uusi ”kristillinen oikeisto”. Mahdollisesti tästä syystä Reagania itseään näkyy edelleen pidettävän vakaumuksellisena kristittynä. Mutta tämä on täysin virheellinen tulkinta. Itse asiassa pinnallisimmankin kristinuskontuntemuksen luulisi riittävän osoittamaan käsityksen erheellisyys. Reaganhan oli amerikkalaisen optimismin ruumiillistuma.

Vuoden 1980 vaalikampanjansa aikana hän maalaili tähän tapaan: ”Meidän optimismimme on päässyt jälleen valloilleen. Ja me kaikki tiedämme, että nämä aikakauden rajoituksista puhuvat ihmiset puhuvat itse asiassa omista rajoituksistaan, eivät Yhdysvaltojen.” Mihin hän tässä mahtoi viitata? Mahdollisesti eräisiin hänen edeltäjänsä Jimmy Carterin (dem.) sekä viranhoidossaan että vaalikampanjassaan esillä pitämiin teemoihin. Reaganista poiketen Carter oli vakaumuksellinen kristitty, protestantti, vieläpä uudesti syntynyt sellainen. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kelvannut ”kristilliselle oikeistolle”. Muuan tarkkailija tulkitsi Carterin suhdetta kristinuskoon näin:

Jimmy Carter oli normaalin mittapuun mukaan [Reagania] hurskaampi (esimerkiksi käymällä kirkossa), paremmin perehtynyt Raamattuun, paljon aktiivisempi kirkon asioissa (esimerkiksi harjoittamalla lähetystyötä) ja halukkaampi puhumaan uudelleensyntymiskokemuksestaan. Huolimatta näistä eri yhtymäkohdista hänen ja äänestäjien kokemusten välillä uskonnolliset äänestäjät katsoivat, että Carterilta puuttui syvempi usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin. Hän puhui rajoituksista, itsensä kieltämisestä ja [varoitti] aggressiivisista taipumuksista, vaikka Yhdysvallat oli [uskonnollisten äänestäjien mielestä] pyhä tai ”pelastettu” kansakunta. Hän uskoi perisyntiin. [sitaatti Francis Wheenin kirjasta Kuinka humpuuki valloitti maailman, korostus Michelange]
                                                                                                     
Carter edusti siis klassista kristinuskoa sen protestanttisessa muodossa. Minua on aina miellyttänyt hänen hieman raskasmielinen, vaatimattomuutta ja vastuuntuntoa henkivä habituksensa. Jostain kumman syystä 80-luvun alun ”kristittyä” amerikkalaista äänestäjää miellytti kuitenkin enemmän kalifornialaista optimismia pursuavan Reaganin hahmo, vaikka tämä olikin jokseenkin diametrisessä oppositiossa kaikkiin noihin lihavoimiini Carterin aidosti kristillisiin kvaliteetteihin nähden.

***    

Mutta mistä lähteestä Reaganin, tämän toinen toistaan lapsellisempia vitsejä alati murjovan aurinkoisen pässinpään uskonnolliset näkemykset oikein nousivat? Katsokaa edelleen noita lihavoimiani kohtia yllä olevassa sitaatissa. Mistä ovat peräisin ”usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin pyhänä tai pelastettuna kansakuntana”? Mikä uskonnollinen traditio torjuu "uskon perisyntiin"? Kyseinen sylttytehdas on nimeltään luonnollinen uskonto eli deismi, joka kukoisti 1700-luvun jälkipuoliskolla kaikkialla läntisessä maailmassa, ei vähiten Britannian pohjoisamerikkalaisissa siirtokunnissa.
  
”Luonnollinen uskonto” oli erityisesti valistusfilosofian angloamerikkalaisen haaran maailmankatsomuksellinen ydin. Ilmoituksen ja kaikki ihmisjärjen ylittävät dogmit hyläten tämä suuntaus kaikesta huolimatta säilytti uskon Korkeimpaan Olentoon, jonkinlaiseen taivaalliseen Arkkitehtiin, joka maailman ja ihmisen luotuaan on jättänyt luomuksensa tulemaan toimeen omillaan. ”Luonnollinen uskonto” pursui edistysoptimismia sekä uskoa ihmisen rajattomiin kykyihin, ja tämän suuntauksen amerikkalaiset kannattajat olivat vakuuttuneita siitä, että edistyksen majakka tässä maailmassa oli juuri itsenäistynyt Amerikan Yhdysvallat.

Tällä messiaanisella uskomuksella saattoi tosin olla hentoja juuria myös klassisemmassa kristinuskossa. Uusitestamentillinen kielikuva Amerikasta ”Kaupunkina vuorella” (City upon a hill), joka loistaa uskon valoa kaikkialle maailmaan, on peräisin massachusetsilaiselta puritaanisaarnaaja John Winthropilta (1587/8-1649). Mutta Winthropin saarna on melko moniselitteinen, ja yhtä hyvin ”Kaupungiksi” voidaan siinä ymmärtää oikeauskoinen kristillinen seurakunta, jonka amerikkalaisuus on kristillisyyteen nähden sittenkin toissijaista.

***

Presidentti George Washington vapaamuurariasussa

”Luonnollisella uskonnolla” ei ole raameinaan mitään määrättyjä kirkkokuntia, ellei sellaisena sitten haluta pitää vapaamuurariliikettä. Vapaamuurarius oli valistusajan liike par excellence, ja vielä 1800-luvun taitteessa läntisessä maailmassa jokseenkin ”kaikki” kuuluivat johonkin muurariloosiin tai ties mihin illuminaattiklubiin (sana illuminatus merkitsee ”valaistunutta” tai ”valistunutta”, ja sen etymologinen yhteys on silmiinpistävä vaikkapa ranskan ”valistusfilosofiaa” merkitsevään Les Lumières –sanaan). Älkää nyt luulko, että virittelen tässä mitään salaliittoteorioita; juuri vapaamuurariliikkeen laajuus noina päivinä tekee tyhjäksi tällaiset paranoiat, sillä salaliitossa, johon kuuluvat ”kaikki”, ei ole juurikaan järkeä. ”Kaikki” tarkoittaa tässä yhteydessä luonnollisesti yhteiskuntien poliittisia sekä kulttuurisia eliittejä, ja Yhdysvaltain ns. perustajaisien kohdalla ilmausta voidaan kyllä käyttää milteipä ilman lainausmerkkejä.

Vapaamuurari-ideoiden merkitys Yhdysvaltain synnylle on kiistaton tosiasia. Vapaamuurarisymbolit puolestaan hallitsevat silmiinpistävällä tavalla varhaisen americanan patrioottista kuvastoa kaikilla tasoilla. Nämä Washingtonin asemakaavassa tai seteleissä vielä nykyäänkin nähtävissä olevat esoteeriset kuviot ovat omalta osaltaan kiihottaneet tärähtäneisiin salaliittoteorioihin taipuvaisia mieliä. Meille riittää tässä yhteydessä sen toteaminen, että noina ratkaisevina päivinä yli 200 vuotta sitten ”luonnollisesta uskonnosta” tuli amerikkalaisen vapaamuurarieliitin välityksellä uuden kansakunnan varsinainen kansallisuskonto.

Amerikkalainen sekulariteettiperiaate ja uskonnonvapaus saavat ideologisen perustelunsa juuri tästä lähteestä, vaikka tosiasiallisesti ne juurtuivat pikemminkin käytännön pakosta. Jo siirtokunta-aikana näet pienten protestanttisten sirpalekirkkojen määrä oli niin suuri, että ei voitu ajatellakaan etuoikeutetun aseman myöntämistä millekään yksittäiselle tunnustukselle. ”Luonnollisesta uskonnosta” saatiin maan itsenäistyttyä siis teoreettiset perustelut, joilla tuosta välttämättömyydestä voitiin tehdä hyve. Kun esimerkiksi kuuluisassa (ja monien ”valistuneiden” eurooppalaisten kauhistelemassa) lippuvalassa amerikkalaiset vakuuttavat olevansa ”one nation under God”, niin kyseinen ”God” on nimenomaan epämääräisen deistinen ”Korkein olento” eikä suinkaan tunnustuksellisten kristittyjen Jumala.

”Luonnollinen uskonto” oli alun perin siis eliitin liike. Kansan syvissä riveissä sen sijaan koettiin kristillisen herätyksen aaltoja säännöllisin väliajoin. Useimmiten ko. kristillisyyden muodot mahtuivat klassisen kristinuskon kehyksiin. (Näkyvimpinä poikkeuksina mainittakoon mormonismi, adventismi ja Jehovan todistajat.)  Epävirallisen kansallisuskonnon aseman saanut ”luonnollinen uskonto” sekoittui hyvin varhain kansalaisen yksityisasiaksi jääneeseen kristilliseen uskoon. Juuri tästä johtuu se melko erikoiselta tuntuva yhtälö, että nykyamerikkalaiset ovat usein sekä hartaita kristittyjä että hurmioituneen optimistisia myös tämän puoleisen maailmaan suhteen; aikamme kuvottavimpiin harhaoppeihin kuuluva menestysteologia ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Yhdysvalloissa, ei edes ”kalvinistisissa” Sveitsissä, Hollannissa tai Skotlannissa, sillä vastoin yleistä käsitystä aidolla kalvinismilla ei paljoakaan tekemistä tämän suuntauksen kanssa.

***  

Palataan vielä hetkeksi aitoamerikkalaisen hengen ruumiillistumaan Ronald Reaganiin. Reaganin näkeminen pikemminkin ”luonnollisen uskonnon” opetuslapsena kuin kristittynä on perusteltua muutenkin kuin hänen optimistisen ihmiskuvansa valossa. Vasta Reaganin kuoleman jälkeen on käynyt selväksi hänen astrologiaharrastuksensa intensiivisyys ja hänen ilmeisen luja uskonsa tähän esoteeriseen humpuukiin. Astrologiaa voi pitää Reaganin omituisuutena, jota useimmat hänen kristilliseen oikeistoon lukeutuvista kannattajistaan eivät jakaneet. Sen sijaan he taatusti jakoivat Reaganin manikealaisen maailmankuvan, joka astrologian lailla on kotoisin pikemminkin vapaamuurariloosien hämäryydestä kuin klassisesta kristinuskosta. Manikealaisuushan tarkoittaa jyrkän dualistista näkemystä maailmasta, joka on jakautunut tasan kahtia valon ja pimeyden voimiin, Hyvän ja Pahan valtakuntiin. Kristillinen tämä näkemys ei ole, vaikka toisin kuulee silloin tällöin väitettävän. 

Tässä on turha mennä augustinolaiseen filosofiaan pahan epäitsenäisestä luonteesta. Mutta sen verran on sanottava, että vaikka radikaali paha tässä maailmassa onkin totisinta totta, ei ole perusteita samastaa mitään maallista valtakuntaa (ei edes natsi-Saksaa tai Neuvostoliittoa) yksiselitteisesti pahan edustajaksi; vielä vähemmän on kristityn lupa pitää mitään maanpäällistä valtakuntaa (ei edes Yhdysvaltoja [eikä taatusti Israelia]) yksinomaan hyvänä ja puhtoisena. Mutta juuri tämä amerikkalainen ekseptionalismi, kuvitelma USA:n messiaanisesta tehtävästä, on valistusajalta periytyvän "luonnollisen uskonnon" turmeleman amerikkalaisen kristillisyyden keskeisiä opinkappaleita. 

Amerikkalaisissa kristityissä on virkistäviä poikkeuksia kuten Jimmy Carter tai Pat Buchanan, jotka monista eroavaisuuksistaan huolimatta ovat kumpikin tahollaan aidosti klassisen kristinuskon edustajia maassaan. Mutta pahoin pelkään, että he ja muut kaltaisensa kuuluvat pieneen vähemmistöön. Valitettavasti.          

8 kommenttia:

  1. Erittäin hyvä teksti. Ei mitään vastaväitteitä :)

    Ehkä voisi lähteä väittämään, että optimismissa on pointtinsa, mutta ei todellakaan sellaisessa intoa puhkuvassa optimismissa, joka rakentelee paratiisia maan päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, amerikkalainen optimismihan on olennaisesti tätä kulttuurioptimismia, jota olen aikaisemmissa pessimismi-teksteissäni käsitellyt. Tähän optimismin lajiin ei todellakaan ole perusteita, mutta kulttuuripessimistin ei suinkaan tarvitse olla metafyysinen pessimisti.

      Poista
  2. Hyvä teksti minustakin, kuten aiemmatkin Americana-sarjassasi. Mieleeni tuli tämä katkelma Curzio Malaparten romaanista "Iho":

    "Jimmy käveli noita likaisia kujia pitkin, hän asteli surkean kansan keskuudessa luontevasti ja piittaamattomasti kuin ainakin amerikkalainen. Kukaan muu kuin amerikkalainen ei kykene liikkumaan niin vapautuneesti ja hymyssä suin likaisen, nälkäisen ja onnettoman kansan keskellä. Se ei ole tunteettomuuden merkki, se osoittaa toiveikkuutta ja myös viattomuutta. Amerikkalaiset eivät ole kyynisiä, he ovat toiveikkaita. Toiveikkuus on jo sinänsä viattomuuden merkki. Joka ei tee pahaa ei liioin ajattele pahaa, ei kiellä pahan olemassaoloa, mutta ei ole myöskään taipuvainen uskomaan että paha on väistämätön ja korjaamaton. Amerikkalaiset uskovat että kaikkea, kurjuutta, nälkää ja tuskaa vastaan voi taistella, että ihminen voi nousta kurjuudesta, nälästä ja tuskasta, että mikä tahansa tuska voidaan parantaa. He eivät tiedä että pahaa ei kyetä poistamaan. He eivät tiedä sitä koska ovat monessa suhteessa maailman kristillisin kansa. He eivät tiedä että ilman pahuutta ei voi olla edes Kristusta. No love no nothin'. Ellei ole pahaa, ei ole Kristustakaan. Jos maailmassa on vähemmän pahuutta, Kristuksella on myös vähemmän merkitystä. Amerikkalaiset ovat hyviä. Jos he havaitsevat jossain kurjuutta, nälkää ja tuskia, heidän ensimmäinen vaistomainen tekonsa on auttaa niistä kärsiviä. Koko maailmassa ei ole toista kansaa, joka tuntisi yhtä voimakkaasti, yhtä puhtaasti ja yhtä vilpittömästi yhteenkuuluvuutensa muun ihmiskunnan kanssa kuin amerikkalaiset. Kristus vaatii kuitenkin ihmisiltä sääliä eikä yhteenkuuluvuutta. Yhteenkuuluvuus ei ole kristillinen tunne."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja näin hyppäsi Malaparte pari pykälää ylöspäin tutustumisen arvoisten kirjailijoiden listallani.

      Poista
  3. Yhteenkuuluvuus tavallaan on kyllä äärimmäisen kristillinen tunne, mutta tämän yhteenkuuluvuuden tulee olla yhteenkuuluvaisuutta kirkkoon, joka suuntautuu tuonpuoleiseen. "Älä katso syntejämme, vaan kirkkosi uskoa" on aika äärimmäisen todellista.

    VastaaPoista
  4. Erinomainen kirjoitus! Vain yksi detalji mietityttää, arvelusi manikealaisuuden dualismin kumpuamisesta vapaamuurariudesta. Sellaista en ole havainnut vapaamuurariudessa olevan, itse asiassa päin vastoin. Vm:n "synniksi" voi korkeintaan lukea sen varsin optimistisen käsityksen ihmisestä, joka on periaatteessa "hyvä", ja pyrkii luonnostaan olemaan sellainen. Astrologian osuus on ilmeisesti ollutkin varsin vähäinen; se, samoinkuin eräänlainen "numerologia" (lukujen kuten 3, 5 tai 7 korostuminen) on ennemminkin ollut tukena ja muistisäännön omaisena tekijänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, manikealaisuus ja astrologia ovat toki huomattavasti vanhempia ilmiöitä kuin vapaamuurarius, joka on saanut alkunsa aikaisintaan 1500-luvulla (luultavimmin 1600-luvulla), väittökööt muurarit itse mitä väittävät. Täten ei siis voi sanoa manikealaisuuden tai astrologian "kumpuavan v.muurariudesta". Mutta käytinkin ilmaisua, jonka mukaan ne ovat "pikemminkin" peräisin muurariudesta kuin kristinuskosta. Kantava ajatukseni on tässä lähinnä se, että niin vapaamuurarius, astrologia kuin manikealaisuuskin voidaan kaikki lukea teosofian yläkäsitteen alle, ja täten niiden välillä on kuin onkin yhteys, ja kuinka heikko tuo yhteys lieneekin, se on silti vahvempi kuin minkään näiden suuntausten yhteys (klassiseen) kristinuskoon.

      Oma käsitykseni vapaamuurariudesta perustuu mitä suurimmassa määrin Joseph de Maistren teksteihin, hänhän oli muurari itsekin. de Maistre kuului ns. "skotlantilaiseen riitukseen" (Rite Ecossais), joka on kai jonkin verran konservatiivisempi ja aristokraattisempi suuntaus kuin vaikkapa tuo raivoisan edistysmielinen ja antiklerikalistinen Grand Orient, johon mm. moni nykyranskalainen silmäätekevä kuuluu.

      Joka tapauksessa de Maistren teksteissä on vankan katolisen peruskudoksen lomassa selviä vapaamuurari-esoterismin lankoja. Myös astrologisia ja hienoisen manikealaisia sävyjä de Maistren teksteissä on havaittavissa, ja koska ne eivät voi olla peräisin kirjoittajan katolisuudesta, ne ovat käsittääkseni hänen vapaamuurarilaisen puolensa ilmaisuja. Voin tietysti erehtyäkin.

      Poista
  5. Omanlaista kehitysoptimismia on myös Mooren laki. Saapa nähdä kauanko kehitys pysyy lain perässä. Vaikeuksia tulee viimeistään sitten kun transistorin koon tulisi olla yhtä molekyyliä pienempi.

    VastaaPoista