keskiviikko 29. elokuuta 2012

Arabikevät se vain jatkuu ja jatkuu...

Milloinkas tämä arabikevät oikein alkoikaan? Taitaa sen alusta olla jo hyvinkin puolitoista vuotta, eli pitkänpuoleinen on vuodenajaksi tämä primavera. En ollut erityisen innostunut näistä arabien mekkaloista niiden <alkuvaiheissakaan>, eivätkä viimeiset rapiat kahdeksantoista kuukautta ole optimismiani ainakaan lisänneet. 

Syyria, Levantin arabiamaista Egyptin jälkeen suurin ja voimakkain, oli mukana kähinöissä alusta saakka, mutta sikäläinen kuohunta jäi ensi alkuun Libyan ja Egyptin varjoon. Nythän se on jo pitkään ollut tapetilla, ja Syyriassa jos missä kaikki vaihtoehdot näyttävät huonoilta. Minun suurin huolenaiheeni ovat luonnollisesti näiden seutujen ikivanhat kristityt yhteisöt. Niiden näkökulmasta Assadin regiimiä vastustavien kapinallisten mahdollinen voitto ei missään tapauksessa olisi automaattisesti hyvä uutinen. Miksi heidän kohtalonsa ei näytä Euroopan Unionia ja muuta "kansainvälistä yhteisöä" huolettavan? Ehkä kannattaisi kuunnella näitä paikallisia kristittyjä ennen kuin aletaan ottaa kovin lukkoonlyötyjä kantoja Assadin hallinnon puolesta tai sitä vastaan. Tämmöisestä <puheenvuorosta> voisi aloittaa.       

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kuoleman kulttuuria

Tämän hetken johtaviin bioetiikan filosofeihin (kuulemma) kuuluva prof. Peter Singer (Princeton) näyttää puhuvan järkeä:
Opponents [of abortion] will respond that abortion is, by its very nature, unsafe – for the foetus. They point out that abortion kills a unique, living human individual. That claim is difficult to deny, at least if by “human” we mean “member of the species Homo sapiens.”

It is also true that we cannot simply invoke a woman’s “right to choose” in order to avoid the ethical issue of the moral status of the foetus. If the foetus really did have the moral status of any other human being, it would be difficult to argue that a pregnant woman’s right to choose includes the right to bring about the death of the foetus, except perhaps when the woman’s life is at stake. [korostukset Michelange]

Mitä ihmettä!? Onko professorista tullut abortin vastustaja? No ei sentään, ei. Hänen aborttioikeutta puolustava argumentaationsa vain on huomattavasti täsmällisempää kuin niillä hysteerisillä bimboilla, joiden mielestä tunneperäisen iskulauseen ”naisella on oikeus omaan ruumiiseensa” täytyy riittää perusteluksi tilanteessa kuin tilanteessa. On myös miellyttävä kuulla niinkin arvovaltaiselta taholta kuin prof. Singer, että sikiövaiheessakin oleva Homo sapiens on ihminen. Mutta tähän yksimielisyys sitten luonnollisesti loppuukin, sillä Singerin oma perustelu vapaan abortin puolesta on todella kylmäävä:    
The fallacy in the anti-abortion argument lies in the shift from the scientifically accurate claim that the foetus is a living individual of the species Homo sapiens to the ethical claim that the foetus therefore has the same right to life as any other human being. Membership of the species Homo sapiens is not enough to confer a right to life. [korostus Michelange]

Avainkäsite on tässä ihmisen tietoisuus. Sikiön kohdalla tietoisuus on tietenkin vasta potentiaalista, ja Singerin mielestä meillä ei ole mitään velvollisuutta kohdella potentiaalista tietoisuutta aktuaalisen kanssa samanveroisena. Tällaisella ajattelulla on luonnollisesti kauaskantoisia seurauksia muissakin ihmisen elämään ja kuolemaan liittyvissä kysymyksissä kuin abortissa. Vastasyntyneet lapset eivät ole sen tietoisempia kuin sikiökään, sama on sanottava monista vaikeavammaisista tai pahoin dementoituneista Homo sapiens –yksilöistä. Ilmeisesti heidän oikeutensa elämään on siten yhtä heikoissa kantimissa kuin sikiönkin. Singeriläistä etiikkaa tarkemmin <täällä> ja samasta aiheesta edellistä lähdettä huomattavasti kriittisemmin <täällä>. (B.T.W. käsittääkseni Singer on myös eläinten oikeuksien lämmin puolestapuhuja. Tässä saattaisi olla Antti Nylénille vähän pohdiskeltavaa...)

***

Francis Bacon alkoi melkein viisi vuosisataa sitten, modernismin pahaenteisessä aamunkoitossa, kaataa noita famööseja ”idoleitaan”. Hänen vihansa kohteista huomattavimpiin kuului vanha aristoteelinen (ja kristillinen) telos-ajattelu. Bacon tahtoi siis heittää finaalisyiden (causa finalis) luokan tarpeettomana ja haitallisenakin hiiteen filosofiasta. Teleologisista selityksistä luopuminen saattoi olla perusteltua luonnontieteissä, mutta etiikassa sen seuraukset ovat olleet tuhoisat.

Tosin vei melko pitkään täysin hyväksyä Baconin aloittaman kumouksen eettiset seuraukset; niin kauan kun kristillisyys oli länsimaisen kulttuurin valtavirtaa, näitä johtopäätöksiä varottiin vetämästä. Mutta nyt on sitten astuttu siihen vaiheeseen, että monikaan ei näytä enää mainittavasti hätkähtävän Singerin kaltaisista filosofeista. Koska ei enää haluta hyväksyä sitä, että ihminen on täällä jotakin itsensä ulkopuolista tarkoitusta varten ja että hänen elämänsä siis suuntautuu johonkin, niin silloin on täysin johdonmukaista suhteuttaa potentiaalinen ihmisyys aktuaaliseen juuri sillä tavoin kuin Singer tekee. 

***

Singerin nuorempi kollega ja itse asiassa hänen entinen oppilaansa prof. (Oxford) Julian Savulescu askartelee näköjään hieman valoisampien kysymysten parissa kuin mentorinsa. Mutta se on harhanäky. Savulescu näet tutkii modernin geenitekniikan mahdollistamaa vauvadesignia. Kyseessä on siis sikiöseulonnan nostaminen aivan uudelle tasolle. Vanhemmat eivät näet enää karsi tulevista jälkeläisistään ainoastaan näiden fyysisiä ”puutteita” vaan rakentavat geeniteknikoiden avustuksella vauvoistaan myös eettisesti parempia ihmisiä. Lukekaa itse, ellette minua usko. Koko teksti <täällä>. Ihmettelen todella, että niin harvat näyttävät ymmärtävän millaisen painajaisen kynnyksellä me elämme.                

tiistai 14. elokuuta 2012

Mannerheimista on moneksi eli päivän E.V.V.K.

Yle:n Mannerheim-projektissa nimiroolia kuuluu esittävän "mustaihoinen mies", englantia puhuva afrikkalainen. Näin ainakin jos uskomme <iltapäivälehdistöä>, ja miksipä emme uskoisi.

Tämä Yleisradion monikulttuurisen mielenlaadun tuorein ilmaus on saanut hätäkellot soimaan "konservatiivisessa" blogosfäärissä. Ainakin Hommafoorumissa tämä teema on tänään ollut hallitsevana. 

Minua asia ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään. En ole erikoisen yllättynyt Yle:n "ennakkoluulottomuudesta", vielä vähemmän minua yllättää hompanssien reaktio siihen. 

Luonnollisesti arvostan Suomen marsalkkaa suuresti. Hänen esittämisensä jotakin ihme kalmukkia hässivänä homona tuossa taannoisessa nukkeanimaatiossa ei silti minua häirinnyt, eikä sitä tee tämäkään uutinen. Sen sijaan minua häiritsi roskaohjaaja Renny Harlinin projekti, ja otin vastaan tiedon sen epäonnistumisesta syvästi huojentuneena. Harlinin versio olisi näet ollut kansainväliseltä kantavuudeltaan aivan eri luokkaa kuin nämä kotoiset viritelmät. Ja Harlinin Mannerheim olisi ollut lähes yhtä kaukana historiallisista tosiasioista kuin nuo kaksi muutakin. Kun kehnolla englannilla toteutetun elokuvan nimiosassa olisi ollut näyttelijä, joka olisi ehkä ulkoisesti hieman muistuttanut esikuvaansa mutta täysin kielitaidoton (kaveri ei osaa edes ruotsia, saati venäjää), ja kun ohjauksesta olisi vastannut tämä kolmannen luokan Hollywood-pelle, historiaa tuntematon kulttuuriummikko, ja kun elokuvan kohdeyleisö olisi ollut "kansainvälinen" (lue: angloamerikkalainen), niin jälki olisi toteutuessaan ollut hirveätä katsottavaa. Onneksi projekti on nyt jäissä, ja toivottavasti pysyykin. 

Harlinin toteutumatta jääneen kansainvälisen suurelokuvan rinnalla kotoinen afro-Mannerheim on siis yhdentekevä juttu, niin murheellista kieltä kuin se sinänsä kertookin suvaitsevaisen kulttuurieliittimme nykytilasta.

***

P.S. 18.8.2012

Viime päivien aikana mielipiteeni tätä afro-Mannerheim -projektia kohtaan on muuttunut astetta, paria myönteisempään suuntaan. Nyt alkaa näyttää mm. elokuvan trailerin perusteella siltä, että hankkeen takana olevan porukan motiivina ei sittenkään ole ollut tosikkomainen monikulttuuri-ideologia, ei ainakaan yksinomaan. Tekijät haluavat näköjään pilkata tuota Markus Selinin Hollywood-projektia, johon ylempänä viittasin "Harlinin projektina"; ja sitähän kyllä sietääkin pilkata.

Melkein neljä vuotta sitten, jolloin Harlin oli vielä Selinin projektin aiottu ohjaaja, HeSa:n raati luotasi kulttuuriväen kantoja koskien ko. <hanketta>. Vastauksissa oli jonkin verran hajontaa. Nostan tähän kaksi mielenkiintoisinta kontribuutiota.

Professori Laura Kolbe epäili, "taipuuko Harlin tulkitsemaan Mannerheimia herkkäviritteisesti, peilaten tämän sosiaalista ja kielellistä taustaa ja maailmankuvaa." Kolben muotoilu on erittäin kohtelias ja sivistynyt, mutta sanomattakin on selvää, että ei, ei taivu. Harlinin Mannerheim olisi ollut hirveä karikatyyri.

Karkeammin, mutta ei silti vähemmän osuvasti, ilmaisi asian professori Juha Sihvola: "Isänmaallisen kansanosan ja nuorisoöykkäreiden suosiota kosiskeleva Mannerheim-actionelokuva on vastenmielinen ajatus. Toivottavasti hanke vie sekä tekijänsä että rahoittajansa konkurssin syövereihin." Enpä voisi olla enemmän samaa mieltä.

***

Useimpia vielä elossa olevia veteraanejamme kenialainen Mannerheim todennäköisesti loukkaa, ja heidän puolestaan olen vilpittömästi pahoillani, Sihvolan mainitsemien "nuorisoöykkäreiden" puolesta sen sijaan en. Minun Mannerheimini oli aristokraattinen kosmopoliitti, jonka seinällä oli loppuun saakka keisari Nikolain muotokuva varustettuna tekstillä "Hallitsijani" ja joka jatkosodan aikana saattoi päämajan lounaspöydässä puhua tykistönkenraali Nenosen (marskin itsensä lailla vanha venäläinen upseeri) kanssa venäjää vain ärsyttääkseen aitosuomalaisia, ryssänvihaajia ja Suur-Suomen rakentajia; näiden hengenheimolaisiahan ovat monet nykyisistä nuorisoöykkäreistämme, joiden mielikuvissa marski kuuluu samaan sarjaan kuin joku  "Rokan Antti", "luutnantti Koskela" tai "Marokon kauhu".
                    

perjantai 10. elokuuta 2012

Americana, osa III

Yhdysvaltain kansallisuskonto

Upon [his] theology [Babbitt] rarely pondered. The kernel of his practical religion was that it was respectable, and beneficial to one's business, to be seen going to services; that the church kept the Worst Elements from being still worse; and that the pastor's sermons, however dull they might seem at the time of taking, yet had a voodooistic power which "did a fellow good - kept him in touch with Higher Things."   
          - Sinclair Lewis: Babbitt [1922]

Eurooppalaisissa mielikuvissa amerikkalaiset ovat poikkeuksellisen uskonnollinen kansakunta. Tästä seikasta vallitsee yleinen konsensus riippumatta siitä, millaiset etumerkit tällä tosiasialle annetaan. Amerikkalaisten kansalliseksi uskonnoksi puolestaan mielletään erityisesti protestantismi, toisinaan jopa myyttinen ”kalvinismi”. Esimerkiksi kirkossakäyntien määrällä mitaten ennakkoluulo amerikkalaisten uskonnollisuudesta osoittautuu paikkansapitäväksi, ainakin jos vertailukohtana käytetään postmodernia Pohjois-Eurooppaa. Myös oletus amerikkalaisten protestanttisuudesta pitää paikkansa sikäli että kansakunnan (vuosi vuodelta niukkeneva) enemmistö kuuluu johonkin protestanttiseksi luettavaan uskonsuuntaan, vaikka USA:n suurin yksittäinen kirkkokunta onkin roomalaiskatolinen kirkko.

Mutta amerikkalaisessa kulttuurissa on eräs sitkeä, suorastaan vuosisatainen luonteenpiirre, joka näyttää sopivan hyvin huonosti yhteen kristinuskon kanssa. Tarkoitan kansakuntaa elähdyttävää ylenpalttisen optimistista henkeä. Tämän yleisen tendenssin eräänä tärkeänä erityistapauksena voi pitää vahvaa edistysuskoa, joka sekin istuu amerikkalaisissa merkillisen lujassa. Siteerataan tähän väliin amerikkalaista matemaatikkoa / kyberneetikkoa / lasihelmipelaajaa, MIT:n professoria Norbert Wieneria (1894-1964), joka 1950-luvun alussa pohdiskeli maanmiestensä edistysuskoa tähän tapaan:

[Amerikkalainen] yrittää rakentaa maan päälle paratiisin, jossa epämiellyttävyyksillä ei ole mitään sijaa. Tämä maanpäällinen paratiisi on amerikkalaiselle ikuinen kehityksen ja edistymisen tila, jatkuva nousu johonkin, mikä on yhä Suurempaa ja Parempaa.
     [--] Edistykseen voidaan uskoa faktisena tosiasiana, ilman että siihen uskotaan eettisenä prinsiippinä, mutta tavallisen keskivertoamerikkalaisen katekismuksessa nämä kuuluvat yhteen.
     Useimmat meistä ovat ehtineet liian pitkälle tässä edistyksen maailmassa huomatakseen [--], että se [--] on jyrkässä ristiriidassa oman uskontunnustuksemme ja omien uskonnollisten traditioidemme kanssa. Ei katolisuudessa, ei protestantismissa eikä liioin juutalaisuudessa maailma ole mikään hyvä paikka, jossa pysyvä onni voidaan saavuttaa. Kirkko ei palkitse hyvettä rahalla, joka olisi käypää maan ruhtinaiden keskuudessa vaan aarteilla taivaassa.
      Pääpiirteittäin myös kalvinistit yhtyvät tähän käsitykseen, mutta he tekevät siihen sen synkän lisäyksen, että Jumalan valitut, jotka kestävät Hänen edessään viimeisellä tuomiolla, ovat ne muutamat harvat, jotka valitaan Hänen ”mielivaltaisen” päätöksensä mukaisesti. Maanpäällisten hyveiden enempää kuin minkään moraalisen oikeudentuntoisuuden ei katsota merkitsevän mitään tässä valinnassa. Mutta sitä autuutta, jota kalvinistit eivät toivo löytävänsä edes taivaasta, he eivät varmasti odota osakseen myöskään maan päällä. [suom. Pertti Jotuni]  

Wienerin teksti on siis 50-luvun alusta. Sen jälkeen amerikkalaisten valoisa usko ”tämänpuoleiseen” onneen on kokenut monia kolhuja. Kennedyjen ja M. L. Kingin murhat, 60-luvun palavat ghetot, Vietnamin sodan katastrofi, Charles Manson, Watergate, energiakriisi, inflaatio, Bretton Woods –järjestelmän romahdus ja 70-luvun yleinen näköalattomuus ovat muutamia esimerkkejä tekijöistä, jotka  vuosikausien ajan nakersivat amerikkalaisten optimismia, so. uskoa edistykseen, uskoa moderniin tekniikkaan, uskoa bisnekseen, uskoa omaan suurenmoiseen itseensä ja omaan loistavaan maahansa.

Tuo 60- ja 70-lukujen tilapäinen notkahdus ei ollut ainutlaatuinen USA:n lyhyehkössä historiassa. Kerran tai pari aikaisemminkin oli nähty vastaavia bi-polaarisen mielialahäiriön depressiivistä vaihetta muistuttavia aallonpohjia, mutta aina ne oli voitettu, aina oli murheen alhosta noustu uuteen tarmoa ja elämänuskoa pursuavaan vaiheeseen. Niin kävi nytkin; 70-luvun apeutta seurasivat Ronald Wilson Reaganin kaksi kautta (1981–89), jotka sattumoisin osuivat yhteen huikeimman taloudellisen nousukauden kanssa sitten 20-luvun.

Reaganin valinnan varmisti uusi ”kristillinen oikeisto”. Mahdollisesti tästä syystä Reagania itseään näkyy edelleen pidettävän vakaumuksellisena kristittynä. Mutta tämä on täysin virheellinen tulkinta. Itse asiassa pinnallisimmankin kristinuskontuntemuksen luulisi riittävän osoittamaan käsityksen erheellisyys. Reaganhan oli amerikkalaisen optimismin ruumiillistuma.

Vuoden 1980 vaalikampanjansa aikana hän maalaili tähän tapaan: ”Meidän optimismimme on päässyt jälleen valloilleen. Ja me kaikki tiedämme, että nämä aikakauden rajoituksista puhuvat ihmiset puhuvat itse asiassa omista rajoituksistaan, eivät Yhdysvaltojen.” Mihin hän tässä mahtoi viitata? Mahdollisesti eräisiin hänen edeltäjänsä Jimmy Carterin (dem.) sekä viranhoidossaan että vaalikampanjassaan esillä pitämiin teemoihin. Reaganista poiketen Carter oli vakaumuksellinen kristitty, protestantti, vieläpä uudesti syntynyt sellainen. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kelvannut ”kristilliselle oikeistolle”. Muuan tarkkailija tulkitsi Carterin suhdetta kristinuskoon näin:

Jimmy Carter oli normaalin mittapuun mukaan [Reagania] hurskaampi (esimerkiksi käymällä kirkossa), paremmin perehtynyt Raamattuun, paljon aktiivisempi kirkon asioissa (esimerkiksi harjoittamalla lähetystyötä) ja halukkaampi puhumaan uudelleensyntymiskokemuksestaan. Huolimatta näistä eri yhtymäkohdista hänen ja äänestäjien kokemusten välillä uskonnolliset äänestäjät katsoivat, että Carterilta puuttui syvempi usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin. Hän puhui rajoituksista, itsensä kieltämisestä ja [varoitti] aggressiivisista taipumuksista, vaikka Yhdysvallat oli [uskonnollisten äänestäjien mielestä] pyhä tai ”pelastettu” kansakunta. Hän uskoi perisyntiin. [sitaatti Francis Wheenin kirjasta Kuinka humpuuki valloitti maailman, korostus Michelange]
                                                                                                     
Carter edusti siis klassista kristinuskoa sen protestanttisessa muodossa. Minua on aina miellyttänyt hänen hieman raskasmielinen, vaatimattomuutta ja vastuuntuntoa henkivä habituksensa. Jostain kumman syystä 80-luvun alun ”kristittyä” amerikkalaista äänestäjää miellytti kuitenkin enemmän kalifornialaista optimismia pursuavan Reaganin hahmo, vaikka tämä olikin jokseenkin diametrisessä oppositiossa kaikkiin noihin lihavoimiini Carterin aidosti kristillisiin kvaliteetteihin nähden.

***    

Mutta mistä lähteestä Reaganin, tämän toinen toistaan lapsellisempia vitsejä alati murjovan aurinkoisen pässinpään uskonnolliset näkemykset oikein nousivat? Katsokaa edelleen noita lihavoimiani kohtia yllä olevassa sitaatissa. Mistä ovat peräisin ”usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin pyhänä tai pelastettuna kansakuntana”? Mikä uskonnollinen traditio torjuu "uskon perisyntiin"? Kyseinen sylttytehdas on nimeltään luonnollinen uskonto eli deismi, joka kukoisti 1700-luvun jälkipuoliskolla kaikkialla läntisessä maailmassa, ei vähiten Britannian pohjoisamerikkalaisissa siirtokunnissa.
  
”Luonnollinen uskonto” oli erityisesti valistusfilosofian angloamerikkalaisen haaran maailmankatsomuksellinen ydin. Ilmoituksen ja kaikki ihmisjärjen ylittävät dogmit hyläten tämä suuntaus kaikesta huolimatta säilytti uskon Korkeimpaan Olentoon, jonkinlaiseen taivaalliseen Arkkitehtiin, joka maailman ja ihmisen luotuaan on jättänyt luomuksensa tulemaan toimeen omillaan. ”Luonnollinen uskonto” pursui edistysoptimismia sekä uskoa ihmisen rajattomiin kykyihin, ja tämän suuntauksen amerikkalaiset kannattajat olivat vakuuttuneita siitä, että edistyksen majakka tässä maailmassa oli juuri itsenäistynyt Amerikan Yhdysvallat.

Tällä messiaanisella uskomuksella saattoi tosin olla hentoja juuria myös klassisemmassa kristinuskossa. Uusitestamentillinen kielikuva Amerikasta ”Kaupunkina vuorella” (City upon a hill), joka loistaa uskon valoa kaikkialle maailmaan, on peräisin massachusetsilaiselta puritaanisaarnaaja John Winthropilta (1587/8-1649). Mutta Winthropin saarna on melko moniselitteinen, ja yhtä hyvin ”Kaupungiksi” voidaan siinä ymmärtää oikeauskoinen kristillinen seurakunta, jonka amerikkalaisuus on kristillisyyteen nähden sittenkin toissijaista.

***

Presidentti George Washington vapaamuurariasussa

”Luonnollisella uskonnolla” ei ole raameinaan mitään määrättyjä kirkkokuntia, ellei sellaisena sitten haluta pitää vapaamuurariliikettä. Vapaamuurarius oli valistusajan liike par excellence, ja vielä 1800-luvun taitteessa läntisessä maailmassa jokseenkin ”kaikki” kuuluivat johonkin muurariloosiin tai ties mihin illuminaattiklubiin (sana illuminatus merkitsee ”valaistunutta” tai ”valistunutta”, ja sen etymologinen yhteys on silmiinpistävä vaikkapa ranskan ”valistusfilosofiaa” merkitsevään Les Lumières –sanaan). Älkää nyt luulko, että virittelen tässä mitään salaliittoteorioita; juuri vapaamuurariliikkeen laajuus noina päivinä tekee tyhjäksi tällaiset paranoiat, sillä salaliitossa, johon kuuluvat ”kaikki”, ei ole juurikaan järkeä. ”Kaikki” tarkoittaa tässä yhteydessä luonnollisesti yhteiskuntien poliittisia sekä kulttuurisia eliittejä, ja Yhdysvaltain ns. perustajaisien kohdalla ilmausta voidaan kyllä käyttää milteipä ilman lainausmerkkejä.

Vapaamuurari-ideoiden merkitys Yhdysvaltain synnylle on kiistaton tosiasia. Vapaamuurarisymbolit puolestaan hallitsevat silmiinpistävällä tavalla varhaisen americanan patrioottista kuvastoa kaikilla tasoilla. Nämä Washingtonin asemakaavassa tai seteleissä vielä nykyäänkin nähtävissä olevat esoteeriset kuviot ovat omalta osaltaan kiihottaneet tärähtäneisiin salaliittoteorioihin taipuvaisia mieliä. Meille riittää tässä yhteydessä sen toteaminen, että noina ratkaisevina päivinä yli 200 vuotta sitten ”luonnollisesta uskonnosta” tuli amerikkalaisen vapaamuurarieliitin välityksellä uuden kansakunnan varsinainen kansallisuskonto.

Amerikkalainen sekulariteettiperiaate ja uskonnonvapaus saavat ideologisen perustelunsa juuri tästä lähteestä, vaikka tosiasiallisesti ne juurtuivat pikemminkin käytännön pakosta. Jo siirtokunta-aikana näet pienten protestanttisten sirpalekirkkojen määrä oli niin suuri, että ei voitu ajatellakaan etuoikeutetun aseman myöntämistä millekään yksittäiselle tunnustukselle. ”Luonnollisesta uskonnosta” saatiin maan itsenäistyttyä siis teoreettiset perustelut, joilla tuosta välttämättömyydestä voitiin tehdä hyve. Kun esimerkiksi kuuluisassa (ja monien ”valistuneiden” eurooppalaisten kauhistelemassa) lippuvalassa amerikkalaiset vakuuttavat olevansa ”one nation under God”, niin kyseinen ”God” on nimenomaan epämääräisen deistinen ”Korkein olento” eikä suinkaan tunnustuksellisten kristittyjen Jumala.

”Luonnollinen uskonto” oli alun perin siis eliitin liike. Kansan syvissä riveissä sen sijaan koettiin kristillisen herätyksen aaltoja säännöllisin väliajoin. Useimmiten ko. kristillisyyden muodot mahtuivat klassisen kristinuskon kehyksiin. (Näkyvimpinä poikkeuksina mainittakoon mormonismi, adventismi ja Jehovan todistajat.)  Epävirallisen kansallisuskonnon aseman saanut ”luonnollinen uskonto” sekoittui hyvin varhain kansalaisen yksityisasiaksi jääneeseen kristilliseen uskoon. Juuri tästä johtuu se melko erikoiselta tuntuva yhtälö, että nykyamerikkalaiset ovat usein sekä hartaita kristittyjä että hurmioituneen optimistisia myös tämän puoleisen maailmaan suhteen; aikamme kuvottavimpiin harhaoppeihin kuuluva menestysteologia ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Yhdysvalloissa, ei edes ”kalvinistisissa” Sveitsissä, Hollannissa tai Skotlannissa, sillä vastoin yleistä käsitystä aidolla kalvinismilla ei paljoakaan tekemistä tämän suuntauksen kanssa.

***  

Palataan vielä hetkeksi aitoamerikkalaisen hengen ruumiillistumaan Ronald Reaganiin. Reaganin näkeminen pikemminkin ”luonnollisen uskonnon” opetuslapsena kuin kristittynä on perusteltua muutenkin kuin hänen optimistisen ihmiskuvansa valossa. Vasta Reaganin kuoleman jälkeen on käynyt selväksi hänen astrologiaharrastuksensa intensiivisyys ja hänen ilmeisen luja uskonsa tähän esoteeriseen humpuukiin. Astrologiaa voi pitää Reaganin omituisuutena, jota useimmat hänen kristilliseen oikeistoon lukeutuvista kannattajistaan eivät jakaneet. Sen sijaan he taatusti jakoivat Reaganin manikealaisen maailmankuvan, joka astrologian lailla on kotoisin pikemminkin vapaamuurariloosien hämäryydestä kuin klassisesta kristinuskosta. Manikealaisuushan tarkoittaa jyrkän dualistista näkemystä maailmasta, joka on jakautunut tasan kahtia valon ja pimeyden voimiin, Hyvän ja Pahan valtakuntiin. Kristillinen tämä näkemys ei ole, vaikka toisin kuulee silloin tällöin väitettävän. 

Tässä on turha mennä augustinolaiseen filosofiaan pahan epäitsenäisestä luonteesta. Mutta sen verran on sanottava, että vaikka radikaali paha tässä maailmassa onkin totisinta totta, ei ole perusteita samastaa mitään maallista valtakuntaa (ei edes natsi-Saksaa tai Neuvostoliittoa) yksiselitteisesti pahan edustajaksi; vielä vähemmän on kristityn lupa pitää mitään maanpäällistä valtakuntaa (ei edes Yhdysvaltoja [eikä taatusti Israelia]) yksinomaan hyvänä ja puhtoisena. Mutta juuri tämä amerikkalainen ekseptionalismi, kuvitelma USA:n messiaanisesta tehtävästä, on valistusajalta periytyvän "luonnollisen uskonnon" turmeleman amerikkalaisen kristillisyyden keskeisiä opinkappaleita. 

Amerikkalaisissa kristityissä on virkistäviä poikkeuksia kuten Jimmy Carter tai Pat Buchanan, jotka monista eroavaisuuksistaan huolimatta ovat kumpikin tahollaan aidosti klassisen kristinuskon edustajia maassaan. Mutta pahoin pelkään, että he ja muut kaltaisensa kuuluvat pieneen vähemmistöön. Valitettavasti.