maanantai 30. heinäkuuta 2012

Americana, osa II

Konservatiivien Amerikka? - Mietteitä USA:n ulkopoliittisista linjauksista   



Ikimuistoinen erityissuhde?...

Ns. suurella yleisöllä niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on epäilemättä monin tavoin vääristynyt ja tasapainoton kuva Amerikan Yhdysvalloista. Tämä koskee sekä Amerikan ystäviä että sen vastustajia. Näiden jakolinjojen keskellä tunnen itseni usein melko yksinäiseksi. En missään tapauksessa pidä itseäni antiamerikkalaisena. USA ei ole minulle maailmanpolitiikan Suuri Saatana ja ongelmien perimmäinen lähde kuten se näkyy olevan monille ”liberaaleille”. Toisaalta ”konservatiivien” USA-entusiasmi on minun näkökulmastani yhtä luotaantyöntävää. USA:n asemoituminen monien ei-amerikkalaisten mielissä kuvatulla tavalla on melko uusi asia. Epäilemättä on viime kädessä kyse konservatismin ja liberalismin kaltaisten ideologisten nimilappujen hämäryydestä sekä itse ideologioiden proteusmaisesta luonteesta.    

On tunnettua, että nämä kaksi ismiä elävät, kehittyvät ja muuttavat muotoaan alituiseen. Ajateltakoon vaikka Englannin suurenmoisia toryja eli 1800-luvun konservatiiveja. Kuinka ihmeessä pääsi käymään niin, että The Conservative Party vähin erin luopui vanhaan toryismiin erottamattomasti kuuluneesta sosiaalisesta omastatunnosta ja omaksui tilalle armottoman laissez faire –kapitalismin? Margaret Thatcher oli puhtaaksi viljelty 1800-luvun liberaali eikä mikään konservatiivi termin alkuperäisessä merkityksessä.

Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä ei yli kaksisataavuotisen historiansa kuluessa ole sekään ollut ideologisesti mitenkään erityisen stabiili. Nykyinen republikaanit vs. demokraatit –kuvio juontaa juurensa välittömästi sisällissotaa edeltäneiden vuosien kiistoista, mutta asetelmat ovat sen jälkeen heittäneet häränpyllyä monta kertaa. Vaikka asia tunnetusti on niin, ettei amerikkalaisille puolueille ole mahdollista osoittaa tarkkoja eurooppalaisia vastineita, voitaneen kaikesta huolimatta lähteä siitä, että republikaanit ovat ”konservatiiveja” ja demokraatit ”liberaaleja”.

Tuorein muodonmuutos republikaanien kohdalla on ns. neo-con –ideologian pesiytyminen puolueeseen. Kehitys alkoi viimeistään Reaganin presidenttikaudella ja murtautui päivänvaloon Bush nuoremman ensimmäisellä kaudella 2000-luvun alussa. Katastrofaalisten ulko- ja sotilaspoliittisten virheiden jälkeen uuskonservatismi näyttää menettäneen kannatustaan, mutta käytännössä sen asema on puolueessa edelleen vahva. Ilmeisesti on tapahtunut pitkäkestoinen poliittisen paradigman muutos. Amerikkalaista äänestäjää ei käy kateeksi kun valinta pitää käytännössä tehdä arvoliberaalien ja uuskonservatiivien välillä; realistiset mahdollisuudet omaavaa aidosti konservatiivista vaihtoehtoa ei näet ole ollut presidentinvaaleissa pitkiin aikoihin.

Uuskonservatiivien kunniaksi on sanottava, että useimmat heistä eivät väitäkään olevansa konservatiiveja vaan pikemminkin pyrkivät pääsemään eroon lehdistön heihin liimaamasta neo-con -nimilapusta. Ja totta onkin, että erityisesti ulkopoliittisesti uuskonservatiivit ovat lähinnä vanhojen demokraattien perillisiä. Aina George W. Bushiin saakka USA:n sotaisimmat presidentit ovat olleet demokraatteja; maailmanparantaminen käymällä sotia milloin mitäkin ”pahuuden akselia” vastaan on perinteisesti ollut demokraattien heiniä, kun sitä vastoin republikaanit ovat edustaneet aitoa reaalipolitiikkaa eli pyrkineet vastustamaan Yhdysvaltain sotkeutumista kaukaisiin konflikteihin, jotka eivät palvele maan etua vaan abstrakteja ideoita.       

Millään muulla USA:n ulkopolitiikan alueella mainittu paradigman muutos ei ole yhtä ilmeinen kuin maan suhteissa Israeliin.

***
    
Tuore uutinen USA:n kiihtyvästä presidenttikisasta:
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hyväksyi perjantaina lain, joka vahvistaa maan sotilassuhteita Israeliin. Samalla presidentti ilmoitti lisärahoituksesta Israelin ohjuskilpihankkeelle.Lain allekirjoitus tapahtui vain päivää ennen kuin Obaman republikaanisen vastaehdokkaan Mitt Romneyn oli määrä aloittaa vierailunsa Israelissa. Tempausta pidettiinkin Obaman vastavetona ankarassa kisassa Yhdysvaltain juutalaisväestön äänistä syksyn presidentinvaaleissa.Romney on moittinut Obamaa Yhdysvaltain ja Israelin suhteiden viilentämisestä. Hänen on tarkoitus viikonloppuna tavata muun muassa pääministeri Benjamin Netanjahu, jonka välit Obamaan ovat kireät.
Vuoden 2008 vaaleissa Obama keräsi 78 prosenttia juutalaisten äänistä, mutta gallupien mukaan hän olisi tulevissa vaaleissa saamassa vain 64 prosentin osuuden.
Juutalaisyhteisön ääniä pidetään tärkeinä monissa vaa'ankieliosavaltioissa. [HeSa, 28.7.] 
Lainauksessa mainittu Mitt Romneyn Israelin matka on tätä kirjoittaessani käynnissä, ja tiedämme jo hänen luvanneen juutalaisvaltiolle hyvin pitkälle menevää yhteistyötä erityisesti Iranin vastaisissa toimissa. Romney on myös aivan pokkana puhunut Jerusalemista "Israelin pääkaupunkina". Aiheesta voi lukea Hesarin sepustuksia perusteellisemmin ja asiantuntevammin <täällä>. Republikaaniehdokas yrittää siis selvästi profiloitua Israel-myönteisemmäksi kuin demokraattien Obama. Tällaiseen asetelmaan olemmekin muutaman edeltävän vuosikymmenen aikana tottuneet. Mutta aina ei ole ollut näin.

Ylipäätään USA:n ja Israelin läheinen kumppanuus ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Ja missään tapauksessa tuon väitetyn kohtalonyhteyden vaaliminen ei ole ollut konservatiivisten (siis republikaaneja kannattavien) amerikkalaisten sydämenasia. Tässäkin ovat nimenomaan demokraatit raivanneet tietä ja republikaanit perinteisesti jarrutelleet.   

Kun Israel itsenäistyi 1948 sitä tuki USA:ssa varauksetta vain juutalaisyhteisö, joka tuohon aikaan oli vahvasti demokraattien kannattajakuntaa. Republikaaneista vain harva oli Israelin tunnustamisen kannalla eivätkä ei-juutalaisista demokraateistakaan kaikki olleet innostuneita ajatuksesta. Ajatellaan vaikkapa kenraali George Marshallia, joka toimi tuohon aikaan ulkoministerinä presidentti Trumanin (dem.) kabinetissa. Ymmärrettyään, että Truman oli uudelleenvalinnan toivossa (siis juutalaisten äänet mielessään) kallistumassa Israelin tunnustamisen kannalle, kenraali protestoi näkyvästi ja ilmoitti ettei aio tukea presidentin uudelleenvalintaa mikäli tämä antaa tukensa juutalaisvaltiolle. Tällainen rohkeus USA:n korkeimmassa johdossa oli poikkeuksellista jo tuolloin, nyt sitä ei voisi ajatellakaan. Marshallin perusteet antisionismilleen olivat paitsi moraalisia myös reaalipoliittisia, sillä kummastakaan näkökulmasta Israelin valtion syntyä ei voinut pitää hyväksyttävänä.

Truman tunnusti Israelin ja löi vastaehdokkaansa Deweyn – mitä ilmeisimmin juutalaisten äänillä. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta kun juutalaiset valitsivat USA:lle presidentin mutta tuskin viimeinen. Trumania seurasi Valkoiseen taloon kuitenkin republikaani Eisenhower, ja hänen molemmilla kausillaan USA:n ja Israelin suhteet olivat viileähköt joskin korrektit. Kun muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana olemme tottuneet siihen ikävään tosiasiaan, että USA tukee Israelia kaikissa sen sotilasoperaatioissa, on virkistävää huomata kuinka toisin oli vielä 50-luvulla. Kun Israel vuonna 1956 liittyi siirtomaakunniansa rippeitä vaalivien Ranskan ja Britannian rinnalla Egyptin vastaiseen sotaan, se oli nimenomaan USA, joka pakotti Israelin vetäytymään valtaamaltaan Siinailta. YK taisi jo häärätä mukana, mutta ilman amerikkalaisten selkeää Israelin vastaista kantaa se ei olisi voinut mitään. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin käydyssä kuuden päivän sodassa Israel valtasi Siinain uudelleen eikä enää siitä vähään aikaan luopunut; mutta silloin olivat USA:ssa jo demokraatit vallassa, ja lisäksi maa tunsi olevansa kasvavissa vaikeuksissa mm. Vietnamin sotansa kanssa. Mahdollisesti myös USA:n suuren yleisön asenne oli muuttumassa Israel-myönteisemmäksi. Roskakirjailija Leon Urisin roskaromaanin Exodus mukaan tehty samanniminen imelä ja valheellinen elokuva epäilemättä vaikutti asiaan.

Kuuden päivän sodan ja Jerusalemin valtauksen vaikutuksesta alkoi vahvistua myös ns. kristillinen sionismi erityisesti vasemman laidan protestanttien (evankelikaalit) keskuudessa. Kyseessä on sinänsä vanha juttu, sillä jo 1800-luvun englantilaisessa dispensationalismissa oli kristillisen sionismin piirteitä. Kun evankelikalismi valtasi jatkuvasti lisää maaperää 1970-luvulta alkaen, vahvistui samalla myös kristillinen sionismi ja sen mukana myös ei-juutalainen äänestäjäkunta muuttui aikaisempaa Israel-myönteisemmäksi. Kuten neo-konservatiivinen ideologia on perinteisen konservatismin näkökulmasta harhaista soopaa, vastaavasti kristillinen sionismi on teologisesti ajatellen silkkaa heresiaa, ja kaikki perinteiset kirkkokunnat (myös luterilainen) ovatkin tuominneet sen.   

Kristillisen sionismin ja neo-con –liikkeen välillä ei tarvitse nähdä suoraa yhteyttä, sillä useimmat uuskonservatiivit eivät ole erityisen uskonnollisia. Liikkeiden suunnilleen yhtäaikainen esiinnousu on kai lähinnä konvergenssi-ilmiö. Yhdessä nämä kaksi liikettä vaikuttivat omilla tahoillaan kuitenkin siihen, että viimeistään Reaganin presidenttikausista alkaen USA:n ja Israelin oletetusta erityissuhteesta on tullut jonkinlainen pyhä lehmä, jonka tappaminen on osoittautunut vaikeaksi. Erityisen murheellinen on Republikaanisen puolueen kohtalo, sillä sen kansanomaisessa kannattajakunnassa kristillisillä sionisteilla on vankka asema, ja vastaavasti sen intellektuelliosastoa hallitsevat neo-konservatiivit. Republikaaninen puolue oli joskus kauan sitten aidosti konservatiivinen ja kristillinenkin voima USA:n politiikassa. Enää se ei ole kumpaakaan.

Yksi harvoja selväjärkisiä poikkeuksia nyky-republikaaneissa on Mr. Patrick J. Buchanan, vankka vanhan koulun konservatiivi, katolinen traditionalisti ja rohkea antisionisti, joka on toistuvasti noussut vastustamaan niin uuskonservatiiveja kuin juutalaisia Israel-lobbareitakin (jotka usein ovatkin yksi ja sama asia). Buchananin kolumni viime toukokuulta tekee tiiviisti selkoa tavasta, jolla Republikaaninen puolue on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana joutunut uuskonservatiivisten Israelin ystävien ja arabivastaisten sotahullujen valtaan. Se on korutonta kertomaa, lukekaa <itse>.

***

Buchananin kaltaiset miehet ovat syy siihen, miksi vielä toistaiseksi tahdon pitää itseäni enemmän pro- kuin antiamerikkalaisena. Niin, ja hänen vuokseen en aivan vielä myöskään tahdo luopua konservatiivin nimilapusta. Jos tämä ideologinen identifoituminen pitäisi ratkaista suomalaisten "konservatiivien" kannanottojen perusteella, niin mainittu nimilappu lentäisi tunkiolle välittömästi; näissä piireissähän heiluvat daavidintähtiliput ja USA:n republikaanejakin sympatiseerataan nimenomaan puolueen viime vuosikymmenten harharetkien takia eikä niistä huolimatta.



        

5 kommenttia:

  1. Kiitos näistä teksteistä, näitä on mukava lukea.

    VastaaPoista
  2. Minusta Israelin olemassaolo on täysin perusteltua ihan kansainvälispoliittisesti ilman mitään kristillistä sionismia tai muuta harhaoppia.

    Se miten muiden valtioiden pitäisi asiaan suhtautua on sitten monipolvisempi juttu. Esimerkiksi, jos USA nyt lähtee hyökkäilemään Iraniin, niin siitä mitään hyvää seuraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Israelin olemassolo "ihan kansainvälispoliittisesti" on toki perusteltua, mutta vain siksi että sen annettiin syntyä ja vakiintua ja että vuonna 1948 tapahtuneen kv. oikeudellisen tunnustamisen peruuttaminen nyt aiheuttaisi helvetinmoisen sotkun. Kysymys on yksinkertaisesti tunnustetuista rajoista. Samalla tavoin Suomen Karjalan kuuluminen Venäjälle on "kansainvälispoliittisesti perusteltua". Mutta kansainvälinen oikeus on yksi asia, moraali toinen.

      Eli olen sitä mieltä, että Israelin ei olisi pitänyt antaa syntyä, mutta mikä on tapahtunut on tapahtunut ja sen tosiasian kanssa on elettävä.

      Poista
    2. Sionistithan itse lähtivät siitä ajatuksesta, että juutalaisten ongelmat johtuivat oman kansallisvaltion puutteesta. Tämä on ainakin osittain ( todennäköisesti suurelta osin ) totuuteen pohjautuva ajatus ja tältä pohjalta lähtivät siis moraaliset perusteet ennen sotia. Sodat sitten sotkivat asioita ja oli kai osittain sekasortoista sattumaa, että juutalaisvaltio perustuttiin juuri Israeliin. Onhan se kuitenkin historiallisesti perusteltu paikka.

      Poista
    3. Yhdysvaltojen juutalaiset äänestävät vielä nykyäänkin enimmäkseen Demokraatteja eli suhtautuminen Israeliin on vaikeampi asia heille kuin Republikaaneille. Jos juutalaisten äänillä ei olisi merkitystä, Demokraattien linja luultavasti muuttuisi huomattavasti kriittisemmäksi Israelia kohtaan.

      Irakin sotaretken pääasialliseksi selitykseksi Israel-myönteisyys ei kelpaa, vaikka olenkin sitä mieltä, että Irakin sota ja etenkin sitä seurannut demokratiaprojekti oli osoitus messiaanisesta utopismista. Yhdysvaltojen johto ei tuolloin ajatellut, millaiseen maahan sitä demokratiaa oltiin viemässä ja mikä olisi demokratiaprojektin todennäköinen lopputulos eli uskonnollisten ja etnisten rajalinjojen mukaan jakautunut, rauhaton maa.

      Poista