tiistai 17. heinäkuuta 2012

Americana, osa I: "Hanoi Janen" matkasta 40 vuotta

Olen jo pitkään ajatellut omistaa juttusarjan ilmiölle nimeltä Amerikan Yhdysvallat. Aikomukseni on tarkastella tätä merkittävää ja kiihkeitä tunteita herättävää modernin historian ilmiötä eri puolilta. Mitenkään kovin lukkoon lyötyä dispositiota minulla ei ole, mutta sen verran voin vihjaista sarjan yleislinjoista, että minua askarruttaa USA:n rooli konservatismi vs. liberalismi -debatissa; nykyäänhän tämä maa on ainakin Atlantin tällä puolen itseään lähinnä konservatiiveina pitävien lempilapsi. Näin ei ole ollut aina.

Aloitamme sarjan muistelemalla melko tarkalleen neljä vuosikymmentä sitten tapahtunutta outoa episodia, joka mielestäni luonnehtii loistavasti amerikkalaisten ristiriitaista ellei suorastaan skitsofreenista käsitystä itsestään ja maastaan. 

***

Eräs poliittinen pyhiinvaellus 



Haltioitunut Fonda vietnamilaisen it-tykin istuimella 40 vuotta sitten

Tunnetun amerikkalaisen näyttelijäsuvun kaunein jäsen Jane Fonda (s. 1937) oli monen ikätoverinsa tavoin 1960-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin ”poliittisesti aktiivinen”. Aikakauden kontekstissa ilmaus tarkoittaa jokseenkin samaa kuin äärivasemmistolainen. Kuvaan kuuluivat tietysti myös raivokas feminismi, antirasismi ja pasifismi. Toki tuo viimeksi mainittu ismi merkitsi vain imperialistisen sodan vastustamista, oikeutetut vapautussodat olivat luonnollisesti asia erikseen. 1970-luvun alussa kaikkein imperialistisin, väärämielisin ja vastustettavin sota oli se, jota USA, tai oikeammin sitä hallitseva mahtava sotilaallis-teollinen kompleksi, kävi pientä ja uljasta Vietnamin kansaa vastaan. Tätä inhaa sotaa vastusti jokainen oikeamielinen amerikkalainen, myös Jane Fonda.

Heinäkuussa 1972 sota alkoi amerikkalaisten maajoukkojen osalta olla jo ohi, mutta ilmasota eli Pohjois-Vietnamin teollisuuden ja muun infrastruktuurin tuhoaminen massiivisin pommituksin oli saman vuoden huhtikuussa aloitettu usean vuoden tauon jälkeen uudelleen. Osoittaakseen solidaarisuutta Vietnamin kansalle Jane Fonda matkusti paikan päälle. Fonda kierteli Pohjois-Vietnamia parin viikon ajan tutustuen maahan ystävällisten isäntien opastuksella. Hän tapasi amerikkalaisia sotavankeja (enimmäkseen alas ammuttuja lentäjiä), hän toimitti useita Yhdysvaltoihin suunnattuja radiolähetyksiä, joissa käytännössä antoi itsensä auliisti vihollispropagandan käyttöön. Fondan myöhemmin kotimaassaan saama pilkkanimi "Hanoi Jane" viittaa juuri tähän hänen esiintymisensä propagandistiseen ulottuvuuteen; toisen maailmansodan aikana muuan amerikkalaissyntyinen japanilaisnainen suolsi eetteriin japanilaista propagandaa sujuvalla jenkkienglannilla ja sai itselleen lempinimen "Tokio Rose". Suomen sotahistoriasta tunnetaan toki jokseenkin vastaava tapaus eli "Moskovan Tiltu". Nimitys "Hanoi Jane" on siis häijy ja katkera vitsi, se on eräässä mielessä ymmärrettävä mutta ei sentään osu aivan maaliin. 

Kaiken kaikkiaan Fondan toiminta Hanoissa vaikuttaa näet melko tyypilliseltä modernin ajan poliittisen pyhiinvaeltajan hölmöilyltä (lukekaa Paul Hollanderin moderni klassikkoteos tästä aiheesta!); kyse on siis nimenomaan käsittämättömästä hyväuskoisuudesta eikä niinkään tietoisesta maanpetturuudesta. No, teknisesti ottaen Fonda toki oli petturikin eikä kunnian kukko olisi laulanut, jos hän olisi elänyt jossakin muussa järjestelmässä kuin länsimaisessa demokratiassa (voitte hetkisen huvitella kääntämällä mielessänne tämän kuvion täsmälleen päinvastaiseksi, siis niin että joku amerikkalaisia sympatiseeraava Pohjois-Vietnamin kansalainen olisi tehnyt vastaavan retken USA:n ja sitten muina miehinä palannut kotiin…). Mutta vakavaa moraalista syyllisyyttä en siis Fondalle kuitenkaan langettaisi, sillä bimbo on bimbo eikä sellaiselta voi liikaa vaatia.

Koko visiitin tunnetuin episodi on Fondan haltioitunut esiintyminen vietnamilaisen ilmatorjuntatykin miehistön seurassa. Pasifistilta tämä on luonnollisesti jo itsessään outoa käytöstä, ja iljettävänä sitä voi pitää siksi, että samalla aseella oli ammuttu alas hänen maanmiehiään, ehkä niitä samoja joita virui vankeina aivan lähellä ja joille hän itse oli vähän aikaisemmin käynyt v...uilemassa päin naamaa. Mutta on ilmeistä, että isännät onnistuivat tässäkin vedättämään Fondaa siten, että koko tykki-episodi näytti pahemmalta kuin Fonda itse tajusikaan. Hän itse selitti juttua myöhemmin tähän tapaan:

It happened on my last day in Hanoi. I was exhausted and an emotional wreck after the 2-week visit ... The translator told me that the soldiers wanted to sing me a song. He translated as they sung. It was a song about the day 'Uncle Ho' declared their country's independence in Hanoi's Ba Dinh Square. I heard these words: "All men are created equal; they are given certain rights; among these are life, Liberty and Happiness." These are the words Ho pronounced at the historic ceremony. I began to cry and clap. These young men should not be our enemy. They celebrate the same words Americans do. The soldiers asked me to sing for them in return ... I memorized a song called Day Ma Di, written by anti-war South Vietnamese students. I knew I was slaughtering it, but everyone seemed delighted that I was making the attempt. I finished. Everyone was laughing and clapping, including me ... Here is my best, honest recollection of what happened: someone (I don't remember who) led me towards the gun, and I sat down, still laughing, still applauding. It all had nothing to do with where I was sitting. I hardly even thought about where I was sitting. The cameras flashed ... It is possible that it was a set up, that the Vietnamese had it all planned. I will never know. But if they did I can't blame them. The buck stops here. If I was used, I allowed it to happen ... a two-minute lapse of sanity that will haunt me forever ... But the photo exists, delivering its message regardless of what I was doing or feeling. I carry this heavy in my heart. I have apologized numerous times for any pain I may have caused servicemen and their families because of this photograph. It was never my intention to cause harm. [lihavointi minun, kursivointi alkuperäinen]

Minusta selitys vaikuttaa kaiken kaikkiaan uskottavalta. Ja jos Fonda vähän muunteleekin totuutta mitä tulee tuohon varsinaiseen poseeraukseen, lainaus sisältää silti yhtä ja toista aatehistoriallisesti mielenkiintoista.

On huomattava, että Jane Fonda piti Pohjois-Vietnamin ja sen eteläisten liittolaisten kamppailua täysin amerikkalaisten arvojen kanssa yhteensopivana vapaustaisteluna. Amerikka oli siis Vietnamin sodassa (ja muutenkin uudemman historiansa aikana) pettänyt alkuperäisen kutsumuksensa maailmassa. Tulkinnassa voi nähdä hölmöyttä ja sinisilmäisyyttä, mutta aivan tuulesta temmattu se ei sittenkään ole. Juuri tämä USA:n historiallinen kutsumus ja sen monet tulkinnat tulevat olemaan tämän juttusarjani hallitseva teema.
        

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti