maanantai 30. heinäkuuta 2012

Americana, osa II

Konservatiivien Amerikka? - Mietteitä USA:n ulkopoliittisista linjauksista   



Ikimuistoinen erityissuhde?...

Ns. suurella yleisöllä niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on epäilemättä monin tavoin vääristynyt ja tasapainoton kuva Amerikan Yhdysvalloista. Tämä koskee sekä Amerikan ystäviä että sen vastustajia. Näiden jakolinjojen keskellä tunnen itseni usein melko yksinäiseksi. En missään tapauksessa pidä itseäni antiamerikkalaisena. USA ei ole minulle maailmanpolitiikan Suuri Saatana ja ongelmien perimmäinen lähde kuten se näkyy olevan monille ”liberaaleille”. Toisaalta ”konservatiivien” USA-entusiasmi on minun näkökulmastani yhtä luotaantyöntävää. USA:n asemoituminen monien ei-amerikkalaisten mielissä kuvatulla tavalla on melko uusi asia. Epäilemättä on viime kädessä kyse konservatismin ja liberalismin kaltaisten ideologisten nimilappujen hämäryydestä sekä itse ideologioiden proteusmaisesta luonteesta.    

On tunnettua, että nämä kaksi ismiä elävät, kehittyvät ja muuttavat muotoaan alituiseen. Ajateltakoon vaikka Englannin suurenmoisia toryja eli 1800-luvun konservatiiveja. Kuinka ihmeessä pääsi käymään niin, että The Conservative Party vähin erin luopui vanhaan toryismiin erottamattomasti kuuluneesta sosiaalisesta omastatunnosta ja omaksui tilalle armottoman laissez faire –kapitalismin? Margaret Thatcher oli puhtaaksi viljelty 1800-luvun liberaali eikä mikään konservatiivi termin alkuperäisessä merkityksessä.

Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä ei yli kaksisataavuotisen historiansa kuluessa ole sekään ollut ideologisesti mitenkään erityisen stabiili. Nykyinen republikaanit vs. demokraatit –kuvio juontaa juurensa välittömästi sisällissotaa edeltäneiden vuosien kiistoista, mutta asetelmat ovat sen jälkeen heittäneet häränpyllyä monta kertaa. Vaikka asia tunnetusti on niin, ettei amerikkalaisille puolueille ole mahdollista osoittaa tarkkoja eurooppalaisia vastineita, voitaneen kaikesta huolimatta lähteä siitä, että republikaanit ovat ”konservatiiveja” ja demokraatit ”liberaaleja”.

Tuorein muodonmuutos republikaanien kohdalla on ns. neo-con –ideologian pesiytyminen puolueeseen. Kehitys alkoi viimeistään Reaganin presidenttikaudella ja murtautui päivänvaloon Bush nuoremman ensimmäisellä kaudella 2000-luvun alussa. Katastrofaalisten ulko- ja sotilaspoliittisten virheiden jälkeen uuskonservatismi näyttää menettäneen kannatustaan, mutta käytännössä sen asema on puolueessa edelleen vahva. Ilmeisesti on tapahtunut pitkäkestoinen poliittisen paradigman muutos. Amerikkalaista äänestäjää ei käy kateeksi kun valinta pitää käytännössä tehdä arvoliberaalien ja uuskonservatiivien välillä; realistiset mahdollisuudet omaavaa aidosti konservatiivista vaihtoehtoa ei näet ole ollut presidentinvaaleissa pitkiin aikoihin.

Uuskonservatiivien kunniaksi on sanottava, että useimmat heistä eivät väitäkään olevansa konservatiiveja vaan pikemminkin pyrkivät pääsemään eroon lehdistön heihin liimaamasta neo-con -nimilapusta. Ja totta onkin, että erityisesti ulkopoliittisesti uuskonservatiivit ovat lähinnä vanhojen demokraattien perillisiä. Aina George W. Bushiin saakka USA:n sotaisimmat presidentit ovat olleet demokraatteja; maailmanparantaminen käymällä sotia milloin mitäkin ”pahuuden akselia” vastaan on perinteisesti ollut demokraattien heiniä, kun sitä vastoin republikaanit ovat edustaneet aitoa reaalipolitiikkaa eli pyrkineet vastustamaan Yhdysvaltain sotkeutumista kaukaisiin konflikteihin, jotka eivät palvele maan etua vaan abstrakteja ideoita.       

Millään muulla USA:n ulkopolitiikan alueella mainittu paradigman muutos ei ole yhtä ilmeinen kuin maan suhteissa Israeliin.

***
    
Tuore uutinen USA:n kiihtyvästä presidenttikisasta:
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hyväksyi perjantaina lain, joka vahvistaa maan sotilassuhteita Israeliin. Samalla presidentti ilmoitti lisärahoituksesta Israelin ohjuskilpihankkeelle.Lain allekirjoitus tapahtui vain päivää ennen kuin Obaman republikaanisen vastaehdokkaan Mitt Romneyn oli määrä aloittaa vierailunsa Israelissa. Tempausta pidettiinkin Obaman vastavetona ankarassa kisassa Yhdysvaltain juutalaisväestön äänistä syksyn presidentinvaaleissa.Romney on moittinut Obamaa Yhdysvaltain ja Israelin suhteiden viilentämisestä. Hänen on tarkoitus viikonloppuna tavata muun muassa pääministeri Benjamin Netanjahu, jonka välit Obamaan ovat kireät.
Vuoden 2008 vaaleissa Obama keräsi 78 prosenttia juutalaisten äänistä, mutta gallupien mukaan hän olisi tulevissa vaaleissa saamassa vain 64 prosentin osuuden.
Juutalaisyhteisön ääniä pidetään tärkeinä monissa vaa'ankieliosavaltioissa. [HeSa, 28.7.] 
Lainauksessa mainittu Mitt Romneyn Israelin matka on tätä kirjoittaessani käynnissä, ja tiedämme jo hänen luvanneen juutalaisvaltiolle hyvin pitkälle menevää yhteistyötä erityisesti Iranin vastaisissa toimissa. Romney on myös aivan pokkana puhunut Jerusalemista "Israelin pääkaupunkina". Aiheesta voi lukea Hesarin sepustuksia perusteellisemmin ja asiantuntevammin <täällä>. Republikaaniehdokas yrittää siis selvästi profiloitua Israel-myönteisemmäksi kuin demokraattien Obama. Tällaiseen asetelmaan olemmekin muutaman edeltävän vuosikymmenen aikana tottuneet. Mutta aina ei ole ollut näin.

Ylipäätään USA:n ja Israelin läheinen kumppanuus ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Ja missään tapauksessa tuon väitetyn kohtalonyhteyden vaaliminen ei ole ollut konservatiivisten (siis republikaaneja kannattavien) amerikkalaisten sydämenasia. Tässäkin ovat nimenomaan demokraatit raivanneet tietä ja republikaanit perinteisesti jarrutelleet.   

Kun Israel itsenäistyi 1948 sitä tuki USA:ssa varauksetta vain juutalaisyhteisö, joka tuohon aikaan oli vahvasti demokraattien kannattajakuntaa. Republikaaneista vain harva oli Israelin tunnustamisen kannalla eivätkä ei-juutalaisista demokraateistakaan kaikki olleet innostuneita ajatuksesta. Ajatellaan vaikkapa kenraali George Marshallia, joka toimi tuohon aikaan ulkoministerinä presidentti Trumanin (dem.) kabinetissa. Ymmärrettyään, että Truman oli uudelleenvalinnan toivossa (siis juutalaisten äänet mielessään) kallistumassa Israelin tunnustamisen kannalle, kenraali protestoi näkyvästi ja ilmoitti ettei aio tukea presidentin uudelleenvalintaa mikäli tämä antaa tukensa juutalaisvaltiolle. Tällainen rohkeus USA:n korkeimmassa johdossa oli poikkeuksellista jo tuolloin, nyt sitä ei voisi ajatellakaan. Marshallin perusteet antisionismilleen olivat paitsi moraalisia myös reaalipoliittisia, sillä kummastakaan näkökulmasta Israelin valtion syntyä ei voinut pitää hyväksyttävänä.

Truman tunnusti Israelin ja löi vastaehdokkaansa Deweyn – mitä ilmeisimmin juutalaisten äänillä. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta kun juutalaiset valitsivat USA:lle presidentin mutta tuskin viimeinen. Trumania seurasi Valkoiseen taloon kuitenkin republikaani Eisenhower, ja hänen molemmilla kausillaan USA:n ja Israelin suhteet olivat viileähköt joskin korrektit. Kun muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana olemme tottuneet siihen ikävään tosiasiaan, että USA tukee Israelia kaikissa sen sotilasoperaatioissa, on virkistävää huomata kuinka toisin oli vielä 50-luvulla. Kun Israel vuonna 1956 liittyi siirtomaakunniansa rippeitä vaalivien Ranskan ja Britannian rinnalla Egyptin vastaiseen sotaan, se oli nimenomaan USA, joka pakotti Israelin vetäytymään valtaamaltaan Siinailta. YK taisi jo häärätä mukana, mutta ilman amerikkalaisten selkeää Israelin vastaista kantaa se ei olisi voinut mitään. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin käydyssä kuuden päivän sodassa Israel valtasi Siinain uudelleen eikä enää siitä vähään aikaan luopunut; mutta silloin olivat USA:ssa jo demokraatit vallassa, ja lisäksi maa tunsi olevansa kasvavissa vaikeuksissa mm. Vietnamin sotansa kanssa. Mahdollisesti myös USA:n suuren yleisön asenne oli muuttumassa Israel-myönteisemmäksi. Roskakirjailija Leon Urisin roskaromaanin Exodus mukaan tehty samanniminen imelä ja valheellinen elokuva epäilemättä vaikutti asiaan.

Kuuden päivän sodan ja Jerusalemin valtauksen vaikutuksesta alkoi vahvistua myös ns. kristillinen sionismi erityisesti vasemman laidan protestanttien (evankelikaalit) keskuudessa. Kyseessä on sinänsä vanha juttu, sillä jo 1800-luvun englantilaisessa dispensationalismissa oli kristillisen sionismin piirteitä. Kun evankelikalismi valtasi jatkuvasti lisää maaperää 1970-luvulta alkaen, vahvistui samalla myös kristillinen sionismi ja sen mukana myös ei-juutalainen äänestäjäkunta muuttui aikaisempaa Israel-myönteisemmäksi. Kuten neo-konservatiivinen ideologia on perinteisen konservatismin näkökulmasta harhaista soopaa, vastaavasti kristillinen sionismi on teologisesti ajatellen silkkaa heresiaa, ja kaikki perinteiset kirkkokunnat (myös luterilainen) ovatkin tuominneet sen.   

Kristillisen sionismin ja neo-con –liikkeen välillä ei tarvitse nähdä suoraa yhteyttä, sillä useimmat uuskonservatiivit eivät ole erityisen uskonnollisia. Liikkeiden suunnilleen yhtäaikainen esiinnousu on kai lähinnä konvergenssi-ilmiö. Yhdessä nämä kaksi liikettä vaikuttivat omilla tahoillaan kuitenkin siihen, että viimeistään Reaganin presidenttikausista alkaen USA:n ja Israelin oletetusta erityissuhteesta on tullut jonkinlainen pyhä lehmä, jonka tappaminen on osoittautunut vaikeaksi. Erityisen murheellinen on Republikaanisen puolueen kohtalo, sillä sen kansanomaisessa kannattajakunnassa kristillisillä sionisteilla on vankka asema, ja vastaavasti sen intellektuelliosastoa hallitsevat neo-konservatiivit. Republikaaninen puolue oli joskus kauan sitten aidosti konservatiivinen ja kristillinenkin voima USA:n politiikassa. Enää se ei ole kumpaakaan.

Yksi harvoja selväjärkisiä poikkeuksia nyky-republikaaneissa on Mr. Patrick J. Buchanan, vankka vanhan koulun konservatiivi, katolinen traditionalisti ja rohkea antisionisti, joka on toistuvasti noussut vastustamaan niin uuskonservatiiveja kuin juutalaisia Israel-lobbareitakin (jotka usein ovatkin yksi ja sama asia). Buchananin kolumni viime toukokuulta tekee tiiviisti selkoa tavasta, jolla Republikaaninen puolue on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana joutunut uuskonservatiivisten Israelin ystävien ja arabivastaisten sotahullujen valtaan. Se on korutonta kertomaa, lukekaa <itse>.

***

Buchananin kaltaiset miehet ovat syy siihen, miksi vielä toistaiseksi tahdon pitää itseäni enemmän pro- kuin antiamerikkalaisena. Niin, ja hänen vuokseen en aivan vielä myöskään tahdo luopua konservatiivin nimilapusta. Jos tämä ideologinen identifoituminen pitäisi ratkaista suomalaisten "konservatiivien" kannanottojen perusteella, niin mainittu nimilappu lentäisi tunkiolle välittömästi; näissä piireissähän heiluvat daavidintähtiliput ja USA:n republikaanejakin sympatiseerataan nimenomaan puolueen viime vuosikymmenten harharetkien takia eikä niistä huolimatta.



        

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Americana, osa I: "Hanoi Janen" matkasta 40 vuotta

Olen jo pitkään ajatellut omistaa juttusarjan ilmiölle nimeltä Amerikan Yhdysvallat. Aikomukseni on tarkastella tätä merkittävää ja kiihkeitä tunteita herättävää modernin historian ilmiötä eri puolilta. Mitenkään kovin lukkoon lyötyä dispositiota minulla ei ole, mutta sen verran voin vihjaista sarjan yleislinjoista, että minua askarruttaa USA:n rooli konservatismi vs. liberalismi -debatissa; nykyäänhän tämä maa on ainakin Atlantin tällä puolen itseään lähinnä konservatiiveina pitävien lempilapsi. Näin ei ole ollut aina.

Aloitamme sarjan muistelemalla melko tarkalleen neljä vuosikymmentä sitten tapahtunutta outoa episodia, joka mielestäni luonnehtii loistavasti amerikkalaisten ristiriitaista ellei suorastaan skitsofreenista käsitystä itsestään ja maastaan. 

***

Eräs poliittinen pyhiinvaellus 



Haltioitunut Fonda vietnamilaisen it-tykin istuimella 40 vuotta sitten

Tunnetun amerikkalaisen näyttelijäsuvun kaunein jäsen Jane Fonda (s. 1937) oli monen ikätoverinsa tavoin 1960-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin ”poliittisesti aktiivinen”. Aikakauden kontekstissa ilmaus tarkoittaa jokseenkin samaa kuin äärivasemmistolainen. Kuvaan kuuluivat tietysti myös raivokas feminismi, antirasismi ja pasifismi. Toki tuo viimeksi mainittu ismi merkitsi vain imperialistisen sodan vastustamista, oikeutetut vapautussodat olivat luonnollisesti asia erikseen. 1970-luvun alussa kaikkein imperialistisin, väärämielisin ja vastustettavin sota oli se, jota USA, tai oikeammin sitä hallitseva mahtava sotilaallis-teollinen kompleksi, kävi pientä ja uljasta Vietnamin kansaa vastaan. Tätä inhaa sotaa vastusti jokainen oikeamielinen amerikkalainen, myös Jane Fonda.

Heinäkuussa 1972 sota alkoi amerikkalaisten maajoukkojen osalta olla jo ohi, mutta ilmasota eli Pohjois-Vietnamin teollisuuden ja muun infrastruktuurin tuhoaminen massiivisin pommituksin oli saman vuoden huhtikuussa aloitettu usean vuoden tauon jälkeen uudelleen. Osoittaakseen solidaarisuutta Vietnamin kansalle Jane Fonda matkusti paikan päälle. Fonda kierteli Pohjois-Vietnamia parin viikon ajan tutustuen maahan ystävällisten isäntien opastuksella. Hän tapasi amerikkalaisia sotavankeja (enimmäkseen alas ammuttuja lentäjiä), hän toimitti useita Yhdysvaltoihin suunnattuja radiolähetyksiä, joissa käytännössä antoi itsensä auliisti vihollispropagandan käyttöön. Fondan myöhemmin kotimaassaan saama pilkkanimi "Hanoi Jane" viittaa juuri tähän hänen esiintymisensä propagandistiseen ulottuvuuteen; toisen maailmansodan aikana muuan amerikkalaissyntyinen japanilaisnainen suolsi eetteriin japanilaista propagandaa sujuvalla jenkkienglannilla ja sai itselleen lempinimen "Tokio Rose". Suomen sotahistoriasta tunnetaan toki jokseenkin vastaava tapaus eli "Moskovan Tiltu". Nimitys "Hanoi Jane" on siis häijy ja katkera vitsi, se on eräässä mielessä ymmärrettävä mutta ei sentään osu aivan maaliin. 

Kaiken kaikkiaan Fondan toiminta Hanoissa vaikuttaa näet melko tyypilliseltä modernin ajan poliittisen pyhiinvaeltajan hölmöilyltä (lukekaa Paul Hollanderin moderni klassikkoteos tästä aiheesta!); kyse on siis nimenomaan käsittämättömästä hyväuskoisuudesta eikä niinkään tietoisesta maanpetturuudesta. No, teknisesti ottaen Fonda toki oli petturikin eikä kunnian kukko olisi laulanut, jos hän olisi elänyt jossakin muussa järjestelmässä kuin länsimaisessa demokratiassa (voitte hetkisen huvitella kääntämällä mielessänne tämän kuvion täsmälleen päinvastaiseksi, siis niin että joku amerikkalaisia sympatiseeraava Pohjois-Vietnamin kansalainen olisi tehnyt vastaavan retken USA:n ja sitten muina miehinä palannut kotiin…). Mutta vakavaa moraalista syyllisyyttä en siis Fondalle kuitenkaan langettaisi, sillä bimbo on bimbo eikä sellaiselta voi liikaa vaatia.

Koko visiitin tunnetuin episodi on Fondan haltioitunut esiintyminen vietnamilaisen ilmatorjuntatykin miehistön seurassa. Pasifistilta tämä on luonnollisesti jo itsessään outoa käytöstä, ja iljettävänä sitä voi pitää siksi, että samalla aseella oli ammuttu alas hänen maanmiehiään, ehkä niitä samoja joita virui vankeina aivan lähellä ja joille hän itse oli vähän aikaisemmin käynyt v...uilemassa päin naamaa. Mutta on ilmeistä, että isännät onnistuivat tässäkin vedättämään Fondaa siten, että koko tykki-episodi näytti pahemmalta kuin Fonda itse tajusikaan. Hän itse selitti juttua myöhemmin tähän tapaan:

It happened on my last day in Hanoi. I was exhausted and an emotional wreck after the 2-week visit ... The translator told me that the soldiers wanted to sing me a song. He translated as they sung. It was a song about the day 'Uncle Ho' declared their country's independence in Hanoi's Ba Dinh Square. I heard these words: "All men are created equal; they are given certain rights; among these are life, Liberty and Happiness." These are the words Ho pronounced at the historic ceremony. I began to cry and clap. These young men should not be our enemy. They celebrate the same words Americans do. The soldiers asked me to sing for them in return ... I memorized a song called Day Ma Di, written by anti-war South Vietnamese students. I knew I was slaughtering it, but everyone seemed delighted that I was making the attempt. I finished. Everyone was laughing and clapping, including me ... Here is my best, honest recollection of what happened: someone (I don't remember who) led me towards the gun, and I sat down, still laughing, still applauding. It all had nothing to do with where I was sitting. I hardly even thought about where I was sitting. The cameras flashed ... It is possible that it was a set up, that the Vietnamese had it all planned. I will never know. But if they did I can't blame them. The buck stops here. If I was used, I allowed it to happen ... a two-minute lapse of sanity that will haunt me forever ... But the photo exists, delivering its message regardless of what I was doing or feeling. I carry this heavy in my heart. I have apologized numerous times for any pain I may have caused servicemen and their families because of this photograph. It was never my intention to cause harm. [lihavointi minun, kursivointi alkuperäinen]

Minusta selitys vaikuttaa kaiken kaikkiaan uskottavalta. Ja jos Fonda vähän muunteleekin totuutta mitä tulee tuohon varsinaiseen poseeraukseen, lainaus sisältää silti yhtä ja toista aatehistoriallisesti mielenkiintoista.

On huomattava, että Jane Fonda piti Pohjois-Vietnamin ja sen eteläisten liittolaisten kamppailua täysin amerikkalaisten arvojen kanssa yhteensopivana vapaustaisteluna. Amerikka oli siis Vietnamin sodassa (ja muutenkin uudemman historiansa aikana) pettänyt alkuperäisen kutsumuksensa maailmassa. Tulkinnassa voi nähdä hölmöyttä ja sinisilmäisyyttä, mutta aivan tuulesta temmattu se ei sittenkään ole. Juuri tämä USA:n historiallinen kutsumus ja sen monet tulkinnat tulevat olemaan tämän juttusarjani hallitseva teema.