torstai 28. kesäkuuta 2012

Mennyt meissä

"Köydenpunojia" Turun keskiaikaisilla markkinoilla


En voi sietää ns. historian elävöittämistä. Tuo nyt jo kymmenisen vuotta riehunut villitys tärvelee muuten hyvät historia-aiheiset tv-dokumentit pakollisilla dramatisoiduilla jaksoilla, jotka parhaimmillaankin ovat kiistanalaisia rekonstruktioita ja pahimmillaan herättävät yksinkertaisesti syvää myötähäpeää. Historian elävöittämisestä on kyse myös siinä kitsch-happeningissa, joka rumentaa näin keskikesällä viikon ajaksi kotikaupunkini Turun vanhan keskustan. Nyt on siis taas se aika vuodesta, kun Vanhalle Suurtorille pystytetään "paaluvarustusta" ja rakennetaan (muka-) keskiaikaisia markkinoita. Tämän tapahtuman ainoa arvo on viihdearvo siinä missä millä tahansa teinien liveroolipelillä eli larppauksella.    

En ylipäätään pidä mahdollisena sitä, että tietyn aikakauden ihminen voisi uskottavasti eläytyä kokonaan toisen aikakauden oloihin. Luultavasti näiden Turun keskiaikaisten markkinoiden järjestäjät, samoin kuin muidenkin keskiaikatapahtumien vetäjät eri puolilla maailmaa, ymmärtävät tämän ja järjestävät tapahtumiaan enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Järkevintä olisikin siis suhtautua koko happeningiin täysin karnevalistisessa hengessä, jolloin olisi myös helppo viitata kintaalla niille käsittämättömille lapsuksille (vaiko tietoiselle tosiasioista piittaamattomuudelle?) joihin on melkein joka kesä joutunut markkinoilla törmäämään. 

Tarkoitan, että jos koko tapahtuman onkin tarkoitus elävöittää moderneja mielikuvia keskiajasta eikä keskiaikaa itseään, ei haittaa, jos markkinoilla huseeraa "birgittalaisnunna" tai jos perjantaina myydään häpeämättömästi tirisevää possunkylkeä tai jos "ritareiden" asusteet tuovat mieleen pikemminkin jonkin Walter Scottin romaanin (tai peräti Tolkienin) kuvituksen kuin 1400-luvun suomalaisen rälssimiehen. Ehkä olen hieman turhan tosikko näiden tapahtumien suhteen, mutta toivoisin, että menneet aikakaudet jätettäisiin rauhaan ja annettaisiin niiden elää sillä ainoalla tavalla, joka on mahdollista, nimittäin orgaanisena osana nykyisyyttämme ja sen osin tiedostamattomanakin perustana.


***


Kysymys on oikeastaan historianfilosofinen. Arkeologia on historian aputiede ja sellaisena kohtalaisen hyödyllinen, mutta ei kokonaisnäkemystä historiasta voi arkeologiaan perustaa, kuten eräässä mielessä on laita tässä historian elävöittämisessä. Arkeologisoivan metodin vastakohtana on tässä pidettävä humanistista lähestymistapaa, siis kirjallisia lähteitä ja kirjallisuutta kaiken kaikkiaan. Aidosti humanistisen metodin sisäistänyt tutkija ei ole aikoihin kuvitellut voivansa niin sanotusti uida muinaisten tutkimuskohteittensa nahkoihin "sammuttamalla itsensä"; sellainen ei ole sen enempää mahdollista kuin tarpeellistakaan. Toisin sanoen humanisti pitää kunnioittavaa etäisyyttä menneisyyteen sen sijaan että yrittäisi manata ("rekonstruoida") sitä esiin.


Yrittääkseni selventää ajatustani unohdan keskiajan hetkeksi. "Arkeologisoivaksi" nimittämässäni metodissa ei ole kyse (yksinomaan) konkreettisesta hautojen tai raunioiden tonkimisesta. Olennaisesti arkeologiseksi on mielestäni perusteltua kutsua jokaista yritystä rekonstruoida mennyt mahdollisimman "todenmukaisesti". Tähän luokkaan kuuluu myös puhtaasti kirjallisia yrityksiä, esim. tutkimuksia jotka kuvittelevat kykenevänsä antamaan tyhjentävän vastauksen kysymykseen "mitä Platon todella sanoi?" Otin nimenomaan Platonin esiin siksi, että harvan jos kenenkään esikristillisen ajan kirjailijan tuotanto on säilynyt halki vuosisatojen yhtä hyvin kuin hänen. Platonia on luettu pian kaksi ja puoli vuosituhatta mitä erilaisimpien paradigmojen kehyksissä. Mitä Platon "todella" sanoi, on kysymys, johon jokainen sukupolvi voisi periaatteessa antaa erilaisen vastauksen, ja siksi koko kysymys on mieltä vailla. Itse en osaa lukea Platonia muuten kuin kristillisten ja augustinolaisten silmälasien läpi. Aristoteleen kohdalla tulkintakehyksen minulle antaa Tuomas Akvinolainen, ja viimeksi mainittua puolestaan lähestyn mitä suurimassa määrin 1900-luvun ranskalaisten uustomistien (siis käytännössä aikalaisteni) välityksellä.


Renessanssin suosimasta ad fontes -ajattelusta huolimatta olen röyhkeästi sitä mieltä, että minun tapani lähestyä klassikoita on aidommin humanistinen. Antiikin kulttuuri kaiken kaikkiaan on meille itsessään yhtä vieras ja eksoottinen kuin mikä tahansa nykyään elävä ei-länsimainen sivilisaatio. Siis itsessään. Mutta se, mikä antiikissa on meille aidosti kestävää ja omaa, on suodattunut meille kristinuskon kautta. Se on toisin sanoen elävää kulttuuria. Keskiajan suhde nykyaikaan ei oleellisesti eroa edellä sanotusta.


***


Takaisin Turun keskiaikaisiin markkinoihin. Ainakin kerran (en muista minä vuonna) tähän tapahtumaan on liittynyt "keskiaikainen messu" Tuomiokirkossa. "Messu" on siis vietetty mahdollisimman tarkasti Missale Aboensen mukaan ja mahdollisimman autenttisissa asuissa; lainausmerkit kuuluvat asiaan, sillä tietenkään kyseessä ei ole ollut oikea messu, vaan olennaisesti samankaltainen show kuin nuo japanilaiset "kirkkohäät", joista kerroin reilut puolitoista vuotta sitten <tässä> bloggauksessa (ks. ko. jutun toiseksi viimeinen kappale). En näe syytä tuomita "keskiaikaista messua" sen enempää kuin japanilaisia "häitäkään", koska kummassakin on kyse tietoisesta teatterista. Mutta jonkin verran kyllä kaivelee tuon ensinmainitun performanssin kohdalla se, että siitä luultavasti syntyy monelle katsojalle kristinuskosta kuva täysin muumioituneena ilmiönä. Se, että tapahtuma saattaa vetää puoleensa joitakin romanttisista syistä katolisuuteen vetoa tuntevia yksilöitä, ei ole minun näkökulmastani mitenkään plussaa, oikeastaan päinvastoin.


Tuossa ylempänä tuhahtelin Turun keskiaikaisilla markkinoilla häärääville "birgittalaisnunnille". Nyt on niin, että keskiaikainen birgittalaisluostarimme sijaitsi kymmenien kilometrien päässä Naantalissa ja oli kaiken lisäksi puhtaasti kontemplatiivinen klausuuriluostari. Sisaria ei siis luostarin ulkopuolella nähty. Nykyään on toisin. Birgittalaisluostari sijaitsee Turun keskustassa ja nykyisiä sisaria näkee ostoksilla Turun uudella kauppatorilla tämän tästä. Nyky-sisaret kuuluvat uudistettuun birgittalaissääntökuntaan, ja heidän kutsumuksensa on heidän keskiaikaisista edeltäjistään poiketen puoliksi kontemplatiivinen ja puoliksi aktiivinen. Heidän elämäntavassaan ei voi nähdä mitään erityisen romanttista auraa (kuten nostalgisoivat keskiaikaentusiastit usein luostarielämässä näkevät), mutta se ei myöskään ole millään lailla aikansa elänyttä (kuten raivomodernistisilla kristinuskon vihollisilla on tapana ajatella). Kaiken kaikkiaan keskiaika kuitenkin elää birgittalaisissamme aidommin ja väkevämmin kuin noissa "keskiaikaisten markkinoiden" lapsellisissa larppaajissa.

2 kommenttia:

  1. Tieteen popularisointia viihteeksi asti edustaa Myytinmurtajat-sarja. Pidän sarjasta suuresti, olen jopa fani, mutta vieroksun niitä pieniä hetkiä jolloin sarjassa hehkutetaan että "tiede on hauskaa" tai että "tämä on tiedettä". Ohjelma ei laveasti määritellenkään ole tiedettä.

    Oma suhtautumiseni tieteen popularisointiin onkin kaksijakoista. Tavallaan se on varsin viatonta ja viihdyttävää, toisaalta takaraivossa jyskyttää pelko että tieteen arvovallalla sanotaan jotain erheellistä.

    No, tiede on kuitenkin vain tiedettä, ei sen ihmeempää.

    VastaaPoista
  2. Turun torilla pitäisi olla Klaus Fleming puhtaalla länsimurteella julistamassa Turun porvareille ja muille juopoille, miksi heidän täytyy seisoa ainoa laillisen kuninkaan, Sigismundin, takana. Toisaalta kuka nykyään voisi esittää, tätä suurmiestä? Tuskin kukaan.

    VastaaPoista