tiistai 15. toukokuuta 2012

60-luvun henki eli liberalismin kurjuus


"Niin kuin Coriolisin kiihtyvyydellä on tarkoin määrätty suuntautumisensa maapallolla, ja niin kuin kaikkien jokien virtaama poikkeaa siten, että aina jokien oikea ranta syöpyy ja rapautuu kun taas tulva levittäytyy vasemmalle, samoin myös kaikki demokraattisen liberalismin muodot maan päällä aina iskevät oikealle ja silittävät vasemmalle, vasemmalle ovat jalat valmiit astumaan, vasemmalle kallistuu pää kuulemaan mielipiteitä. Mutta häpeällistä on suuntautua oikealle tai edes kuunnella oikealta tulevaa sanaa."
         - Solzhenitsyn: Lokakuu 16 (suom. Esa Adrian)


Jokin aika sitten mietin "30-luvun henkeä". Tuo vuosikymmen oli monessa länsimaassa vaikeata aikaa arvoliberaaleille. Suomessa se oli sitä ehkä vielä keskimäärin enemmän kuin muissa harvoissa tuolla vuosikymmenellä demokratiansa säilyttämään onnistuneissa maissa. Jos 30-luvulle pitäisi löytää mahdollisimman täsmällinen antipodi lähihistoriamme vuosikymmenten joukosta, se olisi kaiken järjen mukaan 60-luku. Näiden vuosikymmenten välinen aika on niin lyhyt, että monet ehtivät kokea täysissä sielun ja ruumiin voimissa molemmat.

Matti Kurjensaari (1907-1988) oli meillä eräs sellainen kulttuurivaikuttaja, jota voi pitää sukupolvensa puolesta kolmikymmenlukulaisena mutta aatteellisesti kuusikymmenlukulaisena; oikeastaan Kurjensaari oli kuusikymmenlukulainen par excellence, jos 60-luku ymmärretään oikein eikä sotketa sitä, kuten Suomessa jostain syystä kovin usein käy, vasta 70-luvulle kuuluvaan taistolaisuuteen. Toki nämä asiat kuuluvat yhteen, mutta 60-luku on silti ymmärrettävä arvoliberalismin kulta-aikana eli jonakin sellaisena joka on mahdollisimman kaukana stalinismista ja muista totalitarismeista. Kuusikymmenluvun liberalismi ja sitä seuraava tyly totalitarismi kuuluvat yhteen siten, että edellisen hyväuskoisuus ja hyvänahkaisuus petasivat jälkimmäistä ja helpottivat sen voittokulkua.

Nuoren Kurjensaaren paha olo ja ajassa viihtymättömyys tulee hyvin ilmi niissä hänen vuosina 1934-37 kulttuuriradikaaliin Nykypäivä-lehteen kirjoittamissaan artikkeleissa, jotka vajaat kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin yksissä kansissa osuvalla nimellä "30-luvun vihainen nuori mies". Kulttuurikysymyksissä Kurjensaari olikin varsin radikaali, mikä on yleistä liberaalien keskuudessa, ja juuri liberaalina häntä yleisemmässä katsannossa on pidettävä ja sellaiseksi hän itsekin tunnustautui. Sanoisin häntä vieläpä mitä tyypillisimmäksi liberaaliksi, sillä älykäs mies hän oli, erittäin lukenut ja sivistynyt termin kaikissa merkityksissä, ilmeisen sympaattinen yksityishenkilönäkin. Ja samanaikaisesti näiden ominaisuuksien kanssa jotenkin käsittämättömän yksisilmäinen. Tuo viimeksi mainittu ominaisuus kukkii erityisen selvänä monissa Kurjensaaren 60-luvun teksteissä. Niistä on selvästi nähtävissä, että hän koki saaneensa revanshin 30-luvun koettelemuksistaan. Älköön tätä ymmärrettäkö niin, että näissä kirjoituksissa mitenkään näkyvästi rehottaisi kauna tai vahingonilo, sillä sellaisiin tunteisiin Kurjensaari on aivan liian sivistynyt.

Vuonna 1966 Kurjensaari julkaisi esseekokoelman Veljeni merellä myrskyävällä, joka alaotsikkonsa Muotokuvia muistista mukaisesti on kokoelma subjektiivisia henkilökuvia suomalaisista kulttuurivaikuttajista vuosikymmenten varrelta; sosiaalisesti sujuva Kurjensaari luonnollisesti tunsi "kaikki" ja meidän pienissä oloissamme "kaikki" vastaavasti tunsivat hänet. Kurjensaaren eräänlaista avaramielisyyttä kuvastaa se, että hänen luonnehtimiensa intellektuellien joukkoon mahtuu väkeä äärioikealta (Vilho Helanen) äärivasemmalle (Armas Äikiä) ja että kaikkia hän yrittää kuvata myötäeläen ja tasapuolisesti, kuin aito liberaali ainakin. Mutta paljastavaa on, että hän ei tässä pyrkimyksessään sittenkään oikein onnistu; Kurjensaari on, ilmeisesti sitä itse ymmärtämättään ja jotenkin viattomasti, vasemmalle kallellaan kuten koko 60-luku.

Länsimaisen kulttuurin vihollinen numero yksi on Kurjensaarelle tietenkin natsismi, onneksi nyt jo iäksi lyöty. Neuvostoliitto sen sijaan kuuluu pohjimmiltaan samaan perheeseen liberaalin lännen kanssa vaikka onkin aika ajoin harhautunut kulkemaan vähän omituisia polkuja. 60-luvun villi optmismi kukkii mm. siinä Kurjensaaren uskossa, että destalinisointi on nyt, vuosikymmenen puolivälissä, johtamassa kommunismin pysyvään liberalisoitumiseen ("sosialidemokratisoitumiseen", jos tarkkoja ollaan) ja paluuseen siihen Valistuksen suuren tradition helmaan josta liike alun alkaen oli kotoisin. Henkilökuvat sekä kansanomaisesta rasvanahkakommunisti ja "ministeri" (Terijoen hallitus...) Armas Äikiästä että ylimielisestä salonkibolshevikki Raoul Palmgrenista ovat käsittämättömän myötäsukaisia. Vastaavasti luonnehdinnoissa vaikkapa Kari Suomalaisesta on aiheetonta ilkeyttä; vai mitä sanotte seuraavasta:
"Kari Suomalaisen asenteisiin on vaikuttanut kaksi seikkaa: ettei hän menestynyt oppikoulussa ja toiseksi, ettei hänestä tullut taidemaalaria. Toivottavasti ei tule liian epäsuhtaista vertailua, jos muistaa, että Adolf Hitlerin kävi samoin."     
Kurjensaaren tunnelmista 60-luvun puolimaissa ja samalla koko vasemmalle kallellaan olevan liberalismin olemuksesta saa ehkä kattavimman kuvan "suomalaisen sosiaalipolitiikan isän" Pekka Kuusen esittelyssä. Seuraavassa lainauksessa ei aina voi olla varma, missä Kurjensaari loppuu ja Kuusi alkaa, mutta  liberalismin analyysin kannalta sillä ei suurta väliäkään:
"Uusi sukupolvi ei ole [--] sidoksissa menneisyyteen [sotaan]; se kulkee omia teitään. Ja mitä nämä tiet oikeastaan ovat?
Ei ole aihetta huoleen. Ne ovat länsimaisen kulttuurin normaaleja teitä, joista 30-luvun nuoriso kulki etäällä.
Maailma on nykyisensä näköinen nimenomaan sen vuoksi, että länsivallat voittivat sodan. Ja lisäksi siksi, että Neuvostoliitto oli niiden puolella ja voitti niiden mukana. Ja siksi, että neuvostokulttuurin pohja on länsimainen. Sen filosofia on Reinin rannoilla syntynyt. Länsivaltain ja Neuvostoliiton yhteiskunnallisten tavoitteiden suunta on syvimmältään sama. [--]
Me [suomalaiset] olimme länsimaisen sivistyksen arvoja tunnustava kansa ja kuitenkin jouduimme taistelemaan rintamalla samalla puolella kuin sen pahin vihollinen, natsismi."

Tämmöistä.

Älyä ja henkevyyttä ei liberaaleilta puutu. Mutta silti he niin kovin usein onnistuvat antamaan itsestään kuvan hyödyllisinä idiootteina.
      

torstai 10. toukokuuta 2012

Vielä Ranskan vaaleista

François Hollande tuli valituksi muslimien äänillä. Riippuen tutkimuslaitoksesta Ranskan muslimiäänistä 85 – 93 % päätyi Hollandelle. Aktiivisesti uskoaan harjoittavista katolilaisista puolestaan 73 % antoi äänensä Sarkozylle. Toisaalta Hollanden voittomarginaali oli niin kapea, että jos FN:n kannattajat olisivat toisella kierroksella äänestäneet Sarkozya sen sijaan että jäivät nukkumaan, Elysée-palatsin (Ranskan ”Mäntyniemi”) isäntä ei olisi vielä tällä kertaa vaihtunut. Joka tapauksessa jakolinja on harvinaisen selvä.

Se on selvä nimenomaan tässä identiteettikysymyksessä, so. kysymyksessä siitä mitä Ranska kansakuntana on ja mitä se ei ole. Sillä ei nyt ole mitään merkitystä, että muslimit ja (aktiiviset) katolilaiset jakavat pitkälti samat, olennaisesti konservatiiviset arvot mitä tulee perhekäsitykseen, sukupuolimoraaliin ja muihin sellaisiin. Hollanden myönteinen kanta esim. homojen avioliittoon tai eutanasian laillistamiseen ei tässä paljoa paina. Hollanden kannattajakunnan toisen peruskomponentin muodostavat tietenkin kantaranskalaiset nuoret (tai ns. ikinuoret, vuoden -68 sukupolvi…) suvaitsevaiset kaupunkilaiset, joiden arvomaailma on mahdollisimman kaukana muslimien enemmistön arvoista. Tämä yhteiskuntatieteilijöiden niin rakastaman perinteisen nelikenttämaailmankuvan näkökulmasta omituinen liittosuhde ei tietenkään ole mikään ranskalainen erikoisuus, kyllä se on yleiseurooppalainen ilmiö.

Ranskan sosialistipuoluetta (Parti Socialiste, lyhennys PS [!]) lähellä oleva think tank antoi, näitä vuoden 2012 vaaleja silmällä pitäen, jo noin vuosi sitten puolueelle suosituksen tehdä lopullinen pesäero perinteiseen kannattajakuntaansa eli ”työväenluokkaan” (classe ouvrière et populaire), jonka nähtiin olevan siirtymässä ”oikeiston” taakse, ja keskittyä rakentamaan kannatustaan ”huomispäivän Ranskan” (France de demain) varaan: ja huomispäivän Ranska koostuu tietenkin naisista, nuorista ja suurkaupunkien vähemmistöryhmistä. Taktiikka näkyy purreen ainakin presidentinvaaleissa. Saa nähdä kuinka käy tulevissa parlamenttivaaleissa.

Lisää aiheesta voi lukea <täältä>. Myös Zemmour puhuu parissa viimeisessä merkinnässään taas täyttä <asiaa>. 

maanantai 7. toukokuuta 2012

"Ranskan" uusi presidentti

Oheisessa kuvassa viime yöltä Hollanden kannattajat juhlivat Bastiljin aukiolla suosikkinsa pääsyä Elysée-palatsin isännäksi. Katsokaa näitä naamatauluja ja varsinkin noita rättejä joita ne liehuttavat! Vive la France! Just joo. 



Bastiljin aukiolle pylvään kivijalan ympärille kokoontuneita nuoria, öö... "ranskalaisia"...


No, pian on Galliassa parlamenttivaalit. Nyt käytyjen presidentivaalien ensimmäisellä kierroksella parinkymmenen prosentin kannatuksen kerännyt Marine LePen saattaa hyvinkin johtaa Front National -puolueensa erinomaisiin tuloksiin myös näissä vaaleissa, vaikka vasemmistolle povataankin enemmistöä parlamenttiinkin eli Kansalliskokoukseen. Tahtoo sanoa, että Kansalliskokouksen oikealle laidalle saadaan vihdoinkin voimakas ja aidosti nuiva oppositio. Ja aidosti ranskalainen. Hiljattain julkaistuissa <mielipidekyselyissä> peräti 37% ranskalaisista suhtautuu ainakin jossain määrin suopeasti Front Nationalin arvoihin. Tuo suopeus kohdistuu epäilemättä puolueen julkituomiin kantoihin maahanmuutto- ja identiteettikysymyksissä. Puolueen "äärioikeistolainen" maine saattaa kuitenkin vielä pelottaa sen verran monia, että tämä suopeus ei realisoidu vaalituloksissa. Mutta kun tuosta maineesta päästään, voi olla, että Ranskassa nähdään todellinen jytky.