perjantai 27. huhtikuuta 2012

Tuo saatanallinen ubikviteetti

Kärttyinen antimoderni nillitys




Ubikviteetti on uuslatinalainen sivistyssana, jolla on nykyään useampi kuin yksi konnotaatio. Sehän merkitsee varsinaisesti kaikkialla läsnäoloa ja sitä on vanhastaan käytetty erityisesti kristillisessä ehtoollisteologiassa. Nykyään sana kuitenkin lienee useimmille tutumpi nörtimmässä merkityksessään; kaikkialla läsnä oleva tietotekniikka ei enää ole tieteisfantasiaa, olkoonkin, että emme ole vielä nähneet likimainkaan pahinta/parasta tältä saralta.

Melko harvassa lienevät ne, jotka suhtautuvat yksiselitteisen positiivisesti tähän kehitykseen. Toisaalta Theodor ”Unabomber” Kaczynskin kaltaisiin radikaaleimpiin luddiitteihinkaan ei aivan joka päivä törmää. Itse myönnän tuntevani - toki varsin vastentahtoista - kunnioitusta Unabomberia kohtaan, sillä hänellä oli rikollisessa ja julmassa ristiretkessään kaikesta huolimatta hieman asian tynkääkin, toisin kuin vaikkapa tällä norjalaisella pellellä joka paraikaa istuu tuomiolla ja joka ei ansaitse mitään muuta kuin halveksuntaa.

Oma suhteeni kaikkialle levittäytyvään teknologiaan on ristiriitainen ja kieltämättä myös epäjohdonmukainen, kuten käsittääkseni ihmisten enemmistön kohdalla on asian laita. Lyhyellä tähtäimellä teknologian hyödyt ovat epäilemättä haittoja suuremmat, mutta pitkällä tähtäimellä tilanne on lähes varmasti päinvastainen, ja luultavasti olemme lähestymässä painajaismaista, läpiteknologisoitunutta ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa; viimeksi mainittua teemaa sivuten kirjoitin kauan sitten tällaisen <jutun>. Mutta lyhyelläkin tähtäimellä ubikviteetissa tuntuu olevan jotakin saatanallista.

***

Ajatellaanpa vaikka kehittyneen tietotekniikan ehkä yleisintä sovellusta eli matkapuhelinta, tuttavallisesti kännykkää, sellainenhan alkaa nykyään olla jokaisella yli viisi- ja alle 80-vuotiaalla kansalaisella. Minulla on ollut kännykkä viimeiset rapiat kuusitoista vuotta. Nyt on meneillään neljäs laite, eli olen vaihtanut puhelinta keskimäärin kerran neljässä vuodessa, mitä ei voine pitää paljona. En myöskään käytä kännykkää mihinkään muuhun kuin välttämättömimpään eli puheluihin ja joskus ani harvoin tekstiviesteihin. Myös näihin tehtäviin käytän sitä uskoakseni harvemmin kuin keskivertosuomalainen, en välttämättä edes joka päivä. Puhelinlaskuni ovat maltilliset. Kaiken kaikkiaan kuljen niin kännyköiden kuin muunkin tietotekniikan suhteen iloisesti jälkijunassa ja ehkä sen viimeisen vaunun viimeisellä penkkirivillä; en erota i-podia i-padista, en tiedä älypuhelimista tai tableteista mitään enkä suoraan sanoen haluakaan tietää. 

Mutta silti minusta on tullut puhelimeni orja enkä tunne oloani mukavaksi, jos joskus satun unohtamaan sen kotiin. Useimmiten se on minulla auki kaiken valveillaoloaikani ja seuraa minua kaikkialle minne menen. Aina kun puhelin soi ja huomaan näytöllä tuntemattoman numeron, voin melkein tuntea voimakkaan adrenaliinipurkauksen jossakin sisikunnassani, sillä lähes varmasti tiedän joutuvani kuulemaan imelän tuttavallista myyntipuhetta ties minkä tarpeettoman ellei suorastaan vahingollisen hilavitkuttimen, "huippuedullisen" matkapuhelinliittymän tai sanomalehden suoramyyjältä. Vasta aivan viime aikoina olen oppinut tällaisissa tilanteissa katkaisemaan puhelun enemmittä kommenteitta. Tiedän hyvin, että puhelinmyyjien työ on  erittäin epäkiitollista ja heidän ansionsa surkeita ja että harva heistä on hakeutunut alalle tieten tahtoen. Osittain siitäkin syystä olen aikaisemmin yrittänyt olla kärsivällinen tällaista tungettelua kohtaan. Mutta rajansa kohteliaisuudellakin.

Puhelinmarkkinointia on varmaan esiintynyt ennen kännyköitäkin, mutta nykyisessä tilanteessa, kun jokainen on koko valveillaolonsa ajan tavoitettavissa kaikkialla (ubique), tämä häirinnän muoto tuntuu erityisen raivostuttavalta. Helpointa olisi tietysti jättää vastamaatta tuntemattomiin numeroihin tai peräti luoda jonkinlainen esto. Mutta entä jos puhelu on sittenkin tärkeä? Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka joku minulle tärkeä ihminen jostain syystä soittaa minulle vieraasta puhelimesta. Ja niin siinä yleensä käy, että lähden äänettömän tärinähälytyksen tunnettuani ja oudon numeron näytöstä havaittuani kiireesti ulos jopa kirkosta vastatakseni tuntemattomalle soittajalle, ja melkein aina teen sen vain kuullakseni jotakin tällaista: "No terrrve!!! Se on kuule Jaska täältä Oy Hevonpaska Ab:sta! Ihan vaan kuule semmosella asialla tässä soittel..." klik.

Kännyköiden osalta ubikviteetin huonoja puolia voisi jossain määrin lieventää se, että niiden julkista käyttöä sääteleviä rajoituksia noudatettaisiin. Siis että busseissa, kahviloissa ja muissa suljetuissa julkisissa tiloissa vältettäisiin joutavaa kälättämistä joskus hyvinkin intiimeistä asioista. Mutta kun edes suomalaisessa keskivertokirjastossa ei näköjään enää noudateta eikä valvota hiljaisuussääntöä, niin mitä voi odottaa noilta muutenkin legitiimisti äänekkäämmiltä tiloilta? Junissa tosin tilanne kuuluu viime vuosina jossain määrin parantuneen (itse en ole matkustanut junalla vuosiin, joten luotan tässä kuulopuheisiin), mutta muualla joukkoliikenteessä kännykkäterrori on jokapäiväinen riesa ja olennainen osa sitä modernia rumuutta ja epäviihtyisyyttä, joka vain on pakko kestää. Kokemuksesta tiedän, että tilanne on paljon pahempi Suomessa kuin monessa muussa maassa (en sano kaikissa maissa). Mutta miksi näin on, sitä en tiedä.


Kännykkä siis seuraa nykyihmistä kaikkialle, jopa kirkkoon. Ja tässä ilmenee ubikviteetin saatanallisuus karkeimmillaan. Oletetaan, että kirkon sunnuntaimessuun tulee noin 150 ihmistä, kuten esim. meillä on useimmiten laita. Näistä käytännöllisesti katsoen kaikilla on kännykkä. Useimmat muistavat joko sulkea tai mykistää sen ennen kuin astuvat pyhäkköön, mutta eivät tietenkään kaikki. Siis asian muistamisesta nimenomaan on kysymys, en usko yhdenkään meikäläisen tietoisesti jättävän kännykkää päälle tällaisessa tilanteessa. Mutta ihminen on erehtyväinen, ja kun otos on pitkälti toistasataa, voi olla varma siitä, että joka sunnuntai on messussa useita avoimia kännyköitä. Ja melko harvassa alkavat olla ne sunnuntait, jolloin ainakin yksi puhelin ei soisi kesken messun. Kun tietää, millaista hornamaista mouruamista tai käkätystä monet soittoäänet nykyään ovat, niin tällaisen pirunpolskan kajahtaminen ilmoille vaikkapa kesken konsekraation on elämys, jonka kuvailemiseen en löydä painokelpoisia sanoja; huomautan kuitenkin, että juuri tuollaisella hetkellä termin ubiquitas molemmat konnotaatiot, vanha ja uusi, jumalallinen ja demoninen, katsovat toisiaan kasvoista kasvoihin...   


Saatanallisinta tilanteessa eivät nyt tietenkään ole nuo lapselliset "soittarit" vaan se, että se on tavallaan tilastollisesti väistämätön. Nykymaailmaa ja sen melua ei kertakaikkiaan pääse pakoon, ei edes kirkkoon, sillä kännyköitä ei voi keksiä pois sen enempää kuin ydinpommiakaan.       

2 kommenttia:

  1. Itselläni soittoäänenä on ihan varmuudenkin maksimoimiseksi "Gloria in excelsis Deo" Bachin h-molli messusta :)

    Minulla oli tapana jättää salkku/kassi kirkon eteiseen, mutta pappi kehotti varmuuden vuoksi pitämään sitä salin puolella, koska varkaudet ovat mahdollisia. Yleensä muistaa hyvin laittaa kännykän äänettömälle, kun tunkee sen takin taskusta salkkuun. Päällystakin jätän naulakkoon, jos joku sen vie niin vieköön. Tuskin rupeaisin kummittelemaan, vaikka matkalla asemalle kuolettavan pahasti vilustuisinkin ;)

    VastaaPoista
  2. Tuo norjalainen ihminen ansaitsee varmasti rukouksemme hänen sielunsa puolesta.

    ✝ Ave Maria ✝

    VastaaPoista