torstai 5. huhtikuuta 2012

Pieni eläintarina


Tämän pienen faabelintapaisen päähenkilö on muuan koira. Se on suurin, kaunein ja voimakkain kaikista koirista, sillä sen Isäntä on uskonut sen vartioitavaksi harvinaisen arvokkaan lauman. Laumaa näet kiertelee jatkuvasti nälkäisiä susia ja ärjyviä jalopeuroja. Lauma on Isännälle todella rakas, ja tästä syystä Hän myös valitsi itselleen koiran eikä koira suinkaan Isäntää. Isäntä valitsi koiransa alun alkaen surkeiden, kapisten piskien joukosta mutta jalosti ja koulutti siitä sellaisen, että se sopii tärkeään tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Isännälle on näet kaikki mahdollista.

Niinpä koiran säkäkorkeus on ällistyttävä, ja sen kiiltävän sileä turkki myötäilee huippuunsa trimmattuja lihaksia. Sen katse on valpas ja älykäs, sen kuulokin on tarkka. Mutta kaikkein hämmästyttävin sen aisteista on sen vainu, sillä juuri siihen Isäntä kiinnitti jalostustyössään aivan erityistä huomiota; tämän koiran vainu tunnistaa kallisarvoista laumaa uhkaavat viholliset erehtymättä. Koiran hampaat ovat terävät ja sen kipukynnys on korkeampi kuin millään muulla eläimellä. Eikä ihme, sillä, kiitos Isännän pitkän ja kärsivällisen jalostustyön, sen suonissa virtaa paitsi sitkeiden levanttilaisten kulkukoirien myös Rooman legioonalaisten sotakoirien veri; ties vaikka sen perimässä olisi ripaus itseään Capitoliumin sutta…   

Koiraa on monien veristen taisteluiden jälkeen usein luultu kuolleeksi tai ainakin kypsäksi kuolemaan hetkellä millä hyvänsä, mutta aina se on vihamiestensä ihmetykseksi ja harmiksi noussut jaloilleen, nuollut haavansa ja palannut hoitamaan tehtäväänsä. Hopeinen karvoitus sen kuononpäässä paljastaa sen hyvin, hyvin vanhaksi, mutta juuri muusta sen yliluonnollisen korkeaa ikää ei voikaan päätellä.

Ei koiran käytös kyllä aina ole ollut aivan moitteetonta, sillä se on sittenkin vain koira, ei suinkaan Isäntä. On se toisinaan hairahtunut vähän mässäilemään ja melkein unohtanut tehtävänsä; saattaa se joskus vieläkin sortua pieneen mahtailuun ja turhamaiseen poseeraukseen nähdessään kauniin kuvansa peilistä. Mutta nämä ovat pikkujuttuja. Aina kun se on todellisessa vaarassa hairahtua johonkin pahempaan, Isäntä palauttaa sen tiukasti ruotuun. Ja aina se myös nöyrästi palaa, sillä uskollisuus ja kuuliaisuus ovat sillä verissä. 

Yllä kuvatuista syistä se on monien mielestä pelottava ja vastenmielinen otus; ovatpa jotkut peräti sitä mieltä, että todellisuudessa se ei olekaan Isännän koira vaan Hänen ikivanhan Vihollisensa oksentama luonnoton hirviö! Sitten on paljon sellaisiakin, joiden mielestä sekä Isäntä että Vihollinen ovat pelkkää mielikuvitusta ja koira pelkkä naurettava atavistinen kummajainen, jonka loppu on käsillä aivan näillä hetkillä. Tuon viimeksi mainitun harhakäsityksen voi tietyssä mielessä ymmärtää, sillä koira on nykyisellään selvästi pienempi kuin vielä jokin aika sitten; mutta tässä on kyse yksinkertaisesti terveellisestä painonpudotuksesta, sillä, kuten sanoin, koiralla on tosiaan joskus taannoin ollut vähän epätoivottavia ruokailutottumuksia eivätkä sen elämäntavat muutenkaan ole aina olleet terveellisimmät mahdolliset.

Koiran vartioma lauma on sekin vuosien saatossa pienentynyt, mikä on jonkin verran herättänyt huolta muutamissa meissä jäljelle jääneissä lampaissa. Huolet ovat kuitenkin perusteettomia, sillä pienempi aitaus ja vähälukuisempi lauma vain helpottavat koiran vaikeata työtä. Sitä paitsi, pienentyneenäkin lauma on edelleen suurin kaikista laumoista.

Ja niin tämä kaunis koira seisoo vakaasti lammasaitauksen portilla ja silmäilee ympäröivää maailmaa alati valppaana, näinä meidän päivinämme ehkä tavallista epäluuloisemmin. Koska ajat ovat pahat, epäluuloisuus on kuitenkin perusteltua. Koska koiran vainu todella on erehtymätön, kenelläkään sellaisella, joka lähestyy lauman aitausta hyvissä aikeissa, ei silti ole mitään pelättävää sen taholta; päinvastoin, se heiluttaa ystävällisesti häntäänsä kaikille hyväntahtoisiksi vaistoamilleen vieraille, sillä se tietää, että jokainen joka ei ole Isäntää vastaan, on Hänen puolellaan. Joskus se saattaa jopa antaa silittää itseään. Toisaalta se tietää myös, että jokainen joka ei Isännän kanssa kokoa, hajottaa. Siksi kenenkään ei kannata luulla voivansa käyttää sitä hyväkseen missään Isännän asian vastaisissa pyyteissä.

Me lampaat olemme kiitollisia Isännälle tällaisesta vartijasta. Joillakin meistä on kokemusta elämästä aitauksen ulkopuolella. Toisinaan, kun koiran alinomainen, melkein ylihuolehtiva valppaus käy hermoille, saatamme vähän pistää ranttaliksi ja livahtaa ulkopuolelle, sillä aika ja Vihollisen kuiskutukset ovat saaneet muistot elämästä siellä näyttämään aivan liian ruusuisilta. Mutta ulkopuolelta nopeasti paljastuva lohduton, käärmeitä ja skorpioneja kuhiseva erämaa ajaa meidät yleensä hetkessä takaisin sinne minne kuulumme. Myös pikainen katse muutamien, laumasta ehkä jo kauan sitten karanneiden lampaiden suuntaan on opettavainen; siellä ne vaeltelevat hajallaan petojen armoilla, ja harvassa ovat nykyään ne päivät, jolloin emme joudu todistamaan jonkun erossa olevan lampaan päätymistä leopardin kitaan. Silloin ymmärrämme, kuinka turvallista on olla tällaisen koiran vartioimassa suuressa laumassa, ja sydämemme pohjasta kiitämme hyvää Isäntää.

***

Siunattua pääsiäistä!

1 kommentti: