perjantai 13. huhtikuuta 2012

"Ei oikeistoa eikä vasemmistoa!" - Mietteitä fasismin ranskalaisista juurista

Herran vuonna 1889 syntyi itävaltalaiselle tullivirkailijan rouvalle Klara Hitlerille (née Pölzl) potra poika, joka sai pyhässä kasteen sakramentissa nimen Adolf. Samana vuonna, mahdollisesti viikkojen tarkkuudella samoihin aikoihin, muuan "äärioikeistolaista" kenraali Boulangeria kannattava ranskalainen pikkupoliitikko kyllästyi niihin määrittelyvaikeuksiin, joihin hänen edustamansa uusi ja ennen näkemättömän dynaaminen poliittinen liike joutui jatkuvasti törmäämään yritettäessä sijoittaa sitä tuttuihin ideologisiin lokeroihin; miehemme totesi hengenheimolaisineen edustavansa kansallissosialismia ("nous sommes des nationaux-socialistes"). Ja tämä siis samoihin aikoihin kun yleensä "kansallissosialismin isänä" pidetyn miehen koko Weltanschauung pyöri vahvasti Klara-äidin maitoa tiukkuvan rinnan ympärillä.

Aikakauslehden kuvitusta 1890-luvulta:
juutalaisvastainen mellakka Montmartrella.
Näin varhain siis ymmärrettiin, tai ainakin ensimmäistä kertaa lausuttiin julki, kuinka läheisesti kaksi modernia ideologiaa, nationalismi ja sosialismi, kuuluvat yhteen. Mutta oliko tässä fin de sièclen ranskalaisessa kansallissosialismissa kyse samasta asiasta kuin neljä vuosikymmentä myöhemmin koko maailman tietoisuuteen nouseessa saksalaisessa liikkeessä? Väitän, että olennaisilta osiltaan oli kuin olikin kyse samasta asiasta. Merkittävin ero oli natsismin johdonmukainen biologismi, joka enimmäkseen puuttui niin varhaisesta ranskalaisesta fasismista kuin myös Mussolinin johtamasta italialaisesta liikkeestä. Ranskalaiseen fasismiin toki kuului jo varhain raa'an puoleinen antisemitismi ainakin puheiden tasolla, mutta muuten sen biologismi siis oli natseihin verrattuna selvästi lievempää. Lisäksi 1800-luvun lopun ranskalaiset (samoin kuin epäilemättä muutkin saman ajan eurooppalaiset) olivat käytännössä vähemmän brutaaleja kuin  maailmansodan raaistamat varsinaiset natsit. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan fasismin ranskalaisia juuria. (N.B! Ymmärrän tässä "fasismin" laajasti maailmanotien välisenä aikana yleiseurooppalaiseksi valtavirtaliikkeeksi nousseeksi totalitarismin muodoksi; tiedän paremmin kuin hyvin, että esim. jo mainittu italialainen fascismo ja saksalainen natsismi erosivat toisistaan monin tavoin, myös muuten kuin suhteessaan biologiaan, mutta tässä ei ole tilaa niiden tarkempaan erittelyyn.)

***

Moni valpas uutisten seuraaja saattaa vielä muistaa takavuosina Suomenkin mediassa käsitellyn saksalaisen Historikerstreitin, siis "revisionistisen" tri. Ernst Nolten väitteistä syntyneen kohun. Noltehan esitti, että bolshevismi ja saksalainen kansallissosialismi kyllä kuuluivat yhteen, mutta niin että bolshevismi oli alkuperäinen ilmiö ja kansallissosialismi vain sen seuraukseksi syntynyt, olennaisesti itsepuolustuksellinen liike. Ei Noltesta tämän enempää, mutta hän ei suinkaan ole ainoa tutkija, jota "äärivasemmiston" ja "äärioikeiston" väliset yhteydet fasismin synnyssä ovat askarruttaneet. Suomessa kovin moni ei liene kuullutkaan ranskalais-israelilaisesta Zeev Sternhellista, jonka teesit myllersivät ranskalaisten historiallista itseymmärrystä takavuosina rajusti.

Sternhell kaatoi yhden ranskalaisen politilogian ja historiantutkimuksen rakkaimmista tabuista, nimittäin sen jonka mukaan Ranskassa ei ollut koskaan esiintynyt kotoperäistä fasismia. Sternhelliin saakka oli ollut vallalla viimeistään 50-luvulla vakiintunut konsensus, joka lähti siitä, että Ranskan historiallinen oikeisto voitiin jakaa kolmeen suureen traditioon, nim. 1) legitimismiin (=äärikonservatismi, bourbonilainen monarkismi), 2) orleanismiin (=maltillinen konservatismi, perustuslaillinen monarkismi t. liberalismi) ja 3) bonapartismiin (=suoraan kansanjoukkoihin nojaava kansallismielinen populismi). Vaikka nuo nimitykset ovat siis peräisin 1800-luvulta, kyse on tämän tulkinnan mukaan pitkäkestoisista virtauksista, ja 1900-luvulla esim. bonapartismia on edustanut puhtaimmillaan gaullismi. Yhtä kaikki, tässä skeemassa fasismi, sikäli kuin sitä Ranskassa ylipäätään esiintyi, oli aina tuontitavaraa, milloin Saksasta milloin Italiasta. Kolmijaon kehittäjä, prof. René Rémond, väitti, että Ranska oli peräti immuuni fasismille juuri tuon ns. trois droites -skeeman ansiosta. Rémondin skeeman puolestaan Sternhell mielestään osoitti perin juurin vääräksi. Itse asiassa hänen mukaansa Ranskassa ei ollut ainoastaan esiintynyt kotoperäistä fasismia, vaan koko tämä 1900-luvun pelottavin ääriliike oli peräti syntynyt siellä; fasismi on siis ranskalainen keksintö! Itse en ole ainakaan täysin eri mieltä Sternhellin kanssa.

Ranskan kolmannen tasavallan (1871-1945) neljän ensimmäisen vuosikymmenen yhteiskunnallinen kuohunta ja radikalismi muodostivat erittäin otollisen kasvualustan fasismille. Ensimmäisessä pessimismi-postauksessani <Fin de sièclen alakulo> kirjoitin vuosisadan lopun mentaalisesta ilmapiiristä, huikean teknisen kehityksen inspiroiman kulttuurioptimismin takana lymyävästä pessimismistä, skepsiksestä, jopa nihilismistä. Fin de sièclen intellektuaalisen maailman näennäisen seesteisten pintakerrosten alla kihisi ja kuohui. Myös kaikki tulevan fasismin ainesosaset olivat olemassa erityisesti Ranskassa, vaikka vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ne nousivat todenteolla päivänvaloon, kun nelivuotisen teurastuksen brutalisoimat ja kaikki illuusionsa menettäneet miehet valtasivat kadut ja aika usein myös kateederit; juuri tämä rintamamiehen (Frontsoldat, vieux combattant) piittaamattomuus perinteisestä moraalista erottaa varsinaisen fasismin sotaa edeltävän ajan protofasismista, sillä, kuten ylempänä jo vihjasinkin, viimeksi mainittu oli sittenkin vielä vähän paperinmakuinen älymystöliike, jonka kannattajat raahasivat mukanaan monia vanhan maailman sovinnaisia estoja ja moraalisia pidäkkeitä vaikka olivatkin sisimmässään kääntäneet selkänsä niin Jumalalle kuin porvarilliselle sivistyksellekin; vaikka Jumala olikin kuollut, hänen haamunsa vainosi vielä belle epoquen eurooppalaisten omiatuntoja.

***

Fasismin määrittely on jonkin sortin ikuisuusongelma. Onko kyseessä oikeistolainen vai vasemmistolainen liike? Nyky-vasemmistolaiset torjuvat tuohtuneina vihjauksenkin fasismin vasemmistolaisuudesta. Mutta on kyseenalaista voiko liikettä pitää myöskään järin oikeistolaisena missään hyväksyttävässä merkityksessä. Jos näistä polariteeteista pitäisi valita, sanoisin - useimpien vakavasti otettavien politologien tavoin -, että enemmän fasismissa on vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia piirteitä. Mutta tätä valintaa ei onneksi tarvitse tehdä, sillä moni fasisti ei halua leimautua sen enempää vasemmalle kuin oikeallekaan. Ni droite, ni gauche!  ("ei oikeistoa eikä vasemmistoa!") oli vanhastaan ranskalaisten (proto)fasistien suosima slogan, ja sattumoisin Zeev Sternhell valitsi sen myös fasismin ranskalaisia juuria käsittelevän kirjansa nimeksi.

Fasismi oli ilman muuta moderni liike ja ehdottomasti se oli vallankumouksellinen liike. Tämän aatteen moderniutta on toisinaan hämärtänyt joidenkin fasistien konservatiiveilta lainaama vuoden 1789 periaatteita kohtaan tunnettu halveksunta. Ei fasismi kuitenkaan kaivannut ancien régimen aikaan takaisin, sillä fasistit halveksivat niin kirkkoa kuin monarkiaakin, ja tässä he poikkesivat äärikonservatiiveista jyrkästi. Eivätkä kaikki fasistit sitä paitsi edes tuominneet Ranskan vallankumousta, kuten tuonnempana huomaamme. Ylipäätään fasismi oli hyvin eklektinen aate, ja se lainaili surutta kaikista kolmesta 1800-luvun ns. kantaismistä, siis konservatismista, liberalismista ja sosialismista. Liberalismista fasismi omaksui nationalismin, sosialismista populismin ja konservatiiveilta, kuten todettua, tietyn pinnallisen menneisyysnostalgian sekä autoritaarisuuden.

Kun näiden tunnusmerkkien päälle lisätään vielä ennen näkemätön viehtymys väkivaltaan paitsi välineenä myös päämääränä sinänsä, on fasismin kuva aikalailla valmis. Ranskalaisen syndikalistin/marxilaisen Georges Sorelin (1847-1922) mietteet myyttien, vaistojen ja viettielämän uutta luovasta voimasta sekä "vitalistisesta" väkivallasta kiehtoivat fasisteja, ja Mussolinin liike omaksui Sorelin yhdeksi varhaisista ja tunnustetuista esikuvistaan. Sorelia itseään kiihotti toki myös sosialismi, ja hän omistikin Réflexions sur la violence -kirjansa vuoden 1918 painoksen Leninille; ni droite, ni gauche!

Jos pidetään mielessä, että fasismi oli moderni liike, syy siihen, että se alkoi itää juuri 1800-luvun lopun Ranskassa, on selvä. Ranska pyyhkäisi ensimmäisenä ja perusteellisimmin vanhan vallan rippeetkin yhteiskunnastaan. Vuonna 1871 perustettu kolmas tasavalta oli ensimmäinen todella moderni tasavalta Euroopan maaperällä. Tasavalta radikalisoitui nopeasti, ja se kehittyi aina vain antiklerikaalisempaan suuntaan. Kirkon-, aristokratian- ja monarkianvastaisuus levisi kaikkialle yhteiskuntaan ja melkein kaikkiin yhteiskuntapiireihin. Poiketen esimerkiksi samanaikaisista USA:sta ja Britanniastakin, jotka molemmat olivat yhtäältä hyvin moderneja yhteiskuntia mutta toisaalta myös varsin kristillisiä, uuteen Ranskaan oli syntynyt eräänlainen uskonnollinen tyhjiö. Ne modernin elämäntavan tuottamat angstit ja epävarmuudet, joita anglosaksisessa maailmassa usein helpotti ja moderoi elävä kristinusko, eivät jakobiinisessa Ranskassa saaneet mitään purkautumiskanavaa. Toisaalta moni sosialisti ja nationalisti tunsi palavaa hengellistä kaipuuta myös Ranskassa. Menetettyään uskonsa perinteiseen Jumalaan, he projisoivat tunteensa kansakuntaan ja tekivät sen tavalla, joka korosti jakamatonta kansankokonaisuutta. Näin formuloitu "integraalinen nationalismi" oli riittävän epämääräinen herättääkseen sekä "vasemmistolaisia" että "oikeistolaisia" mielleyhtymiä. Se vetosi myös vahvasti myös tasavaltalaisiin tunteisiin ja siellä täällä siinä saattoi havaita aitoranskalaiseen tapaan myös selkeän egalitaristisia elementtejä.

"Integraalinen nationalismi" halusi siis omaksua Ranskan historiastakin kaiken. Tout ce qui est national est nôtre ("Kaikki mikä on kansallista kuuluu meille") oli L'Action francaise quotidien -lehden tunnuslause vuoden 1900 paikkeilla. Siis myös bonapartismi ja jopa vallankumous kuuluivat pakettiin, vaikka Action francaise -järjestö esiintyikin muodollisesti monarkistisin tunnuksin. Ennen ensimmäistä maailmansotaa useimmat protofasistiset liikkeet eivät saaneet vielä reväistyä itseään kunnolla irti perinteisen konservatismin kaavoista, koska muita malleja ei vielä oikein tuntunut olevan saatavilla. Myös kirkon kanssa usein vielä oltiin olevinaan hyvää pataa, vaikka johtavien protofasistien antikristillisyys oli täysin selvää ja julkilausuttua. Ensimmäinen maailmansota siis muutti tässäkin suhteessa monta asiaa.      

***

On mahdollista pitää fasismia eräänlaisena vuoden 1789 periaatteiden radikaaleimpana ajateltavissa olevana yhteenvetona. Georges Valois (1878-1945) oli eräs maailmansotien välisen ajan ranskalaisen fasismin kärkinimi, joka oli monen muun tavoin saanut poliittisen kasteensa jo ennen sotaa. Valois perusti vuonna 1924 Faisceau-järjestön ja luonnollisesti johti sitä. Valois oli siitä tyypillinen fasisti, että hänessä on sekä vasemmistolaisia että oikeistolaisia piirteitä sulassa sovussa. Otetaan tähän loppuun otteita Valois'n Ranskan kansallispäivänä 1926 antamasta julistuksesta:

"Mitä tulee vuoden 1789 liikkeeseen, on paha erehdys ajatella, että fasismi olisi sitä vastaan ja haluasi torjua sen. Fasismi on tosiasiassa täysin linjassa vuoden 1789 kanssa, se liittyy siihen, se jatkaa sitä ja ohittaakin sen tehdessään siitä yhteenvedon (conclusion), jota kansat ovat viimeisen sadan vuoden ajan etsineet - tämä yhteenveto antaa lopullisen muodon vuonna 1789 alkaneelle kehitykselle." 
Tämän fasistisen "yhteenvedon" myötä siis vihdoinkin syntyvät uusi moraali, uudentyyppiset ihmisryhmien väliset suhteet ja uudenlaiset valtarakenteet. Fasistinen "yhteenveto" tuottaa seuraavanlaisen valtion:

"Valtio ei kuulu millekään tietylle luokalle vaan kaikille ja se on [luonteeltaan] kansallinen;
Valtio on yhtenäinen (unitaire) ja sillä on yksi johtaja (chef); [--]
Valtio on teollinen ja hyödyntää maaperän ehtymättömiä rikkauksia;
Valtiossa yhdistyvät lopultakin nationalismi ja sosialismi. [Vanha] parlamentaarinen valtio ja aikansa eläneet eliitit yrittävät turhaan vastustaa uuden valtion syntyä.
Heitä vastaan me kohotamme vuoden 1789 liikkeen kaksinkertaisen taisteluhuudon: 'Alas parlamentti! Eläköön kansakunta!'" [sitaatit Zeev Sternhellin kirjasta Ni droite, ni gauche. L'idéologie fasciste en France, käännökset Michelange]

Vallankumous oli itsessään niin monimuotoinen ja ristiriitainen liike, että tuollainenkin synteesi siitä on täysin mahdollinen.

Sanottakoon Valois'sta itsestään vielä sen verran, että hän oli melko naiivi mies eikä hänen poliittisesta urastaan tullut loppujen lopuksi paljon mitään. Faisceaun hajottua hän kokeili vielä onneaan vasemmistolaisemmin tunnuksin, mutta menestys ei ollut kummoinen. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset vangitsivat hänet ja kuoli keskitysleirin heikentämänä sodan loppuvaiheessa.               

11 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Kannattaa muistaa, että Suomessa Virheät korostavansa, etteivät ole vasemmistoa eikä oikeistoa. Ja samalla Suomeen on ajettu sellainen "fascismo"-henkinen (liberaali fascismi) yhteiskunta, josta Mussolini olisi voinut vain uneksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taloudellisessa mielessä suomalaisen fasismin kulta-aikaa kai oli 70-luku, jolloin korporatiivinen kolmikanta oli vahvimmillaan. Tämän järjestelmän perään haikailevalle vasemmistolaiselle on turha mennä sanomaan, että systeemi oli mitä suurimassa määrin ranskalaisen kreivi de La Tour du Pinin 1800-luvun lopulla kehittelemän korporativismin mukainen. Mussolinihan omaksui järjestelmän sitten melkein sellaisenaan.

      Minusta korporatiivinen systeemi ei tosin välttämättä ole huono juttu. En ole pidäkkeettömän kapitalismin ylin ystävä. En muutenkaan demonisoisi mitään asiaa pelkästään sillä perusteella, että ko. asia voisi olla fasistillekin mieleen.

      Poista
  2. Hieno juttu minunkin mielestäni. Ne hajanaiset tiedon tai luulon sirpaleet joita minulle on kertynyt loksahtavat oikein hyvin paikalleen. Ja erityisesti kiitän kommenttisi viimeisestä virkkeestä, joka voisi olla lähtökohtana hyvinkin laajoille pohdinnoille

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiittämisistä. Näinä päivinä natsikortin heiluttelijoita riittää, ja jos niistä hätkähtää, on viisainta ruveta trappistimunkiksi ja vaieta loppuiäkseen. Kyllähän siitä lähdetään, että 2+2=4 vaikka Hitlerkin epäilemättä olisi ollut samaa mieltä.

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus tosiaan. Hyödyllistä aatehistoriallista informaatiota.
    Fasismin mahdollisesta vasemmistolaisuudesta sen verran, että tämä kysymys liittyy oleellisesti myös siihe, miten "vasemmisto" määritellään. Minulla (itse pidän itseäni vasemmistolaisena) on selvä kriteeri olla pitämättä fasismia vasemmistolaisena ideologiana, niin sosialismia kuin ehkä onkin:

    Jokainen poliittinen ideologia perustuu identiteetin rakentamiselle: on me ja ne muut, jossa meidän etua ajetaan niiden kustannuksella. Vasemmistolaisuus määritelmällisesti (minun määritelmäni siis) perustuu universaalille identiteetille. Tässä mielessä se on välttämättä internationalistista. Fasismi taas perustuu nimenomaan etnis-kansalliselle identiteetille.

    Näen fasismin eräänlaisena modernina paluuna tai taantumana heimoajatteluun, missä vasemmistolaisuus taas on nimenomaan tällaiselle vastakkaista.

    Ikävänä piirteenä ns. monikulttuurisuudessa on, että se vahvistaa heimoidentiteettejä ja luo pohjaa fasismin nousulle. Nykyvasemmistolle leimallinen kulttuurirelativismi on tässä mielessä melko irnoninen ilmiö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Määrittelykysymyksiähän nämä yleensä ovat. Vasemmistolaisuus ainakin intellektuellien suosimassa muodossa onkin aina ollut kommunitarismi-kosmopolitanismi -janan jälkimmäisessä päässä. Toisaalta "äärivasemmiston" vähemmän kouluja käyneistä peruskannattajista on aina ollut suhteellisen helppo löytää käännynnäisiä uusiin "äärioikeistolaisiin" kansanliikkeisiin. Ns. duunariportaassa tribalistiset identiteetit ovat tavallisesti hyvin vahvoja, ja "kansainvälisyyttä", "solidaarisuutta" yms. hyviä asioita korostava ohut ideologinen ylärakenne karisee tosipaikan tullen yleensä näistä veikoista nopeasti.

      Poista
    2. Minä en puhuisi ohuesta yläkerroksesta. Huomioi, että kehitys on ollut jatkuvasti kohti universaalimpia identiteettejä. Tai: mikä oli kerran ohutta yläpilveä on joskus maan kamara... Ajettele suomalaisuutta ennen sotia. Tai kun hämäläiset ja karjalaiset olivat toinen toistensa arkkivihollisia. Käsittelin tätä aihetta myös viimeisimmässä blogipostauksessani. Esitin (in anutshell), että meitä uhkaa nyt tämän yhä universaalimpia identiteettejä kohti liikkuvan kehityksen pysähtyminen ja taantuma tribalismia kohti, mikä pitäisi pystyä pysäyttämään.

      Poista
  4. Niin, ja lisättäköön, että pidän tätä suorastaan apokalyptisenä vaaratekijänä.

    VastaaPoista
  5. "Yhä universaalimpia identiteettejä kohti liikkuva kehitys" pysähtyy siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei voi jatkua kovin pitkälle. Intellektuellit voivat toki haaveilla jonkinlaisesta maailmankansalaisen identiteetistä ja etiikasta, mutta 99,5 % ihmisistä ei sellaisia koskaan tule omaksumaan. Koko ihmiskunta on samaistumiskohteeksi aivan liian suuri, epämääräinen ja hajanainen.

    Aleksandr Solzhenitsyn huomasi monikansallisen Neuvostoliiton vankileireillä istuessaan, että vangit jengiytyivät etnisyytensä mukaan: syntyi venäläisten, kazakkien, virolaisten, suomalaisten, ukrainalaisten etc. yhtä pitäviä porukoita. Siitä hän päätteli, että ihminen on syvästi tribaalinen olento ja ettei mikään internationalistinen järjestelmä voi koskaan toimia. Minusta tämä päätelmä on oikea.

    Kansallisvaltion etu on siinä, että se on samaistumiskohteeksi sopivan kokoinen. Se ei kurkota kohti universalistisia haihatteluja, eikä se toisaalta vajoa heimoidentiteettien ahtauteen. Se on siis kultainen keskitie - ei tietenkään ainoa mahdollinen keskitie, mutta käytännössä kokeiltu, laajalti vakiintunut ja jokseenkin toimiva.

    VastaaPoista
  6. Katolisen kirkon papistossa eli maailmansotien aikoihin ainakin jossakin määrin "klerikaali fasismi". Sen edustajat kokivat, että Eurooppa voisi hyötyä katolilaisuuden ja fasismin yhdistämisestä: projekti ei monestakaan syystä onnistunut, mutta ajatuksena sille löytyi perustelunsa. Itävaltalainen piispa Alois Hudal oli yksi klerikaalifasisteista:

    "Hudal believed that the Germans could create a catechized form of fascism that would represent the most powerful political and social force on the Continent and serve as a bulwark to the greatest threat to Europe: the spread of Bolshevism. Hudal spoke of a "Wehrmacht of the spirit", and noted that the Soviet foregin minister, Vyacheslav Molotov, had himself declared that the greatest threat to communism was a fusion of fascism and Roman Catholicism."

    (Lainaus T.W. Rybackin kirjasta "Hitler's Private Library".)


    Lisää aiheesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Clerical_fascism

    VastaaPoista
  7. On muuten mielenkiintoista, että esimerkiksi suomalaisilla yliopistoilla eri kansojen vaihto-oppilaat jakautuvat omiin enklaaveihinsa sen sijaan, että hengaisivat monikulttuurimainosten kuvaamilla tavoilla. Ja tässä tapauksessa kyse on ihmisistä jotka edustavat kunkin kansakunnan avaramielisintä, liberaaleinta ja ennakkoluulottominta osuutta.

    Etniset ryhmät ovat paitsi kulttuuris-sosiaalinen, niin myös biologinen ilmiö: Oksitosiinihormoonin eritys tutkitusti voimistuu kohdattaessa oman etnisen ryhmän jäseniä, kun taas hormonin eritys on heikompaa tavattaessa eri etniseen ryhmään kuuluvia ihmisiä. Oksitosiini on siis sama hormoni, joka aikaansaa vanhemman kiintymyksen lapsiinsa. "Edistysmielisille" biologian kiistäminen sen ollessa ristiriidassa oman utopiamaailman kanssa ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö.

    VastaaPoista