perjantai 27. huhtikuuta 2012

Tuo saatanallinen ubikviteetti

Kärttyinen antimoderni nillitys




Ubikviteetti on uuslatinalainen sivistyssana, jolla on nykyään useampi kuin yksi konnotaatio. Sehän merkitsee varsinaisesti kaikkialla läsnäoloa ja sitä on vanhastaan käytetty erityisesti kristillisessä ehtoollisteologiassa. Nykyään sana kuitenkin lienee useimmille tutumpi nörtimmässä merkityksessään; kaikkialla läsnä oleva tietotekniikka ei enää ole tieteisfantasiaa, olkoonkin, että emme ole vielä nähneet likimainkaan pahinta/parasta tältä saralta.

Melko harvassa lienevät ne, jotka suhtautuvat yksiselitteisen positiivisesti tähän kehitykseen. Toisaalta Theodor ”Unabomber” Kaczynskin kaltaisiin radikaaleimpiin luddiitteihinkaan ei aivan joka päivä törmää. Itse myönnän tuntevani - toki varsin vastentahtoista - kunnioitusta Unabomberia kohtaan, sillä hänellä oli rikollisessa ja julmassa ristiretkessään kaikesta huolimatta hieman asian tynkääkin, toisin kuin vaikkapa tällä norjalaisella pellellä joka paraikaa istuu tuomiolla ja joka ei ansaitse mitään muuta kuin halveksuntaa.

Oma suhteeni kaikkialle levittäytyvään teknologiaan on ristiriitainen ja kieltämättä myös epäjohdonmukainen, kuten käsittääkseni ihmisten enemmistön kohdalla on asian laita. Lyhyellä tähtäimellä teknologian hyödyt ovat epäilemättä haittoja suuremmat, mutta pitkällä tähtäimellä tilanne on lähes varmasti päinvastainen, ja luultavasti olemme lähestymässä painajaismaista, läpiteknologisoitunutta ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa; viimeksi mainittua teemaa sivuten kirjoitin kauan sitten tällaisen <jutun>. Mutta lyhyelläkin tähtäimellä ubikviteetissa tuntuu olevan jotakin saatanallista.

***

Ajatellaanpa vaikka kehittyneen tietotekniikan ehkä yleisintä sovellusta eli matkapuhelinta, tuttavallisesti kännykkää, sellainenhan alkaa nykyään olla jokaisella yli viisi- ja alle 80-vuotiaalla kansalaisella. Minulla on ollut kännykkä viimeiset rapiat kuusitoista vuotta. Nyt on meneillään neljäs laite, eli olen vaihtanut puhelinta keskimäärin kerran neljässä vuodessa, mitä ei voine pitää paljona. En myöskään käytä kännykkää mihinkään muuhun kuin välttämättömimpään eli puheluihin ja joskus ani harvoin tekstiviesteihin. Myös näihin tehtäviin käytän sitä uskoakseni harvemmin kuin keskivertosuomalainen, en välttämättä edes joka päivä. Puhelinlaskuni ovat maltilliset. Kaiken kaikkiaan kuljen niin kännyköiden kuin muunkin tietotekniikan suhteen iloisesti jälkijunassa ja ehkä sen viimeisen vaunun viimeisellä penkkirivillä; en erota i-podia i-padista, en tiedä älypuhelimista tai tableteista mitään enkä suoraan sanoen haluakaan tietää. 

Mutta silti minusta on tullut puhelimeni orja enkä tunne oloani mukavaksi, jos joskus satun unohtamaan sen kotiin. Useimmiten se on minulla auki kaiken valveillaoloaikani ja seuraa minua kaikkialle minne menen. Aina kun puhelin soi ja huomaan näytöllä tuntemattoman numeron, voin melkein tuntea voimakkaan adrenaliinipurkauksen jossakin sisikunnassani, sillä lähes varmasti tiedän joutuvani kuulemaan imelän tuttavallista myyntipuhetta ties minkä tarpeettoman ellei suorastaan vahingollisen hilavitkuttimen, "huippuedullisen" matkapuhelinliittymän tai sanomalehden suoramyyjältä. Vasta aivan viime aikoina olen oppinut tällaisissa tilanteissa katkaisemaan puhelun enemmittä kommenteitta. Tiedän hyvin, että puhelinmyyjien työ on  erittäin epäkiitollista ja heidän ansionsa surkeita ja että harva heistä on hakeutunut alalle tieten tahtoen. Osittain siitäkin syystä olen aikaisemmin yrittänyt olla kärsivällinen tällaista tungettelua kohtaan. Mutta rajansa kohteliaisuudellakin.

Puhelinmarkkinointia on varmaan esiintynyt ennen kännyköitäkin, mutta nykyisessä tilanteessa, kun jokainen on koko valveillaolonsa ajan tavoitettavissa kaikkialla (ubique), tämä häirinnän muoto tuntuu erityisen raivostuttavalta. Helpointa olisi tietysti jättää vastamaatta tuntemattomiin numeroihin tai peräti luoda jonkinlainen esto. Mutta entä jos puhelu on sittenkin tärkeä? Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka joku minulle tärkeä ihminen jostain syystä soittaa minulle vieraasta puhelimesta. Ja niin siinä yleensä käy, että lähden äänettömän tärinähälytyksen tunnettuani ja oudon numeron näytöstä havaittuani kiireesti ulos jopa kirkosta vastatakseni tuntemattomalle soittajalle, ja melkein aina teen sen vain kuullakseni jotakin tällaista: "No terrrve!!! Se on kuule Jaska täältä Oy Hevonpaska Ab:sta! Ihan vaan kuule semmosella asialla tässä soittel..." klik.

Kännyköiden osalta ubikviteetin huonoja puolia voisi jossain määrin lieventää se, että niiden julkista käyttöä sääteleviä rajoituksia noudatettaisiin. Siis että busseissa, kahviloissa ja muissa suljetuissa julkisissa tiloissa vältettäisiin joutavaa kälättämistä joskus hyvinkin intiimeistä asioista. Mutta kun edes suomalaisessa keskivertokirjastossa ei näköjään enää noudateta eikä valvota hiljaisuussääntöä, niin mitä voi odottaa noilta muutenkin legitiimisti äänekkäämmiltä tiloilta? Junissa tosin tilanne kuuluu viime vuosina jossain määrin parantuneen (itse en ole matkustanut junalla vuosiin, joten luotan tässä kuulopuheisiin), mutta muualla joukkoliikenteessä kännykkäterrori on jokapäiväinen riesa ja olennainen osa sitä modernia rumuutta ja epäviihtyisyyttä, joka vain on pakko kestää. Kokemuksesta tiedän, että tilanne on paljon pahempi Suomessa kuin monessa muussa maassa (en sano kaikissa maissa). Mutta miksi näin on, sitä en tiedä.


Kännykkä siis seuraa nykyihmistä kaikkialle, jopa kirkkoon. Ja tässä ilmenee ubikviteetin saatanallisuus karkeimmillaan. Oletetaan, että kirkon sunnuntaimessuun tulee noin 150 ihmistä, kuten esim. meillä on useimmiten laita. Näistä käytännöllisesti katsoen kaikilla on kännykkä. Useimmat muistavat joko sulkea tai mykistää sen ennen kuin astuvat pyhäkköön, mutta eivät tietenkään kaikki. Siis asian muistamisesta nimenomaan on kysymys, en usko yhdenkään meikäläisen tietoisesti jättävän kännykkää päälle tällaisessa tilanteessa. Mutta ihminen on erehtyväinen, ja kun otos on pitkälti toistasataa, voi olla varma siitä, että joka sunnuntai on messussa useita avoimia kännyköitä. Ja melko harvassa alkavat olla ne sunnuntait, jolloin ainakin yksi puhelin ei soisi kesken messun. Kun tietää, millaista hornamaista mouruamista tai käkätystä monet soittoäänet nykyään ovat, niin tällaisen pirunpolskan kajahtaminen ilmoille vaikkapa kesken konsekraation on elämys, jonka kuvailemiseen en löydä painokelpoisia sanoja; huomautan kuitenkin, että juuri tuollaisella hetkellä termin ubiquitas molemmat konnotaatiot, vanha ja uusi, jumalallinen ja demoninen, katsovat toisiaan kasvoista kasvoihin...   


Saatanallisinta tilanteessa eivät nyt tietenkään ole nuo lapselliset "soittarit" vaan se, että se on tavallaan tilastollisesti väistämätön. Nykymaailmaa ja sen melua ei kertakaikkiaan pääse pakoon, ei edes kirkkoon, sillä kännyköitä ei voi keksiä pois sen enempää kuin ydinpommiakaan.       

torstai 19. huhtikuuta 2012

30-luvun henki

Jatkan tässä vielä edellisen postaukseni teemoja, mutta tällä kertaa puhutaan vähän Suomestakin.

Kaikki tuntevat Uuno Kailaksen patrioottisen Rajalla-runon alkusäkeet: "Raja railona aukeaa, edessä Aasia, itä / Takana länttä ja Eurooppaa, varjelen, vartija, sitä "... Kailas kirjoitti runonsa 30-luvulla. Mutta tuolla samaisella vuosikymmenellä nuori AKS-aktiivi, ylioppilas Matti Kuusi runoili tähän tapaan:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää./Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää./Lyö auki Attilan portit taas, tao Tshingiskaanien tie./Kirot kirvoita vaaruvan Euroopan, unet ugrien voittoon vie./Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,/Teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien./Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,/Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Hieman toisenlaista rajankäyntiä kuin Kailaksella siis. 

Oletan Kuusen tunteneen Venäjän kirjallisuuden hopeakauden klassikon Aleksandr Blokin Skyytit-runon. Silti tässä ei tarvitse olettaa mitään suoria vaikutteita siltä suunnalta sen enempää kuin vaikkapa Gogolin Kuolleiden sielujen hurjasta troikka-kohtauksestakaan, jonka Kuusi kyllä aivan varmasti tunsi. Jotain vastustamattoman kiehtovaa on yhä vieläkin tässä kuvassa yli mädän Länsi-Euroopan pyyhkivästä Idän myrskytuulesta. No, todellisuudesta tietysti oli sitten romantiikka kaukana; ”Attilan portit” ”lyötiin auki” tammikuussa 1945 kun puna-armeija vyöryi Itä-Preussiin kosto mielessään…

Jos Kuusen runo tuntuu 30-luvun oletetun "äärioikeistolaisuuden" taustaa vasten oudolta, se johtuu vain siitä, että käsityksemme kyseisen vuosikymmenen aatehistoriasta voi olla hieman tendenssimäinen. Lahjakkuudessaan Kuusi oli 30-luvun ”oikeistolaisessa” suomalaisessa opiskelijanuorisossa täysin sui generis, mutta ideologisesti ei niinkään. Matti Kurjensaari, yksi 30-lukumme harvoista pesunkestävistä liberaaleista ja frankofiileistä, oli Kuusen aatteiden kanssa jossain määrin ymmällään. Ainakin viimeksi mainitun osoittama Neuvosto-Venäjän ihailu – vaikka varauksellinenkin – ihmetytti melko yksioikoiseen vasemmisto-oikeisto –dikotomiaan tottunutta liberaalia.

Seuraavassa lainaus Kurjensaaren Nykypäivä-lehdessä 29.2.1936 julkaisemasta poleemisesta artikkelista, jonka maalitaulu ovat nimenomaan AKS ja erityisesti Matti Kuusi:

Suomalaisen ylioppilasnuorison kapinallisuus on epäilemättä dekoratiivista kapinallisuutta porvarillisuutta vastaan, mutta ei kolmannen tai neljännen säädyn ihanteiden, vaan feodaalisten ihanteiden puolesta.  Tämän kanssa on näennäisessä ristiriidassa pingotetun nationalismin työväenasioiden harrastus. Myönnän, että tämä harrastus on useissa tapauksissa vilpitöntä, mutta se on tosiasiassa valloitusretkelle lähtevän herran huolenpitoa, että tarvittava ihmismateriaali on kunnossa ja käyttökelpoista. [--]
     Matti Kuusi itse on tämän ideologian huomattavin runoilija eikä ole suinkaan sattuma, että hän niin suuressa määrin perustaa Spengleriin, Euroopan viimeiseen feodaaliherraan, joka linnansa tornista julistaa tuhoa länsimaille nähdessään uusien, hänelle käsittämättömien yhteiskuntaluokkien nousevan inhimillisistä oikeuksista osallisiksi.

Puhe ”feodaali-ihanteista” on pötyä ja osoittaa, että Kurjensaari ei täysin ymmärtänyt 30-luvun ”oikeistoradikalismin” dynaamista luonnetta. Mutta siinä Kurjensaari osui oikeaan, että AKS:n rinnalla sekä hänen itse edustamansa Nykypäivä-lehden länsimainen liberalismi että ”traditionelli porvarillisuus”, jota mm. kokoomus-puolue edusti, näyttivät kumpikin ”jopa vanhoillisilta”.

Meikäläisistä intellektuelleista myös Olavi Paavolaisen ambivalentti suhtautuminen yhtäältä idän ja lännen vastakkainasetteluun, toisaalta fascismiin ja kommunismiin on tunnettu asia. ”Kolmannen valtakunnan vieras” kävi hieman myöhemmin myös Stalinin valtakunnan vieraana, ja koki selvästi myös tämän vierailunsa erittäin väkevästi. Paavolainen oli tässä hyvin ajan hermolla, sillä kyllästyminen perinteiseen vasemmisto-oikeisto -dikotomiaan oli 30-luvulla päivän sana kaikkialla eurooppalaisen älymystön piirissä. 

***

Tämä henki hallitsi myös 30-luvun Ranskaa. Tutkimukseen on vakiintunut käsite "l'esprit des trentes", millä viitataan juuri antidemokraattiseen, autoritaariseen älymystöön, jota on hyvin vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn paikkaan perinteisellä vasemmisto-oikeisto –janalla. Useammalla kuin yhdellä toisen maailmansodan jälkeisen ajan ranskalaisella poliitikolla tai muulla vaikuttajalla on ollut hieman selittelemistä tekemisistään kultaisen nuoruutensa vuosilta 30-luvulta. Otan tähän vain yhden esimerkin. Sosialisti François Mitterandin valinta tasavallan presidentiksi vuonna 1981 sai vasemmiston riemun valtaan Ranskassa ja nostatti iloa muuallakin; kun erityisesti englanninkielisessä maailmassa yleinen virta näytti vievän oikealle, niin radikaalin sosialistin nousu suuren teollisuusmaan vahvoilla valtaoikeuksilla varustetuksi johtajaksi näytti pieneltä ihmeeltä, ja Mitterandilta odotettiinkin paljon. Lyhyessä ajassa hän ajoi Ranskan talouden kuilun reunalle, ja lisäksi häntä voi pitää vastuullisena Ranskan maahanmuuttopolitiikan ajamisesta sille tuhoisalle tielle, jonka seuraukset näemme tänä päivänä. Eli sosialisti mikä sosialisti.

Mutta ei Mitterand aina ole ollut sosialisti. Nuoruudessaan 30-luvulla hän kuului useisiinkin ”äärioikeistolaisiksi” luonnehdittuihin nuorisojärjestöihin, joista kannattaa mainita ainakin karismaattisen eversti La Rocquen johtaman Croix de Feu (”Tuliristi”) –järjestön nuoriso-osasto. Vichyn hallituksen aikana Mitterand toimi vuoden 1942 kesään saakka marsalkka Petainille lojaalina virkamiehenä, vaikka sitten siirtyikin vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hän uudestisyntyi sosialistina. Tyypillinen takinkääntäjä siis? Ei välttämättä. Mitterandin kunniaksi on sanottava, että hän ei ole salaillut nuoruutensa poliittisia mieltymyksiä, onpa vain yrittänyt selittää niitä parhain päin. Asia on nähdäkseni yksinkertaisesti niin, että radikaalin vasemmistolaisuuden ja radikaalin oikeistolaisuuden väliset erot eivät niin suuret kuin moni mielellään ajattelisi; siis tässäkin tapauksessa: ni droite, ni gauche!   

perjantai 13. huhtikuuta 2012

"Ei oikeistoa eikä vasemmistoa!" - Mietteitä fasismin ranskalaisista juurista

Herran vuonna 1889 syntyi itävaltalaiselle tullivirkailijan rouvalle Klara Hitlerille (née Pölzl) potra poika, joka sai pyhässä kasteen sakramentissa nimen Adolf. Samana vuonna, mahdollisesti viikkojen tarkkuudella samoihin aikoihin, muuan "äärioikeistolaista" kenraali Boulangeria kannattava ranskalainen pikkupoliitikko kyllästyi niihin määrittelyvaikeuksiin, joihin hänen edustamansa uusi ja ennen näkemättömän dynaaminen poliittinen liike joutui jatkuvasti törmäämään yritettäessä sijoittaa sitä tuttuihin ideologisiin lokeroihin; miehemme totesi hengenheimolaisineen edustavansa kansallissosialismia ("nous sommes des nationaux-socialistes"). Ja tämä siis samoihin aikoihin kun yleensä "kansallissosialismin isänä" pidetyn miehen koko Weltanschauung pyöri vahvasti Klara-äidin maitoa tiukkuvan rinnan ympärillä.

Aikakauslehden kuvitusta 1890-luvulta:
juutalaisvastainen mellakka Montmartrella.
Näin varhain siis ymmärrettiin, tai ainakin ensimmäistä kertaa lausuttiin julki, kuinka läheisesti kaksi modernia ideologiaa, nationalismi ja sosialismi, kuuluvat yhteen. Mutta oliko tässä fin de sièclen ranskalaisessa kansallissosialismissa kyse samasta asiasta kuin neljä vuosikymmentä myöhemmin koko maailman tietoisuuteen nouseessa saksalaisessa liikkeessä? Väitän, että olennaisilta osiltaan oli kuin olikin kyse samasta asiasta. Merkittävin ero oli natsismin johdonmukainen biologismi, joka enimmäkseen puuttui niin varhaisesta ranskalaisesta fasismista kuin myös Mussolinin johtamasta italialaisesta liikkeestä. Ranskalaiseen fasismiin toki kuului jo varhain raa'an puoleinen antisemitismi ainakin puheiden tasolla, mutta muuten sen biologismi siis oli natseihin verrattuna selvästi lievempää. Lisäksi 1800-luvun lopun ranskalaiset (samoin kuin epäilemättä muutkin saman ajan eurooppalaiset) olivat käytännössä vähemmän brutaaleja kuin  maailmansodan raaistamat varsinaiset natsit. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan fasismin ranskalaisia juuria. (N.B! Ymmärrän tässä "fasismin" laajasti maailmanotien välisenä aikana yleiseurooppalaiseksi valtavirtaliikkeeksi nousseeksi totalitarismin muodoksi; tiedän paremmin kuin hyvin, että esim. jo mainittu italialainen fascismo ja saksalainen natsismi erosivat toisistaan monin tavoin, myös muuten kuin suhteessaan biologiaan, mutta tässä ei ole tilaa niiden tarkempaan erittelyyn.)

***

Moni valpas uutisten seuraaja saattaa vielä muistaa takavuosina Suomenkin mediassa käsitellyn saksalaisen Historikerstreitin, siis "revisionistisen" tri. Ernst Nolten väitteistä syntyneen kohun. Noltehan esitti, että bolshevismi ja saksalainen kansallissosialismi kyllä kuuluivat yhteen, mutta niin että bolshevismi oli alkuperäinen ilmiö ja kansallissosialismi vain sen seuraukseksi syntynyt, olennaisesti itsepuolustuksellinen liike. Ei Noltesta tämän enempää, mutta hän ei suinkaan ole ainoa tutkija, jota "äärivasemmiston" ja "äärioikeiston" väliset yhteydet fasismin synnyssä ovat askarruttaneet. Suomessa kovin moni ei liene kuullutkaan ranskalais-israelilaisesta Zeev Sternhellista, jonka teesit myllersivät ranskalaisten historiallista itseymmärrystä takavuosina rajusti.

Sternhell kaatoi yhden ranskalaisen politilogian ja historiantutkimuksen rakkaimmista tabuista, nimittäin sen jonka mukaan Ranskassa ei ollut koskaan esiintynyt kotoperäistä fasismia. Sternhelliin saakka oli ollut vallalla viimeistään 50-luvulla vakiintunut konsensus, joka lähti siitä, että Ranskan historiallinen oikeisto voitiin jakaa kolmeen suureen traditioon, nim. 1) legitimismiin (=äärikonservatismi, bourbonilainen monarkismi), 2) orleanismiin (=maltillinen konservatismi, perustuslaillinen monarkismi t. liberalismi) ja 3) bonapartismiin (=suoraan kansanjoukkoihin nojaava kansallismielinen populismi). Vaikka nuo nimitykset ovat siis peräisin 1800-luvulta, kyse on tämän tulkinnan mukaan pitkäkestoisista virtauksista, ja 1900-luvulla esim. bonapartismia on edustanut puhtaimmillaan gaullismi. Yhtä kaikki, tässä skeemassa fasismi, sikäli kuin sitä Ranskassa ylipäätään esiintyi, oli aina tuontitavaraa, milloin Saksasta milloin Italiasta. Kolmijaon kehittäjä, prof. René Rémond, väitti, että Ranska oli peräti immuuni fasismille juuri tuon ns. trois droites -skeeman ansiosta. Rémondin skeeman puolestaan Sternhell mielestään osoitti perin juurin vääräksi. Itse asiassa hänen mukaansa Ranskassa ei ollut ainoastaan esiintynyt kotoperäistä fasismia, vaan koko tämä 1900-luvun pelottavin ääriliike oli peräti syntynyt siellä; fasismi on siis ranskalainen keksintö! Itse en ole ainakaan täysin eri mieltä Sternhellin kanssa.

Ranskan kolmannen tasavallan (1871-1945) neljän ensimmäisen vuosikymmenen yhteiskunnallinen kuohunta ja radikalismi muodostivat erittäin otollisen kasvualustan fasismille. Ensimmäisessä pessimismi-postauksessani <Fin de sièclen alakulo> kirjoitin vuosisadan lopun mentaalisesta ilmapiiristä, huikean teknisen kehityksen inspiroiman kulttuurioptimismin takana lymyävästä pessimismistä, skepsiksestä, jopa nihilismistä. Fin de sièclen intellektuaalisen maailman näennäisen seesteisten pintakerrosten alla kihisi ja kuohui. Myös kaikki tulevan fasismin ainesosaset olivat olemassa erityisesti Ranskassa, vaikka vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ne nousivat todenteolla päivänvaloon, kun nelivuotisen teurastuksen brutalisoimat ja kaikki illuusionsa menettäneet miehet valtasivat kadut ja aika usein myös kateederit; juuri tämä rintamamiehen (Frontsoldat, vieux combattant) piittaamattomuus perinteisestä moraalista erottaa varsinaisen fasismin sotaa edeltävän ajan protofasismista, sillä, kuten ylempänä jo vihjasinkin, viimeksi mainittu oli sittenkin vielä vähän paperinmakuinen älymystöliike, jonka kannattajat raahasivat mukanaan monia vanhan maailman sovinnaisia estoja ja moraalisia pidäkkeitä vaikka olivatkin sisimmässään kääntäneet selkänsä niin Jumalalle kuin porvarilliselle sivistyksellekin; vaikka Jumala olikin kuollut, hänen haamunsa vainosi vielä belle epoquen eurooppalaisten omiatuntoja.

***

Fasismin määrittely on jonkin sortin ikuisuusongelma. Onko kyseessä oikeistolainen vai vasemmistolainen liike? Nyky-vasemmistolaiset torjuvat tuohtuneina vihjauksenkin fasismin vasemmistolaisuudesta. Mutta on kyseenalaista voiko liikettä pitää myöskään järin oikeistolaisena missään hyväksyttävässä merkityksessä. Jos näistä polariteeteista pitäisi valita, sanoisin - useimpien vakavasti otettavien politologien tavoin -, että enemmän fasismissa on vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia piirteitä. Mutta tätä valintaa ei onneksi tarvitse tehdä, sillä moni fasisti ei halua leimautua sen enempää vasemmalle kuin oikeallekaan. Ni droite, ni gauche!  ("ei oikeistoa eikä vasemmistoa!") oli vanhastaan ranskalaisten (proto)fasistien suosima slogan, ja sattumoisin Zeev Sternhell valitsi sen myös fasismin ranskalaisia juuria käsittelevän kirjansa nimeksi.

Fasismi oli ilman muuta moderni liike ja ehdottomasti se oli vallankumouksellinen liike. Tämän aatteen moderniutta on toisinaan hämärtänyt joidenkin fasistien konservatiiveilta lainaama vuoden 1789 periaatteita kohtaan tunnettu halveksunta. Ei fasismi kuitenkaan kaivannut ancien régimen aikaan takaisin, sillä fasistit halveksivat niin kirkkoa kuin monarkiaakin, ja tässä he poikkesivat äärikonservatiiveista jyrkästi. Eivätkä kaikki fasistit sitä paitsi edes tuominneet Ranskan vallankumousta, kuten tuonnempana huomaamme. Ylipäätään fasismi oli hyvin eklektinen aate, ja se lainaili surutta kaikista kolmesta 1800-luvun ns. kantaismistä, siis konservatismista, liberalismista ja sosialismista. Liberalismista fasismi omaksui nationalismin, sosialismista populismin ja konservatiiveilta, kuten todettua, tietyn pinnallisen menneisyysnostalgian sekä autoritaarisuuden.

Kun näiden tunnusmerkkien päälle lisätään vielä ennen näkemätön viehtymys väkivaltaan paitsi välineenä myös päämääränä sinänsä, on fasismin kuva aikalailla valmis. Ranskalaisen syndikalistin/marxilaisen Georges Sorelin (1847-1922) mietteet myyttien, vaistojen ja viettielämän uutta luovasta voimasta sekä "vitalistisesta" väkivallasta kiehtoivat fasisteja, ja Mussolinin liike omaksui Sorelin yhdeksi varhaisista ja tunnustetuista esikuvistaan. Sorelia itseään kiihotti toki myös sosialismi, ja hän omistikin Réflexions sur la violence -kirjansa vuoden 1918 painoksen Leninille; ni droite, ni gauche!

Jos pidetään mielessä, että fasismi oli moderni liike, syy siihen, että se alkoi itää juuri 1800-luvun lopun Ranskassa, on selvä. Ranska pyyhkäisi ensimmäisenä ja perusteellisimmin vanhan vallan rippeetkin yhteiskunnastaan. Vuonna 1871 perustettu kolmas tasavalta oli ensimmäinen todella moderni tasavalta Euroopan maaperällä. Tasavalta radikalisoitui nopeasti, ja se kehittyi aina vain antiklerikaalisempaan suuntaan. Kirkon-, aristokratian- ja monarkianvastaisuus levisi kaikkialle yhteiskuntaan ja melkein kaikkiin yhteiskuntapiireihin. Poiketen esimerkiksi samanaikaisista USA:sta ja Britanniastakin, jotka molemmat olivat yhtäältä hyvin moderneja yhteiskuntia mutta toisaalta myös varsin kristillisiä, uuteen Ranskaan oli syntynyt eräänlainen uskonnollinen tyhjiö. Ne modernin elämäntavan tuottamat angstit ja epävarmuudet, joita anglosaksisessa maailmassa usein helpotti ja moderoi elävä kristinusko, eivät jakobiinisessa Ranskassa saaneet mitään purkautumiskanavaa. Toisaalta moni sosialisti ja nationalisti tunsi palavaa hengellistä kaipuuta myös Ranskassa. Menetettyään uskonsa perinteiseen Jumalaan, he projisoivat tunteensa kansakuntaan ja tekivät sen tavalla, joka korosti jakamatonta kansankokonaisuutta. Näin formuloitu "integraalinen nationalismi" oli riittävän epämääräinen herättääkseen sekä "vasemmistolaisia" että "oikeistolaisia" mielleyhtymiä. Se vetosi myös vahvasti myös tasavaltalaisiin tunteisiin ja siellä täällä siinä saattoi havaita aitoranskalaiseen tapaan myös selkeän egalitaristisia elementtejä.

"Integraalinen nationalismi" halusi siis omaksua Ranskan historiastakin kaiken. Tout ce qui est national est nôtre ("Kaikki mikä on kansallista kuuluu meille") oli L'Action francaise quotidien -lehden tunnuslause vuoden 1900 paikkeilla. Siis myös bonapartismi ja jopa vallankumous kuuluivat pakettiin, vaikka Action francaise -järjestö esiintyikin muodollisesti monarkistisin tunnuksin. Ennen ensimmäistä maailmansotaa useimmat protofasistiset liikkeet eivät saaneet vielä reväistyä itseään kunnolla irti perinteisen konservatismin kaavoista, koska muita malleja ei vielä oikein tuntunut olevan saatavilla. Myös kirkon kanssa usein vielä oltiin olevinaan hyvää pataa, vaikka johtavien protofasistien antikristillisyys oli täysin selvää ja julkilausuttua. Ensimmäinen maailmansota siis muutti tässäkin suhteessa monta asiaa.      

***

On mahdollista pitää fasismia eräänlaisena vuoden 1789 periaatteiden radikaaleimpana ajateltavissa olevana yhteenvetona. Georges Valois (1878-1945) oli eräs maailmansotien välisen ajan ranskalaisen fasismin kärkinimi, joka oli monen muun tavoin saanut poliittisen kasteensa jo ennen sotaa. Valois perusti vuonna 1924 Faisceau-järjestön ja luonnollisesti johti sitä. Valois oli siitä tyypillinen fasisti, että hänessä on sekä vasemmistolaisia että oikeistolaisia piirteitä sulassa sovussa. Otetaan tähän loppuun otteita Valois'n Ranskan kansallispäivänä 1926 antamasta julistuksesta:

"Mitä tulee vuoden 1789 liikkeeseen, on paha erehdys ajatella, että fasismi olisi sitä vastaan ja haluasi torjua sen. Fasismi on tosiasiassa täysin linjassa vuoden 1789 kanssa, se liittyy siihen, se jatkaa sitä ja ohittaakin sen tehdessään siitä yhteenvedon (conclusion), jota kansat ovat viimeisen sadan vuoden ajan etsineet - tämä yhteenveto antaa lopullisen muodon vuonna 1789 alkaneelle kehitykselle." 
Tämän fasistisen "yhteenvedon" myötä siis vihdoinkin syntyvät uusi moraali, uudentyyppiset ihmisryhmien väliset suhteet ja uudenlaiset valtarakenteet. Fasistinen "yhteenveto" tuottaa seuraavanlaisen valtion:

"Valtio ei kuulu millekään tietylle luokalle vaan kaikille ja se on [luonteeltaan] kansallinen;
Valtio on yhtenäinen (unitaire) ja sillä on yksi johtaja (chef); [--]
Valtio on teollinen ja hyödyntää maaperän ehtymättömiä rikkauksia;
Valtiossa yhdistyvät lopultakin nationalismi ja sosialismi. [Vanha] parlamentaarinen valtio ja aikansa eläneet eliitit yrittävät turhaan vastustaa uuden valtion syntyä.
Heitä vastaan me kohotamme vuoden 1789 liikkeen kaksinkertaisen taisteluhuudon: 'Alas parlamentti! Eläköön kansakunta!'" [sitaatit Zeev Sternhellin kirjasta Ni droite, ni gauche. L'idéologie fasciste en France, käännökset Michelange]

Vallankumous oli itsessään niin monimuotoinen ja ristiriitainen liike, että tuollainenkin synteesi siitä on täysin mahdollinen.

Sanottakoon Valois'sta itsestään vielä sen verran, että hän oli melko naiivi mies eikä hänen poliittisesta urastaan tullut loppujen lopuksi paljon mitään. Faisceaun hajottua hän kokeili vielä onneaan vasemmistolaisemmin tunnuksin, mutta menestys ei ollut kummoinen. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset vangitsivat hänet ja kuoli keskitysleirin heikentämänä sodan loppuvaiheessa.               

torstai 5. huhtikuuta 2012

Pieni eläintarina


Tämän pienen faabelintapaisen päähenkilö on muuan koira. Se on suurin, kaunein ja voimakkain kaikista koirista, sillä sen Isäntä on uskonut sen vartioitavaksi harvinaisen arvokkaan lauman. Laumaa näet kiertelee jatkuvasti nälkäisiä susia ja ärjyviä jalopeuroja. Lauma on Isännälle todella rakas, ja tästä syystä Hän myös valitsi itselleen koiran eikä koira suinkaan Isäntää. Isäntä valitsi koiransa alun alkaen surkeiden, kapisten piskien joukosta mutta jalosti ja koulutti siitä sellaisen, että se sopii tärkeään tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Isännälle on näet kaikki mahdollista.

Niinpä koiran säkäkorkeus on ällistyttävä, ja sen kiiltävän sileä turkki myötäilee huippuunsa trimmattuja lihaksia. Sen katse on valpas ja älykäs, sen kuulokin on tarkka. Mutta kaikkein hämmästyttävin sen aisteista on sen vainu, sillä juuri siihen Isäntä kiinnitti jalostustyössään aivan erityistä huomiota; tämän koiran vainu tunnistaa kallisarvoista laumaa uhkaavat viholliset erehtymättä. Koiran hampaat ovat terävät ja sen kipukynnys on korkeampi kuin millään muulla eläimellä. Eikä ihme, sillä, kiitos Isännän pitkän ja kärsivällisen jalostustyön, sen suonissa virtaa paitsi sitkeiden levanttilaisten kulkukoirien myös Rooman legioonalaisten sotakoirien veri; ties vaikka sen perimässä olisi ripaus itseään Capitoliumin sutta…   

Koiraa on monien veristen taisteluiden jälkeen usein luultu kuolleeksi tai ainakin kypsäksi kuolemaan hetkellä millä hyvänsä, mutta aina se on vihamiestensä ihmetykseksi ja harmiksi noussut jaloilleen, nuollut haavansa ja palannut hoitamaan tehtäväänsä. Hopeinen karvoitus sen kuononpäässä paljastaa sen hyvin, hyvin vanhaksi, mutta juuri muusta sen yliluonnollisen korkeaa ikää ei voikaan päätellä.

Ei koiran käytös kyllä aina ole ollut aivan moitteetonta, sillä se on sittenkin vain koira, ei suinkaan Isäntä. On se toisinaan hairahtunut vähän mässäilemään ja melkein unohtanut tehtävänsä; saattaa se joskus vieläkin sortua pieneen mahtailuun ja turhamaiseen poseeraukseen nähdessään kauniin kuvansa peilistä. Mutta nämä ovat pikkujuttuja. Aina kun se on todellisessa vaarassa hairahtua johonkin pahempaan, Isäntä palauttaa sen tiukasti ruotuun. Ja aina se myös nöyrästi palaa, sillä uskollisuus ja kuuliaisuus ovat sillä verissä. 

Yllä kuvatuista syistä se on monien mielestä pelottava ja vastenmielinen otus; ovatpa jotkut peräti sitä mieltä, että todellisuudessa se ei olekaan Isännän koira vaan Hänen ikivanhan Vihollisensa oksentama luonnoton hirviö! Sitten on paljon sellaisiakin, joiden mielestä sekä Isäntä että Vihollinen ovat pelkkää mielikuvitusta ja koira pelkkä naurettava atavistinen kummajainen, jonka loppu on käsillä aivan näillä hetkillä. Tuon viimeksi mainitun harhakäsityksen voi tietyssä mielessä ymmärtää, sillä koira on nykyisellään selvästi pienempi kuin vielä jokin aika sitten; mutta tässä on kyse yksinkertaisesti terveellisestä painonpudotuksesta, sillä, kuten sanoin, koiralla on tosiaan joskus taannoin ollut vähän epätoivottavia ruokailutottumuksia eivätkä sen elämäntavat muutenkaan ole aina olleet terveellisimmät mahdolliset.

Koiran vartioma lauma on sekin vuosien saatossa pienentynyt, mikä on jonkin verran herättänyt huolta muutamissa meissä jäljelle jääneissä lampaissa. Huolet ovat kuitenkin perusteettomia, sillä pienempi aitaus ja vähälukuisempi lauma vain helpottavat koiran vaikeata työtä. Sitä paitsi, pienentyneenäkin lauma on edelleen suurin kaikista laumoista.

Ja niin tämä kaunis koira seisoo vakaasti lammasaitauksen portilla ja silmäilee ympäröivää maailmaa alati valppaana, näinä meidän päivinämme ehkä tavallista epäluuloisemmin. Koska ajat ovat pahat, epäluuloisuus on kuitenkin perusteltua. Koska koiran vainu todella on erehtymätön, kenelläkään sellaisella, joka lähestyy lauman aitausta hyvissä aikeissa, ei silti ole mitään pelättävää sen taholta; päinvastoin, se heiluttaa ystävällisesti häntäänsä kaikille hyväntahtoisiksi vaistoamilleen vieraille, sillä se tietää, että jokainen joka ei ole Isäntää vastaan, on Hänen puolellaan. Joskus se saattaa jopa antaa silittää itseään. Toisaalta se tietää myös, että jokainen joka ei Isännän kanssa kokoa, hajottaa. Siksi kenenkään ei kannata luulla voivansa käyttää sitä hyväkseen missään Isännän asian vastaisissa pyyteissä.

Me lampaat olemme kiitollisia Isännälle tällaisesta vartijasta. Joillakin meistä on kokemusta elämästä aitauksen ulkopuolella. Toisinaan, kun koiran alinomainen, melkein ylihuolehtiva valppaus käy hermoille, saatamme vähän pistää ranttaliksi ja livahtaa ulkopuolelle, sillä aika ja Vihollisen kuiskutukset ovat saaneet muistot elämästä siellä näyttämään aivan liian ruusuisilta. Mutta ulkopuolelta nopeasti paljastuva lohduton, käärmeitä ja skorpioneja kuhiseva erämaa ajaa meidät yleensä hetkessä takaisin sinne minne kuulumme. Myös pikainen katse muutamien, laumasta ehkä jo kauan sitten karanneiden lampaiden suuntaan on opettavainen; siellä ne vaeltelevat hajallaan petojen armoilla, ja harvassa ovat nykyään ne päivät, jolloin emme joudu todistamaan jonkun erossa olevan lampaan päätymistä leopardin kitaan. Silloin ymmärrämme, kuinka turvallista on olla tällaisen koiran vartioimassa suuressa laumassa, ja sydämemme pohjasta kiitämme hyvää Isäntää.

***

Siunattua pääsiäistä!