torstai 1. maaliskuuta 2012

Kansallismaisema

"Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston."
- Aleksis Kivi

"Turve ei ole isänmaa."
- J. V. Snellman


Joskus 70-luvun puolivälissä, ollessani siinä kymmenen korvilla, perheemme vietti kesälomaa vaihteeksi kotimaassa. Matkaohjelmaan kuului myös Koli, tämä pohjoiskarjalainen kansallispuisto, jonka maisemista oli jo ajat sitten tullut osa kanonisoitua suomalaista kansallismaisemaa. Minua ja pikkuveljeäni maisemat eivät mainittavasti sykähdyttäneet, missä ei ikämme huomioiden ole mitään ihmettelemistä. Mutta minulla on vähän sellainen kutina, ettei vanhempiemmekaan ihastus noussut aivan täydestä sydämestä, vaan he katselivat näkymiä hartaina, koska niin kuului tehdä. Kaikesta huolimatta näkymät Ukkokolilta ovat suhteellisen vaihtelevat varsinkin jos vertailukohtana käytetään suomalaisen kansallismaiseman vielä tyypillisempiä ilmenemismuotoja eli korpimetsiä ja erämaasoita.

Suomalainen erämaa ei saa sieluani soimaan, tai jos saakin, soitto on lähinnä surumarssia. Ja puhun siis nimenomaan erämaasta, en maaseudusta kokonaisuudessaan. Jo Snellman pani aikoinaan merkille, kuinka erämaasta oltiin väen vängällä tekemässä jonkinlaista suomalaisen ominta kansallista ympäristöä ja suorastaan hänen sielunsa ylimuistoista kuvastinta. Snellman protestoi useissa yhteyksissä tällaista tulkintaa vastaan. Kuvaava on hänen muistonsa souturetkeltä jollakin sisäjärvellä: niin kauan kun rannoilta näkyy taloja, peltoja, niityjä ja laitumia, iloinen puhe pulppuaa veneseurueessa, mutta heti kun maisemat vaihtuvat asumattomiksi saloiksi, keskustelu tyrehtyy ja yleinen apeus laskeutuu jokaisen sieluun.

Pidän Snellmanin kuvausta hyvin uskottavana. Kun itse matkustin ensimmäistä kertaa junalla Rovaniemelle, panin iloisesti yllättyneenä merkille, kuinka hyvin asuttuja ja viljeltyjä Kemijokivarren maisemat monin paikoin ovat. Minulla oli näet suomalaisen matkailunedistämispropagandan ja yleisen Lappi-eksotiikan vaikutuksesta mielikuva tästä pohjoisimmasta maakunnastamme pelkkänä jänkänä ja tuntureina. No, oikeastaan Kemijoen alajuoksu onkin vielä Pohjanmaata eikä varsinaista Lappia, mutta siitä huolimatta nämä ilmeisen vanhat pellot ilahduttivat silmää, joka oli odottanut katkeamatonta vaivaiskoivujen ryteikköä. Samaa on sanottava niistä parista vanhasta kirkosta, jotka osuvat reitin varrelle; sattuneesta syystä kaikki muu rakennuskanta onkin näillä seuduin korkeintaan 67 vuoden ikäistä...        

***

On kai turha sanoa, että loru suomalaisesta synnynnäisenä metsän asukkina on myöhäsyntyinen ja enimmäkseen 1800-luvun sivistyneistön luomus. Ns. tavikset sisäistivät sen vasta siinä vaiheessa, kun he olivat itse jo etääntyneet metsästä riittävän kauaksi solmiakseen siihen epärealistisen tuttavallisen suhteen. Tätä taustaa vasten on nähtävä esimerkiksi ne tutkimukset, joiden mukaan suomalainen löytää Jumalan pikemminkin metsän hiljaisuudesta kuin kirkon seinien sisältä...

Miten esiteollisen ajan suomalaiset todella ovat suhtautuneet metsiinsä, se onkin jo hieman proosallisempi juttu. Tutkija Leea Virtanen julkaisi vuonna 1994 Kalevalaseuran vuosikirjassa nro. 73 artikkelin, jossa hän kiteyttää asian näin: "Jos vastausta [kysymykseen suomalaisten perinteisestä metsäsuhteesta] etsii kansanperinteestä, niin [se] kuuluu, että Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä surutta." Virtasen mukaan tämän ajatuksen esitti ensi kertaa jo 1960-luvulla professori Jouko Hautala jossakin kansanrunousseminaarissa. Kuka lieneekin ajatuksen ensimmäisenä keksinyt, se epäilemättä pitää paikkansa. Itse menisin kyllä vielä pidemmälle, ja toteaisin, että suomalaiset eivät ole ainoastaan vihanneet vaan myös pelänneet metsiään.

Lähisukulaisiahan pelko ja viha psykologisesti toki ovat, mutta pelosta löytyy myös kosolti kansatieteellistä todistusaineistoa. Martti Sarmelan suurtyö Suomalainen perinneatlas on kartoittanut mm. suomalaista loitsuperinnettä. Huomaamme, että eräs keskeisistä loitsuaiheista on ollut suojautuminen ns. metsänpeittoa vastaan. Toisin sanoen suomalaiset ovat pelänneet eksymistä loputtomiin korpiinsa melkein yhtä paljon kuin  niitä vaaroja, joita vastaan tarvittiin vaikkapa verenseisautusloitsuja. Jos kohta metsä onkin usein tarjonnut suomalaiselle turvaa, ei kukaan täysijärkinen ole halunnut jäädä pysyvästi sinne; jopa Jukolan takkutukkaiset veljekset tiesivät sisimmässään alusta saakka, että Impivaara oli vain väliaikainen ratkaisu. Viha ja pelko ovat siis metsän kohdalla täysin luonnollisia ja inhimillisiä tunteita. Paaninen kauhu oli tuttua jo antiikin kansoille, sillä hekin olivat vielä riittävän lähellä todellista metsää ymmärtääkseen pelätä sitä.

***

Caspar David Friedrich:  Der Chasseur im Walde , 1814.

Monelle suomalaiselle saattaa tulla yllätyksenä, etteivät he suinkaan ole ainoa eurooppalainen kansakunta, jolla on mielestään aivan erityisen intiimi suhde metsään. Vielä enemmän he saattavat yllättyä, kun kerron, että kaikista mahdollisista kansoista saksalaiset pitävät itseään hyvin metsärakkaina ja katsovat ymmärtävänsä metsää poikkeuksellisella tavalla. Tämä käsitys ei ole vailla perusteita. Pyöritelkääpä sanaa Wald kielenne päällä, maistelkaa ja kuulostelkaa sitä. Eikö se kumahdakin jotenkin wagnerilaisen jylhästi? Saksan historiallisissa muistoissa metsät näyttelevät usein keskeistä roolia, alkaen Teutoburgin metsästä aina Tannenbergin metsään. Saksalainen satumetsä on kaikille tuttu. Aivan pieni ollessani äitini luki minulle iltasatuja mutta ymmärsi sentään jättää muutamat Grimmin veljesten sadut hieman valoisampiin ajankohtiin... Grimmien metsäsadut edustavat romantiikan pimeämpää puolta tyypillisimmillään. Juuri romantiikan vuosina metsän kultti valtasi saksalaisen sielunmaiseman lopullisesti. Sillä, että nykyteutonit ovat jo iät ja ajat olleet koko maailman urbanisoituneimpia kansoja, ei ole ollut suurta vaikutusta tähän mentaaliseen omakuvaan.

Voidaan väittää, että suomalaiset sentään ovat oikeasti ainakin hieman lähempänä todellista metsää kuin saksalaiset ja siten heidän metsäsuhteensa on myös astetta realistisempi. Epäilemättä näin. Mutta vain aste-erosta silti on kyse. Romanttinen metsä kotoutui hieman viiveellä myös suomalaiseen mielenmaisemaan, eikä se ole juuri sen aidompi kuin saksalainenkaan versio. Mutta maisemista puheenollen, jos siis metsät, korvet, saloseudut jne., eivät merkitse minulle mitään, missä sitten ovat omat kansallismaisemani? Vielä kysytte! Päätän raporttini pieneen kuvakimaraan lämpimästi hymyilevästä tosisuomalaisesta perinnemaisemasta.
Turkua vuonna 1814

Luostarinvälikatu, Suomen Turku


Vanha Suurtori; edessä oikealla Katedralskolan i Åbo, sen takana Brinkkalan talo

    
Syksyistä Aurajokirantaa


16 kommenttia:

  1. Kummallisesta ja häpeämättömästä nurkkapatriotismista huolimatta hieno kirjoitus :)

    Itse olen usein ihmetellyt rantarakentamisen kieltämistä sillä rakennukset rannoilla ovat pääasiallisesti kauniita. On jokseenkin hölmöä, että järvisuomessakin kesämökit ja saunat pitää piilottaa noin 50-metrin päähän rannasta, kun ne siellä ovat kuitenkin. Ainakin rantasauna voisi hyvin ollakin aitoa, suomalaista sielunmaisemaa.

    Eri asia sitten jos puhutaan asumattomista erämaista ja niiden rakentamisesta.

    VastaaPoista
  2. En nyt ole aivan vakuuttunut. Miksi esiteollisen ajan suomalainen olisi yksinomaan pelännyt metsää, kun se kerran tarjosi hänelle ravintoa ja suojaa? Metsästä saatava riista oli merkittävä osa talonpojan ruokavaliota varsinkin katovuosina. (Tämän takiahan Suomessa pidettiin ylemmissä yhteiskuntakerroksissa riistaa pitkään "rahvaanruokana" esim. naudanlihaan verrattuna - täysin päinvastoin kuin vaikkapa Keski-Euroopassa, missä metsästys oli enemmän yläluokan harrastus.) Isovihan ja vastaavien levottomien kausien aikana vainoojalta piilouduttiin metsään, ja talvi- ja jatkosodan aikaan metsä oli puolustajan liittolainen.

    Vanhan kaupunkimaiseman esittäminen tosisuomalaisena perinnemaisemana on vähän ongelmallista, kun tiedetään että keskiajalla ja pitkään sen jälkeenkin Suomen "kaupungit" olivat 500-600 asukkaan mitättömän pieniä keskittymiä ja suurin osa muutenkin pienestä väestöstä asui niiden ulkopuolella. Kaupunkikulttuuri on tässä maassa perin nuorta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhan kaupunkimaiseman esittäminen tosisuomalaisena perinnemaisemana on tietoista provoa. Olen täysin selvillä noista tilastoista, mutta minua, jolle kaupunki on ominta ja tutuinta elinympäristöä, ottaa vähän päähän, että minun tulisi samaistua joihinkin korpiin tai tuntea itseäni vähemmän suomalaiseksi, jos en osaa niitä ominani pitää.

      ***

      Puhtaan provoilun lisäksi minulla on toki sellainen hieman vakavampikin pointti tässä, että olen mm. de Maistren ja Chestertonin kanssa samaa mieltä siitä, että ihmislaji on olemassaolonsa alusta saakka ollut sosiaalinen ja jossain määrin jopa kultivoitu; siis mitään jaloa villiä ei ole ollut, ja metsäläisyys sekä muut sen kaltaiset "villeyden" muodot ovat myöhäisiä rappioilmiöitä.

      Omille esi-isillemme metsä oli välttämätön paha ja sen kanssa oli opittava elämään. Kaikesta päättäen he oppivatkin, eihän meitäkään muuten täällä olisi. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että vasta 1800-luvulla, pitkälti saksalaisten esikuvien mukaan, tästä välttämättömyydestä onnistuttiin tekemään hyve.

      Poista
  3. Itse olen ajatellut (ja kirjoittanutkin) siihen tapaan, että suomalaisuudessa on kaksi puolta. Yksi on tämä Snellmanin, Koskenniemen, Klingen ja vastaavien edustama kultivoitunut ja yleiseurooppalaiseen perintöön nojaava suuntaus. Toinen on sitten "metsäläisyys", impivaaralaisuus tms. Sitä on yritetty kuvata monella tavalla ja termillä, mutta mitään kovin täsmällistä siitä on vaikea sanoa. Jotakin individualistista, sulkeutunutta, raakaa ja ajalle immuunia se joka tapauksessa on. Suomi on maantieteellinen ja kulttuurinen reuna-alue jonkun Irlannin ja Portugalin tapaan, ja molempiin kansakuntiin meitä on ymmärtääkseni usein verrattukin. Reuna-alueiden mentaliteetti on erilainen kuin keskuksissa, se saa merkittävän osan energiastaan juuri syrjäisyydestään. Niin keinotekoisia kuin kansallisromantiikan metsäläisyys- ja alkuvoimaisuuspuheet sinänsä olivatkin, minusta niillä pyrittiin kuvaamaan oikeasti olemassa olevaa ilmiötä.

    En väitä, että tällä suomalaisuuden "perifeerisellä" puolella olisi mitään tekemistä jalon villin tai vastaavien rousseaulaisten hölmöyksien kanssa. Siinä on itse asiassa varsin vähän mitään "jaloa", yleensä se saa ilmauksensa puukotuksissa, itsemurhissa, juoppoudessa ja sen sellaisessa. Mutta toisaalta olisi mahdoton ymmärtää monen keskeisen taiteilijamme tuotantoa tätä juonnetta huomioon ottamatta: Kivi, Haanpää, Sallinen, Mukka, Palsa jne.

    Varsinainen pointtini on, että suomalaisuudeksi kutsumamme asia on ristiriitainen sekoitus kultivoituneita ja karkeampia elementtejä. Mutta ainakaan itse en ole löytänyt hedelmällisempää tapaa lähestyä koko suomalaisuuden käsitettä kuin tämän ristiriidan kautta. Jos korostetaan vain suomalaisen kulttuurin yleiseurooppalaista puolta, ei meitä juurikaan voi erottaa vaikkapa saksalaisista tai balteista. Jos taas ryvetään pelkässä korpiperiferiassa, syntyy harha ettei tämä mikään kulttuurikansa olekaan, vaan jokin rautakaudelle jäänyt porukka.

    VastaaPoista
  4. Jotta edellinen jokseenkin sekava esitykseni saisi jonkinlaista pontta, lisään tähän vielä kirjallisen sitaatin, jota usein käytän näissä kansallista identiteettiä koskevissa keskusteluissa. Se on peräisin Marko Tapion, yhden kotimaisista kirjallisista suosikeistani, muistiinpanosta 1960-luvun alkupuolelta:

    "Arktinen hysteria ei ole sairaus. Emme tiedä mitä se oikein on. Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. Sen jälkeen hän ei ota mitään. Joskus kuurin välillä on kuukausi, kaksi, enemmän tai vähemmän, sitten se tulee taas. Tai se ilmenee muussa muodossa. Se on pohjattomasti melankoolisen, rehellisyydessään ihmeellisen kansan reaktio kovissa olosuhteissa. Se on tuhoon tuomitun kansan reaktio. Tämä kansa voi nousta yhtenä miehenä ja yhtään epäröimättä yksinään maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan ja ryhtyy pitämään puolia lumessa ja pakkasessa. Se pitää myös. Ja jos tämä neljä ja puoli miljoonainen kansa tottelisi aavistuksiaan, lähtisi koko kansa yhtenä samanaikaisena ja samansuuntaisena liikkeenä länteen, miehet vaimoineen, vaimot lapsineen, karjoineen, kaikkine tavaroineen, valtavana kolonnana suin päin länteen, niin kahdessa viikossa se asettuisi väkisin sinne asumaan. Vastarinnasta välittämättä. Kahdessa viikossa. Se ei koskaan tee sitä. Se jää tänne. Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päin vastoin kuin on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillakin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on."

    VastaaPoista
  5. Ei niin että itse menettäisin yöuniani huolehtiessani siitä, "mitä muualla meistä ajatellaan", mutta suomalaisen nykytaiteen antama inhorealistinen kuva tästä kansakunnasta on vinoutunut. Jos perustaa käsityksensä Suomesta vaikkapa arktisen hysterian läpitunkemaan elokuvaan, niin pieleen menee. Useimmat normaalit suomalaiset eivät tunnista itseään noista hulluuden, insestin, patologisen juoppouden ja väkivallan kuvauksista. En toki väitä, että taiteen tehtävä olisikaan maalata realistista kuvaa kansallisesta keskiverrosta. Tuosta Marko Tapion analyysista vielä sen verran, että ellei siinä kuvattu arktinen hysteria ole nimenomaan sairaus, niin se sana ei sitten merkitse mitään.

    VastaaPoista
  6. Impivaaralaisuus ei minusta ole lainkaan samaa kuin roussealainen "takaisin luontoon" - romantiikka. Ihan ensimmäiseksihän Impivaaraa nimenomaan rakennettiin ja sosiaalistettiin ihan käytännönläheisesti ilman mitään suurta, idealistista paatosta.

    On aika banaalin yksinkertaista miksi suomalaisilla on realistisempi ja runollisempikin suhde metsiin kuin keskieurooppalaisilla. Niitä vain on enemmän ja ne ovat selkeästi monimuotoisempia. Useinhan täysin asuttu rantakin on samalla lähes täyttä metsää.

    VastaaPoista
  7. "Tuosta Marko Tapion analyysista vielä sen verran, että ellei siinä kuvattu arktinen hysteria ole nimenomaan sairaus, niin se sana ei sitten merkitse mitään."

    No jaa, ehkä pikemminkin luonnevika - siis jos sen haluaa sellaisena nähdä. Kyseessähän on taiteilijan kärjistys kansanluonteesta. Minusta tietty jurous ja sulkeutuneisuus on suomalaisille pelkästään kunniaksi, ainakin jos verrataan ylisosiaalisiin ranskalaisiin tai eteläeurooppalaisiin. Ja sitten tuo hulluus... Tuossa lainaamassani katkelmassa ei ole kyse inhorealismista, vaan pikemminkin hirtehisestä realismista. Noinhan suomalaiset ovat vuosisatojen ajan toimineet: ensin on oltu hiljaa ja purtu hammasta pitkään, sitten on tullut jokin nuijasodan, suurlakon, sisällissodan tai talvisodan kaltainen leimahdus, sen jälkeen taas business as usual.

    En myöskään ole lainkaan varma, onko kotimainen elokuva "arktisen hysterian" läpitunkemaa. Ainakin parina viime vuosikymmenenä se on pikemminkin antanut suomalaisista melkoisen siloitellun kuvan ja kopioinut hollywood-viihteen muotokieltä.

    Vielä pari kommenttia aiemmin sanomaasi. Kirjoitit:

    "(...) minua, jolle kaupunki on ominta ja tutuinta elinympäristöä, ottaa vähän päähän, että minun tulisi samaistua joihinkin korpiin tai tuntea itseäni vähemmän suomalaiseksi, jos en osaa niitä ominani pitää."

    Ei tietenkään tarvitse eikä pidä samaistua mihinkään mitä ei koe omaksi. Mutta mielestäni kansallisen identiteetin hahmottamisessa on laaja historiallinen perspektiivi tärkeämpää kuin oma yksityinen kokemusmaailma. IDA totesi edellisessä kommentissa hyvin: suomalaisten metsäkultti selittyy yksinkertaisesti sillä, että täällä metsiä on enemmän ja ne ovat monimuotoisempia. Useimmat Keski- ja Etelä-Euroopan maat hakkasivat omat metsänsä nurin viimeistään 1800-luvulla, ja suomalaisetkin olivat vähällä tehdä samoin, mutta älysivät sitten määrätä sahatoiminnalle rajoituksia. Usein myös kuulee ihmeteltävän, miksi suomalainen kirjallisuus on niin pitkään ollut "maaseuturealismin" läpitunkemaa, vaikka selitys on ilmeinen: valtaosa maan väestöstä asui maaseudulla 1960-luvulle saakka.

    Tuli myös mieleen, että suomalaiset ja saksalaiset eivät ole ainoita kansakuntia, joiden piirissä on syntynyt merkittävää metsäromantiikkaa. Amerikkalaisillahan on Henry David Thoreau hengenheimolaisineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, mitä tulee tuohon elokuva-asiaan. Meinasin jo edelliseen kommenttiini heittää sivulauseen näistä dome karukoskista ja muista. Mutta ovat suhteellisen tuore ilmiö. Heidän elokuvansa, jotka kieltämättä ovat täynnä Hollywood-maneereja, myyvät suhteellisen hyvin, toisin kuin ne heitä edeltävän sukupolven tekeleet, joita subventoitiin massiivisesti eikä katsottu juuri lainkaan. Olen jossain toisaalla nimittänyt näiden elokuvien genreä "örinänaturalismiksi", ja juuri niiden alhaiset katsojaluvut kertovat, mitä mieltä normaalit suomalaiset ovat niiden ilmentämästä kansallisesta omakuvasta.

      Poista
    2. Vielä maaseudusta. Huom. että en alkuperäisessä blogitekstissä nimenomaan puhunut maaseudusta kokonaisuutuna vaan nimenomaan erämaista. Useimmilla suomalaisilla ovat maalaiset juuret suhteellisen lähellä. Minulla ei lapsuudessani ollut "mummolaa maalla", toisin kuin useimmilla ikätovereillani. Mutta silti minäkin olen vasta kolmannen polven kaupunkilainen. Mutta maanviljelys, siis "kulttuuri" sanan alkuperäisimmässä merkityksessä, on yksi asia, metsäläisyys toinen. En siis inhoa maaseuturealismia vaan nimenomaan "örinärealismia".

      Alkuperäisen blogitekstini eräs kulmakivi oli myös lause, "suomalaiset ovat aina vihanneet metsiään ja haaskanneet niitä surutta". Varsinkin tuo loppuosa on kiistaton tosiasia. Suomalaisten suhteessa metsään ei ollut mitään runollista tai harrasta ainakaan ennen 1900-lukua.

      ***

      On tapana sanoa, että valtioiden rajat eivät näy avaruuteen. Useimmiten näykään. Muuan poikkeus säännöstä on Suomen ja Venäjän raja. Vastoin melko yleistä (niin arvelen) käsitystä Suomessa ei juurikaan ole aarniometsiä, siis täysin villiä alkumetsää. Sitä ei välttämättä maanpinnan tasolta huomaa, mutta sateliittikuvissa Venäjän Karjalan ikimetsät rajautuvat terävästi Suomen puoleisista talousmetsistä. Eikä tämä ole uusi tilanne.

      Jo esiteollinen suomalainen siis "haaskasi metsiään surutta". Tervanpoltto ja kaskeaminen olivat saattaneet 1800-luvun puoliväliin tultaessa suuriruhtinaskunnan metsät hirveään kuntoon. Tilanteen parantamiseksi haettiin neuvoa - yllätys yllätys - Saksasta. Saksalaista vapaaherra Edmund von Bergiä voi pitää suomalaisen metsänhoidon isänä. Hän teki Senaatin toimeksiannosta tarkastusmatkan Suomeen 1850-luvulla. Hänen raporttinsa Die Wälder in Finland on karua luettavaa. Kirjanen on suomennettu nimellä "Suomenmaan metsät". Ellette jo ole lukenut kirjaa, suosittelen lukemaan. Wikipediastakin saa vähän osviittaa aiheeseen:
      .

      Poista
  8. Totta, Suomessa ei juuri ole aarniometsiä joitakin luonnonsuojelualueita lukuunottamatta. Kuutioissa mitattuna täällä on puuta reilusti enemmän kuin useimmissa Euroopan maissa, mutta useimmat metsäalueemme ovat puhdasta talousmetsää eli puupeltoa. Oikeat laajat luonnonmetsävyöhykkeet alkavat vasta itärajan takaa.

    Tiedän tuonkin, että esiteollisen ajankin suomalainen haaskasi metsiään. Tosin en heti menisi väittämään, että se johtui metsiin kohdistuneesta vihasta tai piittaamattomuudesta. Kaskenpoltto oli takapajuisessa Suomessa ammoisista ajoista käytetty viljelymenetelmä, ja ihmiset useimmiten pitäytyvät sitkeästi vanhoissa tavoissaan silloinkin kun ne osoittautuvat tuhoisiksi.

    Elokuvista vielä. En ole täysin varma, mihin viittaat "örinänaturalismilla", mieleen tulevat lähinnä jotkut 1980- ja 90-lukujen ahdistuksella mässäilevät tuotokset. Omaan Suomi-kuvaani ovat keskeisesti vaikuttaneet modernin/realistisen kauden parhaat ohjaajat kuten Mikko Niskanen, Risto jarva ja Rauni Mollberg.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risto Jarvan pois lukien noilla sinunkin mainitsemillasi ohjaajilla on muutamia aika rupisia töitä ansioluettolossaan, jos toki monia siistimpiäkin.

      Vaikka joku Jouko Turkka ei ole varsinainen elokuvaohjaaja, niin tuo "örinänaturalismi"-epiteetti sopii erityisen hyvin ehkä juuri häneen. Ajattele vaikkapa vain hänen tulkintaansa Seitsemästä veljeksestä. Nämä kuolaavat ja käsittämättömästi mökeltävät elukat edustavat todella pitkälle vietyä taiteellista vapautta suhteessa Kiven romaaniin.

      Toisaalta Turkan tulkinnan mukaiset Veljekset demonstroivat aika hyvin sitä, mitä ylempänä vihjasin de Maistre ja Chesterton -viitteilläni; so. että oletettu "alkuvoimaisuus", sikäli kuin se ilmenee raa'an impulsiivisena käytöksenä, lyhytjännitteisyytenä, kyvyttömyytenä hallita omia viettejään ja sanalla sanoen silkkana eläimellisyytenä, ei tosi asiassa ole alkuperäinen (siis "primitiivinen") ilmiö vaan rappioilmiö; sikäli kuin tällaisia metsäläisiä on Suomessa ollut (ja ainakin jonkin verran heitä kaiketi on todella ollut ja on edelleen), kyse on lajistaan huonontuneista tapauksista, siis normaalista ihmisyydestä sivuraiteelle ajautuneista yksilöistä, ei suinkaan alkukantaisista luonnonlapsista. Ihminen on määritelmällisesti kulttuuriolento, ja ihmisiä kai suomalaisetkin ovat.

      Turkan opista ovat lähtöisin mm. Leea Klemola, Tero Jartti ja Jari Halonen, jotka kaikki ovat jatkaneet tätä rappiotraditiota omissa töissään; Jartti ja Halonenhan taisivat olla myös unohtumattoman Jumalan teatteri -nimisen paskanheittäjä-ensemblen jäseniä. Näiden kanssa kieltäydyn kuulumasta samaan kansakuntaan.

      Poista
  9. On pakko myöntää, että täysin asumaton ja "rakentamaton" ikimetsä on hyvin sekasortoinen ja liikkuminenkin siellä on niin vaikeaa, että kaikki huomio on kiinnitettävä siihen ja jo pelkästään se on tehtävä osittain raivaten. Toisaalta se kyllä voittaa avohakkuualueiden aika karmean näyn puhtaasti 6 - 0. Itse pidän sellaisista vanhoista metsistä, joissa on polkuja ja merkkejä sivistyksestä. Ja on on aina hyvä muistaa, että jos metsänhoito lopetetaan, niin vanhoja aarniometsiä koko maasta aikanaan tulee. Eli siinä suhteessa mitään ei ole kuitenkaan menetetty.

    Runollisella suhtautumisella tarkoitin sitä, että metsään liitetään henkisiä ominaisuuksia ja metsää ikään kuin yritetään nähdä sosiaalisen, inhimillisen järjen valossa. Kyllähän näitä löytyy kansanrunoudesta ennen 1900-lukuakin vaikka kuinka paljon.

    Suomen kunniaksi onkin sanottava, että kansanrunous on hyvin luonnonläheistä ilman mitään suurta pakanajumaltarustoa.

    VastaaPoista
  10. Minusta Turkan "Seitsemän veljestä" oli hieno. Ei sen ideana ollut esittää veljeksiä jaloina villeinä tai lajistaan huonontuneina. Siinä vain oli oivallettu, etteivät sen ajan korpiasukkaat tosiaan olleet tavoiltaan hienostuneita tai siistejä meidän aikamme tai edes 1800-luvun yleisellä mittapuulla. Turkan voi helposti ohittaa primitivistinä, mutta se on virhetulkinta: oikeasti srjassa pyrittiin tarkastelemaan itse sivilisoitumisen prosessia monitasoisesti - toki Turkka teki sen provokatiivisesti ja karrikoiden, mutta ei se minua häirinnyt.

    Jari Halonen tuntuu rasittavalta meuhkaajalta, mutta myönnettäköön että hänen Aleksis Kivi -elokuvansa oli kohtalaisen hyvä.

    Noista edellä mainitsemistani ohjaajista vielä sen verran, että Niskasen "Käpy selän alla" ja suurin osa koko hänen 60-luvun tuotannostaan on ajanmukaista huttua, jota kannattaa katsoa vain nuoren Kristiina Halkolan alastonkohtausten takia. Mutta "Pojat", "Sissit", "Kahdeksan surmanluotia" ja myöhäistuotannon Päätalo-tulkinnat ovat järkyttävän komeaa elokuvataidetta.

    VastaaPoista
  11. Olen samaa mieltä tuosta Seitsemästä veljeksestä. Se kuitenkin vaatii asennoitumista ja keskittymistä näyttelijäsuorituksiin ennen kuin sen estetiikka täysin avautuu. Siinä on kuitenkin jotain samaa kuin Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa, joka on toinen hyvä elokuva, joka tuo dialogin/monologin suoraan kameran eteen. Suomalaisuuteen kuuluu sekin, että ehkä ymmärretään tietty nolous: on yksinkertaisesti noloa näytellä. Sitä ei sitten peitellä tyylittelyllä, vaan yritetään suoraan asian myöntäen antaa mennä vaan.

    VastaaPoista
  12. Mollbergin "Tuntematon" on moninkertaisesti parempi kuin Laineen alkeellinen puskafarssi.

    VastaaPoista