perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa IV

Kristinuskon viimeiset päivät? - Spenglerin "faustinen" kristinusko

Länsimaisen korkeakulttuurimme historia on mitä suurimmassa määrin länsimaisen kristinuskon historiaa. Tämän kristinuskon historiallisesti keskeisin ja näkyvin muoto ruumiillistuu roomalaiskatolisessa kirkossa. Spenglerin termein on kuitenkin kyse "faustisesta" kristinuskosta ja siihen sisältyvät muutkin roomalaiskatolisuudesta myöhemmin irtautuneet läntiset tunnustustuskunnat, kuten anglikanismi (episkopalismi), luterilaisuus ja muut reformaation kirkot. Suuretkaan opilliset eroavaisuudet eivät tässä katsannossa paljoa paina, sillä spengleriläisessä merkityksessä kaikki faustisen kristinuskon muodot ovat lähisukulaisia verrattuna vaikkapa ortodoksiseen kristillisyyteen.

Ylipäätään on tärkeätä huomata, että nyt ei siis todellakaan ole kyse teologisista opinkappaleista, sillä lännen katolisuus ja idän ortodoksisuus ovat tässä suhteessa varsin lähellä toisiaan. Sen sijaan kulttuurimorfologisessa mielessä ne eroavat radikaalilla tavalla toisistaan. Käytännössä ero ilmenee erityisesti niissä ulkoisissa muodoissa, jotka sisäisesti yhteiselle uskolle annetaan. Itäinen ja läntinen kristinusko ovat kahden hyvin erilaisen maailmantunteen ilmaisuja. Tämän voi todistaa monin tavoin, mutta erityisen paljon puhuvasti ero ilmenee kirkkoarkkitehtuurissa.

Siellä täällä Euroopassa (epäilemättä muuallakin maailmassa, ei tietääkseni kuitenkaan Suomessa) näkee ortodoksisia emigranttiseurakuntia, jotka olosuhteiden pakosta ovat joutuneet asettumaan taloksi kirkkoon, joka on alunperin kuulunut läntiselle yhteisölle, joko katoliselle tai protestanttiselle. Pariisin latinalaiskortteleissa on hyvin vanha, alunperin Sorbonnen opiskelijoiden kappeliksi rakennettu St. Julian-le-Pauvre -kirkko. Se on pieni myöhäisgoottilainen pyhäkkö, joka nykyään kuuluu jollekin orientaali-ortodoksiselle seurakunnalle. Olen kerran tai pari kuunnellut itäistä liturgiaa tässä kirkossa, ja kokemus on ollut lievästi sanoen hämmentävä; älköön kukaan näille sivuille mahdollisesti eksynyt ortodoksinen lukija loukkaantuko, mutta mieleeni nousee termi travestia, eli naamiaisilveily (ellei peräti transvestismi...). Goottilainen kirkko, pienikin, on kertakaikkiaan rakennettu aivan toisentyyppisiä viettoja varten. Ja gotiikka syntyi oman läntisen korkeakulttuurimme aamunkoitossa aivan uudenlaisen maailmantunteen ulkoiseksi ilmaukseksi.

***

Vanhin kirkkotyyppi on ns. vanharoomalainen basilika. Kupolibasilikaksi kehittyneenä se on kaikkien ortodoksisten kirkkorakennusten perustyyppi yhä edelleen. Myös lännessä basilika hallitsi kirkkoarkkitehtuuria koko ensimmäisen kristillisen vuosituhannen, meillä vallitsevana muotona tosin oli suora, yksilaivainen basilika. Tästä tyypistä alkoi hahmottua ns. romaaninen kirkkoarkkitehtuuri viimeistään 900-luvun puolivälissä. Romaaniseksi sanottu kirkkotyyppi enteili jo gotiikkaa, mutta tekniset valmiudet eivät vielä riittäneet, eikä nuori korkeakulttuurikaan ollut vielä aivan varma itsestään. Mutta 1000-luvulla koko läntistä maailmaa (joka tuolloin oli toki varsin pieni) ravisteli voimakas kiihtymys, mikä oli seurausta heräämisestä täyteen tietoisuuteen omasta erityislaadusta. Spenglerin mukaan faustinen korkeakulttuurimme siis pitkähkön esiajan jälkeen todenteolla syntyi juuri tuolloin. Yleinen kulttuuri- ja aatehistoria,  ottamatta kantaa Spenglerin historianfilosofian yleiseen validiuteen, tukee vahvasti ainakin sitä näkemystä, että 11. kristillinen vuosisata oli Lännessä ennen näkemättömän rajujen muutosten aikaa. Kirkkohistoriassa puolestaan puhutaan "pimeää vuosisataa" (900-luku) seuranneesta "pyhimysten vuosisadasta".

Lännen uusi itsetietoisuus näkyi kaikilla tasoilla. Ei ole sattumaa, että vanhat Bysanttia kohtaan tunnetut kaunanaiheet johtivat täyteen välirikkoon juuri 1000-luvun puolivälissä. Tuo kuuluisa filioque-riita oli lähes varmasti pelkkä tekosyy, todellinen syy oli näiden kahden eri kristinuskon välillä vallinnut syvä vierauden tunne, jota ei enää vaivauduttu peittelemään tai selittelemään parhain päin. Länsi ja "Bysantti" (eli antiikin sivilisaatio pystyyn kuolleessa muodossaan) olivat nyt kaksi eri korkeakulttuuria, ja ne suhteutuivat toisiinsa sen mukaisesti, epäluuloisesti, ymmärtämättömästi, jopa halveksien. Lännessä oli syntynyt "uusi" kristinusko.

Ja "uutuus" on tässä siis ymmärrettävä puhtaasti kulttuurisessa kontekstissa. Dogmaattisesti ja teologisesti oli kyse oli tietenkin vanhasta tutusta kristinuskosta, mutta painotukset ja tulkinnat olivat uusia, vastasyntyneen uuden korkeakulttuurin ainutkertaista maailmantunnetta aiempaa paremmin vastaavia. Tuntemamme katolisuus syntyi olennaisilta osiltaan noin tuhat vuotta sitten länsimaisen korkeakulttuurin mukana. Kun "faustinen" Länsi joskus meitä seuraavien vuosisatojen aikana kuolee, kuolee sen mukana myös "faustinen" kristinusko. Millainen kristinusko syntyy tilalle, sitä on turha tässä vaiheessa kovin yksityiskohtaisesti  spekuloida. Varmaa on vain, että katolisuus ei häviä, sillä se on vanhempi - paljon vanhempi! - kuin länsimainen korkeakulttuuri, ja jää uusissa muodoissa eloon sen jälkeenkin. Yksityiskohtiin menemättä voi kuitenkin varoivaisesti arvioida, että eräs esim. Pietarin viralle saattaa kehittyä tulkinta, joka on mahdollista hyväksyä laajemmin kuin nykymuotoinen, olennaisesti noin tuhat vuotta sitten syntynyt tulkinta paaviudesta; paavius itsessään on toki yhtä vanha kuin kristinusko.

***

Yritän vielä hieman selventää, mitä spengleriläinen käsitys "monista kristinuskoista" omassa tapauksessamme tarkoittaa. Kyse on ennen muuta ilmiöstä, jota voisi kutsua akkulturaatioksi. Vastoin hyvin naivia herätysprotestanttista, sanoisinko ylihengellistä käsitystä kristinusko ei ole (ainakaan kaikilta osin) historiaton tai kulttuurisidonnaisuudesta vapaa ilmiö. Varhaisin kristinusko oli mitä suurimmassa määrin seemiläinen ilmiö, mutta tämä vaihe meni ohi hyvin nopeasti, poikkeuksena muutamat orientaaliset sirpalekirkot, eräänlaiset elävät fossiilit, joiden ulkoinen ilmiasu ja maailmantunne ovat yhä hyvin seemiläisiä mutta jotka siitä huolimatta ovat onnistuneet välttämään sulautumisen lähisukulaiseensa islamiin. Yleisesti ottaen kuitenkin viimeistään 100-luvun alusta kristinuskon valtauoma oli pukeutunut hellenistiseen asuun. Tässä ei tarvitse nähdä latinalaisuutta kulttuurisesti itsenäisenä ilmiönä, vaikka kreikkalaisen idän ja latinaa puhuvan lännen välille kehittyikin varhain teologisia painotuseroja. Idän ortodoksiset kirkot ovat yhä enimmäkseen hellenistisessä vaiheessa (nyt tietyssä siirtymävaiheessa olevasta Venäjän kirkosta puhun tarkemmin edempänä). Myös läntinen kirkko, tarkemmin sanoen Rooman patriarkaatti, edusti koko ensimmäisen vuosituhannen loppuun saakka olennaisilta olennaisilta osiltaan hellenististä kristinuskoa. Ja vuoden 1000 paikkeilla Lännessä murtautui esiin se kristinuskon muoto, jota Spengler kutsuu siis "faustiseksi"?

Tässä murroksessa oli kyse ennen muuta kristinuskon germaanisesta akkulturaatiosta. Käytän kielititeellistä termiä tietoisen epätarkasti, kun en nyt tähän hätään parempaakaan keksi. Jos uuden korkeakulttuurin ja uuden kristinuskon maantieteellinen sydän pitäisi nimetä mahdollisimman tarkasti niin kääntäisin katseeni ennen muuta Burgundiin, nykyisin suurelta osin Ranskaan kuuluvaan maakuntaan, jossa kuitenkin vielä tuolloin vaikutti vahva germaaninen pohjavire. Burgundi oli goottilaisen arkkitehtuurin varhainen sydän, Burgundissa sijaitsivat Clunyn ja Citeaux'n luostarit, jotka kumpikin - tietystä kilpailuasetelmastaan huolimatta - edustivat omalla tavallaan uutta kristinuskon tulkintaa ja säteilivät sitä kaikkialle Lännen nuoreen kulttuuripiiriin. Näiden luostareiden verkostot levittivät uusia liturgisia ja eukaristisia muotoja, ja näiden luostareiden vaikutuspiiristä tulivat myös varhaiset ns. reformipaavit, jotka osaltaan auttoivat kotiuttamaan uusia Alppien pohjoispuolella syntyneitä muotoja itse Roomaan ja Italiaan, jossa antiikin sivilisaation muistot vielä elivät vahvempana kuin muualla Lännessä.

Mutta uuden kristinuskon maailmantunteen syvin ilmenemismuoto oli sittenkin jo useaan kertaan sivuttu goottilainen kirkkoarkkitehtuuri. Millainen tuo tunne lopulta on? Sitä on mahdotonta kuvata tyhjentävästi sanoilla. "Taivaita tavoitteleva" on kliseisyyteen saakka yleinen ilmaus, ja epäilemättä se onnistuukin kuvaamaan hyvin erästä gotiikan tärkeätä erityispiirrettä. Tämä maailmantunne tulee sittenkin selvimmin ilmi goottilaisessa interiöörissä.

Pariisin Sainte-Chappelle (1200-luku)

Goottilainen pyhäkkö on yleisilmeeltään ihmeen ilmava ja miltei aineettoman valoisa. Uudet tekniset innovaatiot tekivät mahdolliseksi rakentaa ennen näkemättömän suuria katedraaleja näennäisen heikoin tukirakentein, mikä puolestaan mahdollisti suurikokoiset ikkunat. Faustinen "alkusymboli" onkin Spenglerin mukaan juuri ääretön, aineeton tila, avaruus. Monilaivainen, lukuisin sivukappelein varustettu goottilainen katedraali muistuttaa usein myös keskieurooppalaista metsää, jossa valo ja hämärä jatkuvasti vaihtelevat mutta jossa aina tuntee olevansa avoimen taivaan alla. Goottilaisen katedraalin avaruudellinen luonne eroaa erityisen silmiinpistävästi kaiken sisäänsä sulkevasta luolamaisesta vaikutelmasta, joka oli selvä vanhassa basilikatyypissä yleensä ja erityisen selvä tasavartisen ristin muotoon rakennetussa kupolibasilikassa, siis ortodoksien suosimassa kirkkotyypissä par excellence. (Sivumennen sanoen ortodoksinen kupolikirkko on - eikä suinkaan sattumalta - myös moskeijan perustyyppi, mutta ei siitä nyt tämän enempää.)

Vaikka gotiikka on Lännen kristinuskon kaikkein alkuperäisin ja omin suuntaus, katolinen kirkko on aina turvautunut myös sitä vanhempiin kirkkotyyppeihin, mm. mainittuun basilikaan. Mutta näille vanhemmillekin arkkitehtuurimuodoille on tavalla tai toisella onnistuttu antamaan avaruudellisuuden vaikutelmaa. Barokin vuosikymmeninä yleistynyt ns. trompe-l'oeil -maalaus loi usein tehokkaan illuusion valosta, avoimesta taivaasta ja levottomasta, alati ylöspäin pyrkivästä "faustisesta" hengestä. Kun vertaa miltei mitä tahansa länsimaista barokkibasilikaa arkkitehtonisilta perusratkaisuiltaan samankaltaiseen Konstantinopolin Hagia Sofian basilikaan, ei voi olla huomaamatta syvää erilaisuutta rakennusten ilmaisemassa hengessä. Gotiikka siis kaiken kaikkiaan ilmaisi Lännen sielua parhaiten, ja juuri tähän varhaisnuoruutensa suureen löytöön lähestyvän vanhuuden jo luissaan tunteva kulttuuripiirimme palasi 1800-luvun uusgotiikassa; mutta siinä, kuten kaikissa ns. kertaustyyleissä, oli jo vähän luovuttamisen ja epäaitouden makua.

***

Länsimainen korkeakulttuuri levisi siis burgundilaisesta kehdostaan ensin hyvin nopeasti kaikkialle läntisimpään Eurooppaan (alueelle, joka kattoi suunnilleen Kaarle Suuren valtakunnan laajimillaan lisättynä  Englannilla). Seuraavina vuosisatoina samainen kulttuuri levisi hieman hitaammin itään ja pohjoiseen kunnes saavutti rajansa suunnilleen nykyisen Valko-Venäjän ja Länsi-Ukrainan seuduilla. Sittemmin Länsi kävi läpi lukuisia niin uskonnollisia kuin yhteiskunnallisia mullistuksia, joihin on tässä turha sen tarkemmin mennä. Vanhetessaan se, kuten kaikki korkeakulttuurit, sekularisoitui, mutta ei suinkaan kadottanut sitä henkeä, jonka se oli omaksunut varhaisnuoruudessaan. Aikaisemmin uskonnossa ilmenevät muodot saivat nyt vain maallisen, ehkä jopa avoimen jumalattoman ilmenemismuodon.

Nyt olemme siis eläneet jo parin vuosisadan ajan sivilisaatiossa, korkeakulttuurin vanhuudessa. Ja aivan näinä "hetkinä" (perspektiivin huomioonottaen näinä vuosikymmeninä, lähimmän seuraavan vuosisadan kuluessa) olemme siirtymässä sivilisaation lopulliseen vaiheeseen, siihen, jota Spengler kutsuu "caesarismiksi", yhtenäisvaltion aikaan. Se jota kiinnostaa tietää, millainen länsimainen caesarismi tulee olemaan, voi saada jonkinlaista osviittaa, muistaen kuitenkin että kahta samanlaista sivilisaatiota ei ole eikä tule, luomalla pikaisen silmäyksen antiikin oikumeneen Rooman keisareiden hallitessa. Vaikka meillä ei välttämättä (eikä edes todennnäköisesti) tule olemaan sanan kirjaimellisessa mielessä caesaria, on varmaa, jos Spenglerin historianfilosofia pitää paikkansa, että koko kultuuripiiri yhdistyy poliittisesti ja että sitä johdetaan tavalla, joka on meidän näkökulmastamme varsin epädemokraattinen, parhaassa tapauksessa kuitenkin jonkinlaisen populistisen, sanoisinko "plebisitäärisen" legitimiteetin vallitessa.

Antiikissa caesarismi lopetti vuosisatoja kestäneen, massiivisten sotien aikakauden ainakin pariksi vuosisadaksi. Saman tekivät Han-dynastian keisarit Kiinassa, missä "taistelevien valtioiden ajasta" tuli muisto vain. Näin on meillekin käymässä; kuinka muuten voisi ollakaan, kun ei enää ole suvereeneja kansallisvaltioita / kuningaskuntia / poliksia käymässä loputtomia, enimmäkseen turhanpäiväisiä sotiaan. Sisäisen rauhan hinta on siis vapauden menetys. On vielä syytä muistaa sekin, että ulkoista rauhaa ei syvimmänkään Pax Romanan aikana juuri nähty; lakkaamatta piti olla milloin milläkin rajaseudulla hätistelemässä loitomalle barbaareja, joita sivilisaation suhteellinen hyvinvointi ja rikkaus vetivät alati puoleensa. Limes, tai sitä tunnetumpi Kiinan Suuri muuri, nousivat kumpikin juuri caesarismin ensivuosina. Myös Lännen sivilisaatiolla on edessään selkeä rajanveto ulospäin ja myös alistuminen siihen, että ainakin ns. matalan intensiteetin sotaa ulospäin on käytävä, käytännössä ehkä lakkaamatta. Luulen, että lähitulevaisuuden tylyt tosiasiat karistavat länsimaalaisissa yhä niin sitkeästi elävät pasifistiset illuusiot ja muunlaisen maailmanhalailun.

EU:n menestystä nimenomaan eurooppalaisen rauhan takaajana ei liene tarpeen todistaa; myöskään sen merkitystä vapauden pyövelinä ei tarvitse erityisemmin alleviivata ainakaan EU-kriitikoille. En suinkaan väitä, että nykymuotoinen EU on Länsimaisen yhtenäisvaltion lopullinen muoto, mutta kaiken todennnäköisyyden mukaan se on sen alkusolu. USA:n rooli yhdentymisessä on vielä täysin avoin, kuten on tietysti moni muukin asia. USA ja Eurooppa ylipäätään ovat länsimaisen sivilisaation kaksi peruspilaria samaan tapaan kuin roomalainen ja kreikkalainen osakulttuuri olivat antiikissa, mutta tästäkään sinänsä hyvin mielenkiintoisesta aiheesta ei nyt ole mahdollisuutta puhua laajemmin. Mitä kaiken kaikkiaan tulee Lännen "caesarilaiseen" yhtenäisvaltioon: we ain't seen nothing yet.

***

Mutta ne "kristinuskon viimeiset päivät"? Kyseessä ovat siis vain faustinen kristinuskomme viimeiset päivät, eivätkä nekään ole käsillä vielä muutamaan vuosisataan. Joka tapauksessa sivilisaatiomme kuolee joskus ja sen tilalle tulee jotakin muuta. Tällä "muulla" on myös oman näköisensä kristinusko, ja - niin oudolta kuin voi kuulostaakin - myös oman näköisensä katolisuus. Minkä näköinen, sitä on turha arvailla.

Mutta akuutimman ongelman muodostaa se, kuinka me "viimeiset" länsimaiset kristityt selviämme sivilisaatiossa, joka on kaikkien samassa kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioiden lailla täysin jumalaton, nihilistinen ja hedonistinen? Ongelma ratkeaa helposti heti saadaan sisäistettyä se tosiasia, että nyt on peruuttamattomasti astuttu jälki-konstantinolaiseen aikaan. Lännen kristillinen yhtenäiskulttuuri on kuollut, ja kristityt ovat de facto -vähemmistöryhmä. Kannattaa muistaa, että kristinusko otti ensi askeleensa myös pitkälle kehittyneessä ja aivan yhtä jumalattomassa ja hedonistisessa sivilisaatiossa kuin omammekin on (tai ainakin hyvin pian tulee olemaan). Varhaiset kristityt olivat roomalaisia, ja aina kun suinkin voivat he olivat vieläpä hyvin lojaaleja sellaisia. Rooman valtakunta, antiikin oikumene (yhteisö), oli heidän kotinsa siinä missä muidenkin roomalaisten; jopa itse Pyhä Paavali ylpeili Rooman kansalaisuudellaan jos kohta ehkä aavistuksen verran opportunistisin motiivein.

Kristityt liikkuivat sulavasti kaikkialla laajan imperiumin alueella ja kaikkialta he löysivät uskonveljiään. Tämä esi-konstantinolainen kirkko, vaikka olikin periaatteessa lainsuojaton, eli enimmän aikaa rauhassa muun yhteiskunnan kanssa, itsestään melua pitämättä. Missään tapauksessa se ei aktiivisesti pyrkinyt dialogiin maailman kanssa. Jos sitä vastaan hyökättiin erityisen räikeästi, se toki vastasi; pakanafilosofi Kelsoksen antikristillinen herjauskirjoitus ja pyhän Origeneen vastaus siihen on eräs tunnettu esimerkki tällaisesta dialogista. Kirkon ovet ulkomaailmaan eivät olleet täysin suljettuja mutta raollaan kylläkin. Aktiivinen evankelioimistyö turuilla ja toreilla oli harvinaisempaa kuin yleisesti uskotaan, mutta jos joku pakana kiinnostui kristinuskosta, hänelle vastatiin: "tule ja katso".

Edellä sanotussa on vain vähän sellaista, mitä ei voisi suoraan soveltaa omaan tilanteeseemme omassa sivilisaatiossamme. Näkyvin ero on tietysti se, että meitä ympäröivät kaikkialla vuosisataiset tai -tuhantiset kristillisen yhtenäiskulttuurin hengelliset muistot ja aineelliset monumentit. Vaalittakoon niitä, mutta katsottakoon sittenkin eteenpäin, ettei käy kuin onnettomalle Lootin vaimolle.        

***

Jutun venymisen uhallakin on vielä sanottava pari sanaa Venäjästä.

Venäjä on Spenglerin mukaan oma korkeakulttuurinsa, joka on noin tuhat vuotta nuorempi kuin meidän Läntinen kulttuurimme. Venäjälle kävi kuten muutamalle muullekin sellaiselle nuorelle korkeakulttuurille, joka on joutunut jonkun itseään paljon vanhemman korkeakulttuurin kanssa liian varhain liian läheiseen kosketukseen, eli se suistui tilaan, jota Spengler kutsuu pseudomorfoosiksi (ks. edellisen pessimismi-postauksen alussa oleva linkki). Venäjä eli vasta omaa esi-aikaansa (vastaa Lännen merovingiaikaa) kun se onnettomuudekseen joutui tsaari Pietarin käsiin. Tsaari länsimaisti Venäjän raa'asti vaikka toki hyvin pintapuolisesti. Koko 1800-luvun venäläinen aate- ja kulttuurihistoriallinen kouristelu on nähtävä tätä taustaa vasten; lainahöyheniin puettu Venäjä yritti tempoilla vapaaksi vihatusta muukalaisesta vaateparresta, mutta sen omat rahkeet eivät vielä riittäneet. Nyt ne saattavat alkaa riittää.

Venäjälle nyt syntymässä olevaa kristinuskoa Spengler kutsuu "johanneslaiseksi" (evankelistan mukaan). Venäläisen ortodoksian pinnan alla on jo pitkään vaikuttanut virtauksia, jotka muun kristillisen maailman, mukaan lukien muun ortodoksisen maailman, näkökulmasta ovat jokseenkin kerettiläisiä. Ne saattavat olla "johanneslaisen" kristinuskon synnytystuskia. "Johanneslaisen" kristinuskon tarkkoja ääriviivoja on toistaiseksi kai mahdotonta vetää eikä tässä olisi siihen tilaa muutenkaan. Mutta lukemalla huolellisesti Dostojevskia saattaa käsittäkseeni päästä vähän jyvälle siitä mitä tuleman pitää. Jännittävintä tilanteessa on se, että Venäjän ortodoksikirkko on - jos Spengler on oikeassa! - nyt samassa pisteessä kuin missä Lännen kirkko oli melko tarkalleen tuhat vuotta sitten, kun "faustinen" kristinusko jätti kotelovaiheen taakseen ja levitti ihanat siipensä kuivumaan nuoren kulttuurin aamunkoitossa. Jos Moskovan patriarkaatin johtama Venäjän kirkko lähiaikoina kääntää selkänsä muulle ortodoksialle yhtä dramaattisesti kuin Lännen kirkko tuhat vuotta sitten teki Bysantin suuntaan, sitä lienee lupa pitää yhtenä todisteena Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä. Jos näin käy, meillä Venäjän naapureilla ei ainakaan tule käymään aika pitkäksi.

Kaikki sanottu siis seisoo tai kaatuu sen mukana, miten hyvin tai huonosti Spengler osui maaliin. Tämä jää nähtäväksi.      







5 kommenttia:

  1. Tiedätkö Franz Werfelin romaanin 'Stern der Ungeborenen' (1945)? Ns. vakavan kirjailijan näky 400000 vuoden päässä olevasta tulevaisuudesta. Tasan kaksi asiaa on meidän maailmasta jäljellä: Kardinaali ja Rabbi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän romaanin, mutta se on toistaiseksi vielä lukematta. Mielenkiintoiselta kyllä vaikuttaa.

      Poista
  2. Tietoisessa inkulturaatiossa olisi ehkä vaaransa ja tietty vetäytyminen irti voisi olla parempi. Malachi Martinin The Jesuits - kirjassa on kuvaus Pedro Arrupen ajoista Japanissa. Atomipommin pudottaminen Hiroshimaan - hän oli lähimpien pelastuneiden joukossa - sai hänet kirjan mukaan vakuuttumaan siitä, että kristillistä inkulturaatiota on alettava harrastamaan ateistisessa lännessä. Kirjan perusteella tulokset olivat huonohkot sekä jesuiitoille, että koko kirkolle.

    VastaaPoista
  3. Heips,

    nyt on aika antaa sinulle tunnustus.

    Saat "Liebster Blog" -palkinnon. Voit imuroida sen suoraan Takkiraudasta.

    Anna lähipäivinä tämä sama tunnustus viidelle blogille, josta erityisesti tykkäät, ja linkkaa heidät omaasi, jos ne eivät ole jo siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän ja kumarran, mutta taidan sittenkin kohteliammin kieltäytyä kunniasta. Tässä hommassa on vähän ketjukirjeen makua, ja sen sortin verkostoitumiseen olen aina suhtautunut epäillen, paranoidi kun olen. Vilpitön kiitos nyt kumminkin.

      Poista