torstai 15. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa III

Perikato?

Oswald Spengler (1880-1936)
Voiko Oswald Spengleriä varsinaisesti pitää pessimistinä? Hän itse saattaisi torjua tällaisen määrittelyn, mutta siitä ei kai päästäne, että Spenglerin magnum opus, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1917-1922) useimmiten mielletään sanomaltaan hyvin pessimistiseksi. Jotenkin tämän tulkinnan voi myös ymmärtää kun muistaa sen suhteettoman edistysoptimismin, joka oli hallinnut maailmansotaa edeltäviä vuosikymmeniä.

Viileästi ajatellen ei ole tarvis nähdä mitään erityisen ankeata Spenglerin pääteeseissä, jotka kuuluvat: että a) historiallisena aikana ihmiskunta on jakautunut pitkälti yhteismitattomiin korkeakulttuureihin, ja että b) nämä kulttuurit syntyvät, varttuvat, rappeutuvat ja lopulta kuolevat, ja että c) länsimaisena kulttuurina tuntemamme elämänmuoto on yksi korkeakulttuuri muiden joukossa, ja että d) sen kohtalo on samanlainen kuin kaikkien muidenkin korkeakulttuurien eli se kuolee joskus. Hiukan saattoi aikalaislukijoita hätkähdyttää se Spenglerin väite, että länsimaiden osalta perikadon aikaa elettiin juuri sillä hetkellä.

Tämän blogitekstin rajoissa ei ole mahdollisuutta antaa kovin tyhjentävää referaattia Spenglerin ajattelusta, joten minun on oletettava se tunnetuksi. Hyvän kriittisen yleiskuvan tai tarvittaessa pienen kertauskurssin löytää vaikkapa <tästä linkistä>. Itse aion tässä keskittyä oman länsimaisen eli faustisen kulttuurimme kohtaloon. Tämän kirjoitussarjan viimeisessä, neljännessä osassa tulen keskittymään erityisesti kristinuskon asemaan Lännen sivilisaation viimeisinä päivinä. Nyt vasta syntymässä olevaa venäläistä korkeakulttuuria on jonkin  verran myös sivuttava. Lisäksin näiden molempien taustana, ikään kuin vertailun vuoksi on kuljetettava kaikkien tuntemaa antiikin korkeakulttuuria. Huomattakoon, että Spenglerin mukaan antiikin kreikkalais-roomalainen korkeakulttuuri on siis täysin oma kokonaisuutensa, eikä oman länsimaisen kulttuurimme ja antiikin välillä suinkaan vallitse niin orgaanista jatkumoa kuin on perinteisesti kuviteltu.

***

Spenglerin historiakäsitys on vahvasti orgaaninen. Korkeakulttuurit, nuo historiallisen ihmisyyden hämmästyttävät ilmenemismuodot, ovat verrattavissa kasveihin. Niillä on itämisaika, nuoruus, vankka täysi-ikäisyys, vanhuus - ja lopulta kuolema. Juuri kasvit ovat tässä eläimistä poiketen sikäli osuva metafora, että ne (varsinkin puut) voivat pysyä sisältä lahonneinakin pystyssä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä sen jälkeen kun kaikki todellinen elämä on niistä paennut. Yllä esitettyyn kasvien elämänkaareen verrattavat korkeakulttuurien ikäkaudet ovat tarkemmin sanoen: 1) esiaika, 2) varhaisaika, 3) myöhäisaika ja 4) sivilisaatio. Tavallisesti kolme ensimmäistä ikäkautta kestää 300-500 vuotta, sivilisaatio taas useimmiten kestää viitisensataa vuotta, mutta toisaalta se saattaa kestää jopa vuosituhansia pystyynkuolleessa muodossaan. Sivilisaatiosta on syytä huomata, että Spenglerillä se sana merkitsee jotain aivan muuta kuin erityisesti anglosaksisvaikutteisessa yleiskielessä, jossa sitä usein käytetään synonyymisesti yleensä korkeakulttuurin kanssa. Spengleriläisessä käsitteistössä "sivilisaatio" on siis nimenomaan korkeakulttuurin vanhuusvaiheen nimi; me täällä faustisessa Lännessä olemme eläneet sivilisaatiovaihetta nyt jo parisataa vuotta.

Spengler siis kutsuu kulttuuriamme "faustiseksi"; jatkossa kutsun sitä vain Länneksi. (Korkeakulttuurien spengleriläisistä nimistä ja varsinkin niiden ns. alkusymboleista ks. ylle linkittämäni sivut; itse en katso tässä voivani niitä sen lähemmin käsitellä.) Lännen korkeakulttuuri alkoi itää noin vuoden 500 J.Kr. paikkeilla ja  sen ydinaluetta oli frankkien kuningaskunta merovingien ja karolingien hallitessa. Kulttuurin haurasta ja vielä monin tavoin barbaarista esiaikaa kesti noin vuoden 1000 paikkeille. Antiikissa tätä jaksoa vastaa puoliksi tarunomainen mykeneläinen kulttuurikausi. Noin vuonna 1000 kaikkialla Lännen piirissä koettiin eräänlainen kollektiivinen kiihtymystila, mikä ilmeni räjähtävänä kulttuurisena luovuutena, kun Länsi heräsi täyteen tietoisuuteen omasta olemassolostaan ja erityislaadustaan; korkeakulttuurin varhaisaika alkoi, ja sitä kesti vuoden 1500 paikkeille. Antiikissa vastaava jakso tunnetaan arkaaisena kulttuurikautena. Osapuilleen vuosien 1500 ja 1800 välillä Länsi koki kulttuurinsa luovimman ja kypsimmän vaiheen eli myöhäisajan, jota antiikissa vastaa klassinen kausi persialaissodista Aleksanteriin. Tämä oli poliittisesti tavattoman melskeistä ja väkivaltaista aikaa, mutta kulttuurisesta näkökulmasta se oli Lännessäkin sanan täydessä merkityksessä klassista. Kulttuuri eli silloin kirkasta keskipäiväänsä. Tätä tosin voi olla vaikea hyväksyä sellaisen, joka on tottunut arvottamaan kulttuuria materiaalisin ja kvantitatiivisin mittarein.

Myöhäisaika vaihtui vanhuudeksi eli sivilisaatioksi meillä Ranskan vallankumouksen ja sitä seuranneen restauraation myötä; antiikissa sivilisaatio alkoi Aleksanteri Suuresta, jatkuen ensin hellenismi-nimisenä kulttuurikautena, jonka jälkeen Rooman keisarikunta sitten otti komennon. Tämä korkeakulttuurin sivilisaatiovaiheen jälkipuolisko, caesarismi, siis koko kulttuuripiirin poliittiseen kontrolliinsa sulkeva yhtenäisvaltio, on jokaisen korkeakulttuurin lopullinen kohtalo. Se on myös meidän kohtalomme, ja me olemme astumaisillamme tähän vaiheseen juuri nyt.

***  

Spengler liittyy saumattomasti yleiseen saksalaiseen ajattelutraditioon erottaessaan käsitteellisesti toisistaan kulttuurin (Bildung) ja sivilisaation. Sivilisaatio on ennen muuta materiaalista vaurautta ja kehittynyttä tekniikkaa. Sivilisaation aikana kukoistavat erityisesti sellaiset hyödylliset alat kuin bisnes ja juristiikka, ja kaikkea muuta hengenelämää enemmän tai vähemmän avoimesti ylenkatsotaan. Sivilisaatio on massojen aikaa, sillä perinteiset säädyt ovat kuihtuneet. Aikaisemmin maisemaa hallinneet pienet kulttuurikaupungit ovat muuttuneet ulkomuseoiksi sikäli kuin eivät ole tyystin kadonneet valtavien maailmankaupunkien tieltä. Sivilisaation varhaisemmassa vaiheessa massojen nousu tuo mukanaan jonkin asteista demokratisoitumista, mutta viimeistään ceasarismin koittaessa demokratiasta tulee pelkkä kulissi.

Spenglerin keskeinen käsite "perikato" on usein ymmärretty väärin, mitä voi pitää merkkinä siitä, että hänen kirjaansa ei ole luettu. Esimerkiksi antiikin korkeakulttuurin perikato ei koittanut kansainvaellusten alkaessa, vaan jo vuosisatoja aikaisemmin kulttuuripiirin siirryttyä sivilisaatiovaiheeseen. Perikato siis merkitsee eräänlaista sisäistä, miltei tiedotonta periksi antamista ja uskon menetystä, mikä ilmenee parhaimmillaankin väsähtäneenä skeptisyytenä ja pahimmillaan nihilisminä.  Myös oma länsimainen korkeakulttuurimme on itse asiassa jo astunut perikadon vaiheeseen, vaikka ei olekaan syytä olettaa sen sortuvan täydellisesti vielä monen vuosisataan.

On syytä korostaa, että myös Rooman valtakunnan tuho 400-luvun lopulla oli puhdas sattuma, ei suinkaan spengleriläisittäin lainomainen prosessi. Eihän Rooma tuolloin sitä paitsi sortunutkaan muualla kuin lännessä. Idässä keisarikunta jatkoi olemassoloaan vielä täyden vuosituhannen. Bysantin valtakunta ei edustanut mitään uutta, omaperäistä kulttuurimuotoa vaan oli antiikin korkeakulttuurin suora jatkumo sellaisessa pystyynkuolleessa historiattomassa muodossa, josta on ylempänä ollut puhetta. Ei ole mitään varsinaista syytä sille, ettei antiikki olisi voinut säilyä vastaavassa muodossa lännessäkin vielä vuosisatoja tai jopa -tuhansia. Hunnien ilmestyminen Euroopan itäiselle taivaanrannalle pani kuitenkin liikkeelle ketjureaktion, joka lisäsi kohtalokkaasti painetta valtakunnan rajoille juuri sellaisella hetkellä kun se oli erityisen haavoittuvaisessa tilassa, ja näin johti sitten läntisen keisarikunnan luhistumiseen. Mailleen menneen korkeakulttuurin jäänteet sinnittelivät siellä täällä, luostareissa, linnoissa ja joissakin harvoissa jäljelle jääneissä, suuresti kutistuneissa kaupungeissa. Mutta todellinen valta oli barbaareilla, ja juuri heidän keskuudessaan alkoi sortuneen antiikin sivilisaation tilalle itää aivan uusi korkeakulttuuri, omamme.

Kaikkien korkeakulttuurien ytimessä on Spenglerin mukaan uskonto. Mutta "uskonto" merkitsee tässä jotain muuta kuin steriiliä, niin sanotusti tuonpuoleista koskeviin väitelauseisiin liittyvää uskomusjärjestelmää. Uskonnossaan ko. korkeakulttuuri ilmaisee koko ainutkertaisen maailmantunteensa. Ja koska jokaisella korkeakulttuurilla siis on todella ehdottoman omintakeinen tapa kokea olemassolo, myös korkeauskontoja on yhtä monta kuin korkeakulttuurejakin. Tämä tarkoittaa sitä, että kristinuskoja on jo tähän saakka ollut useampia kuin yksi, ja että tulevaisuudessa tulemme näkemään niitä vielä lisää. Korostan, että nyt ei siis puhuta esim. nykyään olemassaolevien suurten kristillisten tunnustuskuntien opillisista eroavaisuuksista, vaan - mistä? No, tämän asian selvittäminen vaatii kokonaan oman tekstinsä, ja se tulee olemaan seuraavan postaukseni pääteema.

***

Mitä Spenglerin systeemistä kaiken kaikkiaan pitäisi ajatella? Epäilemättä siinä on hieman turhan paljon  pyrkimystä juuri systeemin rakentamiseen. Tahtoo sanoa, että jos faktat eivät aina istu kovin kauniisti systeemiin niin sen pahempi faktoille. Mutta Spenglerin kokonaiskuvaa on pidettävä ainakin oikeansuuntaisena. Paralleelit erityisesti oman aikamme ja antiikin Rooman tasavallan viimeisten vuosikymmenten välillä ovat liian silmiinpistäviä, että niitä voisi sivuuttaa olankohautuksella. Myös vertailu sellaisiin korkeakulttuureihin, joita minulla ei ole tässä tilaa sen lähemmin käsitellä, kuin Kiinaan näyttäisi monin paikoin antavan tukea Spenglerin näkemykselle.

Voisiko eräänlaisena empiirisenä todistuskappaleena pitää myös aivan silmiemme edessä tapahtuvaa Venäjän uutta nousua jälleen yhden smutnoje vremjan (=sekasorron aika) jäädessä taakse ja valtakunnan saadessa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa? Spenglerin mukaan Venäjä on vuosisatojen ajan elänyt ns. pseudomorfoosissa (ks. yllä oleva linkki), eli itselleen vieraiden läntisten muotojen pakkopaidassa. Mutta nyt se saattaa olla vapautumassa niistä ja löytämässä itseään. Dostojevskin Aljosha Karamazovin messiaaniset aavistukset Venäjän kansan ja sen uskon suurista kohtaloista saattavat olla vihdoin toteutumassa. Tai sitten eivät. Näitäkin pohditaan enemmän ensi kerralla.        

      

5 kommenttia:

  1. Yksi perin yleinen tapa vähätellä Spengleriä on sanoa hänen filosofiaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen desilluusion tuotteeksi. Oikeastihan Spengler kirjoitti "Perikadon" käytännössä kokonaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, vaikka julkaisikin sen vasta 20-luvulla.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiinnolla odotan neljättä osaa. Toivottavasti siinä ei sorruta harhaoppisuuteen ;) Äkkiä ajatellen ajatus useammasta kuin yhdestä kristinuskosta kuulostaa sellaiselta, ellei sitten tarkoiteta juuri kristinuskon suhdetta kulttuuriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Idan ymmärrettävää huolta helpotan ennen aikojani ja paljastan sen verran, että kyse on juurikin kristinuskon uudesta akkulturaatiosta. Se on käynyt vastaavia prosesseja läpi aiemminkin pysyen kuitenkin pelastusopilliselta ytimeltään aina samana, elikkä nou hätä! Selitän tarkemmin sitten.

      Poista
  3. Täytyy myöntää, että Spenglerissä on jotain suggeroivaa. Tietty assosiaation vapaus ja runollisuus luo tunnetta syvemmästä merkityksestä. Tieteenä ja historian tutkimuksena se ei tietysti ole minkään arvoista, vaan pelkkää huuhaata.

    Kokonaisteoria on sen verran epämääräinen ja yleisluontoinen, että historiassa ja todellisuudessa näkee aina jotain sitä muistuttavaa. Teoria ei myöskään anna työkaluja tai hypoteeseja itsensä testaamista tai vahvistamista varten, vaan usein tarjoaa pikemminkin valheellisia keinoja saada teorian vastainen näyttö vaikuttamaan sen mukaiselta. Tässä suhteessa yhtäläisyyksiä löytyy esimerkiksi "väärän tietoisuuden" selitysmalleihin marxilaisessa keskustelussa ja "defensseihin" freudilaisen humpuukin piirissä.

    Se, että Spenglerin perikato *tuntuu* osuvalta, johtuu mielestäni parista samansuuntaisesta harha-askeleesta. Ensinnäkin Spengler tiivistää ja korostaa hyvin tiettyjä puolia 1900-luvun vaihteen (etenkin saksalaisesta) modernisaatiota käsittelevästä sosiologiasta (Weber, Tönnies yms.) ja muusta aikalaisesta modernisaatiokritiikistä. Ilmiöt, jotka näyttävät kulttuurin rappiolta, ovat pikemminkin tiettyjä modernin teollistuvan ja globalisoituvan yhteiskunnan piirteitä (jotka muuten näyttäisivät nyt toistuvan myös aivan toisilla kulttuurialueilla). Antiikin maailmassa on havaittavissa vastaavaa kehitystä kaupungistumisesta ja "imperialismista" johtuen.

    Toinen merkittävä Spengler-suggestion syy lienee taas modernisaatiokritiikin (perikato, sivilisaatiovaihe) kytkemisessä ikiaikaiseen teemaan rappiosta, syntiinlankeemuksesta, viattomuuden menetyksestä. Kyseessä perustuvaa laatua oleva ihmiskulttuurin myteemi (https://en.wikipedia.org/wiki/Mytheme), mistä kumpuava viehätys onnistuu tukemaan jopa Spenglerin pähkähullua syklistä systeemiä.

    Itse kyllä silti arvostan Spengleriä etenkin kiehtovana tieteenhistoriallisena artefaktina. Kirjoituksessa on tietynlaista varhaisen tieteen (tai alkemian) riemua, kun systeemiä sepitettäessä analogioita etsitään estottomasti mm. biologian ja geologian aiemman kehityksen parista.

    VastaaPoista