lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa II

Yli vaikenevain kattoin...

C. S. Lewis siis uskoi omassa nuoruudessaan vakaasti evolutionismiin eli Suureen Myyttiin. Hän tunsi tiettyä vetoa siihen elämänsä loppuun saakka, sillä siinä oli hänen mielestään runollista kauneutta; lopulta sen ainoa vika oli siinä, että se oli totaalisen virheellinen. Myytti kieltämättä on monin paikoin todella kaunis, ei vähiten pessimistisiltä osiltaan. Tämän myytin kauneimmat suomalaiset tulkinnat puolestaan löytynevät V. A. Koskenniemen tuotannosta. Lewisista poiketen Koskenniemi säilytti ainakin jollakin tasolla uskonsa Suureen Myyttiin (joskaan ei ehkä tuolla nimellä) kaiketi koko ikänsä.

*** 

Suomen I tasavallan arkkikonservatiivisen hovirunoilijan tuotannon ylivoimaisesti paras osa onkin juuri henkilökohtainen, pessimistisen maailmantunteen leimaama keskeislyriikka; hänen pömpöösit nationalistiset uhomarssinsa ovat minulle tehokasta unilääkettä.

Kaikesta päätellen Koskenniemen metafyysinen pessimismi, kokemus kosmisesta yksinäisyydestä ja kaiken perimmäisestä turhuudesta, oli täysin aitoa. Lapsuusajan muistelmissaan Onnen antimet (1935) hän kertoo kuinka tuli tästä tunteesta täysin tietoiseksi. Erityisesti talvi-iltojen taivas pohjoissuomalaisen pikkukaupungin yllä välitti nuorelle Veikko Anterolle (tuolloin sukunimeltään vielä Forsnäs) "kosmillisen äärettömyydentunteen". Varhaiskypsä pikkupoika ahmi molemmille kotimaisille kielille käännettyjä kansantajuisia versioita fin de sièclen muodikkaista filosofioista, kuten darwinismista, loogisesta positivismista ja luonnontieteen uusimmista saavutuksista. Nämä maalasivat Veikko Anteron eteen kuvan ihmisen musertavasta pienuudesta ja "kaikkeuden kammottavasta, tyhjästä, ahnaasta suuruudesta." Tätä kuvaa vahvisti siis pojan empiirinen kokemus pohjoisesta yötaivaasta:

Lähinnä kuolemaa, niin, ehkä sen edelläkin, on tähtitaivaan näky järkyttävin tosiasia, jonka eteen ihmislapsi asetetaan. Juuri kun pieni ihminen on koteutunut maiseen ympäristöönsä, puhalletaan hänen rakas maailmansa saippuapallona eetterin siniseen tyhjyyteen! Tähtinen avaruus kuvastui minulle usein kuin kuiluna, joka loppumattomasti nieli elämää. Minulla oli tunne, että kaikki elollinen, kaikki elämä ikään kuin  k a t s o i  tyhjyyteen ja yöhön ja kulki avoimin silmin olemattomuutta kohti.

Tuossa kuvattu maailmantunne on täsmälleen sama, jota mm. C. S. Lewis on kuvannut omasta nuoruudestaan. Mutta tunne ei jättänyt Koskennientä hänen oman todistuksensa mukaan toden teolla koskaan. Epäilemättä hän aikuisena myös tietoisesti ruokki sitä ja imi siitä inspiraatiota lyriikkaansa. Ensimmäistä kokoelmaa Runoja (1906) tämä tunne hallitsi kauttaaltaan, myöhemmin se sai nyansseja ja teki tilaa muillekin inhimillisen kokemisen muodoille, mutta ei siis hävinnyt.

Ensimmäisen kokoelman komein runo Yli vaikenevain kattoin on puhtainta, pessimistisintä Koskennientä:

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu
iäisyyden korkeudesta kuolon yö,
viime kerran kaikki valtasuonet lyö,
täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoomahan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu
eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,
unet kiveen hakatut vain todistaa
kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.      
 
Liittyykö Koskenniemi tietoisesti tässä romanttiseen Ozymandias-traditioon vai onko runo alusta loppuun omaperäinen, sillä ei mielestäni ole suurta merkitystä. Hieno se on joka tapauksessa. Harmi vain että sen edustama maailmankuva on täyttä pötyä. Tai ehkä ei sittenkään aivan täyttä pötyä, sillä metafyysisen pessimismin (eli epätoivon) ohella tuossa on tietty kulttuuripessimistisen lukutavan mahdollisuus, ja kulttuuripessimismiin voi kyllä yhtyä.

***

1920-luvulla eurooppalaisen kulttuuripessimismin suurin nimi oli epäilemättä Oswald Spengler, jota Koskenniemi ihaili ja jolta hän sai vaikutteita. Itse asiassa Koskenniemi isännöi Länsimaiden perikadon kirjoittajaa Turussa vuonna 1924, jossa tämä piti joitakin yleisöluentoja. Minä luin Perikadon Yrjö Massan lyhennettynä suomennoksena ensi kerran joskus 80-luvun alussa ja olin todella vaikuttunut. Sittemmin olen tavaillut teoksen lyhentämättömiä painoksia muilla kielillä, ja edelleen olen ollut vaikuttunut, jos kohta en enää täysin vakuuttunut. Joka tapauksessa tämän kirjoitussarjan seuraavassa ja mahdollisesti viimeisessä osassa olisi tarkoitus pohtia vähän Spengleriä.  


  

7 kommenttia:

  1. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa!

    VastaaPoista
  2. Kukapa voisi tässä vaiheessa olla unohtamatta Koskenniemen elegioja ja runoa Prometheus?

    Täälläpäässä kaikkein vaikuttavin Koskenniemen runo on ollut Massinissan hääyö ja prinsessa Sophonisben (Safinabal) kohtalo.

    "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
    yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot."

    VastaaPoista
  3. "...Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen/ mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,/ hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet/ ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!"

    Koskenniemen eleginen vaihe kuuluu hieman myöhempään ajankohtaan, mutta sama lempeä pessimismi on siinäkin vielä näkyvissä.

    Käytänpä tässä tilaisuutta hyväkseni kehuakseni, että oma Koskenniemen Koottujen runojen kappaleeni on varustettu tekijän omistuskirjoituksella. Se on päivätty 28. VIII. 1946 ja omistuksen kohde on "Helena". Olen melko varma, että kyseessä oli Leena "Helena" Ilmari (os. Kulovaara, myöh. Kangas), tunnettu turkulainen kulttuurivaikuttaja ja muusa, joka 40-luvun lopulla oli Koskenniemen lukupiirin vakiojäsen ja johon V.A.K. ilmeisesti oli rakastunut. Myös Waltari oli häneen lääpällään, ja Neljä päivänlaskua -pienoisromaani on suurelta osin hänen inspiroimansa.

    Leena Kangas kuoli 2008, ja samoihin aikoihin löysin tämän V.A.K.:n Koottujen kappaleen Turun kauppatorin halpiskirjapöydältä. Maksoin siitä huikeat kaksi (2) euroa. Kuolinpesän kirjasto oli ilmeisesti myyty ikään kuin bulkkitavarana sisältöön sen kummemmin tutustumatta, näinhän se useimmiten menee.

    VastaaPoista
  4. Minustakin Koskenniemen varhaistuotanto on rautaa ja juhlaruno-osasto tympäisevää.

    Aatehistoriallisesti VAK on esimerkki ei-kristillisestä reaktionääristä. Mieleen tulee amerikkalaisen gotiikan suurmies H.P. Lovecraft, jolla oli tiukan tieteellis-materialistinen ja ateistinen maailmankuva, mutta joka myös torjui täysin kaikenlaisen liberalismin ja edistysmielisyyden. Sama kosmisen yksinäisyyden kokemus välittyy molempien tuotannosta. Koskenniemessä yötaivas tosin herätti lähinnä melankoliaa ja kohtalontunnetta, Lovecraftissa hämmästystä ja kauhua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ymmärtänyt V.A.K:n sijainnin ideologisella kentällä aivan oikein. Joissakin hänen runoissaan ilmenevä "kristillisyys" on jotenkin päälleliimatun oloista. Mutta ei se mitään, jos ei voi uskoa niin ei voi uskoa. Kristillisen traditionalismin jälkeen koskenniemeläinen kulttuurikonservatismi on toiseksi paras aatesuuntaus, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta.

      Eikös tuo Lovercraft ollut mm. "Ctulhu"-nimisen iljetyksen luoja? Minun makuuni hän kurkottelee vähän turhan syvälle pimeyteen. Not my cup of tea.

      Poista
  5. Lovecraft tosiaan loi Cthulhu-mytologiaksi kutsutun modernin taruston. Mitä pimeyteen kurkottelemiseen tulee, Lovecraft ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut okkultisti tms. hörhö, vaikka jotkut hänen kertomuksensa liian kirjaimellisesti ottaneet fanit ovatkin yrittäneet ottaa niistä aineksia new age -spiritualismiinsa. L:n tieteellisen maailmankuvan takia hänen keksimissään iljetyksissä ei ole mitään varsinaisesti yliluonnollista, vaan kyse on pohjimmiltaan ihmisestä täysin poikkeavasta biologisesta lajista. Hänen kertomuksissaan on melkein aina sama kuvio, eli ihmisen uteliaisuuden aiheuttama tuho ja turmio - tällainen näkemyshän on melkoisen antimoderni eikä varsinkaan sovi tiukimman tieteellisen positivismin pirtaan.

    VastaaPoista
  6. Mitä Lovecraftiin kirjailijana tulee, hän mielestäni häviää esimerkiksi S.Albert Kivisen upealle kunnianosoitukselle ("Keskiyön mato Ikaalisissa"). Kun L. pääsee Chtulhun säteilypiiriin, hän vain toteaa selittämättömän kauhun hiipivän päähenkilöön, ei kykene sitä sen paremmin kuvailemaan. Kivisen tieteellinen parodia kykenee siihen yllättävän hyvin.

    VastaaPoista