lauantai 17. maaliskuuta 2012

Juho Eerola ja järjen kommunikatiivinen aktio

Juuret Frankfurtin koulun neomarxismissa omaava sosiologi Jürgen Habermas teki (ainakin ihmistieteiden kentässä) yhden näyttävimmistä yrityksistä pelastaa se mitä valistuksen rationalismista vielä oli jäljellä niinä vuosina, kun koko länsimainen ajattelutraditio näytti olevan vapaaehtoisesti sulkeutumassa mielisairaalaan nimeltä postmodernismi. Juuri järki olikin Habermasin koko elämäntyön kestävimpiä tutkimuskohteita. Tässä minua nyt kiinnostaa erityisesti Habermasin teoria järjestä ja kommunikaatiosta.

Olen joskus kauan sitten tenttinyt nimenomaan Habermasin ajattelun tästä puolesta, mutta varsinainen asiantuntija en tällä saralla kuitenkaan ole, minkä ystävällisesti pyydän ottamaan huomioon. Habermas näyttää minusta tulevan postmodernisteja vastaan sikäli, että hän ei enää naivimman vastaavuusteorian mukaisesti oleta löytävänsä järjelle niin sanoakseni pysyvää asuinsijaa objektiivisessa ihmisen ulkopuolisessa todellisuudessa tai edes tietoisessa, järjellisessä subjektissa. Sen sijaan Habermas voimakkaasti puolustaa järjellisen ja yhteismitallisen kommunikaation mahdollisuutta - minkä kaikkein villeimmät postmodernistit ja poststrukturalistit nimenomaan kiistivät - järjellisten ihmisten välillä. Habermasilaisittain järki varsinaisesti "asuukin" juuri keskustelun t. tietoisten toimijoiden välisen viestinnän rakenteissa. Amerikkalaisen pragmatismin jälki on tässä melko ilmeinen.

Kun tästä kaikesta pyyhitään pois ohut korkeafilosofinen yläpilvi, käteen näyttäisi jäävän vanha liberaalien suosima ajatus, jonka mukaan järkevien ja hyvää tahtovien ihmisten istuessa saman pöydän ympärille ei ole mitään sellaista asiaa, mistä ei voitaisi päästä sovintoon. Tämän maksiimin taisi joskus vuosikymmeniä sitten jokseenkin tässä muodossa lausua julkikin Sakari Tuomioja, tämän nykyisen Tuomiojan isäpappa. Myös Martti Ahtisaaren hyväntuulista optimismia jokaisesta napinlävestään pursuava olemus tuntuu henkivän luottamusta tämän sortin rationalismiin.

Kaiken kaikkiaan pidän Habermasia kohtalaisen suuressa arvossa; ilman epäilystä pidän häntä huomattavasti suuremmassa arvossa kuin postmodernisteja. Siitä huolimatta on sanottava, että ei tämä kommunikatiivinen järki nyt oikein kävele. Nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa vallitseva poliittisesti korrekti konsensus näyttää hetki hetkeltä etääntyvän kauemmaksi kaikesta siitä, mitä minä ja kanssani ainakin muutamat muut pidämme hyvänä, oikeana ja tavoiteltavana. Maailmankuvien perusteet saattavat todella olla niin etäällä toisistaan, ettei järjelliselle keskustelulle oikein ole enää yhteistä pohjaa. Ergo: Wovon man nicht sprechen kann...

***

Idea tähän tekstiin juolahti mieleeni eilen katsoessani Pressiklubia. Tällä kertaa siellä oli vieraana mm. Anna Kontula, jonka koko habitukseen tämän pahan maailman moninaiset epäoikeudenmukaisuudet näyttävät lyöneen lähtemättömän leimansa. Kontula(kin) edustaa juuri sitä nuorehkoa nykylänsimaista oikeinajattelua, jonka kanssa yhteisymmärrykseen pääsemisen mahdollisuus ylittää kuvittelukykyni. Ja Kontulan surusilmistä assosioitui mieleeni välähdyksenomainen muistikuva noin vuoden takaa.

Elettiin eduskuntavaalien kiihkeintä kampanja-aikaa. Jytkyn suuruudesta ei vielä ollut tietoa, mutta perussuomalaisten äkillinen gallupkannatuksen kasvu oli selviö. Tuo tilanne saattoi tuoda oman pikantin sivumausteensa väittelyyn, jossa olivat vastakkain Anna Kontula (vas.) ja Juho Eerola (PS). Tultiin kysymykseen laittomasta maahanmuutosta. Keskustelun kaikkia yksityiskohtia en enää muista, mutta lähtemättömästi on syöpynyt mieleeni se vaihe, jossa Eerola lopulta kysäisi suoraan: "No pitäisikö mielestäsi Suomeen automaattisesti päästää jokainen, joka tänne vain haluaa tulla?" Kontulan vastaus tuli nopeasti ja kategorisesti: "Kyllä!" Lyhyeksi kiitäväksi hetkeksi Eerolan kasvoille valahti harvinaisen huvittavan näköinen ns. mikroilme; silmänräpäyksen ajan mies oli kerta kaikkiaan puusta pudonneen näköinen. Mutta se meni ohi hyvin nopeasti, ja tolkkunsa takaisin saanut Eerola totesi ykskantaan: "No, olen eri mieltä". Passé. Mitäpä muuta tuollaiseen voi sanoa? Mikä järjellinen keskusteluyhteys voisi tuossa tilanteessa olla mahdollinen?  

Yllä kuvattu sinänsä vähäinen episodi on saanut mielessäni tiettyä symboliarvoa. Ei ole kyse yksinomaan maahanmuuttopolitiikasta eikä mistään muustakaan yksittäisestä kiistakysymyksestä. En myöskään tunne nimenomaan Eerolan ajatusmaailmaa kovin hyvin enkä siis voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että jossakin (ehkä monessakin) muussa kysymyksessä hänen ja Kontulan välille saattaisi syntyä hyvinkin hedelmällinen keskusteluyhteys. Mutta minun subjektiivisesta näkökulmastani kohtauksessa tuli jotenkin käsinkosketeltavan havaittavaksi maailmankatsomusten välinen kuilu.

***

Sananen kristinuskosta nykymaailmassa. Lähden siitä, että klassisen kristinuskon, jota omalta osaltani edustan, asema tulee läntisissä yhteiskunnissa tulevina vuosina heikkenemään entisestään. Joissakin piireissä paljon peräänkuulutettu dialogi sekularisoituneen maailman kanssa on silkkaa ajanhukkaa, sillä sen pelin säännöt on laadittu niin, ettei kristitty voi siinä muuta kuin hävitä. On siis keskityttävä pelastamaan kirkon autonomiasta kaikki, mikä suinkin on pelastettavissa. On keskityttävä puolustamaan kristillisen opin ja moraalin puhtautta yrittämättäkään väitellä niistä vihollistemme kanssa. Apologioiden aika on toistaiseksi ohi. Kaikki tämä saattaa kuulostaa kehotukselta käpertyä siilipuolustukseen. No, siltä sen on tarkoituskin kuulostaa.

(Viimeisen kappaleen teemoista tarkemmin seuraavassa pessimismi-postauksessa)       
                      

6 kommenttia:

  1. Pessimistinä minäkin pelkään kristinuskon aseman tukaloitumista. Mutta pelkään myös siilipuolustusta. Kun opin puhtautta aletaan puolustaa, syntyy äkkiä kilpailu puhdasoppisuudesta, jolloin epäortodoksiasta epäiltyjä aletaan syrjiä, ja nämä vähitellen jättävät joukon. Näin se joukko pienenee pienenemistään, ja sen sisällä taistelut käyvät yhä ankarammiksi. Lopulta ei paikalla ole kuin muutama oikeinajattelun sankari, ja he käyvät sen viimeisen taistelun keskenään, ennen valojen lopullista sammumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan siinä siilipuolustuksessa riskinsä. Mutta minusta ne ovat silti pienemmät kuin suostuminen sellaiseen, johon ainoan mahdollisen vastauksen pitäisi kuulua: non possumus!

      Katso Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtauoman tilaa. Nehän käyvät siellä avointa "dialogia" maailman kanssa mm. siten, että kirkosta eronneille lähetetään kyselykaavakkeita, joissa alamaisimmin tiedustellaan, mitä kirkon pitäisi tehdä tai miten opettaa saadakseen nämä karanneet lampaansa takaisin!

      Kirkon aktiivisen jäsenmäärän pieneneminen kaikissa länsimaissa on joka tapauksessa selviö, ja tätä jäsenkatoa ei maailman mielistelyllä pysäytetä. Mm. paavi Benedictus on kehottanut sopeutumaan tilanteeseen sanoen arkailematta, että uskovien "laatu on tärkeämpi kuin määrä". Ja "laadulla" ei tässä tarkoiteta mitään yliluonnollisia ja virheettömiä uskon atleetteja vaan ainoastaan sitä, että klassinen credo edes yritetään ottaa vakavasti ja vetää siitä myös tietyt yhteiskunnalliset johtopäätökset.

      Poista
  2. Kari ja Michelange, siinä vaiheessa kannattaa käydä ympärileikkauttamassa itsensä.

    Judaismi on selviytynyt viimeiset 3000 vuotta ja tulee selviytymään vielä sen jälkeenkin, kun kristinusko on murskattu.

    VastaaPoista
  3. Juhon tuntien pelästyin otsikkoa ;)

    Aika pitkälle samaa mieltä, mutta toisaalta tässäkin olemme aika riippuvaisia siitä mitä muualla Euroopassa tapahtuu. Suomessa luterilaisen kirkon merkitys on niin suuri, että sen suunta ei ole mitenkään merkityksetön. Olisi ihan hyvä, jos siellä saisi vallan hieman konservatiivisempi meininki varsinkin juuri uskontunnustusten suhteen.

    IM: eiköhän nykyinen judaismi syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kristinuskon kanssa.

    VastaaPoista
  4. "Kun tästä kaikesta pyyhitään pois ohut korkeafilosofinen yläpilvi, käteen näyttäisi jäävän vanha liberaalien suosima ajatus, jonka mukaan järkevien ja hyvää tahtovien ihmisten istuessa saman pöydän ympärille ei ole mitään sellaista asiaa, mistä ei voitaisi päästä sovintoon."

    Tällaista mutkikkaat asiat pähkinänkuoriin tunkevaa populismia pitäisi kaikin voimin pyrkiä välttämään.
    Kirjoitit:

    "Sen sijaan Habermas voimakkaasti puolustaa järjellisen ja yhteismitallisen kommunikaation mahdollisuutta"

    Mahdollisuutta. Tuo sana olisi ehkä kannattanut kursivoida. Jokin asia voi olla mahdollinen, vaikka se olisi epätodennäköinen, jopa viheliäisen epätodennäköinen. Mutta jos jokin on mahdollista, pitäisi ainakin kysyä, miten se voitaisiin toteuttaa mahdollisimman täydellisesti? Nyt, kun puhumme jostain niin äärettömän tärkeästä asiasta kuin yhteisymmärrys, on pöyristyttävää vastuuttomuutta heittää mahdollisuus menemään. Sillä eikö kyseessä ole mahdollisuus (nyt toisessa, ei reaalisessa vaan epistemologisessa mielessä -- Jumalan olemassaoloa voidaan esimerkiksi sanoa mahdolliseksi vain tässä mielessä), jos et pysty todistamaan asiaa mahdottomaksi? Onko ehkä olemassa erittäin perusteltuja syitä uskoa habermasin esittämän asian aitoon reaaliseen mahdollisuuteen?

    Tästä pääsen vastaesimerkkiisi. Kyseessä oli TV-väittely. Keskustelijat törmäsivät perustavaan erimielisyyteen mitä keskeisimmän asian suhteen, josta he tuski osaisivat tarkkaanottaen sanoa, mistä ovat eri mieltä. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin "olla erimieltä".

    Olisi katastrofaalinen virhe määritellä niiden asioiden ala, joista voidaan päästä yhteisymmärrykseen (olettaen, että ihmiset päättelevät loogisesti koherentisti) sen perusteella, mistä voidaan päästä yhteisymmärrykseen A-talk-ohjelmassa, jossa mitää syvällisisä argumentteja ei edes voi ajallisten puitteiden vuoksi esittää.

    Minua kauhistuttaa kulttuuri, jossa lähdetään siitä, että argumentti, jota ei voi esittää nasevasti puolessa minuutissa TV-studiossa on ties mitä intellektuaalista snobismia. Mutta tällaisessa kulttuurissahan sitä eletään.

    Kysymys on: olisivatko Kontula ja Eerola voineet päästä yhteisymmärrykseen, jos heillä olisi vaikka kokonainen päivä aikaa keskustella asiasta kahdenkesken ja apunaan puolueeton taho, joka kiinnittäisi huomiota argumenttien loogiseen koherenssiin. Ja jäädä pohtimaan asiaa ja palata asiaan myöhemmin? MIhin tällainen keskustelu johtaisi? No, sellaista keskusteluahan EI käydä!

    On katastrofaalinen virhe sotkea toisiinsa normatiivinen ja deskriptiivinen ulottuvuus. Normi esittää, miten asiat olisivat, jos normia seurattaisiin; todellisuus taas on juuri niin epätäydellinen ja perisynnin saastuttama kuin on. Juuri tämä sekaannuksen kuitenkin teet -- ja olet sivumennen sanoen samassa veneessä postmodernistien kanssa tässä.

    Se, että sanotaan "arvomme ovat erilaiset" taas ei merkitse absoluuttisesti mitään, ennen kuin ollaan määriteltty, mitä "arvolla" tarkoitetaan ja mitkä tarkalleen ottaen ovat ne arvot, joista eri mieltä ollaan. Halla-aho ei -- toisin kuin vaikkapa Timo Hännikäinen (jonka blogista löysin linkin tänne) esittää väittää -- esitä mitään älykästä vedotessaan "arvoihin". Hän vain rationalisoi uskon; hän olisi rehellisempi, jos sanoisi, että kyse on sokeasta uskosta. Usko arvoihin pitäisi kuitenkin aina voida kyseenalaistaa syvällisempiä arvoja vasten, jos ne ovat niiden kanssa ristiriidassa; näin vain perimmäiset arvot voivat olla puhtaan uskon varassa. Raamattu määrittää perimmäiset arvot yksinkertaisella tavalla:
    rakasta Jumalaa kaikesta sydämmestäsi ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.
    On farisealaisuutta olettaa mikään ei-fundamentaali arvo absoluuttina, muuna kuin välineellisenä suhteessa funddamentaaleihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Se, että sanotaan 'arvomme ovat erilaiset' taas ei merkitse absoluuttisesti mitään, ennen kuin [on] määritely, mitä 'arvolla' tarkoitetaan ja mitkä tarkalleen ottaen ovat ne arvot, joista eri mieltä ollaan."

      Niinpä niin. Minun arvojeni perusta on määritelty jo iät ja ajat sitten. En aio ryhtyä keskustelemaan niistä minkään "pienimmän yhteisen nimittäjän" ehdoilla. Ylipäätään arvot joista "keskustellaan" eivät ole mitään arvoja.

      Yhteisymmärrys toisinajattelevan kanssa ei voi olla mikään päämäärä sinänsä. Kirjoitukseni leipätekstin ydin on suunnattu niitä oman kirkkoni liberaaleja vastaan, jotka jostain kumman syystä ovat saaneet päähänsä, että katolinen kristinusko on hinnalla millä hyvänsä kyettävä saattamaan sopusointuun nykymaailman kanssa.

      Tämän vastauksen kirjoitin kunnioituksesta nikki M.T.:tä kohtaan, joka oli nähnyt vaivaa kirjoittaakseen noinkin pitkän kommentin. Tämän jälkeen en kuitenkaan aio palata vääntämään tästä asiasta tämän enempää.

      Rauhaa.

      Poista