perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa IV

Kristinuskon viimeiset päivät? - Spenglerin "faustinen" kristinusko

Länsimaisen korkeakulttuurimme historia on mitä suurimmassa määrin länsimaisen kristinuskon historiaa. Tämän kristinuskon historiallisesti keskeisin ja näkyvin muoto ruumiillistuu roomalaiskatolisessa kirkossa. Spenglerin termein on kuitenkin kyse "faustisesta" kristinuskosta ja siihen sisältyvät muutkin roomalaiskatolisuudesta myöhemmin irtautuneet läntiset tunnustustuskunnat, kuten anglikanismi (episkopalismi), luterilaisuus ja muut reformaation kirkot. Suuretkaan opilliset eroavaisuudet eivät tässä katsannossa paljoa paina, sillä spengleriläisessä merkityksessä kaikki faustisen kristinuskon muodot ovat lähisukulaisia verrattuna vaikkapa ortodoksiseen kristillisyyteen.

Ylipäätään on tärkeätä huomata, että nyt ei siis todellakaan ole kyse teologisista opinkappaleista, sillä lännen katolisuus ja idän ortodoksisuus ovat tässä suhteessa varsin lähellä toisiaan. Sen sijaan kulttuurimorfologisessa mielessä ne eroavat radikaalilla tavalla toisistaan. Käytännössä ero ilmenee erityisesti niissä ulkoisissa muodoissa, jotka sisäisesti yhteiselle uskolle annetaan. Itäinen ja läntinen kristinusko ovat kahden hyvin erilaisen maailmantunteen ilmaisuja. Tämän voi todistaa monin tavoin, mutta erityisen paljon puhuvasti ero ilmenee kirkkoarkkitehtuurissa.

Siellä täällä Euroopassa (epäilemättä muuallakin maailmassa, ei tietääkseni kuitenkaan Suomessa) näkee ortodoksisia emigranttiseurakuntia, jotka olosuhteiden pakosta ovat joutuneet asettumaan taloksi kirkkoon, joka on alunperin kuulunut läntiselle yhteisölle, joko katoliselle tai protestanttiselle. Pariisin latinalaiskortteleissa on hyvin vanha, alunperin Sorbonnen opiskelijoiden kappeliksi rakennettu St. Julian-le-Pauvre -kirkko. Se on pieni myöhäisgoottilainen pyhäkkö, joka nykyään kuuluu jollekin orientaali-ortodoksiselle seurakunnalle. Olen kerran tai pari kuunnellut itäistä liturgiaa tässä kirkossa, ja kokemus on ollut lievästi sanoen hämmentävä; älköön kukaan näille sivuille mahdollisesti eksynyt ortodoksinen lukija loukkaantuko, mutta mieleeni nousee termi travestia, eli naamiaisilveily (ellei peräti transvestismi...). Goottilainen kirkko, pienikin, on kertakaikkiaan rakennettu aivan toisentyyppisiä viettoja varten. Ja gotiikka syntyi oman läntisen korkeakulttuurimme aamunkoitossa aivan uudenlaisen maailmantunteen ulkoiseksi ilmaukseksi.

***

Vanhin kirkkotyyppi on ns. vanharoomalainen basilika. Kupolibasilikaksi kehittyneenä se on kaikkien ortodoksisten kirkkorakennusten perustyyppi yhä edelleen. Myös lännessä basilika hallitsi kirkkoarkkitehtuuria koko ensimmäisen kristillisen vuosituhannen, meillä vallitsevana muotona tosin oli suora, yksilaivainen basilika. Tästä tyypistä alkoi hahmottua ns. romaaninen kirkkoarkkitehtuuri viimeistään 900-luvun puolivälissä. Romaaniseksi sanottu kirkkotyyppi enteili jo gotiikkaa, mutta tekniset valmiudet eivät vielä riittäneet, eikä nuori korkeakulttuurikaan ollut vielä aivan varma itsestään. Mutta 1000-luvulla koko läntistä maailmaa (joka tuolloin oli toki varsin pieni) ravisteli voimakas kiihtymys, mikä oli seurausta heräämisestä täyteen tietoisuuteen omasta erityislaadusta. Spenglerin mukaan faustinen korkeakulttuurimme siis pitkähkön esiajan jälkeen todenteolla syntyi juuri tuolloin. Yleinen kulttuuri- ja aatehistoria,  ottamatta kantaa Spenglerin historianfilosofian yleiseen validiuteen, tukee vahvasti ainakin sitä näkemystä, että 11. kristillinen vuosisata oli Lännessä ennen näkemättömän rajujen muutosten aikaa. Kirkkohistoriassa puolestaan puhutaan "pimeää vuosisataa" (900-luku) seuranneesta "pyhimysten vuosisadasta".

Lännen uusi itsetietoisuus näkyi kaikilla tasoilla. Ei ole sattumaa, että vanhat Bysanttia kohtaan tunnetut kaunanaiheet johtivat täyteen välirikkoon juuri 1000-luvun puolivälissä. Tuo kuuluisa filioque-riita oli lähes varmasti pelkkä tekosyy, todellinen syy oli näiden kahden eri kristinuskon välillä vallinnut syvä vierauden tunne, jota ei enää vaivauduttu peittelemään tai selittelemään parhain päin. Länsi ja "Bysantti" (eli antiikin sivilisaatio pystyyn kuolleessa muodossaan) olivat nyt kaksi eri korkeakulttuuria, ja ne suhteutuivat toisiinsa sen mukaisesti, epäluuloisesti, ymmärtämättömästi, jopa halveksien. Lännessä oli syntynyt "uusi" kristinusko.

Ja "uutuus" on tässä siis ymmärrettävä puhtaasti kulttuurisessa kontekstissa. Dogmaattisesti ja teologisesti oli kyse oli tietenkin vanhasta tutusta kristinuskosta, mutta painotukset ja tulkinnat olivat uusia, vastasyntyneen uuden korkeakulttuurin ainutkertaista maailmantunnetta aiempaa paremmin vastaavia. Tuntemamme katolisuus syntyi olennaisilta osiltaan noin tuhat vuotta sitten länsimaisen korkeakulttuurin mukana. Kun "faustinen" Länsi joskus meitä seuraavien vuosisatojen aikana kuolee, kuolee sen mukana myös "faustinen" kristinusko. Millainen kristinusko syntyy tilalle, sitä on turha tässä vaiheessa kovin yksityiskohtaisesti  spekuloida. Varmaa on vain, että katolisuus ei häviä, sillä se on vanhempi - paljon vanhempi! - kuin länsimainen korkeakulttuuri, ja jää uusissa muodoissa eloon sen jälkeenkin. Yksityiskohtiin menemättä voi kuitenkin varoivaisesti arvioida, että eräs esim. Pietarin viralle saattaa kehittyä tulkinta, joka on mahdollista hyväksyä laajemmin kuin nykymuotoinen, olennaisesti noin tuhat vuotta sitten syntynyt tulkinta paaviudesta; paavius itsessään on toki yhtä vanha kuin kristinusko.

***

Yritän vielä hieman selventää, mitä spengleriläinen käsitys "monista kristinuskoista" omassa tapauksessamme tarkoittaa. Kyse on ennen muuta ilmiöstä, jota voisi kutsua akkulturaatioksi. Vastoin hyvin naivia herätysprotestanttista, sanoisinko ylihengellistä käsitystä kristinusko ei ole (ainakaan kaikilta osin) historiaton tai kulttuurisidonnaisuudesta vapaa ilmiö. Varhaisin kristinusko oli mitä suurimmassa määrin seemiläinen ilmiö, mutta tämä vaihe meni ohi hyvin nopeasti, poikkeuksena muutamat orientaaliset sirpalekirkot, eräänlaiset elävät fossiilit, joiden ulkoinen ilmiasu ja maailmantunne ovat yhä hyvin seemiläisiä mutta jotka siitä huolimatta ovat onnistuneet välttämään sulautumisen lähisukulaiseensa islamiin. Yleisesti ottaen kuitenkin viimeistään 100-luvun alusta kristinuskon valtauoma oli pukeutunut hellenistiseen asuun. Tässä ei tarvitse nähdä latinalaisuutta kulttuurisesti itsenäisenä ilmiönä, vaikka kreikkalaisen idän ja latinaa puhuvan lännen välille kehittyikin varhain teologisia painotuseroja. Idän ortodoksiset kirkot ovat yhä enimmäkseen hellenistisessä vaiheessa (nyt tietyssä siirtymävaiheessa olevasta Venäjän kirkosta puhun tarkemmin edempänä). Myös läntinen kirkko, tarkemmin sanoen Rooman patriarkaatti, edusti koko ensimmäisen vuosituhannen loppuun saakka olennaisilta olennaisilta osiltaan hellenististä kristinuskoa. Ja vuoden 1000 paikkeilla Lännessä murtautui esiin se kristinuskon muoto, jota Spengler kutsuu siis "faustiseksi"?

Tässä murroksessa oli kyse ennen muuta kristinuskon germaanisesta akkulturaatiosta. Käytän kielititeellistä termiä tietoisen epätarkasti, kun en nyt tähän hätään parempaakaan keksi. Jos uuden korkeakulttuurin ja uuden kristinuskon maantieteellinen sydän pitäisi nimetä mahdollisimman tarkasti niin kääntäisin katseeni ennen muuta Burgundiin, nykyisin suurelta osin Ranskaan kuuluvaan maakuntaan, jossa kuitenkin vielä tuolloin vaikutti vahva germaaninen pohjavire. Burgundi oli goottilaisen arkkitehtuurin varhainen sydän, Burgundissa sijaitsivat Clunyn ja Citeaux'n luostarit, jotka kumpikin - tietystä kilpailuasetelmastaan huolimatta - edustivat omalla tavallaan uutta kristinuskon tulkintaa ja säteilivät sitä kaikkialle Lännen nuoreen kulttuuripiiriin. Näiden luostareiden verkostot levittivät uusia liturgisia ja eukaristisia muotoja, ja näiden luostareiden vaikutuspiiristä tulivat myös varhaiset ns. reformipaavit, jotka osaltaan auttoivat kotiuttamaan uusia Alppien pohjoispuolella syntyneitä muotoja itse Roomaan ja Italiaan, jossa antiikin sivilisaation muistot vielä elivät vahvempana kuin muualla Lännessä.

Mutta uuden kristinuskon maailmantunteen syvin ilmenemismuoto oli sittenkin jo useaan kertaan sivuttu goottilainen kirkkoarkkitehtuuri. Millainen tuo tunne lopulta on? Sitä on mahdotonta kuvata tyhjentävästi sanoilla. "Taivaita tavoitteleva" on kliseisyyteen saakka yleinen ilmaus, ja epäilemättä se onnistuukin kuvaamaan hyvin erästä gotiikan tärkeätä erityispiirrettä. Tämä maailmantunne tulee sittenkin selvimmin ilmi goottilaisessa interiöörissä.

Pariisin Sainte-Chappelle (1200-luku)

Goottilainen pyhäkkö on yleisilmeeltään ihmeen ilmava ja miltei aineettoman valoisa. Uudet tekniset innovaatiot tekivät mahdolliseksi rakentaa ennen näkemättömän suuria katedraaleja näennäisen heikoin tukirakentein, mikä puolestaan mahdollisti suurikokoiset ikkunat. Faustinen "alkusymboli" onkin Spenglerin mukaan juuri ääretön, aineeton tila, avaruus. Monilaivainen, lukuisin sivukappelein varustettu goottilainen katedraali muistuttaa usein myös keskieurooppalaista metsää, jossa valo ja hämärä jatkuvasti vaihtelevat mutta jossa aina tuntee olevansa avoimen taivaan alla. Goottilaisen katedraalin avaruudellinen luonne eroaa erityisen silmiinpistävästi kaiken sisäänsä sulkevasta luolamaisesta vaikutelmasta, joka oli selvä vanhassa basilikatyypissä yleensä ja erityisen selvä tasavartisen ristin muotoon rakennetussa kupolibasilikassa, siis ortodoksien suosimassa kirkkotyypissä par excellence. (Sivumennen sanoen ortodoksinen kupolikirkko on - eikä suinkaan sattumalta - myös moskeijan perustyyppi, mutta ei siitä nyt tämän enempää.)

Vaikka gotiikka on Lännen kristinuskon kaikkein alkuperäisin ja omin suuntaus, katolinen kirkko on aina turvautunut myös sitä vanhempiin kirkkotyyppeihin, mm. mainittuun basilikaan. Mutta näille vanhemmillekin arkkitehtuurimuodoille on tavalla tai toisella onnistuttu antamaan avaruudellisuuden vaikutelmaa. Barokin vuosikymmeninä yleistynyt ns. trompe-l'oeil -maalaus loi usein tehokkaan illuusion valosta, avoimesta taivaasta ja levottomasta, alati ylöspäin pyrkivästä "faustisesta" hengestä. Kun vertaa miltei mitä tahansa länsimaista barokkibasilikaa arkkitehtonisilta perusratkaisuiltaan samankaltaiseen Konstantinopolin Hagia Sofian basilikaan, ei voi olla huomaamatta syvää erilaisuutta rakennusten ilmaisemassa hengessä. Gotiikka siis kaiken kaikkiaan ilmaisi Lännen sielua parhaiten, ja juuri tähän varhaisnuoruutensa suureen löytöön lähestyvän vanhuuden jo luissaan tunteva kulttuuripiirimme palasi 1800-luvun uusgotiikassa; mutta siinä, kuten kaikissa ns. kertaustyyleissä, oli jo vähän luovuttamisen ja epäaitouden makua.

***

Länsimainen korkeakulttuuri levisi siis burgundilaisesta kehdostaan ensin hyvin nopeasti kaikkialle läntisimpään Eurooppaan (alueelle, joka kattoi suunnilleen Kaarle Suuren valtakunnan laajimillaan lisättynä  Englannilla). Seuraavina vuosisatoina samainen kulttuuri levisi hieman hitaammin itään ja pohjoiseen kunnes saavutti rajansa suunnilleen nykyisen Valko-Venäjän ja Länsi-Ukrainan seuduilla. Sittemmin Länsi kävi läpi lukuisia niin uskonnollisia kuin yhteiskunnallisia mullistuksia, joihin on tässä turha sen tarkemmin mennä. Vanhetessaan se, kuten kaikki korkeakulttuurit, sekularisoitui, mutta ei suinkaan kadottanut sitä henkeä, jonka se oli omaksunut varhaisnuoruudessaan. Aikaisemmin uskonnossa ilmenevät muodot saivat nyt vain maallisen, ehkä jopa avoimen jumalattoman ilmenemismuodon.

Nyt olemme siis eläneet jo parin vuosisadan ajan sivilisaatiossa, korkeakulttuurin vanhuudessa. Ja aivan näinä "hetkinä" (perspektiivin huomioonottaen näinä vuosikymmeninä, lähimmän seuraavan vuosisadan kuluessa) olemme siirtymässä sivilisaation lopulliseen vaiheeseen, siihen, jota Spengler kutsuu "caesarismiksi", yhtenäisvaltion aikaan. Se jota kiinnostaa tietää, millainen länsimainen caesarismi tulee olemaan, voi saada jonkinlaista osviittaa, muistaen kuitenkin että kahta samanlaista sivilisaatiota ei ole eikä tule, luomalla pikaisen silmäyksen antiikin oikumeneen Rooman keisareiden hallitessa. Vaikka meillä ei välttämättä (eikä edes todennnäköisesti) tule olemaan sanan kirjaimellisessa mielessä caesaria, on varmaa, jos Spenglerin historianfilosofia pitää paikkansa, että koko kultuuripiiri yhdistyy poliittisesti ja että sitä johdetaan tavalla, joka on meidän näkökulmastamme varsin epädemokraattinen, parhaassa tapauksessa kuitenkin jonkinlaisen populistisen, sanoisinko "plebisitäärisen" legitimiteetin vallitessa.

Antiikissa caesarismi lopetti vuosisatoja kestäneen, massiivisten sotien aikakauden ainakin pariksi vuosisadaksi. Saman tekivät Han-dynastian keisarit Kiinassa, missä "taistelevien valtioiden ajasta" tuli muisto vain. Näin on meillekin käymässä; kuinka muuten voisi ollakaan, kun ei enää ole suvereeneja kansallisvaltioita / kuningaskuntia / poliksia käymässä loputtomia, enimmäkseen turhanpäiväisiä sotiaan. Sisäisen rauhan hinta on siis vapauden menetys. On vielä syytä muistaa sekin, että ulkoista rauhaa ei syvimmänkään Pax Romanan aikana juuri nähty; lakkaamatta piti olla milloin milläkin rajaseudulla hätistelemässä loitomalle barbaareja, joita sivilisaation suhteellinen hyvinvointi ja rikkaus vetivät alati puoleensa. Limes, tai sitä tunnetumpi Kiinan Suuri muuri, nousivat kumpikin juuri caesarismin ensivuosina. Myös Lännen sivilisaatiolla on edessään selkeä rajanveto ulospäin ja myös alistuminen siihen, että ainakin ns. matalan intensiteetin sotaa ulospäin on käytävä, käytännössä ehkä lakkaamatta. Luulen, että lähitulevaisuuden tylyt tosiasiat karistavat länsimaalaisissa yhä niin sitkeästi elävät pasifistiset illuusiot ja muunlaisen maailmanhalailun.

EU:n menestystä nimenomaan eurooppalaisen rauhan takaajana ei liene tarpeen todistaa; myöskään sen merkitystä vapauden pyövelinä ei tarvitse erityisemmin alleviivata ainakaan EU-kriitikoille. En suinkaan väitä, että nykymuotoinen EU on Länsimaisen yhtenäisvaltion lopullinen muoto, mutta kaiken todennnäköisyyden mukaan se on sen alkusolu. USA:n rooli yhdentymisessä on vielä täysin avoin, kuten on tietysti moni muukin asia. USA ja Eurooppa ylipäätään ovat länsimaisen sivilisaation kaksi peruspilaria samaan tapaan kuin roomalainen ja kreikkalainen osakulttuuri olivat antiikissa, mutta tästäkään sinänsä hyvin mielenkiintoisesta aiheesta ei nyt ole mahdollisuutta puhua laajemmin. Mitä kaiken kaikkiaan tulee Lännen "caesarilaiseen" yhtenäisvaltioon: we ain't seen nothing yet.

***

Mutta ne "kristinuskon viimeiset päivät"? Kyseessä ovat siis vain faustinen kristinuskomme viimeiset päivät, eivätkä nekään ole käsillä vielä muutamaan vuosisataan. Joka tapauksessa sivilisaatiomme kuolee joskus ja sen tilalle tulee jotakin muuta. Tällä "muulla" on myös oman näköisensä kristinusko, ja - niin oudolta kuin voi kuulostaakin - myös oman näköisensä katolisuus. Minkä näköinen, sitä on turha arvailla.

Mutta akuutimman ongelman muodostaa se, kuinka me "viimeiset" länsimaiset kristityt selviämme sivilisaatiossa, joka on kaikkien samassa kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioiden lailla täysin jumalaton, nihilistinen ja hedonistinen? Ongelma ratkeaa helposti heti saadaan sisäistettyä se tosiasia, että nyt on peruuttamattomasti astuttu jälki-konstantinolaiseen aikaan. Lännen kristillinen yhtenäiskulttuuri on kuollut, ja kristityt ovat de facto -vähemmistöryhmä. Kannattaa muistaa, että kristinusko otti ensi askeleensa myös pitkälle kehittyneessä ja aivan yhtä jumalattomassa ja hedonistisessa sivilisaatiossa kuin omammekin on (tai ainakin hyvin pian tulee olemaan). Varhaiset kristityt olivat roomalaisia, ja aina kun suinkin voivat he olivat vieläpä hyvin lojaaleja sellaisia. Rooman valtakunta, antiikin oikumene (yhteisö), oli heidän kotinsa siinä missä muidenkin roomalaisten; jopa itse Pyhä Paavali ylpeili Rooman kansalaisuudellaan jos kohta ehkä aavistuksen verran opportunistisin motiivein.

Kristityt liikkuivat sulavasti kaikkialla laajan imperiumin alueella ja kaikkialta he löysivät uskonveljiään. Tämä esi-konstantinolainen kirkko, vaikka olikin periaatteessa lainsuojaton, eli enimmän aikaa rauhassa muun yhteiskunnan kanssa, itsestään melua pitämättä. Missään tapauksessa se ei aktiivisesti pyrkinyt dialogiin maailman kanssa. Jos sitä vastaan hyökättiin erityisen räikeästi, se toki vastasi; pakanafilosofi Kelsoksen antikristillinen herjauskirjoitus ja pyhän Origeneen vastaus siihen on eräs tunnettu esimerkki tällaisesta dialogista. Kirkon ovet ulkomaailmaan eivät olleet täysin suljettuja mutta raollaan kylläkin. Aktiivinen evankelioimistyö turuilla ja toreilla oli harvinaisempaa kuin yleisesti uskotaan, mutta jos joku pakana kiinnostui kristinuskosta, hänelle vastatiin: "tule ja katso".

Edellä sanotussa on vain vähän sellaista, mitä ei voisi suoraan soveltaa omaan tilanteeseemme omassa sivilisaatiossamme. Näkyvin ero on tietysti se, että meitä ympäröivät kaikkialla vuosisataiset tai -tuhantiset kristillisen yhtenäiskulttuurin hengelliset muistot ja aineelliset monumentit. Vaalittakoon niitä, mutta katsottakoon sittenkin eteenpäin, ettei käy kuin onnettomalle Lootin vaimolle.        

***

Jutun venymisen uhallakin on vielä sanottava pari sanaa Venäjästä.

Venäjä on Spenglerin mukaan oma korkeakulttuurinsa, joka on noin tuhat vuotta nuorempi kuin meidän Läntinen kulttuurimme. Venäjälle kävi kuten muutamalle muullekin sellaiselle nuorelle korkeakulttuurille, joka on joutunut jonkun itseään paljon vanhemman korkeakulttuurin kanssa liian varhain liian läheiseen kosketukseen, eli se suistui tilaan, jota Spengler kutsuu pseudomorfoosiksi (ks. edellisen pessimismi-postauksen alussa oleva linkki). Venäjä eli vasta omaa esi-aikaansa (vastaa Lännen merovingiaikaa) kun se onnettomuudekseen joutui tsaari Pietarin käsiin. Tsaari länsimaisti Venäjän raa'asti vaikka toki hyvin pintapuolisesti. Koko 1800-luvun venäläinen aate- ja kulttuurihistoriallinen kouristelu on nähtävä tätä taustaa vasten; lainahöyheniin puettu Venäjä yritti tempoilla vapaaksi vihatusta muukalaisesta vaateparresta, mutta sen omat rahkeet eivät vielä riittäneet. Nyt ne saattavat alkaa riittää.

Venäjälle nyt syntymässä olevaa kristinuskoa Spengler kutsuu "johanneslaiseksi" (evankelistan mukaan). Venäläisen ortodoksian pinnan alla on jo pitkään vaikuttanut virtauksia, jotka muun kristillisen maailman, mukaan lukien muun ortodoksisen maailman, näkökulmasta ovat jokseenkin kerettiläisiä. Ne saattavat olla "johanneslaisen" kristinuskon synnytystuskia. "Johanneslaisen" kristinuskon tarkkoja ääriviivoja on toistaiseksi kai mahdotonta vetää eikä tässä olisi siihen tilaa muutenkaan. Mutta lukemalla huolellisesti Dostojevskia saattaa käsittäkseeni päästä vähän jyvälle siitä mitä tuleman pitää. Jännittävintä tilanteessa on se, että Venäjän ortodoksikirkko on - jos Spengler on oikeassa! - nyt samassa pisteessä kuin missä Lännen kirkko oli melko tarkalleen tuhat vuotta sitten, kun "faustinen" kristinusko jätti kotelovaiheen taakseen ja levitti ihanat siipensä kuivumaan nuoren kulttuurin aamunkoitossa. Jos Moskovan patriarkaatin johtama Venäjän kirkko lähiaikoina kääntää selkänsä muulle ortodoksialle yhtä dramaattisesti kuin Lännen kirkko tuhat vuotta sitten teki Bysantin suuntaan, sitä lienee lupa pitää yhtenä todisteena Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä. Jos näin käy, meillä Venäjän naapureilla ei ainakaan tule käymään aika pitkäksi.

Kaikki sanottu siis seisoo tai kaatuu sen mukana, miten hyvin tai huonosti Spengler osui maaliin. Tämä jää nähtäväksi.      







lauantai 17. maaliskuuta 2012

Juho Eerola ja järjen kommunikatiivinen aktio

Juuret Frankfurtin koulun neomarxismissa omaava sosiologi Jürgen Habermas teki (ainakin ihmistieteiden kentässä) yhden näyttävimmistä yrityksistä pelastaa se mitä valistuksen rationalismista vielä oli jäljellä niinä vuosina, kun koko länsimainen ajattelutraditio näytti olevan vapaaehtoisesti sulkeutumassa mielisairaalaan nimeltä postmodernismi. Juuri järki olikin Habermasin koko elämäntyön kestävimpiä tutkimuskohteita. Tässä minua nyt kiinnostaa erityisesti Habermasin teoria järjestä ja kommunikaatiosta.

Olen joskus kauan sitten tenttinyt nimenomaan Habermasin ajattelun tästä puolesta, mutta varsinainen asiantuntija en tällä saralla kuitenkaan ole, minkä ystävällisesti pyydän ottamaan huomioon. Habermas näyttää minusta tulevan postmodernisteja vastaan sikäli, että hän ei enää naivimman vastaavuusteorian mukaisesti oleta löytävänsä järjelle niin sanoakseni pysyvää asuinsijaa objektiivisessa ihmisen ulkopuolisessa todellisuudessa tai edes tietoisessa, järjellisessä subjektissa. Sen sijaan Habermas voimakkaasti puolustaa järjellisen ja yhteismitallisen kommunikaation mahdollisuutta - minkä kaikkein villeimmät postmodernistit ja poststrukturalistit nimenomaan kiistivät - järjellisten ihmisten välillä. Habermasilaisittain järki varsinaisesti "asuukin" juuri keskustelun t. tietoisten toimijoiden välisen viestinnän rakenteissa. Amerikkalaisen pragmatismin jälki on tässä melko ilmeinen.

Kun tästä kaikesta pyyhitään pois ohut korkeafilosofinen yläpilvi, käteen näyttäisi jäävän vanha liberaalien suosima ajatus, jonka mukaan järkevien ja hyvää tahtovien ihmisten istuessa saman pöydän ympärille ei ole mitään sellaista asiaa, mistä ei voitaisi päästä sovintoon. Tämän maksiimin taisi joskus vuosikymmeniä sitten jokseenkin tässä muodossa lausua julkikin Sakari Tuomioja, tämän nykyisen Tuomiojan isäpappa. Myös Martti Ahtisaaren hyväntuulista optimismia jokaisesta napinlävestään pursuava olemus tuntuu henkivän luottamusta tämän sortin rationalismiin.

Kaiken kaikkiaan pidän Habermasia kohtalaisen suuressa arvossa; ilman epäilystä pidän häntä huomattavasti suuremmassa arvossa kuin postmodernisteja. Siitä huolimatta on sanottava, että ei tämä kommunikatiivinen järki nyt oikein kävele. Nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa vallitseva poliittisesti korrekti konsensus näyttää hetki hetkeltä etääntyvän kauemmaksi kaikesta siitä, mitä minä ja kanssani ainakin muutamat muut pidämme hyvänä, oikeana ja tavoiteltavana. Maailmankuvien perusteet saattavat todella olla niin etäällä toisistaan, ettei järjelliselle keskustelulle oikein ole enää yhteistä pohjaa. Ergo: Wovon man nicht sprechen kann...

***

Idea tähän tekstiin juolahti mieleeni eilen katsoessani Pressiklubia. Tällä kertaa siellä oli vieraana mm. Anna Kontula, jonka koko habitukseen tämän pahan maailman moninaiset epäoikeudenmukaisuudet näyttävät lyöneen lähtemättömän leimansa. Kontula(kin) edustaa juuri sitä nuorehkoa nykylänsimaista oikeinajattelua, jonka kanssa yhteisymmärrykseen pääsemisen mahdollisuus ylittää kuvittelukykyni. Ja Kontulan surusilmistä assosioitui mieleeni välähdyksenomainen muistikuva noin vuoden takaa.

Elettiin eduskuntavaalien kiihkeintä kampanja-aikaa. Jytkyn suuruudesta ei vielä ollut tietoa, mutta perussuomalaisten äkillinen gallupkannatuksen kasvu oli selviö. Tuo tilanne saattoi tuoda oman pikantin sivumausteensa väittelyyn, jossa olivat vastakkain Anna Kontula (vas.) ja Juho Eerola (PS). Tultiin kysymykseen laittomasta maahanmuutosta. Keskustelun kaikkia yksityiskohtia en enää muista, mutta lähtemättömästi on syöpynyt mieleeni se vaihe, jossa Eerola lopulta kysäisi suoraan: "No pitäisikö mielestäsi Suomeen automaattisesti päästää jokainen, joka tänne vain haluaa tulla?" Kontulan vastaus tuli nopeasti ja kategorisesti: "Kyllä!" Lyhyeksi kiitäväksi hetkeksi Eerolan kasvoille valahti harvinaisen huvittavan näköinen ns. mikroilme; silmänräpäyksen ajan mies oli kerta kaikkiaan puusta pudonneen näköinen. Mutta se meni ohi hyvin nopeasti, ja tolkkunsa takaisin saanut Eerola totesi ykskantaan: "No, olen eri mieltä". Passé. Mitäpä muuta tuollaiseen voi sanoa? Mikä järjellinen keskusteluyhteys voisi tuossa tilanteessa olla mahdollinen?  

Yllä kuvattu sinänsä vähäinen episodi on saanut mielessäni tiettyä symboliarvoa. Ei ole kyse yksinomaan maahanmuuttopolitiikasta eikä mistään muustakaan yksittäisestä kiistakysymyksestä. En myöskään tunne nimenomaan Eerolan ajatusmaailmaa kovin hyvin enkä siis voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että jossakin (ehkä monessakin) muussa kysymyksessä hänen ja Kontulan välille saattaisi syntyä hyvinkin hedelmällinen keskusteluyhteys. Mutta minun subjektiivisesta näkökulmastani kohtauksessa tuli jotenkin käsinkosketeltavan havaittavaksi maailmankatsomusten välinen kuilu.

***

Sananen kristinuskosta nykymaailmassa. Lähden siitä, että klassisen kristinuskon, jota omalta osaltani edustan, asema tulee läntisissä yhteiskunnissa tulevina vuosina heikkenemään entisestään. Joissakin piireissä paljon peräänkuulutettu dialogi sekularisoituneen maailman kanssa on silkkaa ajanhukkaa, sillä sen pelin säännöt on laadittu niin, ettei kristitty voi siinä muuta kuin hävitä. On siis keskityttävä pelastamaan kirkon autonomiasta kaikki, mikä suinkin on pelastettavissa. On keskityttävä puolustamaan kristillisen opin ja moraalin puhtautta yrittämättäkään väitellä niistä vihollistemme kanssa. Apologioiden aika on toistaiseksi ohi. Kaikki tämä saattaa kuulostaa kehotukselta käpertyä siilipuolustukseen. No, siltä sen on tarkoituskin kuulostaa.

(Viimeisen kappaleen teemoista tarkemmin seuraavassa pessimismi-postauksessa)       
                      

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa III

Perikato?

Oswald Spengler (1880-1936)
Voiko Oswald Spengleriä varsinaisesti pitää pessimistinä? Hän itse saattaisi torjua tällaisen määrittelyn, mutta siitä ei kai päästäne, että Spenglerin magnum opus, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1917-1922) useimmiten mielletään sanomaltaan hyvin pessimistiseksi. Jotenkin tämän tulkinnan voi myös ymmärtää kun muistaa sen suhteettoman edistysoptimismin, joka oli hallinnut maailmansotaa edeltäviä vuosikymmeniä.

Viileästi ajatellen ei ole tarvis nähdä mitään erityisen ankeata Spenglerin pääteeseissä, jotka kuuluvat: että a) historiallisena aikana ihmiskunta on jakautunut pitkälti yhteismitattomiin korkeakulttuureihin, ja että b) nämä kulttuurit syntyvät, varttuvat, rappeutuvat ja lopulta kuolevat, ja että c) länsimaisena kulttuurina tuntemamme elämänmuoto on yksi korkeakulttuuri muiden joukossa, ja että d) sen kohtalo on samanlainen kuin kaikkien muidenkin korkeakulttuurien eli se kuolee joskus. Hiukan saattoi aikalaislukijoita hätkähdyttää se Spenglerin väite, että länsimaiden osalta perikadon aikaa elettiin juuri sillä hetkellä.

Tämän blogitekstin rajoissa ei ole mahdollisuutta antaa kovin tyhjentävää referaattia Spenglerin ajattelusta, joten minun on oletettava se tunnetuksi. Hyvän kriittisen yleiskuvan tai tarvittaessa pienen kertauskurssin löytää vaikkapa <tästä linkistä>. Itse aion tässä keskittyä oman länsimaisen eli faustisen kulttuurimme kohtaloon. Tämän kirjoitussarjan viimeisessä, neljännessä osassa tulen keskittymään erityisesti kristinuskon asemaan Lännen sivilisaation viimeisinä päivinä. Nyt vasta syntymässä olevaa venäläistä korkeakulttuuria on jonkin  verran myös sivuttava. Lisäksin näiden molempien taustana, ikään kuin vertailun vuoksi on kuljetettava kaikkien tuntemaa antiikin korkeakulttuuria. Huomattakoon, että Spenglerin mukaan antiikin kreikkalais-roomalainen korkeakulttuuri on siis täysin oma kokonaisuutensa, eikä oman länsimaisen kulttuurimme ja antiikin välillä suinkaan vallitse niin orgaanista jatkumoa kuin on perinteisesti kuviteltu.

***

Spenglerin historiakäsitys on vahvasti orgaaninen. Korkeakulttuurit, nuo historiallisen ihmisyyden hämmästyttävät ilmenemismuodot, ovat verrattavissa kasveihin. Niillä on itämisaika, nuoruus, vankka täysi-ikäisyys, vanhuus - ja lopulta kuolema. Juuri kasvit ovat tässä eläimistä poiketen sikäli osuva metafora, että ne (varsinkin puut) voivat pysyä sisältä lahonneinakin pystyssä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä sen jälkeen kun kaikki todellinen elämä on niistä paennut. Yllä esitettyyn kasvien elämänkaareen verrattavat korkeakulttuurien ikäkaudet ovat tarkemmin sanoen: 1) esiaika, 2) varhaisaika, 3) myöhäisaika ja 4) sivilisaatio. Tavallisesti kolme ensimmäistä ikäkautta kestää 300-500 vuotta, sivilisaatio taas useimmiten kestää viitisensataa vuotta, mutta toisaalta se saattaa kestää jopa vuosituhansia pystyynkuolleessa muodossaan. Sivilisaatiosta on syytä huomata, että Spenglerillä se sana merkitsee jotain aivan muuta kuin erityisesti anglosaksisvaikutteisessa yleiskielessä, jossa sitä usein käytetään synonyymisesti yleensä korkeakulttuurin kanssa. Spengleriläisessä käsitteistössä "sivilisaatio" on siis nimenomaan korkeakulttuurin vanhuusvaiheen nimi; me täällä faustisessa Lännessä olemme eläneet sivilisaatiovaihetta nyt jo parisataa vuotta.

Spengler siis kutsuu kulttuuriamme "faustiseksi"; jatkossa kutsun sitä vain Länneksi. (Korkeakulttuurien spengleriläisistä nimistä ja varsinkin niiden ns. alkusymboleista ks. ylle linkittämäni sivut; itse en katso tässä voivani niitä sen lähemmin käsitellä.) Lännen korkeakulttuuri alkoi itää noin vuoden 500 J.Kr. paikkeilla ja  sen ydinaluetta oli frankkien kuningaskunta merovingien ja karolingien hallitessa. Kulttuurin haurasta ja vielä monin tavoin barbaarista esiaikaa kesti noin vuoden 1000 paikkeille. Antiikissa tätä jaksoa vastaa puoliksi tarunomainen mykeneläinen kulttuurikausi. Noin vuonna 1000 kaikkialla Lännen piirissä koettiin eräänlainen kollektiivinen kiihtymystila, mikä ilmeni räjähtävänä kulttuurisena luovuutena, kun Länsi heräsi täyteen tietoisuuteen omasta olemassolostaan ja erityislaadustaan; korkeakulttuurin varhaisaika alkoi, ja sitä kesti vuoden 1500 paikkeille. Antiikissa vastaava jakso tunnetaan arkaaisena kulttuurikautena. Osapuilleen vuosien 1500 ja 1800 välillä Länsi koki kulttuurinsa luovimman ja kypsimmän vaiheen eli myöhäisajan, jota antiikissa vastaa klassinen kausi persialaissodista Aleksanteriin. Tämä oli poliittisesti tavattoman melskeistä ja väkivaltaista aikaa, mutta kulttuurisesta näkökulmasta se oli Lännessäkin sanan täydessä merkityksessä klassista. Kulttuuri eli silloin kirkasta keskipäiväänsä. Tätä tosin voi olla vaikea hyväksyä sellaisen, joka on tottunut arvottamaan kulttuuria materiaalisin ja kvantitatiivisin mittarein.

Myöhäisaika vaihtui vanhuudeksi eli sivilisaatioksi meillä Ranskan vallankumouksen ja sitä seuranneen restauraation myötä; antiikissa sivilisaatio alkoi Aleksanteri Suuresta, jatkuen ensin hellenismi-nimisenä kulttuurikautena, jonka jälkeen Rooman keisarikunta sitten otti komennon. Tämä korkeakulttuurin sivilisaatiovaiheen jälkipuolisko, caesarismi, siis koko kulttuuripiirin poliittiseen kontrolliinsa sulkeva yhtenäisvaltio, on jokaisen korkeakulttuurin lopullinen kohtalo. Se on myös meidän kohtalomme, ja me olemme astumaisillamme tähän vaiheseen juuri nyt.

***  

Spengler liittyy saumattomasti yleiseen saksalaiseen ajattelutraditioon erottaessaan käsitteellisesti toisistaan kulttuurin (Bildung) ja sivilisaation. Sivilisaatio on ennen muuta materiaalista vaurautta ja kehittynyttä tekniikkaa. Sivilisaation aikana kukoistavat erityisesti sellaiset hyödylliset alat kuin bisnes ja juristiikka, ja kaikkea muuta hengenelämää enemmän tai vähemmän avoimesti ylenkatsotaan. Sivilisaatio on massojen aikaa, sillä perinteiset säädyt ovat kuihtuneet. Aikaisemmin maisemaa hallinneet pienet kulttuurikaupungit ovat muuttuneet ulkomuseoiksi sikäli kuin eivät ole tyystin kadonneet valtavien maailmankaupunkien tieltä. Sivilisaation varhaisemmassa vaiheessa massojen nousu tuo mukanaan jonkin asteista demokratisoitumista, mutta viimeistään ceasarismin koittaessa demokratiasta tulee pelkkä kulissi.

Spenglerin keskeinen käsite "perikato" on usein ymmärretty väärin, mitä voi pitää merkkinä siitä, että hänen kirjaansa ei ole luettu. Esimerkiksi antiikin korkeakulttuurin perikato ei koittanut kansainvaellusten alkaessa, vaan jo vuosisatoja aikaisemmin kulttuuripiirin siirryttyä sivilisaatiovaiheeseen. Perikato siis merkitsee eräänlaista sisäistä, miltei tiedotonta periksi antamista ja uskon menetystä, mikä ilmenee parhaimmillaankin väsähtäneenä skeptisyytenä ja pahimmillaan nihilisminä.  Myös oma länsimainen korkeakulttuurimme on itse asiassa jo astunut perikadon vaiheeseen, vaikka ei olekaan syytä olettaa sen sortuvan täydellisesti vielä monen vuosisataan.

On syytä korostaa, että myös Rooman valtakunnan tuho 400-luvun lopulla oli puhdas sattuma, ei suinkaan spengleriläisittäin lainomainen prosessi. Eihän Rooma tuolloin sitä paitsi sortunutkaan muualla kuin lännessä. Idässä keisarikunta jatkoi olemassoloaan vielä täyden vuosituhannen. Bysantin valtakunta ei edustanut mitään uutta, omaperäistä kulttuurimuotoa vaan oli antiikin korkeakulttuurin suora jatkumo sellaisessa pystyynkuolleessa historiattomassa muodossa, josta on ylempänä ollut puhetta. Ei ole mitään varsinaista syytä sille, ettei antiikki olisi voinut säilyä vastaavassa muodossa lännessäkin vielä vuosisatoja tai jopa -tuhansia. Hunnien ilmestyminen Euroopan itäiselle taivaanrannalle pani kuitenkin liikkeelle ketjureaktion, joka lisäsi kohtalokkaasti painetta valtakunnan rajoille juuri sellaisella hetkellä kun se oli erityisen haavoittuvaisessa tilassa, ja näin johti sitten läntisen keisarikunnan luhistumiseen. Mailleen menneen korkeakulttuurin jäänteet sinnittelivät siellä täällä, luostareissa, linnoissa ja joissakin harvoissa jäljelle jääneissä, suuresti kutistuneissa kaupungeissa. Mutta todellinen valta oli barbaareilla, ja juuri heidän keskuudessaan alkoi sortuneen antiikin sivilisaation tilalle itää aivan uusi korkeakulttuuri, omamme.

Kaikkien korkeakulttuurien ytimessä on Spenglerin mukaan uskonto. Mutta "uskonto" merkitsee tässä jotain muuta kuin steriiliä, niin sanotusti tuonpuoleista koskeviin väitelauseisiin liittyvää uskomusjärjestelmää. Uskonnossaan ko. korkeakulttuuri ilmaisee koko ainutkertaisen maailmantunteensa. Ja koska jokaisella korkeakulttuurilla siis on todella ehdottoman omintakeinen tapa kokea olemassolo, myös korkeauskontoja on yhtä monta kuin korkeakulttuurejakin. Tämä tarkoittaa sitä, että kristinuskoja on jo tähän saakka ollut useampia kuin yksi, ja että tulevaisuudessa tulemme näkemään niitä vielä lisää. Korostan, että nyt ei siis puhuta esim. nykyään olemassaolevien suurten kristillisten tunnustuskuntien opillisista eroavaisuuksista, vaan - mistä? No, tämän asian selvittäminen vaatii kokonaan oman tekstinsä, ja se tulee olemaan seuraavan postaukseni pääteema.

***

Mitä Spenglerin systeemistä kaiken kaikkiaan pitäisi ajatella? Epäilemättä siinä on hieman turhan paljon  pyrkimystä juuri systeemin rakentamiseen. Tahtoo sanoa, että jos faktat eivät aina istu kovin kauniisti systeemiin niin sen pahempi faktoille. Mutta Spenglerin kokonaiskuvaa on pidettävä ainakin oikeansuuntaisena. Paralleelit erityisesti oman aikamme ja antiikin Rooman tasavallan viimeisten vuosikymmenten välillä ovat liian silmiinpistäviä, että niitä voisi sivuuttaa olankohautuksella. Myös vertailu sellaisiin korkeakulttuureihin, joita minulla ei ole tässä tilaa sen lähemmin käsitellä, kuin Kiinaan näyttäisi monin paikoin antavan tukea Spenglerin näkemykselle.

Voisiko eräänlaisena empiirisenä todistuskappaleena pitää myös aivan silmiemme edessä tapahtuvaa Venäjän uutta nousua jälleen yhden smutnoje vremjan (=sekasorron aika) jäädessä taakse ja valtakunnan saadessa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa? Spenglerin mukaan Venäjä on vuosisatojen ajan elänyt ns. pseudomorfoosissa (ks. yllä oleva linkki), eli itselleen vieraiden läntisten muotojen pakkopaidassa. Mutta nyt se saattaa olla vapautumassa niistä ja löytämässä itseään. Dostojevskin Aljosha Karamazovin messiaaniset aavistukset Venäjän kansan ja sen uskon suurista kohtaloista saattavat olla vihdoin toteutumassa. Tai sitten eivät. Näitäkin pohditaan enemmän ensi kerralla.        

      

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa II

Yli vaikenevain kattoin...

C. S. Lewis siis uskoi omassa nuoruudessaan vakaasti evolutionismiin eli Suureen Myyttiin. Hän tunsi tiettyä vetoa siihen elämänsä loppuun saakka, sillä siinä oli hänen mielestään runollista kauneutta; lopulta sen ainoa vika oli siinä, että se oli totaalisen virheellinen. Myytti kieltämättä on monin paikoin todella kaunis, ei vähiten pessimistisiltä osiltaan. Tämän myytin kauneimmat suomalaiset tulkinnat puolestaan löytynevät V. A. Koskenniemen tuotannosta. Lewisista poiketen Koskenniemi säilytti ainakin jollakin tasolla uskonsa Suureen Myyttiin (joskaan ei ehkä tuolla nimellä) kaiketi koko ikänsä.

*** 

Suomen I tasavallan arkkikonservatiivisen hovirunoilijan tuotannon ylivoimaisesti paras osa onkin juuri henkilökohtainen, pessimistisen maailmantunteen leimaama keskeislyriikka; hänen pömpöösit nationalistiset uhomarssinsa ovat minulle tehokasta unilääkettä.

Kaikesta päätellen Koskenniemen metafyysinen pessimismi, kokemus kosmisesta yksinäisyydestä ja kaiken perimmäisestä turhuudesta, oli täysin aitoa. Lapsuusajan muistelmissaan Onnen antimet (1935) hän kertoo kuinka tuli tästä tunteesta täysin tietoiseksi. Erityisesti talvi-iltojen taivas pohjoissuomalaisen pikkukaupungin yllä välitti nuorelle Veikko Anterolle (tuolloin sukunimeltään vielä Forsnäs) "kosmillisen äärettömyydentunteen". Varhaiskypsä pikkupoika ahmi molemmille kotimaisille kielille käännettyjä kansantajuisia versioita fin de sièclen muodikkaista filosofioista, kuten darwinismista, loogisesta positivismista ja luonnontieteen uusimmista saavutuksista. Nämä maalasivat Veikko Anteron eteen kuvan ihmisen musertavasta pienuudesta ja "kaikkeuden kammottavasta, tyhjästä, ahnaasta suuruudesta." Tätä kuvaa vahvisti siis pojan empiirinen kokemus pohjoisesta yötaivaasta:

Lähinnä kuolemaa, niin, ehkä sen edelläkin, on tähtitaivaan näky järkyttävin tosiasia, jonka eteen ihmislapsi asetetaan. Juuri kun pieni ihminen on koteutunut maiseen ympäristöönsä, puhalletaan hänen rakas maailmansa saippuapallona eetterin siniseen tyhjyyteen! Tähtinen avaruus kuvastui minulle usein kuin kuiluna, joka loppumattomasti nieli elämää. Minulla oli tunne, että kaikki elollinen, kaikki elämä ikään kuin  k a t s o i  tyhjyyteen ja yöhön ja kulki avoimin silmin olemattomuutta kohti.

Tuossa kuvattu maailmantunne on täsmälleen sama, jota mm. C. S. Lewis on kuvannut omasta nuoruudestaan. Mutta tunne ei jättänyt Koskennientä hänen oman todistuksensa mukaan toden teolla koskaan. Epäilemättä hän aikuisena myös tietoisesti ruokki sitä ja imi siitä inspiraatiota lyriikkaansa. Ensimmäistä kokoelmaa Runoja (1906) tämä tunne hallitsi kauttaaltaan, myöhemmin se sai nyansseja ja teki tilaa muillekin inhimillisen kokemisen muodoille, mutta ei siis hävinnyt.

Ensimmäisen kokoelman komein runo Yli vaikenevain kattoin on puhtainta, pessimistisintä Koskennientä:

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu
iäisyyden korkeudesta kuolon yö,
viime kerran kaikki valtasuonet lyö,
täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoomahan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu
eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,
unet kiveen hakatut vain todistaa
kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.      
 
Liittyykö Koskenniemi tietoisesti tässä romanttiseen Ozymandias-traditioon vai onko runo alusta loppuun omaperäinen, sillä ei mielestäni ole suurta merkitystä. Hieno se on joka tapauksessa. Harmi vain että sen edustama maailmankuva on täyttä pötyä. Tai ehkä ei sittenkään aivan täyttä pötyä, sillä metafyysisen pessimismin (eli epätoivon) ohella tuossa on tietty kulttuuripessimistisen lukutavan mahdollisuus, ja kulttuuripessimismiin voi kyllä yhtyä.

***

1920-luvulla eurooppalaisen kulttuuripessimismin suurin nimi oli epäilemättä Oswald Spengler, jota Koskenniemi ihaili ja jolta hän sai vaikutteita. Itse asiassa Koskenniemi isännöi Länsimaiden perikadon kirjoittajaa Turussa vuonna 1924, jossa tämä piti joitakin yleisöluentoja. Minä luin Perikadon Yrjö Massan lyhennettynä suomennoksena ensi kerran joskus 80-luvun alussa ja olin todella vaikuttunut. Sittemmin olen tavaillut teoksen lyhentämättömiä painoksia muilla kielillä, ja edelleen olen ollut vaikuttunut, jos kohta en enää täysin vakuuttunut. Joka tapauksessa tämän kirjoitussarjan seuraavassa ja mahdollisesti viimeisessä osassa olisi tarkoitus pohtia vähän Spengleriä.  


  

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kansallismaisema

"Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston."
- Aleksis Kivi

"Turve ei ole isänmaa."
- J. V. Snellman


Joskus 70-luvun puolivälissä, ollessani siinä kymmenen korvilla, perheemme vietti kesälomaa vaihteeksi kotimaassa. Matkaohjelmaan kuului myös Koli, tämä pohjoiskarjalainen kansallispuisto, jonka maisemista oli jo ajat sitten tullut osa kanonisoitua suomalaista kansallismaisemaa. Minua ja pikkuveljeäni maisemat eivät mainittavasti sykähdyttäneet, missä ei ikämme huomioiden ole mitään ihmettelemistä. Mutta minulla on vähän sellainen kutina, ettei vanhempiemmekaan ihastus noussut aivan täydestä sydämestä, vaan he katselivat näkymiä hartaina, koska niin kuului tehdä. Kaikesta huolimatta näkymät Ukkokolilta ovat suhteellisen vaihtelevat varsinkin jos vertailukohtana käytetään suomalaisen kansallismaiseman vielä tyypillisempiä ilmenemismuotoja eli korpimetsiä ja erämaasoita.

Suomalainen erämaa ei saa sieluani soimaan, tai jos saakin, soitto on lähinnä surumarssia. Ja puhun siis nimenomaan erämaasta, en maaseudusta kokonaisuudessaan. Jo Snellman pani aikoinaan merkille, kuinka erämaasta oltiin väen vängällä tekemässä jonkinlaista suomalaisen ominta kansallista ympäristöä ja suorastaan hänen sielunsa ylimuistoista kuvastinta. Snellman protestoi useissa yhteyksissä tällaista tulkintaa vastaan. Kuvaava on hänen muistonsa souturetkeltä jollakin sisäjärvellä: niin kauan kun rannoilta näkyy taloja, peltoja, niityjä ja laitumia, iloinen puhe pulppuaa veneseurueessa, mutta heti kun maisemat vaihtuvat asumattomiksi saloiksi, keskustelu tyrehtyy ja yleinen apeus laskeutuu jokaisen sieluun.

Pidän Snellmanin kuvausta hyvin uskottavana. Kun itse matkustin ensimmäistä kertaa junalla Rovaniemelle, panin iloisesti yllättyneenä merkille, kuinka hyvin asuttuja ja viljeltyjä Kemijokivarren maisemat monin paikoin ovat. Minulla oli näet suomalaisen matkailunedistämispropagandan ja yleisen Lappi-eksotiikan vaikutuksesta mielikuva tästä pohjoisimmasta maakunnastamme pelkkänä jänkänä ja tuntureina. No, oikeastaan Kemijoen alajuoksu onkin vielä Pohjanmaata eikä varsinaista Lappia, mutta siitä huolimatta nämä ilmeisen vanhat pellot ilahduttivat silmää, joka oli odottanut katkeamatonta vaivaiskoivujen ryteikköä. Samaa on sanottava niistä parista vanhasta kirkosta, jotka osuvat reitin varrelle; sattuneesta syystä kaikki muu rakennuskanta onkin näillä seuduin korkeintaan 67 vuoden ikäistä...        

***

On kai turha sanoa, että loru suomalaisesta synnynnäisenä metsän asukkina on myöhäsyntyinen ja enimmäkseen 1800-luvun sivistyneistön luomus. Ns. tavikset sisäistivät sen vasta siinä vaiheessa, kun he olivat itse jo etääntyneet metsästä riittävän kauaksi solmiakseen siihen epärealistisen tuttavallisen suhteen. Tätä taustaa vasten on nähtävä esimerkiksi ne tutkimukset, joiden mukaan suomalainen löytää Jumalan pikemminkin metsän hiljaisuudesta kuin kirkon seinien sisältä...

Miten esiteollisen ajan suomalaiset todella ovat suhtautuneet metsiinsä, se onkin jo hieman proosallisempi juttu. Tutkija Leea Virtanen julkaisi vuonna 1994 Kalevalaseuran vuosikirjassa nro. 73 artikkelin, jossa hän kiteyttää asian näin: "Jos vastausta [kysymykseen suomalaisten perinteisestä metsäsuhteesta] etsii kansanperinteestä, niin [se] kuuluu, että Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä surutta." Virtasen mukaan tämän ajatuksen esitti ensi kertaa jo 1960-luvulla professori Jouko Hautala jossakin kansanrunousseminaarissa. Kuka lieneekin ajatuksen ensimmäisenä keksinyt, se epäilemättä pitää paikkansa. Itse menisin kyllä vielä pidemmälle, ja toteaisin, että suomalaiset eivät ole ainoastaan vihanneet vaan myös pelänneet metsiään.

Lähisukulaisiahan pelko ja viha psykologisesti toki ovat, mutta pelosta löytyy myös kosolti kansatieteellistä todistusaineistoa. Martti Sarmelan suurtyö Suomalainen perinneatlas on kartoittanut mm. suomalaista loitsuperinnettä. Huomaamme, että eräs keskeisistä loitsuaiheista on ollut suojautuminen ns. metsänpeittoa vastaan. Toisin sanoen suomalaiset ovat pelänneet eksymistä loputtomiin korpiinsa melkein yhtä paljon kuin  niitä vaaroja, joita vastaan tarvittiin vaikkapa verenseisautusloitsuja. Jos kohta metsä onkin usein tarjonnut suomalaiselle turvaa, ei kukaan täysijärkinen ole halunnut jäädä pysyvästi sinne; jopa Jukolan takkutukkaiset veljekset tiesivät sisimmässään alusta saakka, että Impivaara oli vain väliaikainen ratkaisu. Viha ja pelko ovat siis metsän kohdalla täysin luonnollisia ja inhimillisiä tunteita. Paaninen kauhu oli tuttua jo antiikin kansoille, sillä hekin olivat vielä riittävän lähellä todellista metsää ymmärtääkseen pelätä sitä.

***

Caspar David Friedrich:  Der Chasseur im Walde , 1814.

Monelle suomalaiselle saattaa tulla yllätyksenä, etteivät he suinkaan ole ainoa eurooppalainen kansakunta, jolla on mielestään aivan erityisen intiimi suhde metsään. Vielä enemmän he saattavat yllättyä, kun kerron, että kaikista mahdollisista kansoista saksalaiset pitävät itseään hyvin metsärakkaina ja katsovat ymmärtävänsä metsää poikkeuksellisella tavalla. Tämä käsitys ei ole vailla perusteita. Pyöritelkääpä sanaa Wald kielenne päällä, maistelkaa ja kuulostelkaa sitä. Eikö se kumahdakin jotenkin wagnerilaisen jylhästi? Saksan historiallisissa muistoissa metsät näyttelevät usein keskeistä roolia, alkaen Teutoburgin metsästä aina Tannenbergin metsään. Saksalainen satumetsä on kaikille tuttu. Aivan pieni ollessani äitini luki minulle iltasatuja mutta ymmärsi sentään jättää muutamat Grimmin veljesten sadut hieman valoisampiin ajankohtiin... Grimmien metsäsadut edustavat romantiikan pimeämpää puolta tyypillisimmillään. Juuri romantiikan vuosina metsän kultti valtasi saksalaisen sielunmaiseman lopullisesti. Sillä, että nykyteutonit ovat jo iät ja ajat olleet koko maailman urbanisoituneimpia kansoja, ei ole ollut suurta vaikutusta tähän mentaaliseen omakuvaan.

Voidaan väittää, että suomalaiset sentään ovat oikeasti ainakin hieman lähempänä todellista metsää kuin saksalaiset ja siten heidän metsäsuhteensa on myös astetta realistisempi. Epäilemättä näin. Mutta vain aste-erosta silti on kyse. Romanttinen metsä kotoutui hieman viiveellä myös suomalaiseen mielenmaisemaan, eikä se ole juuri sen aidompi kuin saksalainenkaan versio. Mutta maisemista puheenollen, jos siis metsät, korvet, saloseudut jne., eivät merkitse minulle mitään, missä sitten ovat omat kansallismaisemani? Vielä kysytte! Päätän raporttini pieneen kuvakimaraan lämpimästi hymyilevästä tosisuomalaisesta perinnemaisemasta.
Turkua vuonna 1814

Luostarinvälikatu, Suomen Turku


Vanha Suurtori; edessä oikealla Katedralskolan i Åbo, sen takana Brinkkalan talo

    
Syksyistä Aurajokirantaa