perjantai 24. helmikuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa I


Fin de sièclen alakulo

Minulla on jo pitkään ollut hieman epämukava tunne, että tämän blogin sinänsä harvoista lukijoista moni saattaa pitää minua minua vihonviimeisenä pahanilmanlintuna, paatuneena pessimistinä. Jos näin on, kyseessä on kuitenkin perspektiiviharha. Olen toki kulttuuripessimisti, eli en odota liikoja nykyiseltä sivilisaatioltamme. Koska tämä blogi pyrkii omalla vaatimattomalla tavallaan harjoittamaan kulttuurikritiikkiä, ei tietyltä pessimistiseltä yleisvaikutelmalta voine siksi välttyä. Yritän kuitenkin tässä kirjoitussarjassa vähän tasapainottaa tätä kuvaa.

Aikaisemmassa postauksessani <Ilo> jo hieman pohjustinkin teemaa. Voin siis pitemmittä puheitta mennä asiaan, eli ajatussuuntaukseen jota voisi kutsua metafyysiseksi pessimismiksi. Ei nyt puhuta Schopenhauerista tai muista varsinaisista pessimismin filosofeista. Sen sijaan otetaan kohteeksi se noin vuosisadan (tai korkeintaan puolentoista) takainen ajanjakso historiassa jonka kuluessa ohjelmallisesta epätoivosta tuli tavallaan kulttuurimme valtavirtaa, mikä asema sillä sivumennen sanoen on edelleen.

Nuo ensimmäistä maailmansotaa edeltävät viimeiset vuodet tai vuosikymmenet, olkoot nimeltään fin de siècle tai belle époque, ovat mentaliteettihistoriallisessa mielessä merkillisen ristiriitaisia. Toisaalla näemme hurjaa, naiivia optimismia ja kritiikitöntä tieteisuskoa. Se oli ensimmäisten maailmannäyttelyiden ja suurten keksintöjen aikaa. Jokainen vuosi näytti tuovan tullessaan lämpimurron jollakin luonnontieteen alalla, psykoanalyysia unohtamatta. Tieteen käytännölliset sovellukset olivat erityisen humalluttavia: oli kinematograafia, oli telefoonia, oli telegrammia, oli automobiilia, oli koko joukko riemastuttavia ja elämää helpottavia tekniikan ihmeitä. Melko tarkalleen sata vuotta sitten myös merenkulku nousi aivan uudelle tasolle kun Ison Britannian ja Pohjois-Amerikan välillä liikennöivä White Star Lines kastoi tuliterän, jättiläismäisen ja uppoamattomaksi tiedetyn Titanic-aluksensa... Eikä ollut epäilystäkään siitä etteikö vielä suunnattoman paljon parempaa ollut edessä, aivan käsinkosketeltavassa tulevaisuudessa; olihan uskonnon kaltaisesta aivomyrkystä ja Edistyksen jarrusta vihdoinkin päästy eroon ja Kuningatar Järki hallitsi suvereenisti.

Mutta voi! Tässä paratiisissa oli käärme. Tämän riemukkaan kulttuurioptimismin sydäntä jäyti salainen mato. Katsokaa Toulouse-Lautrecin tai Edgar Degas'n maalauksia, lukekaa Bergsonia tai Maeterlinckia ja kuulette, jos olette tarkkoja, elämäniloisten operettien tai can-can -rytmien ja räiskyvän optimismin takaa raskaan huokauksen. Tieteisuskon synnyttämän kulttuurioptimismin kääntöpuoli oli syvä metafyysinen pessimismi, jolle etsittiin lohtua paitsi sellaisista muodikkaista päihteistä kuin oopiumilla terästetty absintti, myös henkisistä huumeista kuten teosofiasta, spiritismistä, Tiibetin buddhalaisuudesta ja muusta humpuukista. G. K. Chestertonin sanoin, "kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän alkaa uskoa mitä tahansa"...

Missään ei kulttuurioptimismin ja metafyysisen pessimismin välinen yhteys ole niin selvä kuin fin de sièclen vuosina kulta-aikaansa eläneessä evolutionismissa. Tehtäköön tässä heti selväksi, etten "evolutionismilla" tarkoita Charles Darwinin aidosti tieteellistä evoluutioteoriaa, enkä välttämättä edes sen pseudotieteellistä, sosiaalidarwinismina tunnettua vulgaariversiota. Tarkoitan sitä melko kaikenkattavaa edistysuskoa, joka hallitsi ns. ajan henkeä. Myös C. S. Lewis on käsitellyt evolutionismia eräässä esseessään, jossa hän kutsui sitä "Suureksi Myytiksi".

Suuri Myytti on lyhykäisesti sanoen kuvaus portaittain aina vain korkeammelle ja korkeammalle nousevasta Kehityksestä, joka näyttäisi huipentuvan Ihmiseen. Mutta ihminenkin on alunalkaen hädin tuskin muuta kuin eläimen kaltainen villi, joka kuitenkin nousee jokaisella kehitysaskeleella kohti täydellisyyttä. Aidosta darwinismista evolutionismi siis poikkeaa varsinkin siten, että siinä missä ensin mainittu teoria yksinkertaisesti pyrkii selittämään lajien muuttumisen sen kummemmin arvottamatta, evolutionismi puhuu laadullisesta parantumisesta, täydellistymisestä, suorastaan jumaloitumisesta. Mutta kun loppu joskus vuosimiljardien kuluttua tulee, se onkin sitten totaalinen. Tässä evolutionistisen ihmiskäsityksen ydin Lewisin esseen mukaan:                   

[Man] learns to master Nature. Sciences arises and dissipates the superstitions of his infancy. More and more he becomes the controller of his own fate. Passing hastily over the historical period [--] we follow our hero on into the future. See him in the last act, though not the last scene, of this great mystery. A race of demi-gods now rule the planet (in some versions, the galaxy). Eugenics have made certain that only demi-gods will now be born: psychoanalysis that none of them shall lose or smirch his divinity: economics that they shall have to hand all that demi-gods require. Man has ascended his throne. Man has become God. All is a blaze of glory.
And now, mark well the final stroke of mythopoetic genius. It is only the more debased versions of the Myth that end here. [--] If we stopped at this point the story would lack the highest grandeur. [--] All this time Nature, the old enemy who only seemed to be defeated, has been gnawing away, silently, unceasingly, out of the reach of human power. The Sun will cool - all suns will cool - the whole universe will run down. Life (every form of life) will be banished without hope of return from every cubic inch of infinite space. All ends in nothingness. "Universal darkness covers all". [--] It brings us to the end not of a story, but of all possible stories [--]. [kurs. Michelange]
Olemassaolo on tämän maailmankuvan mukaan siis loppujen lopuksi mieltä vailla ja ihmisen osa on siksi kosminen yksinäisyys. Sitä ei huikeinkaan edistys voi peittää.  

Lewisin esseen voi lukea kokonaisuudessaan (keyyesti toimitettuna tosin) <täällä>. Se on myös suomennettu nimellä Suuren myytin hautajaiset kirjassa Entisen ateistin kristillisiä esseitä. Jokseenkin samasta teemasta puhuu laveammin (ja paremmin) myös jo mainitun Chestertonin The Everlasting Man -teos, joka oli toki monin tavoin myös Lewisin esikuvana. Mutta vielä tuosta esseestä, tarkemmin sanoen sen otsikosta; Lewis kirjoitti tekstinsä joskus 50-luvulla, ja hänellä oli silloisen tiedon valossa näköjään perusteltuja syitä uskoa, että tuo myytti oli todella jo laskettu hautaansa. Mutta kun katsoo viime aikoina räjähdysmäisesti levinnyttä uusateismia, voi todeta, että Lewis sepitti muistokirjoituksensa Suurelle Myytille hieman ennen aikojaan.
  

6 kommenttia:

  1. Itse en kyllä pidä sinua pessimistinä kuin lievästi PS:n sivistyksellisen kehityksen suhteen ;)

    Kulttuuripessimismiin ei ehkä liitykään niin paljon todellista pessimismiä, kuin liittyy jatkuvaan uutuuden ja kehityksen kiihkoon. Uskon, että ihmiset sisimmässään tietävät, että tällä kaikella on merkitystä vain suhteessa johonkin ihmistä itseään suurempaan. Yletön rimpuilu on pyrkimystä unohtaa tämä tosiasia.

    VastaaPoista
  2. Olenko pessmisti PS:n sivistyksellisen kehityksen suhteen? Jytkyn jäljiltä puolueen eduskuntaryhmä on suuri - ja hyvin kirjava. (Samaa voi yhä näiden tuoreiden jonkin verran laskeneiden gallupienkin jälkeen sanoa kannattajakunnasta.) Halla-ahon, Niinistön, Lohelan, Ruohonen-Lernerin ja monien, monien muiden sivistystasossa ei ole toivomisen varaa. Mutta näiden vastapainona on, myöntänet, suuri joukko sellaisia, joiden tasossa olisi enemmänkin kuin toivomisen varaa mutta vähänlaisesti realistisia kehityksen toiveita. Oikein optimistisesti ajatellen voisi kai sanoa, että keskimäärin ihan fiksua joukkoa ovat nuo perussuomalaiset...

    VastaaPoista
  3. Juuri näin. Eteenpäin on menty ;)

    Itse pidän sitä ainakin tiettyyn rajaan asti hyvänä, että mukana on paljon erilaisia ihmisiä erilaisista lähtökohdista. Joskus raja kyllä kieltämättä venyy ja paukkuu. Itselleni suurin kauhistus olisi jokin keskitetysti johdettu, yhden tiukan ideologian poliittinen ryhmä.

    PS:n pitäisi kyllä reilusti enemmän selventää ja kirkastaa ideologiaansa, mutta suhtautuminen siihenkään ei saisi olla liian pakottavaa. Sen pitäisi kuitenkin olla sen verran tarkkaan määritelty, että yksittäiset kannanotot alkaisivat suhteutua siihen. Muutenhan puolueella ei ole ennustettavuutta.

    VastaaPoista
  4. Jos saan kysyä, millä logiikalla vaikkapa Tiibetin buddhalaisuus on suurempaa "humpuukia" kuin kristinusko?
    Tai miksi sitä olisi vaikka spiritismi tai melkein hyvänsä yliluonnollisuuteen liittyvä oppi, joiden lukuisaan joukkoon kristinuskokin lukeutuu?
    Näiden kutsuminen humpuukiksi, jos itse on kristitty on ainoastaan koomista. Kyllähän kilpailijoita pitaisi reilun pelaajan osata edes kunnioittaa. Uskostahan tässä vain puhutaan.
    Vähän rehellisyyttä peliin, kiitos.

    VastaaPoista
  5. "Jos saan kysyä, millä logiikalla vaikkapa Tiibetin buddhalaisuus on suurempaa "humpuukia" kuin kristinusko?"

    -eikö yksi kriteeri ole se, että jos jokin aate erottaa järjen ja uskon maailmat toisistaan? Kristinusko ei tätä tee, buddhalaisuus tekee, vaikka en olekaan paljon jutellut viime aikoina buddhalaisten, tai vaikka bahai-tiedemiesten kanssa... miksiköhän?

    VastaaPoista
  6. um, millä tavalla buddhalaisuus erottaa järjen ja uskon toisistaan? ts. eihän buddhalaisuudessa edes uskota mihinkään korkeampaan/tajunnan ylittävään voimaan, toisin kuin kristinuskossa...

    VastaaPoista