perjantai 3. helmikuuta 2012

Ilo

"Semper gaudete!" (1Th., 5:16)

Mielessäni on pitkään pyörinyt ajatus kirjoittaa jotakin teemasta pessimismi elämänasenteena. Tietty kulttuuripessimismi on kristitylle konservatiiville nähdäkseni paitsi hyväksyttävä myös ainoa mahdollinen asenne. Sen sijaan metafyysinen pessimismi, toiselta nimeltään epätoivo, ei missään tapauksessa ole sitä. Mietin lähemmin näitä joskus tulevissa postauksissa, mutta toimikoon tämä pieni tutkielma ilosta johdatuksena aiheeseen.

***  

Meille on annettu selvä ja vastaansanomaton käsky: iloitkaa! Tunnustan, että ilon varjeleminen sydämessä on minulle henkilökohtaisesti vaikeimpia ellei vaikein jokapäiväisen kilvoituksen laji. Rakkaus on siihen verrattuna suhteellisen ongelmaton juttu, sillä vastoin modernia romanttista harhakäsitystä caritas on tahdon eikä tunne-elämän asia, ja siten sitä on suhteellisen helppoa kouliintua harjoittamaan. Ilo on toista maata.

Mutta puhdas ja aito ilo on oikeastaan ainoa järjellinen syy olla olemassa. Eikö tämä tunnu aika itsestään selvältä? Sanoin puhdas ja aito ilo, sillä on iloa ja on "iloa". Minusta on perusteita ainakin varovasti luottaa siihen, että ihmiset intuitiivisesti tajuavat, milloin ilo on puhdasta ja milloin ei. Puhdas ilo on ilman muuta sukua uskonnolliselle kokemukselle vaikka ei tietenkään edellytä kokijaltaan tietoista ja myönteistä Jumalasuhdetta. Parhaassa tapauksessa edellinen kyllä voi johtaa jälkimmäiseen. 

C. S. Lewis menetti jo teini-iässä uskonsa ja eli varhaisen aikuisuutensa täysin tietoisena ateistina. Niin ikään teini-ikäisenä hän kuitenkin koki yhden suurista puhtaan ilon elämyksistään, jonka hän vasta paljon myöhemmin ymmärsi yhdistää siihen iloon, joka täydellisenä oli tullut hänen osakseen kristittynä. Nuoren Jackin (Lewisin kutsumanimi) viehtymys pohjoiseen mytologiaan toimi tässä vaiheessa ilon laukaisijana. Näin Lewis kertoo asiasta omaelämäkerrallisessa teoksessaan Surprised by Joy (1955):      

Pure [Northerness] engulfed me. [--] There arose at once, almost like heartbreak, the memory of Joy itself. [--] The distance of the Twilight of the Gods and the distance of my own past Joy, both unattainable, flowed together into a single, unendurable sense of desire and loss. [--] And at once I knew that to "have it again" was the supreme and only important object of desire.
Että vanhan Pohjolan saagoista nouseva ilo voisi olla mitään sukua kristityn Jumalastaan tuntemalle ilolle, saattaa tuntua oudolta, mutta tarkemmin ajatellen sen ei pitäisi tuntua. Aidolla ilolla on yksi ainoa lähde, olipa kokija siitä tietoinen tai ei. Ei ole niin kovin tärkeää, millaisiin valepukuihin ilo ehkä pukeutuu. Avainsana on juuri puhtaus. Lewis on useampaankin otteeseen ja eri yhteyksissä esittänyt, että aistillinen mielihyvä (pleasure) on oikeastaan aika surkea ilon korvike; mutta monille se saattaa olla ainoa kokemus, mikä edes etäisesti muistuttaa iloa. Se on sääli.

***

Postmodernistisen vouhotuksen ollessa korkeimmillaan joskus 90-luvulla monelle suomalaisellekin tuli tutuksi lähinnä Lacanin ja Barthèsin teksteistä ranskalainen sana jouissance. Se, että suomalaiset filosofian ja kulttuuritutkimuksen opiskelijat aniharvoin osaavat riittävästi ranskaa kyetäkseen lukemaan gurujansa alkukielellä, ei ollut mikään este, sillä jouissance-sana on lähes järjestään jätetty käännöksissä alkuperäiseen asuunsa. Jouissance ilmaantui myös suomenkielisiin tieteellisiin artikkeleihin yhdessä panoptikonien, differandien ja muiden diskursiivisten mumbo jumbojen seuraksi. Muistettakoon myös Alan Sokalin kuuluisa hoax reilut viisitoista vuotta sitten: jouissance oli yksi niistä postmodernin non-sense -jargonin sanoista, joista hän teki hilpeätä pilkkaa.

No, mitä tämä muka niin vaikeasti käännettävä jouissance sitten on tarkoittavinaan? Se tarkoittaa ennen muuta aistipohjaista nautinnonkokemusta, karkeimmillaan orgasmia; lisäksi jouissancella on myös yksi juridinen konnotaatio eli "nautinta" t. "nautintaoikeus". On helppo nähdä, että jouissance muistuttaa hieman ranskan sanaa joie (ilo), mutta ilon kanssa jouissancella on mielestäni varsin vähän tekemistä. (Myönnettäköön, että viime aikoina koko sana on alkanut tympiä minua siinä määrin, että tulen ehkä kohdelleeksi sitä tylymmin kuin se ansaitseekaan. Mutta en voi mitään sille, että siinä on jo foneettisestikin jotain liian mehukasta, suorastaan limaista ja iljettävää; tämä on tietenkin vain subjektiivinen kokemukseni...)

Jouissancea eivät postmodernistit tietenkään keksineet, antoivatpa sanalle vain varauksettoman positiivisen merkityssisällön, mitä sillä ei vanhastaan ole ollut. Hämmästyin melkoisesti, kun muutama päivä sitten avasin jo aikoja sitten Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä eurolla tai parilla ostamani vanhan kirjan. Georges Duhamel (1884-1966), lääkäri, runoilija, esseisti ja Ranskan akatemian jäsen, julkaisi vuonna 1919 esseekokoelman La possession du monde. Se on tämän sotilaslääkärinä palveluksensa suorittaneen humanistin sotakokemusten inspiroimaa pohdiskelua ilon ja onnen mahdollisuudesta tuossa massiivisen teurastuksen jälkeisessä tilanteessa. Duhamel pelkää, että aito ilo on vaarassa kadota ja, mikä pahinta, tulla sekoitetuksi jouissanceen.

Mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin on Duhamelin näkemys nuorten taipumuksesta tiettyyn surumielisyyteen. Käännän pätkän:

Kaikki nuoret vaalivat murhetta kuin se olisi tunteista jaloin. He eivät hevin anna itselleen anteeksi, jos sureminen joskus pääsee heiltä unohtumaan. He ovat löytäneet salaperäiset Melankolian saaret eivätkä he halua niiltä pois. He rakastavat Melankolian [--] romanttista kauneutta. Ylväästi he halveksivat karkeata aistinautintoa (jouissances grossières), ja sitä torjuessaan he turvautuvat surumieleen koska eivät vielä tunne ilon loistoa ja majesteettisuutta.
  Mutta siitä huolimatta hekin etsivät omalla naivilla [--] ja puhdassydämisellä tavallaan onnea. [kurs. Michelange]

Duhamel ei ymmärtääkseni ollut erityisen uskonnollinen ihminen vaikka omasikin toki peruspositiivisen asenteen kristinuskoon. Se riittääkin. Lempeän ironinen analyysi nuorison taipumuksesta romanttiseen synkeyteen saattoi olla erityisen ajankohtainen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, mutta siinä on kuitenkin tiettyä ajattomuutta, kuten Duhamel itsekin antaa ymmärtää.

Se, joka "ei vielä tunne [aidon] ilon loistoa ja majesteettisuutta" vaan sekoittaa sen aistillisen jouissancen kaltaisiin surkeisiin ja halveksittaviin korvikkeisiin, on vaarassa joko syöksyä paljaaseen hedonismiin tai sitten jämähtää pessimismiin; pahimmassa tapauksessa voi taantua silkkaan nihilismiin. Jälkimmäinen vaara vaanii erityisesti konservatiiveja.  
         

1 kommentti:

  1. Hävettävää että näin hyvällä kirjoituksella ei ole yhtään kommentoijaa. Muistan itse murrosiässä lukeneeni Lewiksen Ilon Yllättämän. Osasit avata Lewiksen ilon käsitettä selvemmin kuin minä aikanaan. Kiitoksia siitä.

    VastaaPoista