perjantai 24. helmikuuta 2012

Kirjoituksia pessimismistä, osa I


Fin de sièclen alakulo

Minulla on jo pitkään ollut hieman epämukava tunne, että tämän blogin sinänsä harvoista lukijoista moni saattaa pitää minua minua vihonviimeisenä pahanilmanlintuna, paatuneena pessimistinä. Jos näin on, kyseessä on kuitenkin perspektiiviharha. Olen toki kulttuuripessimisti, eli en odota liikoja nykyiseltä sivilisaatioltamme. Koska tämä blogi pyrkii omalla vaatimattomalla tavallaan harjoittamaan kulttuurikritiikkiä, ei tietyltä pessimistiseltä yleisvaikutelmalta voine siksi välttyä. Yritän kuitenkin tässä kirjoitussarjassa vähän tasapainottaa tätä kuvaa.

Aikaisemmassa postauksessani <Ilo> jo hieman pohjustinkin teemaa. Voin siis pitemmittä puheitta mennä asiaan, eli ajatussuuntaukseen jota voisi kutsua metafyysiseksi pessimismiksi. Ei nyt puhuta Schopenhauerista tai muista varsinaisista pessimismin filosofeista. Sen sijaan otetaan kohteeksi se noin vuosisadan (tai korkeintaan puolentoista) takainen ajanjakso historiassa jonka kuluessa ohjelmallisesta epätoivosta tuli tavallaan kulttuurimme valtavirtaa, mikä asema sillä sivumennen sanoen on edelleen.

Nuo ensimmäistä maailmansotaa edeltävät viimeiset vuodet tai vuosikymmenet, olkoot nimeltään fin de siècle tai belle époque, ovat mentaliteettihistoriallisessa mielessä merkillisen ristiriitaisia. Toisaalla näemme hurjaa, naiivia optimismia ja kritiikitöntä tieteisuskoa. Se oli ensimmäisten maailmannäyttelyiden ja suurten keksintöjen aikaa. Jokainen vuosi näytti tuovan tullessaan lämpimurron jollakin luonnontieteen alalla, psykoanalyysia unohtamatta. Tieteen käytännölliset sovellukset olivat erityisen humalluttavia: oli kinematograafia, oli telefoonia, oli telegrammia, oli automobiilia, oli koko joukko riemastuttavia ja elämää helpottavia tekniikan ihmeitä. Melko tarkalleen sata vuotta sitten myös merenkulku nousi aivan uudelle tasolle kun Ison Britannian ja Pohjois-Amerikan välillä liikennöivä White Star Lines kastoi tuliterän, jättiläismäisen ja uppoamattomaksi tiedetyn Titanic-aluksensa... Eikä ollut epäilystäkään siitä etteikö vielä suunnattoman paljon parempaa ollut edessä, aivan käsinkosketeltavassa tulevaisuudessa; olihan uskonnon kaltaisesta aivomyrkystä ja Edistyksen jarrusta vihdoinkin päästy eroon ja Kuningatar Järki hallitsi suvereenisti.

Mutta voi! Tässä paratiisissa oli käärme. Tämän riemukkaan kulttuurioptimismin sydäntä jäyti salainen mato. Katsokaa Toulouse-Lautrecin tai Edgar Degas'n maalauksia, lukekaa Bergsonia tai Maeterlinckia ja kuulette, jos olette tarkkoja, elämäniloisten operettien tai can-can -rytmien ja räiskyvän optimismin takaa raskaan huokauksen. Tieteisuskon synnyttämän kulttuurioptimismin kääntöpuoli oli syvä metafyysinen pessimismi, jolle etsittiin lohtua paitsi sellaisista muodikkaista päihteistä kuin oopiumilla terästetty absintti, myös henkisistä huumeista kuten teosofiasta, spiritismistä, Tiibetin buddhalaisuudesta ja muusta humpuukista. G. K. Chestertonin sanoin, "kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän alkaa uskoa mitä tahansa"...

Missään ei kulttuurioptimismin ja metafyysisen pessimismin välinen yhteys ole niin selvä kuin fin de sièclen vuosina kulta-aikaansa eläneessä evolutionismissa. Tehtäköön tässä heti selväksi, etten "evolutionismilla" tarkoita Charles Darwinin aidosti tieteellistä evoluutioteoriaa, enkä välttämättä edes sen pseudotieteellistä, sosiaalidarwinismina tunnettua vulgaariversiota. Tarkoitan sitä melko kaikenkattavaa edistysuskoa, joka hallitsi ns. ajan henkeä. Myös C. S. Lewis on käsitellyt evolutionismia eräässä esseessään, jossa hän kutsui sitä "Suureksi Myytiksi".

Suuri Myytti on lyhykäisesti sanoen kuvaus portaittain aina vain korkeammelle ja korkeammalle nousevasta Kehityksestä, joka näyttäisi huipentuvan Ihmiseen. Mutta ihminenkin on alunalkaen hädin tuskin muuta kuin eläimen kaltainen villi, joka kuitenkin nousee jokaisella kehitysaskeleella kohti täydellisyyttä. Aidosta darwinismista evolutionismi siis poikkeaa varsinkin siten, että siinä missä ensin mainittu teoria yksinkertaisesti pyrkii selittämään lajien muuttumisen sen kummemmin arvottamatta, evolutionismi puhuu laadullisesta parantumisesta, täydellistymisestä, suorastaan jumaloitumisesta. Mutta kun loppu joskus vuosimiljardien kuluttua tulee, se onkin sitten totaalinen. Tässä evolutionistisen ihmiskäsityksen ydin Lewisin esseen mukaan:                   

[Man] learns to master Nature. Sciences arises and dissipates the superstitions of his infancy. More and more he becomes the controller of his own fate. Passing hastily over the historical period [--] we follow our hero on into the future. See him in the last act, though not the last scene, of this great mystery. A race of demi-gods now rule the planet (in some versions, the galaxy). Eugenics have made certain that only demi-gods will now be born: psychoanalysis that none of them shall lose or smirch his divinity: economics that they shall have to hand all that demi-gods require. Man has ascended his throne. Man has become God. All is a blaze of glory.
And now, mark well the final stroke of mythopoetic genius. It is only the more debased versions of the Myth that end here. [--] If we stopped at this point the story would lack the highest grandeur. [--] All this time Nature, the old enemy who only seemed to be defeated, has been gnawing away, silently, unceasingly, out of the reach of human power. The Sun will cool - all suns will cool - the whole universe will run down. Life (every form of life) will be banished without hope of return from every cubic inch of infinite space. All ends in nothingness. "Universal darkness covers all". [--] It brings us to the end not of a story, but of all possible stories [--]. [kurs. Michelange]
Olemassaolo on tämän maailmankuvan mukaan siis loppujen lopuksi mieltä vailla ja ihmisen osa on siksi kosminen yksinäisyys. Sitä ei huikeinkaan edistys voi peittää.  

Lewisin esseen voi lukea kokonaisuudessaan (keyyesti toimitettuna tosin) <täällä>. Se on myös suomennettu nimellä Suuren myytin hautajaiset kirjassa Entisen ateistin kristillisiä esseitä. Jokseenkin samasta teemasta puhuu laveammin (ja paremmin) myös jo mainitun Chestertonin The Everlasting Man -teos, joka oli toki monin tavoin myös Lewisin esikuvana. Mutta vielä tuosta esseestä, tarkemmin sanoen sen otsikosta; Lewis kirjoitti tekstinsä joskus 50-luvulla, ja hänellä oli silloisen tiedon valossa näköjään perusteltuja syitä uskoa, että tuo myytti oli todella jo laskettu hautaansa. Mutta kun katsoo viime aikoina räjähdysmäisesti levinnyttä uusateismia, voi todeta, että Lewis sepitti muistokirjoituksensa Suurelle Myytille hieman ennen aikojaan.
  

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Sikiön oikeudet?

Onko syntymättömällä lapsella eli sikiöllä oikeuksia vai ei, se näköjään riippuu vähän siitä mistä roikkuu. Tämänpäiväisen Hesarin <pääkirjoitus> pohti vakavista päihdeongelmista kärsivien äitien hoitoon ohjaamisen / pakottamisen etiikkaa. Tekeillä on lakimuutos, joka nostaa, ihme kyllä, myös sikiön oikeudet framille:

Lain valmistelu on venynyt muutamankin hallituskauden yli. Yksi tärkeimmistä viivytyksen syistä on se, että aikuisen ihmisen itsemääräämisoikeuteen puuttuminen on erityisen hankalaa. Näihin päiviin saakka asti vallalla on ollut käsitys, että syntymätön sikiö on osa naisen ruumista, jonka hyvinvoinnista nainen päättää itse.
Jos perustuslakivaliokunta aikanaan päätyy ratkaisuun, jonka mukaan sikiötä voidaan kohdella syntyvänä lapsena, jolla on oikeus mahdollisimman terveeseen elämään, lainsäätäjille jää vielä monta ongelmaa ratkaistavaksi. [kurs. Michelange]

Jokunen "ongelma" saattaa tosiaan vielä jäädä ratkaistavaksi, vaikka ehkä hieman toisessa kuin kirjoittajan tarkoittamassa mielessä. Siksipä lakimuutosta ainakaan tässä muodossa ei tulla näkemään.



perjantai 17. helmikuuta 2012

Käytöksen multainen kirja

Ei ole tarkoitus tehdä tästä blogista mitään "Rosa-watchia", mutta hänen kolumnejaan on vaikea olla kommentoimatta, koska hän osaa niissä tiivistää modernin arvoliberaalin maailmankatsomuksen suorastaan tyrmistyttävän ytimekkäästi. Käsittääkseni nämä ajatukset ovatkin koko tämän maailmankauden nuoren tai nuorehkon urbaanin länsimaalaisen yhteistä henkistä omaisuutta, ja siksi ne kondensoituina lehtikolumnin suppeaan muotoon tuntuvat joskus melkein parodioilta. Toisinaan niissä on kuitenkin siteeksi myös asiaa. Näistä syistä niistä saa hyviä aihioita blogijuttuihin. Tällä kertaa otan meditaation lähtökohdaksi tämän katkelman:
Tavat ja tottumukset, asiat joita ei tarvitse kyseenalaistaa, tekevät elämän helpoksi ja turvalliseksi. Rajansa kaikella, rajoillakin. En haluaisi siirtää eteenpäin sellaisia määräyksiä, joita en osaa järjellä perustella. [kurs. minun] 
Kyseisessä jo hyvän aikaa sitten julkaistussa <kolumnissa> kirjoittaja miettii omia kasvatusperiaatteitaan. Ei kuulu minulle, miten itse kukin jälkikasvunsa kasvattaa. Ei siis ole aikomukseni (varsinkaan näin nikin takaa) suunnata kritiikkiä itseensä kolumnistiin. Mutta juuri tuo esiin nostamani ja kursivoimani kohta lienee "valistuneisuudessaan" laajasti sisäistetty ja hyväksytty meidän aikoinamme ja siksi se on osa sitä kollektiivista ajan henkeä, jota vastaan pullikoiminen on blogini keskeinen tavoite.

No niin, pitääkö siis jokainen kasvatusperiaate, moraalinen prinsiippi, sääntö, käsky tai määräys todella kyetä perustelemaan järjellä? Todetaan ensi alkuun, että on koko joukko eettisiä periaatteita, jotka ovat muuttumattomia, ikuisia ja universaaleja. Vaikkapa Kymmenen käskyä ovat (ehkä kahta ensimmäistä lukuunottamatta) hyvä tiivistelmä kaikille kulttuureille yhteisestä, ajattomasta etiikasta. Nämä Käskyt ovat siitä mielenkiintoisia, että ne kyllä voisi perustella järjellisestikin, mutta niille ei käytännössä tarvitse näin tehdä. Vai onko joku vakavasti sitä mieltä, että esimerkiksi käsky "kunnioita isääsi ja äitiäsi" vaatisi sen kummempia perusteluja? No tottakai toinen toistaan viisastelevimpia vastaväitteitä löytyisi vaikka kuinka, mutta siihen emme tässä lähde. Oletan siis jokaisen normaalijärjellä varustetun ns. hyvän tahdon ihmisen ymmärtävän, miksi on lähtökohtaisesti oikein kunnioittaa vanhempia ihmisiä yleensä ja omia vanhempia erityisesti.

Mutta universaalin etiikan lisäksi on tietysti myös koko joukko sellaisia alemman asteisia normeja, jotka ovat historiallisesti muotoutuneita ja siitä syystä relatiivisia. Tästä syystä ne myös usein ovat luonteeltaan ainakin näennäisesti  jokseenkin irrationaalisia. Puretaan kysymystä vaikkapa tuolla lippalakki-ongelmalla, joka on siteeratun kolumninkin keskiössä. Miespuolista väestöä koskeva tapa paljastaa pää sisätiloissa on puhtaasti länsimainen erikoisuus. Ei taida olla aivan täyttä varmuutta siitä, milloin ja miten tapa on meille juurtunut, mutta se ei nyt tässä yhteydessä ole kiinnostavakaan. Tavasta on myös aina ollut monia poikkeuksia, joihin niihinkään ei nyt tarvitse mennä. Periaatteessa pään paljastamisen vaatimuksesta siis voisi, toisin kuin universaalista vanhempien kunnioittamisen käskystä, suuremmitta ongelmitta luopua. Siitä ollaankin nyt luopumassa tai on jo luovuttu suuressa osassa läntistä maailmaa. Miksi siis narisen?

Sinänsä kulttuuri ei välttämättä heti romahda, kun yhä useampi urospuolinen Homo Sapiens -yksilö esimerkiksi aterioi mutkattomasti idioottimainen lätsä tai vielä idioottimaisempi, silmille vedetty villapipo päässään. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että lakin sisätiloissa riisumisen tavan katoaminen on yksi sivilisaatiomme rappeutumisen merkki. Se on sitä juuri siksi, että se ei perustu yhteiseen sopimukseen vaan tiettyjen omapäisten alakulttuurien eriytyisidentiteetin varjeluun. Tällaiset taustaltaan ehkä irrationaalisetkin tavat ovat osa sitä liimaa, joka pitää kulttuuria kasassa ja tuo siihen koheesioita. Erityisesti lapselle on käytännössä mahdotonta perustella järjellä, miksi lakki pitää ottaa pois päästä sisällä. Sellainen nyt vain sattuu olemaan meidän tapamme. Sanottu toki pätee moneen muuhunkin käskyyn. Siksi äidit ovatkin vanhastaan vastanneet niskoittelevan jälkikasvunsa "miks-mun-pitää"-kitinään: "siksi kun on syksy!" tai jotain muuta yhtä vastaansanomatonta. Käskyjen rationaalisen sisäistämisen - tai niiden kyseenalaistamisen - aika tulee sitten myöhemmin.

Olkoon kaltevan pinnan argumentti eli ei, mutta minusta on aina pahaenteistä, kun kulttuurisia sovinnaistapoja alistetaan yksityisten mieltymysten armoille. Ihminen, joka täysin ympäröivästä yhteisöstä riippumatta luo omaa identiteettiään ja omia tapojaan, saattaa pian ruveta luomaan toden teolla myös ikiomia arvojaan. Ja minä en siitä pidä. Nih. Koska mantelitumake.    
   

perjantai 10. helmikuuta 2012

Yksi hyvä syy vältellä julkisia kirjastoja

En ole rikas mies, mutta eräässä mielessä korvaamatonta varallisuutta alkaa jo olla ihan mukavasti pitkin kotini seiniä. Tarkoitan tietenkin kirjoja. Omassa kotikirjastossani riittäisi varmaan jo nyt lukemista loppuiäkseni, pitäen mielessä että on kirjoja, joihin voi ja oikeastaan täytyykin palata aina uudelleen ja uudelleen. Kotikirjastoni täydentyy varsinkin kesäisin Turun kauppatorille pystytettyjen pöytien kokoelmista ja antikvariaateista. Erityisen tärkeisiin uutuuskirjoihin löytyy aina jostakin rahaa. Siksi en ole - Deo Gratias! - riippuvainen Turun kaupunginkirjaston palveluista. Tuon ns. kulttuurilaitoksen yleinen ilmapiiri on uusiin "ajanmukaisiin" tiloihin siirtymiseen jälkeen tullut lähelle sietämätöntä. Eikä ihmekään, kun on julkilausutusti tarkoitus olla "turkulaisten yhteinen olohuone."

Muissa kaupungeissa tilanne ei liene sen kummempi, jos voi jotain päätellä tästä:
"Mutta eivät ainoastaan rahaa vaativat kahvilat ja kapakat ole ylimääräisiä keittiöitämme. Myös torit, puistot ja kirjastot muodostavat olohuoneen, jossa voi notkua mielin määrin." [kurs. minun]
Ja koko teksti luettavissa missäpä muuallakaan kuin <täällä>.

Yksityisen ja julkisen tilan välisen rajan hämärtymiseen tuo oman pittoreskin lisänsä se, että meillä on keskuudessamme kasvava määrä uussuomalaisia, joiden lähtökulttuurissa kodin rajat ovat alun alkaenkin olleet huomattavasti epämääräisemmät kuin meillä Lännessä; niinpä sitten "voi notkua mielin määrin" missä milloinkin sattuu mieli tekemään. No, rikkauttahan tämä tietysti vain on.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Mary Stuartin mestauksesta 425 vuotta - erään tabun loppu

"Mary Queen of Scots" (1542-1587) 
"Vous me pensez femme sans jugement;
Et tout cela augmente mon ardeur."
- Mary Stuart

Jos nyt mukavuuden vuoksi unohdetaan se tosiasia, että Britanniassa siirryttiin gregoriaaniseen ajanlaskuun vasta joskus 1700-luvulla, niin tänään helmikuun 8. päivänä tulee kuluneeksi 425 vuotta siitä kun Mary Stuart mestattiin. Muistellaanpa hieman tätä erikoista monarkkia, joka on kiehtonut niin monia mieliä ja josta on langetettu  toisilleen niin täysin vastakkaisia historiallisia tuomioita.

Mary ei ollut se kevytkenkäinen, tyhmä ja julma hupakko, joksi anglo-protestanttinen propaganda on hänet maalannut. Ei kyllä myöskään se pyhimys, jona skottilainen nationalismi ja 1800-luvun katolinen revivalismi haluavat hänet nähdä. Ristiriitainen ihminen hän oli monin tavoin. Mutta kyllä hän yhden muistokirjoituksen ansaitsee. 

***

Skotlannin James V Stuartin tytär Mary kuului äitinsä puolelta herttualliseen ranskalaiseen Guise-sukuun. Hän kävi vain syntymässä Skotlannissa ja matkusti jo aivan pikkutyttönä äitinsä synnyinmaahan, jossa hän varttui kieleltään ja kulttuuriltaan ranskalaiseksi. Varhain solmittu avioliitto sairaalloisen Frans II:n kanssa päättyi viimeksi mainitun ennenaikaiseen kuolemaan. Nuorena leskenä Mary sitten palasi Skotlantiin ottamaan vastaan hieman kyseenalaista kunniaa eli Skotlannin kruunua. Maryn silmissä kuitenkin siinteli huomattavasti mielenkiintoisempi asema: hän oli näet myös Henry VII:n jälkeläinen ja siten mielestään oikeutettu Englannin kruunuun kuningatar Mary I:n ("Bloody Mary" Tudor) kuoltua vuonna 1558.

Englannin valtaistuin kuitenkin päätyi Mary (Stuartin) serkulle Elisabethille. Onnettoman Anne Boleynin tyttärenä Elisabeth oli laajalti hyväksytyn käsityksen mukaan aviotonta syntyperää ja siten hän kruununperimysjärjestyksessä olisi jäänyt toiseksi Marylle. Aikalaisjuristien mielipiteet näyttävät jakautuvan kysymyksen suhteen melko tasaisesti, ja epäilemättä arviointeihin vaikuttivat myös sellaiset tekijät kuin arvioijan kansallisuus ja uskontokunta. En tiedä, onko nykyään mahdollista antaa tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen.

Joka tapauksessa Mary ilmoitti tyytyvänsä Skotlannin kruunuun, mutta hän olisi silti toivonut Elisabethilta jonkinlaista tunnustusta myös omille vaateilleen. Tämä oli Elisabethille luonnollisesti mahdotonta, ja niin kuninkaallisten serkusten välille alkoi vuosikymmeniä kestävä kylmä sota. Elisabethin asema näytti melko tukalalta, sillä hän oli maantieteellisesti kahden tulen välissä; pohjoisessa hallitsevaa Marya nimittäin tuki Ranska. Lisäksi kiistaan toi oman lisänsä reformaatiokauden uskonnollinen kuohunta. Mannermaalla protestantismi oli vetäytymässä vuosikymmenten voittokulun jälkeen, ja Guisein tyttärenä Mary oli tiukka katolilainen; ei tosin aivan niin harras kuin mitä myöhäiset legendat haluavat uskotella.

Kaksi kuningatarta eivät koskaan tavanneet toisiaan kasvoista kasvoihin, mutta he pitivät yllä tiivistä kirjeenvaihtosuhdetta; kirjeet ovat toisinaan hyvin herkullista luettavaa, sillä ne ovat täynnä muodollisten kohteliaisuuksien sekaan siroteltuja kissankynnen raapaisuja. Älyltään ja poliittisilta taidoiltaan Mary hävisi kylmäverisemmälle serkulleen. Hän teki lyhyessä ajassa pahoja virheitä sekä politiikassa että yksityiselämässä (jos nyt monarkilla voi katsoa mitään yksityiselämää olevankaan). Vain muutaman vuoden Skotlantia hallittuaan hänestä tuli käytännössä Elisabethin vanki. Enimmäkseen toki ylellistä vankeutta kestikin sitten melkein kaksikymmentä vuotta, joiden kuluessa kuningatar Mary vanheni ennen aikojaan ja jotenkin näivettyi henkisestikin. Turhautuminen sai hänet lopulta sortumaan viimeiseen varomattomuuteen, eli sekaantumaan juoneen joka oli mahdollista tulkita Elisabethin henkeä uhkaavaksi murhasalaliitoksi. Ja juuri näin se myös tulkittiin. Mary joutui kaikkea muuta kuin puolueettoman tribunaalin eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan mestaamalla.

Asiasta mahdollisesti kiinnostuneelle suosittelen <tätä> sivustoa. Jostain saattaa vielä löytää myös Stefan Zweigin kirjoittamaa erinomaista elämäkertaromaania Maria Stuart, jonka on hienosti suomentanut Elina Vaara.  

***

Mary Stuartin teloitusta kannattaa muistaa ennen muuta siksi, että siinä voi näin jälkikäteen nähdä kolkon ennakkotapauksen. Tätä ei moni tiedä tai tule ajatelleeksi, mutta Mary oli kristillisen monarkian pitkässä historiassa ensimmäinen hallitseva monarkki, joka tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin niin sanoakseni keskellä kirkasta päivää. Kruunupäitä oli tietenkin kuollut valtaistuinjuonittelujen ja salamurhien uhreina, mutta kertaakaan aikaisemmin ei ainakaan ketään kuningatarta ollut enemmän tai vähemmän laillisin muodoin asetettu syytteeseen ja tuomittu kuolemaan. Maryn oikeudenkäynti ja teloitus särkivät tabun valtaistuimelle kruunatun hallitsijan koskemattomuudesta. Tuon aikakauden ihmiset ymmärsivät tämän tosiasian huomattavasti kirkkaammin kuin me, ja siksi monen aikalaistarkkailijan selkäpiitä karmi täysin riippumatta siitä, mikä oli heidän oma asemansa Maryn ja Elisabethin välisessä kiistassa: myöskään viimeksi mainittu ei näytä koskaan täysin toipuneen serkkunsa ja säätysisarensa teloituksen aiheuttamista tunnontuskista.

Rikotun tabun hedelmät alkoivat näkyä seuraavalla vuosisadalla. Ensimmäisenä putosi Maryn pojanpojan Charles (Kaarle) I:n pää. Hänet syöstiin vallasta Englannin vallankumouksessa ja mestattiin julkisesti. Jatkoa seurasi, vaikka ehkä viiveellä.

***

Kuningatar Mary hyväksyi kohtalonsa tyynesti ja arvokkaasti, tästä ovat kaikki luotettavat aikalaistodistukset yksimielisiä. Silti hänen kuolemastaan oli romantiikka kaukana. Pyöveli ilmeisesti hermoili korkea-arvoista "asiakastaan" niin että teloituksesta tuli makaaberia ja veristä sotkua. Stefan Zweig kertoo:

Pyövelin ensimmäinen isku osuu huonosti, ei niskaan, vaan takaraivoon. Kidutetun naisen suusta kuuluu tukahdutettu korahdus, voihkaisu. Toinen isku menee syvälle niskaan ja punainen veri ruiskahtaa esiin. Mutta vasta kolmas erottaa pään ruumiista. Ja jälleen uusi kauheus: kun pyöveli aikoo nostaa pään hiuksista ja näyttää sitä, hän saa käsiinsä peruukin ja pää kierähtää maahan. Kuin keilapallo se vierii verivirrassa yli lavan lautojen, ja kun pyöveli uudelleen tarttuu siihen ja kohottaa sen, nähdään - aavemainen näky - vanhan naisen kasvot, joita reunustavat jäänharmaat, lyhyeksi leikatut hiukset. Hetkiseksi lamautuvat katsojat tämän teurastuksen kauheudesta . Sitten lopulta onnistuu Peterboroughin pastorin vaivoin huudahtaa: "Eläköön kuningatar [Elisabeth]!"       

Mary Stuart matkalla mestauslavalle - historiamaalaus 1800-luvulta




maanantai 6. helmikuuta 2012

Taantumuksellinen presidenttiparimme

Koska en seuraa ns. hömppäuutisia, huomasin vasta eilisiltaisissa vaalivalvojaisissa, miten tyylikäs ja  muutenkin mukavan näköinen nainen Jenni Haukio on. Kun Niinistökin on suhteellisen hyvin säilynyt ikäisekseen, niin he näyttävät yhdessä oikein hyvältä. Näillä asioilla on merkitystä.

Haaviston väki otti sinänsä odotetun tappionsa rauhallisesti, mutta ainakin yhdessä hänen kannattajansa (se Apocalyptican muusikko) kommentissa tuli esiin pettymys siitä, että Suomi tällä valinnalla menetti mahdollisuuden tulla uranuurtajaksi maailmassa. "Luovassa luokassamme" on paljon niitä, jotka haluaisivat, että Suomi syrjäyttää Ruotsin edistyksellisyyden ja moraalisen besserwisserismin majakkana tällä planeetalla. Homopari Mäntyniemessä olisi ollut lottovoitto tässä suhteessa.  

Olen sitä mieltä, että tällainen uria aukova vapaamielisyys kumpuaa samasta lähteestä kuin suomalainen teknologiahurma, siis kansakunnan historian lyhyydestä ja kulttuurin ohuudesta. Miksi Suomen esimerkiksi piti ensimmäisenä maailmassa sännätä luopumaan analogisista tv-lähetyksistä? No juuri siksi. Mistä on kyse tässä muutama vuosi sitten suurella kohinnalla lanseeratusta Millennium-palkinnosta? No juuri tästä. 

***

Lämpimät onnittelut Sauli Niinistölle ja hänen kauniille rouvallensa!     

perjantai 3. helmikuuta 2012

Ilo

"Semper gaudete!" (1Th., 5:16)

Mielessäni on pitkään pyörinyt ajatus kirjoittaa jotakin teemasta pessimismi elämänasenteena. Tietty kulttuuripessimismi on kristitylle konservatiiville nähdäkseni paitsi hyväksyttävä myös ainoa mahdollinen asenne. Sen sijaan metafyysinen pessimismi, toiselta nimeltään epätoivo, ei missään tapauksessa ole sitä. Mietin lähemmin näitä joskus tulevissa postauksissa, mutta toimikoon tämä pieni tutkielma ilosta johdatuksena aiheeseen.

***  

Meille on annettu selvä ja vastaansanomaton käsky: iloitkaa! Tunnustan, että ilon varjeleminen sydämessä on minulle henkilökohtaisesti vaikeimpia ellei vaikein jokapäiväisen kilvoituksen laji. Rakkaus on siihen verrattuna suhteellisen ongelmaton juttu, sillä vastoin modernia romanttista harhakäsitystä caritas on tahdon eikä tunne-elämän asia, ja siten sitä on suhteellisen helppoa kouliintua harjoittamaan. Ilo on toista maata.

Mutta puhdas ja aito ilo on oikeastaan ainoa järjellinen syy olla olemassa. Eikö tämä tunnu aika itsestään selvältä? Sanoin puhdas ja aito ilo, sillä on iloa ja on "iloa". Minusta on perusteita ainakin varovasti luottaa siihen, että ihmiset intuitiivisesti tajuavat, milloin ilo on puhdasta ja milloin ei. Puhdas ilo on ilman muuta sukua uskonnolliselle kokemukselle vaikka ei tietenkään edellytä kokijaltaan tietoista ja myönteistä Jumalasuhdetta. Parhaassa tapauksessa edellinen kyllä voi johtaa jälkimmäiseen. 

C. S. Lewis menetti jo teini-iässä uskonsa ja eli varhaisen aikuisuutensa täysin tietoisena ateistina. Niin ikään teini-ikäisenä hän kuitenkin koki yhden suurista puhtaan ilon elämyksistään, jonka hän vasta paljon myöhemmin ymmärsi yhdistää siihen iloon, joka täydellisenä oli tullut hänen osakseen kristittynä. Nuoren Jackin (Lewisin kutsumanimi) viehtymys pohjoiseen mytologiaan toimi tässä vaiheessa ilon laukaisijana. Näin Lewis kertoo asiasta omaelämäkerrallisessa teoksessaan Surprised by Joy (1955):      

Pure [Northerness] engulfed me. [--] There arose at once, almost like heartbreak, the memory of Joy itself. [--] The distance of the Twilight of the Gods and the distance of my own past Joy, both unattainable, flowed together into a single, unendurable sense of desire and loss. [--] And at once I knew that to "have it again" was the supreme and only important object of desire.
Että vanhan Pohjolan saagoista nouseva ilo voisi olla mitään sukua kristityn Jumalastaan tuntemalle ilolle, saattaa tuntua oudolta, mutta tarkemmin ajatellen sen ei pitäisi tuntua. Aidolla ilolla on yksi ainoa lähde, olipa kokija siitä tietoinen tai ei. Ei ole niin kovin tärkeää, millaisiin valepukuihin ilo ehkä pukeutuu. Avainsana on juuri puhtaus. Lewis on useampaankin otteeseen ja eri yhteyksissä esittänyt, että aistillinen mielihyvä (pleasure) on oikeastaan aika surkea ilon korvike; mutta monille se saattaa olla ainoa kokemus, mikä edes etäisesti muistuttaa iloa. Se on sääli.

***

Postmodernistisen vouhotuksen ollessa korkeimmillaan joskus 90-luvulla monelle suomalaisellekin tuli tutuksi lähinnä Lacanin ja Barthèsin teksteistä ranskalainen sana jouissance. Se, että suomalaiset filosofian ja kulttuuritutkimuksen opiskelijat aniharvoin osaavat riittävästi ranskaa kyetäkseen lukemaan gurujansa alkukielellä, ei ollut mikään este, sillä jouissance-sana on lähes järjestään jätetty käännöksissä alkuperäiseen asuunsa. Jouissance ilmaantui myös suomenkielisiin tieteellisiin artikkeleihin yhdessä panoptikonien, differandien ja muiden diskursiivisten mumbo jumbojen seuraksi. Muistettakoon myös Alan Sokalin kuuluisa hoax reilut viisitoista vuotta sitten: jouissance oli yksi niistä postmodernin non-sense -jargonin sanoista, joista hän teki hilpeätä pilkkaa.

No, mitä tämä muka niin vaikeasti käännettävä jouissance sitten on tarkoittavinaan? Se tarkoittaa ennen muuta aistipohjaista nautinnonkokemusta, karkeimmillaan orgasmia; lisäksi jouissancella on myös yksi juridinen konnotaatio eli "nautinta" t. "nautintaoikeus". On helppo nähdä, että jouissance muistuttaa hieman ranskan sanaa joie (ilo), mutta ilon kanssa jouissancella on mielestäni varsin vähän tekemistä. (Myönnettäköön, että viime aikoina koko sana on alkanut tympiä minua siinä määrin, että tulen ehkä kohdelleeksi sitä tylymmin kuin se ansaitseekaan. Mutta en voi mitään sille, että siinä on jo foneettisestikin jotain liian mehukasta, suorastaan limaista ja iljettävää; tämä on tietenkin vain subjektiivinen kokemukseni...)

Jouissancea eivät postmodernistit tietenkään keksineet, antoivatpa sanalle vain varauksettoman positiivisen merkityssisällön, mitä sillä ei vanhastaan ole ollut. Hämmästyin melkoisesti, kun muutama päivä sitten avasin jo aikoja sitten Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä eurolla tai parilla ostamani vanhan kirjan. Georges Duhamel (1884-1966), lääkäri, runoilija, esseisti ja Ranskan akatemian jäsen, julkaisi vuonna 1919 esseekokoelman La possession du monde. Se on tämän sotilaslääkärinä palveluksensa suorittaneen humanistin sotakokemusten inspiroimaa pohdiskelua ilon ja onnen mahdollisuudesta tuossa massiivisen teurastuksen jälkeisessä tilanteessa. Duhamel pelkää, että aito ilo on vaarassa kadota ja, mikä pahinta, tulla sekoitetuksi jouissanceen.

Mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin on Duhamelin näkemys nuorten taipumuksesta tiettyyn surumielisyyteen. Käännän pätkän:

Kaikki nuoret vaalivat murhetta kuin se olisi tunteista jaloin. He eivät hevin anna itselleen anteeksi, jos sureminen joskus pääsee heiltä unohtumaan. He ovat löytäneet salaperäiset Melankolian saaret eivätkä he halua niiltä pois. He rakastavat Melankolian [--] romanttista kauneutta. Ylväästi he halveksivat karkeata aistinautintoa (jouissances grossières), ja sitä torjuessaan he turvautuvat surumieleen koska eivät vielä tunne ilon loistoa ja majesteettisuutta.
  Mutta siitä huolimatta hekin etsivät omalla naivilla [--] ja puhdassydämisellä tavallaan onnea. [kurs. Michelange]

Duhamel ei ymmärtääkseni ollut erityisen uskonnollinen ihminen vaikka omasikin toki peruspositiivisen asenteen kristinuskoon. Se riittääkin. Lempeän ironinen analyysi nuorison taipumuksesta romanttiseen synkeyteen saattoi olla erityisen ajankohtainen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, mutta siinä on kuitenkin tiettyä ajattomuutta, kuten Duhamel itsekin antaa ymmärtää.

Se, joka "ei vielä tunne [aidon] ilon loistoa ja majesteettisuutta" vaan sekoittaa sen aistillisen jouissancen kaltaisiin surkeisiin ja halveksittaviin korvikkeisiin, on vaarassa joko syöksyä paljaaseen hedonismiin tai sitten jämähtää pessimismiin; pahimmassa tapauksessa voi taantua silkkaan nihilismiin. Jälkimmäinen vaara vaanii erityisesti konservatiiveja.