keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Odium generis humani


Keisari Tiberius, Caprin erakko
Vaikka kristinusko lohkesi juutalaisuudesta erilleen käytännössä viimeistään ensimmäisen kristillisen sukupolven mentyä mailleen, ei tieto tästä pesäerosta aivan heti selvinnyt ulkopuolisille. Kieltämättä juutalaiset ja kristityt jakoivat eronsa jälkeenkin paljon yhteistä perintöä. Pakanoiden näkökulmasta kumpaakin uskontokuntaa mm. riivasi viha ihmiskuntaa kohtaan. Eikä ihmekään että riivasi, kun muistetaan, millainen oli myöhäisantiikin "ihmiskunta". Käytännössä "viha" ilmeni varsinkin systeemaattisena kieltäytymisenä osallistumasta pakanalliseen keisarikulttiin, mikä kyllä olisi ollut enemmän poliittinen kuin uskonnollinen akti, eräänlainen kansalaishengen ilmaus. Kristityille suostuminen uhraamaan keisarin kuvalle olisi kuitenkin merkinnyt pyhimmistä periaatteista luopumista, ja siitä syystä minkäänlainen kompromissi ei tässä voinut tulla kyseeseen.

Nyt ympyrä on kiertymässä umpeen ja vähemmistöuskonnoksi jälleen muuttuneen kristinuskon suhde ympäröivään maailmaan monin tavoin muistuttaa roomalaisen keisarikauden tilannetta. Nykyään tosin harvemmin vaaditaan palvomaan maallisia potentaatteja, mutta monen muunlaista "mukautumista tämän maailmanajan mukaan" (Room. 12: 2.) kyllä odotetaan. Ja siellä missä kristityt eivät osoita valmiutta kompromissiin he ovat jälleen vaarassa joutua ihmisvihaajien kirjoihin. Tämä on kuitenkin yhtä joutavaa puhetta kuin se oli kaksi vuosituhatta sitten eikä siihen kannata kiinnittää sen suuremmin huomiota; antaa koirien haukkua, sellainen on niiden tapa. Myöhäisantiikin ja oman aikamme kristittyjen asemaa olen vertaillut lähemmin jo <toisaalla> niin että tämä riittänee tästä aiheesta.

***

Sinänsä viha on passio muiden joukossa, ja kaikkien passioiden lailla se on itsessään moraalisesti neutraalia, ei hyvää eikä pahaa. Täten on siis täyttä sopaa ajatus, että kristitty ei saisi vihata mitään. Ongelmallista on vihan väärinkäyttö, siis väärien asioiden vihaaminen. "Vihatkaa syntiä mutta rakastakaa syntistä" on helppo lausua mutta hyvin vaikea elää todeksi. Voin jossain määrin ymmärtää niitä, joiden mielestä tuo slogan kuulostaa kovin äitelältä ja tekopyhältä.

Jos siis voimmekin viitata kintaalla sekä muinaisten että nykyisten pakanoiden kuvitelmille kristinuskon myötäsyntyisestä ihmisvihasta, on valitettavasti olemassa myös perustellumpia epäilyksiä joidenkin kristittyjen, erityisesti konservatiivien, taipumuksesta tähän paheeseen. Kyse ei tietenkään ole yksinomaan kristittyjen keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä vaan pikemminkin tietystä persoonallisuustyypistä, jota on esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Kaikkeen ja kaikkiin epäluuloisesti suhtautuvia äreitä erakkoluonteita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta onko kristinuskossa jotakin, joka erityisesti altistaa kannattajansa vihaamaan ihmisiä? No tuo perisyntioppi tulisi näin äkkiä mieleen.

Kristinuskon keskeisiin dogmeihin kuuluva perisyntioppi ja siitä johdettu käsitys ihmisen kelvottomuudesta on kaikkien klassisten tunnustuskuntien yhteistä perintöä, vaikkakin käsitykset Adamin lasten turmeluksen asteesta vaihtelevat. Eräänlaisia ääripäitä edustavat yhtäällä reformaation geneveläisen haaran opettama tiukin mahdollinen tulkinta augostinolaisuudesta ja toisaalla ortodoksien suosima melkein pelagiolainen usko ihmiseen; katolisuus on tässä kuten niin monessa muussakin asiassa tukevasti keskellä. Mutta kun taustaksi otetaan länsimaisen nykykulttuurin eli valistukseen nojautuvan sekulaarihumanismin mielenvikaisuutta hipovan optimistinen ihmiskuva, ovat synkkämielisin kalvinisti ja valoisin ortodoksi kuin veljet keskenään, sillä kummallekin heistä synti on realiteetti kun taas sekulaarihumanisti ei tunnusta koko ilmiön olemassoloa.

Ikävä kyllä näyttää olevan niin, että vaikka perisyntiopista ei automaattisesti seuraakaan ihmisvihaa, se saattaa antaa misantropiaan taipuvalle tekosyyn ruokkia ja helliä tätä ilman muuta epätervettä luonteenpiirrettä itsessään sen sijaan että päättäväisesti taistelisi sitä vastaan. Väitän kuitenkin, että jos silkkaa, väärentämätöntä ihmisvihaa on esiintynyt kristittyjen parissa enemmän kuin väestössä keskimäärin, niin kyse on ollut suhteellisen uudesta ilmiöstä. Katseeni kääntyy jälleen 1800-lukuun ja varsinkin romantiikkaan, joka onnistui tärvelemään niin monta kallisarvoista asiaa.

Vaikka ihmisvihaa (siinä missä mitä tahansa muutakin pahetta) on esiintynyt kristittyjenkin joukossa aina, vasta 1800-luvulla se näyttää nousseen jossain määrin hyväksytyksi ilmiöksi. Romantiikan sameissa vesissä uiskenteli monenlaisia kaloja, ja juuri näihin aikoihin alkoi esiintyä laajemmin ilmiötä jota voi kutsua "kulttuurikristillisyydeksi". (Muistettakoon, että juuri "kulttuurikristityksi" tuo norjalainen joukkomurhaajakin julistautui.) Romantiikka on sidoksissa klassiseen kristinuskoon vain heikoin ja oikeastaan olemattomin sitein, mutta 1800-luvun alussa kristillinen traditio saattoi vetää puoleensa sellaisia sieluja, jotka vihasivat uuden vuosisadan rumuutta ja latteutta.

Käytännössä romantiikan helmassa syntyneet suuntaukset ovat kuitenkin antikristillisiä. Ajatellaan vaikkapa "goottilaista romaania" tai Edgar Allan Poen tyylillisesti kauniita mutta sisällöllisesti usein hyvin pimeitä tekstejä; Poeta paljon lukenut ja ranskantanut Baudelaire ei ollut amerikkalaista esikuvaansa terveempi, sanottakoon hänen motiiveistaan mitä tahansa. Nämä kirjoittajat selvästikin hyväksyivät oman ihmisvihansa. Meidän päivinämme romantiikan perinnettä kantavat puhtaimillaan Black Metalin tai Death Metalin (en tiedä, mitä eroa niillä on) kaltaiset populaarikulttuurin suuntaukset, joiden viljelemä misantropia on täysin avointa ja jotka lisäksi eivät edes väitä kuuluvansa kristilliseen traditioon, pikemminkin päinvastoin.

Mutta kun tämä aika oikeasti on ruma, lattea, turvonnut, meluisa, raaka, hengetön ja ihmiset usein niin kiistattoman halveksittavia. Tämä on oma väkevän empiirinen kokemukseni asiasta, ja ihmisvihan demoni onkin aina väijymässä myös omia sielunliikkeitäni. Joskus annan sille periksi, useimmiten sentään onnistun potkaisemaan sen ainakin joksikin aikaa tainnoksiin. Sillä siitähän tietysti lähdetään, että jos tämä aika onkin paha, niin kovin paljon parempi ei ole mikään muukaan aika. Ja silloin kun lähimmäiset alkavat tuntua sietämättömiltä, nopean vilkaisun omiin lähiaikojen ajatuksiin, sanoihin, tekoihin ja laiminlyönteihin luulisi hillitsevän langettamasta kovin hätäisiä tuomioita muiden suuntaan. Tämä onkin klassisin mahdollinen kristinuskon mukainen tapa tulla toimeen tämän maailman ja ihmisten kelvottomuuden kanssa. Ennen 1800-lukua vain aniharvan mieleen edes juolahti tätä kiistää. Tarkastellaan asiaa lähemmin yhden taideteoksen ja sille eri aikoina annettujen tulkintojen valossa; mikäpä sopisi aiheeseen paremmin kuin Molièren Le Misanthrope, Ihmisvihaaja?

***


Vuonna 1666 (!) ensiesityksensä saanut Le Misanthrope kuuluu Molièren suurimpiin teoksiin ja lienee myös hänen töistään henkilökohtaisin. Kyseessä on avainteos, jolla Molière yritti kirjoittaa itsensä vapaaksi mm. onnettoman rakkauden synnyttämästä katkeruudesta. Molièren hermoja rassasivat paitsi naishuolet myös makeilevat hovimiehet, keskinkertaisen manieristiset runoilijat ja laajasti ottaen koko 1600-luvun uusi, Molièren pinnalliseksi kokema henki. Hän kirjoitti kaikki nämä kaunanaiheensa näytelmänsä nimihenkilöön eli ihmisvihaaja Alcesteen, joka siis eräässä mielessä on kirjailijan alter ego; kirjailija itse myös näytteli Alcesten roolin kappaleen ensimmäisissä esityksissä.

Mutta koska Molière eli vielä moraalintajultaan omaamme terveemmällä aikakaudella, hän kirkkaasti ymmärsi ihmisvihan surkeuden ja narrimaisuuden eikä tahtonut antaa sille periksi vaan päästä siitä eroon. Tästä syystä kirjailijan alter egona voi yhtä suuressa tai suuremmassakin määrin pitää Alcesten ystävää, Philinteä, joka yrittää puhua synkkämielisyydessä rypevälle Alcestelle järkeä ja osoittaa tämän jeremiadit kohtuuttomiksi vaikka monessa kohdin myöntääkin niiden aiheet asiallisesti ottaen paikkansa pitäviksi. Tämä on tärkeätä ymmärtää: Philinte ei katsele maailmaa yhtään sen ruusuisempien silmälasien läpi kuin Alcestekaan, mutta ei siitä huolimatta vajoa synkeyteen ja epätoivoon.

Philinte myös tähdentää sitä, mikä nähdäkseni on tärkeintä ymmärtää ihmisvihassa: se on pohjimmiltaan naurettavaa (ainakin ennen kuin saa sellaisia meidänkin hyvin tuntemiamme ääriseurauksia, että ne vievät nauruhalut...). Alcesten kovakalloinen vastaan inttäminen on kannaltani ikävää sikäli, että minun on valitettavan usein hyvin helppo samaistua häneen. Liioittelematta voin melkein sanoa tuntevani itseni siellä täällä. Käännän tähän lyhyen mutta Alcesten ajatusmaailmaa hyvin kuvaavan katkelman (en yritäkään tavoittaa alkukielen aleksandriinia vaan käännän proosaksi; jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, parempiakin suomennoksia löytyy epäilemättä hyvin läheltä). Ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Philinte yrittää saada Alcesten tolkkuihinsa vihjaamalla, että raivoamalla "ajan tapoja" (les moeurs du temps) vastaan tämä vain saattaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta Alceste vastaa:

"No sen parempi, jumalauta! Vain sitä toivonkin, se on hyvä merkki ja saa minut iloiseksi. Kaikki ihmiset ovat minulle siinä määrin vastenmielisiä, että minua suututtaisi olla viisas heidän silmissään."
(Tant mieux, morbleu! tant mieux, c'est ce que je demande, / Ce m'est un fort bon signe, et ma joie en est grande: / Tous les hommes me sont à tel point odieux / Que je serais fâché d'être sage à leurs yeux. 109-112.) 

Juuri tällaiset purkaukset tuntuvat itsestäni niin kovin tutuilta...

Menemättä tämän syvemmälle näytelmään, totean painokkaasti, että se kirjoitettiin nimenomaan häijyksi komediaksi ja että naurun kohde oli nimenomaan Alceste. Myös aikalaisyleisö useimmiten ymmärsi sen juuri näin. Mutta nykyään Ihmisvihaajaa tulkitaan, ellei nyt aivan tragediaksi niin ainakin hyvin vakavaksi komediaksi, ja Alcesten hahmo on saanut arvokkuutta, jota 1600-luvun yleisö tuskin olisi tullut häneen yhdistäneeksi. Milloin tämä "paradigman muutos" alkoi? Siihen on helppo vastata: sen aloitti Rousseau, joka ensimmäisenä lausui julki ihailunsa Alcesten elämänasennetta kohtaan ja itse asiassa kiivaasti arvosteli Molièrea pyrkimyksestä tehdä ihmisvihaajastaan naurunaihe. Rousseau näki Alcestessa ennen muuta "aidon" ja "rehellisen" ihmisen, jonka reaktio järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen tapoja kohtaan oli ainoa mahdollinen. Rousseau oli esiromantikko, ja varsinaiset romantikot veivät myöhemmin hänen aloittamansa vinoutuneen tulkintatradition loppuun saakka.        

Alceste on siis ilman muuta narri. Hän on sitä miltei yhtä suuressa määrin kuin kaksi muutakin Molièren tunnettua koomista henkilöhahmoa, nimittäin Harpagon ja Tartuffe. Mitä kertoo meistä, meidän ajastamme, että välittömästi ymmärrämme sekä saiturin että hurskastelijan naurettavuuden, mutta suuressa vihaajassa näyttää meistä olevan jotakin jylhän traagista ja siten kunnioitettavaa?

           

2 kommenttia:

  1. Erittäin hyvä kirjoitus. Eikä todellakaan ainoastaan siksi, että olen ajatellut paljon samoin ja samoja asioita :)

    Tuohon viimeiseen kysymykseen on vaikea vastata. Noin yleisesti tietty ylenkatse, jota ainakin kristillisyydessä on esiintynyt, asioita ja ilmiöitä kohtaan voi olla erittäin hyväkin asia. Asioiden ja ilmiöiden takana eivät kuitenkaan välttämättä ole ihmiset itsenäisinä persoonina. Eivätkä usein olekaan.

    VastaaPoista
  2. Ylenkatse sellaisenaan on kai aika vaarallinen asenne, sillä se saattaa kätkeä sisäänsä mahtavaa ylpeyttä. Omalta kohdaltani olen havainnut toimivimmaksi strategiaksi vihaa herättävien ilmiöiden edessä ns. "kymmeneen laskemisen" (silkan aritmetiikan voi tässä toki korvata lukemalla hiljaa mielessään vaikkapa muutaman Ave Marian...) eli katseen kääntämisen muualle asioista, joita on vaikea sietää mutta joita ei voi muuksi muuttaa. Tästä voi tulla vähän stoalaisuus mieleen, mutta meille mielentyyneydellä on vain välinearvoa, se ei siis päämäärä itsessään kuten stoalaisille muinoin (ja ilmeisesti buddhalaisille vielä nykyäänkin.) Eikä tämä tietenkään läheskään aina edes onnistu.

    VastaaPoista