keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Mitä yhteistä on Hurtigrutenilla ja Asterixilla?


Maiden nimet ovat etymologisesti joskus aika mitäänsanomattomia. Pohjoismaista Islannin eli "Jäämaan" nimi on suunnilleen yhtä mielenkiintoinen kuin suomalaisen Vesijärvi-nimisen rapakon nimi. Toisinaan maiden nimiin  kuitenkin kätkeytyy varsin paljonpuhuvaa historiallista tietoa ko. maan ja sitä asuttavan kansakunnan synnystä. Pohjoismaista mielenkiintoisin tapaus tässä suhteessa on epäilemättä Norja. Maan omankielisessä Norge-nimessä (lausutaan suunnilleen "Norke") alkuperäinen merkitys tosin on hämärtynyt, mutta esim. saksan- ja englanninkielisissä muodoissa se on vielä täysin näkyvissä: nimisanat Norweg ja Norway kertovat, mistä on kyse. Pohjantie olisi siis melko tarkka käännös tämän kaikkien ongelmattomimman naapurimme nimeksi, jos maiden nimiä nyt välttämättä tarvitsisi kääntää.

Yhtä kaikki tähän nimeen on kuitenkin tallentunut Norjan kuningaskunnan synty joskus yli tuhat vuotta sitten. Kansakunnan myöhemmin synnyttänyt kuningaskunta kasvoi eteläisestä "pullistumasta" käsin kohti pohjoista kapeana, syvien vuonojen ja saarten rikkomana repalaisena nauhana Kölivuoriston ja Atlantin valtameren väliin, kun viikingit asuttivat uusia rantoja aina vain pohjoisempana. "Pohjantie" ei siis ole mikä tahansa tie vaan nimenomaan meritie. Nykynorjalaisten kansalliselle identiteetille tällä Keski- ja Pohjois-Norjan kapealla rannikolla on keskeinen merkitys. Siellä sijaitsee Bergenin kanssa tasaväkisesti maan kakkoskaupungin asemasta kilpaileva Trondheim eli muinainen Nidaros, vanha kirkollinen ja muutenkin tärkeä henkinen keskus. Siellä ovat jylhimmät maisemat ja kauneimmat vuonot. Kaikille kansallisille identiteeteille kansallisen maiseman käsite on korvaamaton. Klassista norjalaista kansallismaisemaa ei voi ottaa niin sanoakseni haltuun oikeastaan muutoin kuin vesitse, pitkin rannikkoja purjehtien.      

Jokin aika sitten näimme televisiosta kahteentoista tuntiin "tiivistetyn" koosteen norjalaisen Nordnorge-laivan päiväkausia kestävästä risteilystä pitkin Norjan rannikkoa alkaen Bergenistä ja päättyen Kirkkoniemeen. Tämä yli sata vuotta vanha merireitti on nimeltään Hurtigruten. Itse ohjelmasta kertoi omassa blogissaan jokin aika sitten <Rydman>. Rydman ei ole ainoa, jonka ohjelma lumosi. Minä klikkasin säännöllisin väliajoin ao. kanavalle ja melkein hypnotisoituna seurasin aikani, kunnes lopulta onnistuin repäisemään itseni irti taiasta niin ettei pyhää Epifania-juhlaa olisi tullut vietettyä pelkästään television ääressä...

Tässä minua kiinnostavat ennen muuta Hurtigrutenin kulttuurihistorialliset dimensiot. Tämä reitti on siis varsin vanha, ja sen käyttöönoton alkuperäiset motiivit olivat epäilemättä puhtaasti logistisia ja siten jokseenkin proosallisia. Etupäässä oli kai tarkoitus huoltaa vaikeapääsyisiä vuonopaikkakuntia ja tuoda niiden asukkaiden ulottuville säännöllinen kulkuyhteys muuhun maahan. Mutta nykyään paljon laivaa tehokkaammat kulkupelit ja muutenkin huomattavasti parantuneet liikenneyhteydet ovat tehneet reitistä pikemminkin ylellisen vapaa-ajan viettotavan. Mutta asiaan liittyy muutakin. Ei liene epäilystä siitä, että reitin merkitys eräänä kansallisen identiteetin ylläpitäjänä ja vahvistajana on tiedostettu. Tuo suora tv-lähetys oli siitä selvä merkki. Kansallispukuihin pukeutuneet ihmiset, liehuvat liput, sellaiset norjalaisen kulttuurin ikonit kuin vuorenpeikot ja muut vastaavat kansallishengen ilmentymät reitin varrella puhuivat omaa selvää kieltään. Mikä tärkeintä, laivan mukana seuraavat televisiokamerat toivat kaikkiin koteihin majesteettisen verkkaisesti ohi lipuvan kansallismaiseman kaikkine paikallisine variaatioineen.

Maiseman haltuunotosta on siis tässäkin kyse, vaikka Norja on kansakuntana niin vanha, ettei sille tietenkään tarvitse kansallismaisemaa uutuutena esitellä. Mutta eräänlaisesta identiteetin uusintamisesta epäilemättä voi puhua. Kun Norjan maantieteellinen muoto on mikä on, juuri Hurtigruten-reitti sopii tällaiseen tehtävään erinomaisesti. Joku "Norjan kierros" kokonaan maankamaralla pysytyllen tuntuisikin hieman epäkäytännölliseltä. Toisin on monessa muussa maassa. Aivan toisin on esimerkiksi Ranskassa, jolle Heinrich Heinen tunnettujen sanojen mukaan "kuuluu maa" (siinä missä "Englannille meri" ja "Saksalle Unelmien Ilmavaltakunta...").

***

Tour de France -käsitteen tuntevat kaikki, mutta harvempi lienee selvillä sen alkuperästä. "Ranskan ympäriajo" on meillä vakiintunut mutta virheellinen käännös. Virhe on kyllä sikäli täysin ymmärrettävä, että käsite tuli suomalaisille tutuksi juuri tämän suuren urheilutapahtuman yhteydessä. Selvitän tässä asiaa hieman tarkemmin, ja nojaudun lähinnä Pierre Noran (de l'Académie) toimittamaan massiiviseen Les lieux de mémoires -sarjaan, joka on omistanut yhden artikkelin tälle instituutiolle.

Vuonna 1903 L'Auto -lehden päätoimittaja Desgrangen aloitteesta järjestetyn ensimmäisen Ranskan ympäriajon tavoitteet olivat lähinnä urheilullisia ja kaupallisia eikä kisasta odotettu tulevan pysyvää kansallista instituutiota. Varsin nopeasti kuitenkin kisa ikään kuin spontaanisti värväsi Ranskassa vuosisadan vaihteessa muotiin tulleen pyöräilyharrastuksen tasavaltalais-patrioottisen kansallishengen palvelukseen. Ajatus koko suuren Ranskanmaan kiertävästä kilpa-ajosta vetosi isänmaallisiin tunteisiin. Urheiluhengen rinnalle tuli siis   pyrkimys vahvistaa kansallishenkeä, joka ei vielä tuolloin ollut likimainkaan niin vakiintunut kuin voisi kuvitella. Tehdä Ranskan tavattoman vaihtelevat maisemat ja paikalliskulttuurien pohjaton rikkaus tutuiksi mahdollisimman monelle sellaiselle kansalaiselle, jonka katse ei siihen saakka ollut yltänyt juuri omaa kotilaaksoa edemmäksi, siitä tuli yksi ensimmäisten Tour de France -kilpailujen keskeinen tavoite. Ranskan maantieteellinen muoto, l'héxagonalité, oli kuin tehty tämän tyyppiseen tapahtumaan.


Ranskan ympäriajon patrioottista luonnetta korostaa vielä sekin seikka, että käsite tour de France on itse asiassa vanhempi kuin kisa. Jo vuonna 1877 oli julkaistu erään Madame Fouilléen koulun alaluokkia varten kirjoittama kirja nimeltä Le Tour de la France par deux enfants ("Kahden lapsen matka Ranskan ympäri"). Kyseiset lapset ovat pienet lorrainelaisveljekset, jotka joutuvat pakenemaan saksalaisten valloittamasta kotikaupungistaan yönselkään. Kirjan nimen mukaisesti pojat kiertävät koko Ranskan moninaisia seikkailuja kokien ja tutustuen isänmaan kauneuteen sekä sen vaihteleviin paikalliskulttuureihin. Ei kirjan juonesta tämän enempää, mutta 20:nnen vuosisadan alkuun mennessä siitä oli otettu monia painoksia, kappaleiden määrä laskettiin  miljoonissa.

Kirjan viljemän isänmaallisuuden taustalla on selvästikin vuoden 1871 shokki, murskatappio sodassa Preussia vastaan, "hexagonin" yhden kulman (Elsass-Lothringen) menetys viholliselle ja uuden, uhkaavan voimakkaan Saksan valtakunnan synty Reinin oikealle rannalle. Täten kirjan sävyt ovat paikoin tummahkot. Kirjasta tuli joka tapauksessa ranskalaista peruslukemistoa vuosikymmeniksi eteenpäin, ja lukuisat koululaissukupolvet varttuivat sen viljelemän patriotismin hengessä. Kirjan suosio näkyy siinäkin, että sen keskeinen idea, isänmaan moninaisten maakuntien, paikalliskulttuurien ja maisemien haltuunotto yhteisen ja jakamattoman ranskalaisuuden palvelukseen sai monia enemmän tai vähemmän tietoisia jäljittely-yrityksiä. Jo mainittu Ranskan ympäriajo on yksi niistä.



Toinen suomalaiselle lukijalle tuttu sovellus teemasta on epäilemättä sarjakuvasankari Asterix. Ei voi syyttää suomentajaa siitä, että Asterix lyö vetoa -kirja (1973) sai juuri tämän otsikon, sillä alkukielisen nimen Le tour de Gaule d'Asterix (1965) eli "Asterixin Gallian kiertomatka" sisältämä alluusio olisi jäänyt useimmille suomalaisille käsittämättömäksi. Aivan selvästi kuitenkin on kyse Mme. Fouilléen kirjan tietoisesta jäljittelystä, mutta koska ajat olivat sadassa vuodessa muuttuneet merkittävästi, käsitellään isänmaallisuutta tässä huomattavasti kepeämmin sävyin; epäilemättä sarjakuvan luonne taidemuotonakin on omiaan viemään tulkintaa siihen suuntaan. Oletan kaikkien tuntevan Asterix lyö vetoa -kirjan, joten sen sisältöä ei tarvinne tämän enempää referoida, mutta sarjakuvan lähtöasetelma ja juoni ovat jokseenkin samat kuin sen korkeakirjallisemmassa esikuvassa.

***

Hurtigruten ja Asterix edustavat kumpikin tahollaan samankaltaista anteeksipyytelemätöntä isänmaallisuutta, mutta tekevät sen kepeästi ja iloisesti, ilman pelkoa tai vihaa; uhka on väistynyt, mutta idylli on tallella. Olkoon sosiaalista konstruktioita eli ei, ihan kaunista se on yhtä kaikki.      

        

4 kommenttia:

  1. Kansallismaisema luo aina syviä tuntemuksia. Paitsi että maisema itsessään on lumoava, sen taikaa lisää ymmärrys siitä kuinka lukuisat polvet kansasta ovat sitä aiemmin ihailleet tai muutoin muovanneet heidän elämänkokemustaan.

    'Älymystön' innokas halu puhua isänmaallisuudesta ja kansallisaatteen pohjalle perustetusta valtiosta 'sosiaalisena konstruktiona' on huvittavaa. Valtioiden rajoja ei toki näy, jos Maata katsoo avaruudesta (sic, itse asiassa ne voidaan kyllä nähdä oikealla optiikalla), mutta vielä vähemmän mitkään ihmisoikeudet tai tasa-arvot siellä näkyvät. Se, että itsetyytyväinen älymystö ei halua puhua "kivojen" juttujen kohdalla sosiaalisista konstruktioista kertoo heidän epärehellisyydestään; he ovat halukkaita nimeämään sosiaaliseksi konstruktioiksi asiat, joita ei heidän mieltään tulisi olla, mutta eivät niitä, jotka edustavat heille kaikkea kivaa ja arvokasta. Siispä he käyttävät sosiaalisen konstruktion käsitettä lähinnä siihen, että voisivat dekonstruoida koko käsitteen. Jos jokin asia on luotu, se voidaan loogisesti myös purkaa. Sen sijaan tasa-arvosta, ihmisoikeuksista ja kaikesta muusta kivasta puhutaan kuin ne olisivat universaaleja arvoja konstruktion sijaan.

    VastaaPoista
  2. Akateemisena muotivillityksenä "sosiaalinen konstruktionismi" alkaa onneksi olla jo passé. Sen kulta-aikaa oli 90-luku. Nykyään se kukkii toki vielä oikeinajattelevien lehtimiesten keskuudessa ja siten sen edustamat käsitykset valitettavasti pääsevät myrkyttämään puolustuskyvyttömiä mieliä.

    Totuuden nimessä on sanottava, että konstruktionismin vastakohta eli "primordialismi" ei ole juuri sen terveempi ajattelutapa. Kansakuntien näkeminen ylihistoriallisina muodostumina kukoistaa esim. jonkun Hommafoorumin matalaotsaisimmissa kirjoituksissa.

    VastaaPoista
  3. Primordialistinen ajattelu on toki sekin perusteetonta, mikäli halutaan totuudenmukaista kuvaa kansakuntien ja valtioiden olemuksesta. Sen soveltaminen sen sijaan tuottaa parempia ja kestävämpiä tuloksia. Yritykset luoda ylikansallisia identiteettjä ja näille muodostuvia yhteiskuntia ovat haaksirikkoutuneet toinen toisensa jälkeen niin Roomana, Neuvostoliittona kuin nyt yhä enevissä määrin Euroopan Unionina. Näkisin kansakunnat rakenteina, jotka muistuttavat jossain määrin superorganismia. Siihen voidaan ottaa uusia vaikutteita ja sen kehityssuuntaa voidaan monilla tavoin ohjata, mutta sitä ei voi ylhäältä käsin kuitenkaan luoda.

    VastaaPoista
  4. "Primordialistinen ajattelu [--] tuottaa parempia ja kestävämpiä tuloksia".

    Miksipä ei niinkin; edellyttäen, että se tosiaan ymmärretään vain erääksi ajattelun ja maailman hahmottamisen apuneuvoksi. Olla osa jotakin kansakuntaa on yksi tapa olla ihminen, ei välttämättä huonoin mutta ei missään tapauksessa ainoa tapa eikä kansallistunteen myöskään tarvitse olla identiteetin hallitsevin osa.

    Veikkailut kansallisvaltioiden kuolemasta ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi, mutta siihen suuntaan kyllä ollaan menossa. Mitä niiden tilalle joskus tulee, sitä en tiedä.

    VastaaPoista