lauantai 28. tammikuuta 2012

Paha perhe

Tunnettu vihreä naispoliitikko ja feministi kirjoitti taannoisessa HS:n kolumnissaan tähän tapaan:

"Perhearvot ovat kuitenkin suomalaisten suosikkiarvoista vastenmielisin. Ensinnäkin omaan perheeseen keskittyminen on vain laajennettu itsekkyyden muoto: sen sijaan että tekisi hyvää ihmiskunnalle, voi keskittyä nysväämiseen suvunjatkamisen merkeissä.
Palleroisiaan paapoessaan ihminen kuvittelee olevansa hyväsydäminen ja epäitsekäs, vaikka voisi kaikki ne pallonpotkimistunnit käyttää vaikka maailmanrauhan edistämiseen. Silloin olisi arvot kohdallaan."
Koko teksti on luettavissa <täällä>.

Pistin linkin koko tekstiin ennen muuta siksi, että irrallisena tuota lainausta voisi pitää parodiana. Kolumni kokonaisuudessaan osoittaa, ettei siitä ole kyse, rouva on selvästikin aivan vakavissaan.

Ihmiskunnan onni! Maailmanrauhan edistäminen! Voi laupias taivas. Kuinka uskottavana on pidettävä sellaista altruismia, joka noin kevyesti pyyhkäisee sivuun lähimmäisestä lähimmän, oman verisukulaisen, jonkun "ihmiskunnan" kaltaisen totaalisen abstraktion tieltä? Elleivät rakkaus ja epäitsekkyys kasva niin sanoakseni subsidiaarisesti sisältä ulospäin, niin näillä käsitteillä ei juurikaan ole mielekästä sisältöä. Mitään uuttahan tässä ei toki ole. Jo bolshevikit halveksivat niin ydinperhettä kuin laajennettuakin perhettä eli isänmaata, koska pitivät "Ihmiskunnan onnen" puolesta taistelua primäärinä. "Venäjästä minä viis veisaan", tuhahteli Lenin mielellään.

***

On ilahduttavaa, että suomalaisten enemmistö edelleen pitää juuri perhearvoja kunniassa - edes suullaan ellei välttämättä käytännössä. Itse asiassa niinkin maallistuneen kansakunnan kuin suomalaisten kiinnittyminen perhearvoihin on merkki siitä, että kyseiset arvot ovat vankasti luonnollisen moraalitajun mukaisia. Perhearvot eivät siis ole oikeita siksi, että kristinuskokin niitä saarnaa, vaan kristinusko saarnaa niitä siksi, että ne ovat oikeita.

Mutta mutta. Taisi olla lipevä julkkispastori Jaakko Heinimäki joka jossain sanoi jotenkin siihen tapaan, että "kolme asiaa, jotka eivät olisi voineet vähemmän Jeesusta kiinnostaa, olivat koti, uskonto ja isänmaa..."? Niin. Näinkin on Raamattua mahdollista lukea. Tämä perhevihamielinen tulkintatraditio on aina elänyt tukahdutettuna jossakin klassisen kristinuskon laitamilla ja avoimesti useissa kerettiläisliikkeissä historian varrella. Viimeisen sadan vuoden aikana milloin tolstoilaiset, milloin hipit ovat pitäneet sitä framilla. Mutta se on väärä, tietenkin.

Historiallisen Jeesus Nasaretilaisen sanoissa näyttää korostuvan tietty skeptisyys perhettä kohtaan ennen muuta siitä syystä, että hänen omassa yhteisössään, kuten kaikissa traditionaalisissa yhteisöissä, perhe ("koti") on aina vaarassa nousta epäjumalan asemaan. Sama pätee tietysti myös laajennettuun perheeseen ("isänmaa") ja organisoituun Jumalan palvelemiseen ("uskonto"). Kaikki nämä ovat vain välietappeja matkalla varsinaiseen päämäärään, korkeimpaan Hyvään, Jumalaan.  Jos mikään niistä muodostuu esteeksi tällä tiellä, ne lentävät armotta sivuun. "Kuka on minun äitini, ketkä ovat minun veljiäni?"...

On myönnettävä, että perhekäsitys on kristikunnassa usein päässyt vääristymään. Räikeimmillään vinoutuma ilmenee tietysti jossakin sisilialaisessa klaanimentaliteetissa. Pohjoisempana Euroopassa, jossa perhesiteet näyttävät löystyneemmiltä, on niiden tilalle monin paikoin kuitenkin noussut nationalismi, joka on saman teeman muunnos laajemmissa mitoissa. Kummankaan vääristymän syy ei tosin ole kristinusko vaan pikemminkin sen heikkous ja pintapuolisuus. Pakana pulpahtaa meissä esiin edelleen luvattoman helposti.

Mutta jos näiltä vääristymiltä onnistutaan välttymään, ei ole hienompia arvoja kuin paljon parjatut perhearvot. Nykysuomalainen keskivertoperhe tuskin mieltää itseään kotikirkoksi, siksi ensimmäiseksi ja välittömimmäksi lenkiksi joka liittää ihmispersoonan laajempaan yhteisöön, eli kohti lopullista Isänmaata vaeltavaan Jumalan kansaan. Suomalaiset ovat maallistunutta väkeä. Olkoot. Mutta juuri perhearvojen sitkeys meissä on merkki siitä, että vielä täällä jonkinlainen elävä henki pihisee. Olisi mieluisaa, jos meikäläisetkin perheet pitäisivät Jumalaa majakkanaan, mutta näin vesittyneinä ja maallistuneinakin suomalaiset perhearvot ovat monin verroin arvokkaampia kuin kirjoituksen alussa siteeraamani kolumnistin edustama sekopäinen kosmopolitanismi "ihmiskuntineen" ja muine aivokummituksineen.

***

Niin, ja tulkoon nyt sanotuksi vielä näihin vaaleihin liittyen sen verran, että on perheitä ja on "perheitä"...  
           

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Mitä yhteistä on Hurtigrutenilla ja Asterixilla?


Maiden nimet ovat etymologisesti joskus aika mitäänsanomattomia. Pohjoismaista Islannin eli "Jäämaan" nimi on suunnilleen yhtä mielenkiintoinen kuin suomalaisen Vesijärvi-nimisen rapakon nimi. Toisinaan maiden nimiin  kuitenkin kätkeytyy varsin paljonpuhuvaa historiallista tietoa ko. maan ja sitä asuttavan kansakunnan synnystä. Pohjoismaista mielenkiintoisin tapaus tässä suhteessa on epäilemättä Norja. Maan omankielisessä Norge-nimessä (lausutaan suunnilleen "Norke") alkuperäinen merkitys tosin on hämärtynyt, mutta esim. saksan- ja englanninkielisissä muodoissa se on vielä täysin näkyvissä: nimisanat Norweg ja Norway kertovat, mistä on kyse. Pohjantie olisi siis melko tarkka käännös tämän kaikkien ongelmattomimman naapurimme nimeksi, jos maiden nimiä nyt välttämättä tarvitsisi kääntää.

Yhtä kaikki tähän nimeen on kuitenkin tallentunut Norjan kuningaskunnan synty joskus yli tuhat vuotta sitten. Kansakunnan myöhemmin synnyttänyt kuningaskunta kasvoi eteläisestä "pullistumasta" käsin kohti pohjoista kapeana, syvien vuonojen ja saarten rikkomana repalaisena nauhana Kölivuoriston ja Atlantin valtameren väliin, kun viikingit asuttivat uusia rantoja aina vain pohjoisempana. "Pohjantie" ei siis ole mikä tahansa tie vaan nimenomaan meritie. Nykynorjalaisten kansalliselle identiteetille tällä Keski- ja Pohjois-Norjan kapealla rannikolla on keskeinen merkitys. Siellä sijaitsee Bergenin kanssa tasaväkisesti maan kakkoskaupungin asemasta kilpaileva Trondheim eli muinainen Nidaros, vanha kirkollinen ja muutenkin tärkeä henkinen keskus. Siellä ovat jylhimmät maisemat ja kauneimmat vuonot. Kaikille kansallisille identiteeteille kansallisen maiseman käsite on korvaamaton. Klassista norjalaista kansallismaisemaa ei voi ottaa niin sanoakseni haltuun oikeastaan muutoin kuin vesitse, pitkin rannikkoja purjehtien.      

Jokin aika sitten näimme televisiosta kahteentoista tuntiin "tiivistetyn" koosteen norjalaisen Nordnorge-laivan päiväkausia kestävästä risteilystä pitkin Norjan rannikkoa alkaen Bergenistä ja päättyen Kirkkoniemeen. Tämä yli sata vuotta vanha merireitti on nimeltään Hurtigruten. Itse ohjelmasta kertoi omassa blogissaan jokin aika sitten <Rydman>. Rydman ei ole ainoa, jonka ohjelma lumosi. Minä klikkasin säännöllisin väliajoin ao. kanavalle ja melkein hypnotisoituna seurasin aikani, kunnes lopulta onnistuin repäisemään itseni irti taiasta niin ettei pyhää Epifania-juhlaa olisi tullut vietettyä pelkästään television ääressä...

Tässä minua kiinnostavat ennen muuta Hurtigrutenin kulttuurihistorialliset dimensiot. Tämä reitti on siis varsin vanha, ja sen käyttöönoton alkuperäiset motiivit olivat epäilemättä puhtaasti logistisia ja siten jokseenkin proosallisia. Etupäässä oli kai tarkoitus huoltaa vaikeapääsyisiä vuonopaikkakuntia ja tuoda niiden asukkaiden ulottuville säännöllinen kulkuyhteys muuhun maahan. Mutta nykyään paljon laivaa tehokkaammat kulkupelit ja muutenkin huomattavasti parantuneet liikenneyhteydet ovat tehneet reitistä pikemminkin ylellisen vapaa-ajan viettotavan. Mutta asiaan liittyy muutakin. Ei liene epäilystä siitä, että reitin merkitys eräänä kansallisen identiteetin ylläpitäjänä ja vahvistajana on tiedostettu. Tuo suora tv-lähetys oli siitä selvä merkki. Kansallispukuihin pukeutuneet ihmiset, liehuvat liput, sellaiset norjalaisen kulttuurin ikonit kuin vuorenpeikot ja muut vastaavat kansallishengen ilmentymät reitin varrella puhuivat omaa selvää kieltään. Mikä tärkeintä, laivan mukana seuraavat televisiokamerat toivat kaikkiin koteihin majesteettisen verkkaisesti ohi lipuvan kansallismaiseman kaikkine paikallisine variaatioineen.

Maiseman haltuunotosta on siis tässäkin kyse, vaikka Norja on kansakuntana niin vanha, ettei sille tietenkään tarvitse kansallismaisemaa uutuutena esitellä. Mutta eräänlaisesta identiteetin uusintamisesta epäilemättä voi puhua. Kun Norjan maantieteellinen muoto on mikä on, juuri Hurtigruten-reitti sopii tällaiseen tehtävään erinomaisesti. Joku "Norjan kierros" kokonaan maankamaralla pysytyllen tuntuisikin hieman epäkäytännölliseltä. Toisin on monessa muussa maassa. Aivan toisin on esimerkiksi Ranskassa, jolle Heinrich Heinen tunnettujen sanojen mukaan "kuuluu maa" (siinä missä "Englannille meri" ja "Saksalle Unelmien Ilmavaltakunta...").

***

Tour de France -käsitteen tuntevat kaikki, mutta harvempi lienee selvillä sen alkuperästä. "Ranskan ympäriajo" on meillä vakiintunut mutta virheellinen käännös. Virhe on kyllä sikäli täysin ymmärrettävä, että käsite tuli suomalaisille tutuksi juuri tämän suuren urheilutapahtuman yhteydessä. Selvitän tässä asiaa hieman tarkemmin, ja nojaudun lähinnä Pierre Noran (de l'Académie) toimittamaan massiiviseen Les lieux de mémoires -sarjaan, joka on omistanut yhden artikkelin tälle instituutiolle.

Vuonna 1903 L'Auto -lehden päätoimittaja Desgrangen aloitteesta järjestetyn ensimmäisen Ranskan ympäriajon tavoitteet olivat lähinnä urheilullisia ja kaupallisia eikä kisasta odotettu tulevan pysyvää kansallista instituutiota. Varsin nopeasti kuitenkin kisa ikään kuin spontaanisti värväsi Ranskassa vuosisadan vaihteessa muotiin tulleen pyöräilyharrastuksen tasavaltalais-patrioottisen kansallishengen palvelukseen. Ajatus koko suuren Ranskanmaan kiertävästä kilpa-ajosta vetosi isänmaallisiin tunteisiin. Urheiluhengen rinnalle tuli siis   pyrkimys vahvistaa kansallishenkeä, joka ei vielä tuolloin ollut likimainkaan niin vakiintunut kuin voisi kuvitella. Tehdä Ranskan tavattoman vaihtelevat maisemat ja paikalliskulttuurien pohjaton rikkaus tutuiksi mahdollisimman monelle sellaiselle kansalaiselle, jonka katse ei siihen saakka ollut yltänyt juuri omaa kotilaaksoa edemmäksi, siitä tuli yksi ensimmäisten Tour de France -kilpailujen keskeinen tavoite. Ranskan maantieteellinen muoto, l'héxagonalité, oli kuin tehty tämän tyyppiseen tapahtumaan.


Ranskan ympäriajon patrioottista luonnetta korostaa vielä sekin seikka, että käsite tour de France on itse asiassa vanhempi kuin kisa. Jo vuonna 1877 oli julkaistu erään Madame Fouilléen koulun alaluokkia varten kirjoittama kirja nimeltä Le Tour de la France par deux enfants ("Kahden lapsen matka Ranskan ympäri"). Kyseiset lapset ovat pienet lorrainelaisveljekset, jotka joutuvat pakenemaan saksalaisten valloittamasta kotikaupungistaan yönselkään. Kirjan nimen mukaisesti pojat kiertävät koko Ranskan moninaisia seikkailuja kokien ja tutustuen isänmaan kauneuteen sekä sen vaihteleviin paikalliskulttuureihin. Ei kirjan juonesta tämän enempää, mutta 20:nnen vuosisadan alkuun mennessä siitä oli otettu monia painoksia, kappaleiden määrä laskettiin  miljoonissa.

Kirjan viljemän isänmaallisuuden taustalla on selvästikin vuoden 1871 shokki, murskatappio sodassa Preussia vastaan, "hexagonin" yhden kulman (Elsass-Lothringen) menetys viholliselle ja uuden, uhkaavan voimakkaan Saksan valtakunnan synty Reinin oikealle rannalle. Täten kirjan sävyt ovat paikoin tummahkot. Kirjasta tuli joka tapauksessa ranskalaista peruslukemistoa vuosikymmeniksi eteenpäin, ja lukuisat koululaissukupolvet varttuivat sen viljelemän patriotismin hengessä. Kirjan suosio näkyy siinäkin, että sen keskeinen idea, isänmaan moninaisten maakuntien, paikalliskulttuurien ja maisemien haltuunotto yhteisen ja jakamattoman ranskalaisuuden palvelukseen sai monia enemmän tai vähemmän tietoisia jäljittely-yrityksiä. Jo mainittu Ranskan ympäriajo on yksi niistä.



Toinen suomalaiselle lukijalle tuttu sovellus teemasta on epäilemättä sarjakuvasankari Asterix. Ei voi syyttää suomentajaa siitä, että Asterix lyö vetoa -kirja (1973) sai juuri tämän otsikon, sillä alkukielisen nimen Le tour de Gaule d'Asterix (1965) eli "Asterixin Gallian kiertomatka" sisältämä alluusio olisi jäänyt useimmille suomalaisille käsittämättömäksi. Aivan selvästi kuitenkin on kyse Mme. Fouilléen kirjan tietoisesta jäljittelystä, mutta koska ajat olivat sadassa vuodessa muuttuneet merkittävästi, käsitellään isänmaallisuutta tässä huomattavasti kepeämmin sävyin; epäilemättä sarjakuvan luonne taidemuotonakin on omiaan viemään tulkintaa siihen suuntaan. Oletan kaikkien tuntevan Asterix lyö vetoa -kirjan, joten sen sisältöä ei tarvinne tämän enempää referoida, mutta sarjakuvan lähtöasetelma ja juoni ovat jokseenkin samat kuin sen korkeakirjallisemmassa esikuvassa.

***

Hurtigruten ja Asterix edustavat kumpikin tahollaan samankaltaista anteeksipyytelemätöntä isänmaallisuutta, mutta tekevät sen kepeästi ja iloisesti, ilman pelkoa tai vihaa; uhka on väistynyt, mutta idylli on tallella. Olkoon sosiaalista konstruktioita eli ei, ihan kaunista se on yhtä kaikki.      

        

maanantai 23. tammikuuta 2012

Toinen kierros

Tämmöinen vaalitulos tuli, aika odotettu sen mahtavan medianosteen huomioonottaen joka kantoi Haavistoa parin viime viikon aikana. Mielestäni on mahdollisuuksien rajoissa vaikka toki epätodennäköistä, että hän voittaa toisen kierroksen. Kukaan ei tiedä, miten likaiseksi peli menee ja millaisia yllätysmomentteja vielä nousee esiin, vaikka kamppailua veikataankin sivistyneeksi. Mutta niin veikattiin aikanaan Ahtisaaren ja Rehninkin kisaa, ja loppua kohti alkoi kyllä roiskua silloinkin. Ja tämä nykyinen asetelma on sentään jotain ihan muuta. 

En missään tapauksessa menettäisi yöuniani, vaikka Haavisto jonkin ihmeen kautta sattuisi voittamaankin. Tavallaan hänen nousunsa Tasavallan korkeimpaan virkaan voisi nähdä johdonmukaisena jatkona viimeisten vuosikymmenten aikana käynnissä olleelle moniarvoistumiskehitykselle. En ole ainoa, jolle on tullut mieleen kuva presidentti Haavistosta kättelemässä juhlakansaa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Antinoos-sydänkäpynen rinnallansa... Ihan hilpeätähän se olisi seurata varsinkin tiettyjen maiden diplomaattien ilmeitä. Mutta oma hauskuutensa olisi myös siinä oikeinajattelijoiden pinnistetyssä pyrkimyksessä käyttäytyä ikään kuin kaikki olisi niin kuin pitää; sillä sisimmässäänhän kukaan ei pidä tällaista liittoa normaalina, tuskin edes homot itse. Mutta minun puolestani eläkööt ja olkoot, mitä se minulle kuuluu. 

Nuivien käyttäytyminen toisella kierroksella on melkoinen arvoitus. Aika moni jäänee nukkumaan tai äänestää kirkkovenettä. Mutta ottaen huomioon maahanmuuttonkriittisen liikehdinnän monet sisäiset jakolinjat, näyttää todennäköiseltä, että moni saattaa äänestää Haavistoa. Niinistön Bildenberg-leima on monelle kertakaikkiaan niin myrkkyä, että Haavisto saatetaan nähdä pienempänä pahana. 

Mutta Michelange siis äänestää Niinistöä, vaikka ei aiokaan tässä blogissa sen kummemmin kampanjoida.     


perjantai 20. tammikuuta 2012

Presidentti Koiviston katumus

Eilisessä vaaliväittelyssä luettu presidentti Koiviston viesti hätkähdytti. Olen aina pitänyt Koivistoa suuressa arvossa ja hän onkin presidenteistämme (toistaiseksi) viimeinen, josta voin vilpittömästi näin sanoa. Koivisto oli hieno presidentti joka suhteessa. Hyvin vaatimattomista lähtökohdista noussut mies jossa kuitenkin oli  presidentille riittävässä määrin myös luontaista aristokraattisuutta. 

Mutta virheetönhän ei ole kukaan, ja juuri tämä valtaoikeusasia onkin Koiviston kohdalla pahin epäonnistuminen. Tarkoitus epäilemättä oli hyvä, sillä tuoreessa muistissa olivat Kekkosen valtakauden epäparlamentaariset ylilyönnit ja ehkä suoranaiset vallan väärinkäytökset. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä ovat pieni hinta valtionpäämiehen vahvuuden tuomien etujen rinnalla. Koivisto itse käytteli vahvoja valtaoikeuksiaan hyvin säästeliäästi ja mieluusti antoi asioiden valua omalla painollaan aina kun se oli mahdollista. Juuri tämä tietysti onkin vakaina ja rauhallisina aikoina oikea tapa.

Maailmaa muuttuu, sanotaan. Mutta minä sanon, että on asioita jotka eivät muutu. Sellainen on esimerkiksi Suomen sijainti geopoliittisella maanjäristysalueella. Jos mannerlaatat ovatkin nyt muutaman vuosikymmenen ajan olleet rauhalliset, onko lupa uskoa, että ne ovat sitä maailman tappiin saakka? (Samasta syystä myös ns. suoran demokratian kaavaileminen tähän maahan on yksinkertaisesti vastuutonta.) Mutta virhe tuli tehtyä eikä sitä ainakaan lähitulevaisuudessa ole mahdollista korjata.

Jos nyt jotain positiivista tahtoo heikoissa valtaoikeuksissa nähdä, niin kaksi sanaa riittänee: ensimmäinen on "Tarja", toinen on "Halonen".   

      

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Odium generis humani


Keisari Tiberius, Caprin erakko
Vaikka kristinusko lohkesi juutalaisuudesta erilleen käytännössä viimeistään ensimmäisen kristillisen sukupolven mentyä mailleen, ei tieto tästä pesäerosta aivan heti selvinnyt ulkopuolisille. Kieltämättä juutalaiset ja kristityt jakoivat eronsa jälkeenkin paljon yhteistä perintöä. Pakanoiden näkökulmasta kumpaakin uskontokuntaa mm. riivasi viha ihmiskuntaa kohtaan. Eikä ihmekään että riivasi, kun muistetaan, millainen oli myöhäisantiikin "ihmiskunta". Käytännössä "viha" ilmeni varsinkin systeemaattisena kieltäytymisenä osallistumasta pakanalliseen keisarikulttiin, mikä kyllä olisi ollut enemmän poliittinen kuin uskonnollinen akti, eräänlainen kansalaishengen ilmaus. Kristityille suostuminen uhraamaan keisarin kuvalle olisi kuitenkin merkinnyt pyhimmistä periaatteista luopumista, ja siitä syystä minkäänlainen kompromissi ei tässä voinut tulla kyseeseen.

Nyt ympyrä on kiertymässä umpeen ja vähemmistöuskonnoksi jälleen muuttuneen kristinuskon suhde ympäröivään maailmaan monin tavoin muistuttaa roomalaisen keisarikauden tilannetta. Nykyään tosin harvemmin vaaditaan palvomaan maallisia potentaatteja, mutta monen muunlaista "mukautumista tämän maailmanajan mukaan" (Room. 12: 2.) kyllä odotetaan. Ja siellä missä kristityt eivät osoita valmiutta kompromissiin he ovat jälleen vaarassa joutua ihmisvihaajien kirjoihin. Tämä on kuitenkin yhtä joutavaa puhetta kuin se oli kaksi vuosituhatta sitten eikä siihen kannata kiinnittää sen suuremmin huomiota; antaa koirien haukkua, sellainen on niiden tapa. Myöhäisantiikin ja oman aikamme kristittyjen asemaa olen vertaillut lähemmin jo <toisaalla> niin että tämä riittänee tästä aiheesta.

***

Sinänsä viha on passio muiden joukossa, ja kaikkien passioiden lailla se on itsessään moraalisesti neutraalia, ei hyvää eikä pahaa. Täten on siis täyttä sopaa ajatus, että kristitty ei saisi vihata mitään. Ongelmallista on vihan väärinkäyttö, siis väärien asioiden vihaaminen. "Vihatkaa syntiä mutta rakastakaa syntistä" on helppo lausua mutta hyvin vaikea elää todeksi. Voin jossain määrin ymmärtää niitä, joiden mielestä tuo slogan kuulostaa kovin äitelältä ja tekopyhältä.

Jos siis voimmekin viitata kintaalla sekä muinaisten että nykyisten pakanoiden kuvitelmille kristinuskon myötäsyntyisestä ihmisvihasta, on valitettavasti olemassa myös perustellumpia epäilyksiä joidenkin kristittyjen, erityisesti konservatiivien, taipumuksesta tähän paheeseen. Kyse ei tietenkään ole yksinomaan kristittyjen keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä vaan pikemminkin tietystä persoonallisuustyypistä, jota on esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Kaikkeen ja kaikkiin epäluuloisesti suhtautuvia äreitä erakkoluonteita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta onko kristinuskossa jotakin, joka erityisesti altistaa kannattajansa vihaamaan ihmisiä? No tuo perisyntioppi tulisi näin äkkiä mieleen.

Kristinuskon keskeisiin dogmeihin kuuluva perisyntioppi ja siitä johdettu käsitys ihmisen kelvottomuudesta on kaikkien klassisten tunnustuskuntien yhteistä perintöä, vaikkakin käsitykset Adamin lasten turmeluksen asteesta vaihtelevat. Eräänlaisia ääripäitä edustavat yhtäällä reformaation geneveläisen haaran opettama tiukin mahdollinen tulkinta augostinolaisuudesta ja toisaalla ortodoksien suosima melkein pelagiolainen usko ihmiseen; katolisuus on tässä kuten niin monessa muussakin asiassa tukevasti keskellä. Mutta kun taustaksi otetaan länsimaisen nykykulttuurin eli valistukseen nojautuvan sekulaarihumanismin mielenvikaisuutta hipovan optimistinen ihmiskuva, ovat synkkämielisin kalvinisti ja valoisin ortodoksi kuin veljet keskenään, sillä kummallekin heistä synti on realiteetti kun taas sekulaarihumanisti ei tunnusta koko ilmiön olemassoloa.

Ikävä kyllä näyttää olevan niin, että vaikka perisyntiopista ei automaattisesti seuraakaan ihmisvihaa, se saattaa antaa misantropiaan taipuvalle tekosyyn ruokkia ja helliä tätä ilman muuta epätervettä luonteenpiirrettä itsessään sen sijaan että päättäväisesti taistelisi sitä vastaan. Väitän kuitenkin, että jos silkkaa, väärentämätöntä ihmisvihaa on esiintynyt kristittyjen parissa enemmän kuin väestössä keskimäärin, niin kyse on ollut suhteellisen uudesta ilmiöstä. Katseeni kääntyy jälleen 1800-lukuun ja varsinkin romantiikkaan, joka onnistui tärvelemään niin monta kallisarvoista asiaa.

Vaikka ihmisvihaa (siinä missä mitä tahansa muutakin pahetta) on esiintynyt kristittyjenkin joukossa aina, vasta 1800-luvulla se näyttää nousseen jossain määrin hyväksytyksi ilmiöksi. Romantiikan sameissa vesissä uiskenteli monenlaisia kaloja, ja juuri näihin aikoihin alkoi esiintyä laajemmin ilmiötä jota voi kutsua "kulttuurikristillisyydeksi". (Muistettakoon, että juuri "kulttuurikristityksi" tuo norjalainen joukkomurhaajakin julistautui.) Romantiikka on sidoksissa klassiseen kristinuskoon vain heikoin ja oikeastaan olemattomin sitein, mutta 1800-luvun alussa kristillinen traditio saattoi vetää puoleensa sellaisia sieluja, jotka vihasivat uuden vuosisadan rumuutta ja latteutta.

Käytännössä romantiikan helmassa syntyneet suuntaukset ovat kuitenkin antikristillisiä. Ajatellaan vaikkapa "goottilaista romaania" tai Edgar Allan Poen tyylillisesti kauniita mutta sisällöllisesti usein hyvin pimeitä tekstejä; Poeta paljon lukenut ja ranskantanut Baudelaire ei ollut amerikkalaista esikuvaansa terveempi, sanottakoon hänen motiiveistaan mitä tahansa. Nämä kirjoittajat selvästikin hyväksyivät oman ihmisvihansa. Meidän päivinämme romantiikan perinnettä kantavat puhtaimillaan Black Metalin tai Death Metalin (en tiedä, mitä eroa niillä on) kaltaiset populaarikulttuurin suuntaukset, joiden viljelemä misantropia on täysin avointa ja jotka lisäksi eivät edes väitä kuuluvansa kristilliseen traditioon, pikemminkin päinvastoin.

Mutta kun tämä aika oikeasti on ruma, lattea, turvonnut, meluisa, raaka, hengetön ja ihmiset usein niin kiistattoman halveksittavia. Tämä on oma väkevän empiirinen kokemukseni asiasta, ja ihmisvihan demoni onkin aina väijymässä myös omia sielunliikkeitäni. Joskus annan sille periksi, useimmiten sentään onnistun potkaisemaan sen ainakin joksikin aikaa tainnoksiin. Sillä siitähän tietysti lähdetään, että jos tämä aika onkin paha, niin kovin paljon parempi ei ole mikään muukaan aika. Ja silloin kun lähimmäiset alkavat tuntua sietämättömiltä, nopean vilkaisun omiin lähiaikojen ajatuksiin, sanoihin, tekoihin ja laiminlyönteihin luulisi hillitsevän langettamasta kovin hätäisiä tuomioita muiden suuntaan. Tämä onkin klassisin mahdollinen kristinuskon mukainen tapa tulla toimeen tämän maailman ja ihmisten kelvottomuuden kanssa. Ennen 1800-lukua vain aniharvan mieleen edes juolahti tätä kiistää. Tarkastellaan asiaa lähemmin yhden taideteoksen ja sille eri aikoina annettujen tulkintojen valossa; mikäpä sopisi aiheeseen paremmin kuin Molièren Le Misanthrope, Ihmisvihaaja?

***


Vuonna 1666 (!) ensiesityksensä saanut Le Misanthrope kuuluu Molièren suurimpiin teoksiin ja lienee myös hänen töistään henkilökohtaisin. Kyseessä on avainteos, jolla Molière yritti kirjoittaa itsensä vapaaksi mm. onnettoman rakkauden synnyttämästä katkeruudesta. Molièren hermoja rassasivat paitsi naishuolet myös makeilevat hovimiehet, keskinkertaisen manieristiset runoilijat ja laajasti ottaen koko 1600-luvun uusi, Molièren pinnalliseksi kokema henki. Hän kirjoitti kaikki nämä kaunanaiheensa näytelmänsä nimihenkilöön eli ihmisvihaaja Alcesteen, joka siis eräässä mielessä on kirjailijan alter ego; kirjailija itse myös näytteli Alcesten roolin kappaleen ensimmäisissä esityksissä.

Mutta koska Molière eli vielä moraalintajultaan omaamme terveemmällä aikakaudella, hän kirkkaasti ymmärsi ihmisvihan surkeuden ja narrimaisuuden eikä tahtonut antaa sille periksi vaan päästä siitä eroon. Tästä syystä kirjailijan alter egona voi yhtä suuressa tai suuremmassakin määrin pitää Alcesten ystävää, Philinteä, joka yrittää puhua synkkämielisyydessä rypevälle Alcestelle järkeä ja osoittaa tämän jeremiadit kohtuuttomiksi vaikka monessa kohdin myöntääkin niiden aiheet asiallisesti ottaen paikkansa pitäviksi. Tämä on tärkeätä ymmärtää: Philinte ei katsele maailmaa yhtään sen ruusuisempien silmälasien läpi kuin Alcestekaan, mutta ei siitä huolimatta vajoa synkeyteen ja epätoivoon.

Philinte myös tähdentää sitä, mikä nähdäkseni on tärkeintä ymmärtää ihmisvihassa: se on pohjimmiltaan naurettavaa (ainakin ennen kuin saa sellaisia meidänkin hyvin tuntemiamme ääriseurauksia, että ne vievät nauruhalut...). Alcesten kovakalloinen vastaan inttäminen on kannaltani ikävää sikäli, että minun on valitettavan usein hyvin helppo samaistua häneen. Liioittelematta voin melkein sanoa tuntevani itseni siellä täällä. Käännän tähän lyhyen mutta Alcesten ajatusmaailmaa hyvin kuvaavan katkelman (en yritäkään tavoittaa alkukielen aleksandriinia vaan käännän proosaksi; jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, parempiakin suomennoksia löytyy epäilemättä hyvin läheltä). Ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Philinte yrittää saada Alcesten tolkkuihinsa vihjaamalla, että raivoamalla "ajan tapoja" (les moeurs du temps) vastaan tämä vain saattaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta Alceste vastaa:

"No sen parempi, jumalauta! Vain sitä toivonkin, se on hyvä merkki ja saa minut iloiseksi. Kaikki ihmiset ovat minulle siinä määrin vastenmielisiä, että minua suututtaisi olla viisas heidän silmissään."
(Tant mieux, morbleu! tant mieux, c'est ce que je demande, / Ce m'est un fort bon signe, et ma joie en est grande: / Tous les hommes me sont à tel point odieux / Que je serais fâché d'être sage à leurs yeux. 109-112.) 

Juuri tällaiset purkaukset tuntuvat itsestäni niin kovin tutuilta...

Menemättä tämän syvemmälle näytelmään, totean painokkaasti, että se kirjoitettiin nimenomaan häijyksi komediaksi ja että naurun kohde oli nimenomaan Alceste. Myös aikalaisyleisö useimmiten ymmärsi sen juuri näin. Mutta nykyään Ihmisvihaajaa tulkitaan, ellei nyt aivan tragediaksi niin ainakin hyvin vakavaksi komediaksi, ja Alcesten hahmo on saanut arvokkuutta, jota 1600-luvun yleisö tuskin olisi tullut häneen yhdistäneeksi. Milloin tämä "paradigman muutos" alkoi? Siihen on helppo vastata: sen aloitti Rousseau, joka ensimmäisenä lausui julki ihailunsa Alcesten elämänasennetta kohtaan ja itse asiassa kiivaasti arvosteli Molièrea pyrkimyksestä tehdä ihmisvihaajastaan naurunaihe. Rousseau näki Alcestessa ennen muuta "aidon" ja "rehellisen" ihmisen, jonka reaktio järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen tapoja kohtaan oli ainoa mahdollinen. Rousseau oli esiromantikko, ja varsinaiset romantikot veivät myöhemmin hänen aloittamansa vinoutuneen tulkintatradition loppuun saakka.        

Alceste on siis ilman muuta narri. Hän on sitä miltei yhtä suuressa määrin kuin kaksi muutakin Molièren tunnettua koomista henkilöhahmoa, nimittäin Harpagon ja Tartuffe. Mitä kertoo meistä, meidän ajastamme, että välittömästi ymmärrämme sekä saiturin että hurskastelijan naurettavuuden, mutta suuressa vihaajassa näyttää meistä olevan jotakin jylhän traagista ja siten kunnioitettavaa?

           

lauantai 14. tammikuuta 2012

I'm back - olen selkä!


WorldWideWebistä ei tunnetusti katoa mikään. Kukaan ei varmasti tienne, kuinka monta blogia Verkosta löytyy, mutta ilman epäilystä niiden määrä lasketaan kymmenissä miljoonissa. Suurinta osaa niistä ei kuitenkaan ole päivitetty ehkä vuosiin. Oma Palaneen käryä -blogini näytti olevan liittymässä tähän vaienneiden sivustojen kasvavaan joukkoon. Syitä siihen, että en ole päivittänyt blogiani sitten viime heinäkuun alun, on kaksi, toinen on yksityinen ja toinen yleisempi.

Kesällä minulle tapahtui pieni elämänmuutos, eli menin pitkästä aikaa ns. oikeisiin töihin. Aikaisemmin olin tehnyt töitä kotona oman päätteen ääressä, ja blogijuttuni olivat syntyneet lähinnä sellaisina pieninä suvantokohtina, joita aina tulee luovan kirjoittamisen yhteydessä. Nyt säännöllisessä työssä kodin ulkopuolella tämä ei luonnollisestikaan enää onnistu. Tahdon käyttää vähät vapaa-aikani todella tärkeisiin asioihin kuten lukemiseen.

Yleisempi syy pistää blogi hyllylle oli se perusteellinen tympääntyminen, joka seurasi erään norjalaisen p*skiaisen, jonka nimeä en suostu lausumaan tai kirjoittamaan, suorittamasta sairaasta pikku performanssista. Koska blogini keskeinen tehtävä on ollut toimia omien aatteellisten turhautumieni purkukanavana sanottavaa usein kärjistäen ja liioitellenkin, niin joitakin juttujani on voitu ainakin pahalla tahdolla lukea vihakirjoituksina. Utøyan jälkeen meni vähän inspiraatio tällaiseen, tämä siitä huolimatta että minulla ei ole koskaan ollut liioiteltuja käsityksiä blogini levikistä ja merkityksestä. Vaikka suvaitsevaiston törkeä yritys vetää maahanmuuttokriittistä nettikirjoittelua kokonaisuudessaan moraaliseen osavastuuseen murhenäytelmästä herätti minussa melkein yhtä paljon raivoa kuin itse tragedia, maku hommasta meni yhtä kaikki. 

En koskaan tehnyt tietoista päätöstä lähteä tauolle, mutta yllä mainituista syistä blogin päivittäminen siirtyi siirtymistään. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että on tullut aika palata. Kaipaan kirjoittamista jo sen itselleni tekemän suotuisen terapeuttisen vaikutuksen takia. Aina sitä sen verran aikaa löytyy. Yritän kuitenkin pitää päällä aiempaa enemmän sordinoa tuon "vihapuheen" suhteen; en siis siksi, että oikeasti kuvittelisin kenenkään pimahtavan meikäläisen sepustusten takia enkä myöskään siksi, että hyväksyisin poliittisesti korrektin määritelmän "vihapuheesta" kaikessa laajudessaan, vaan ihan vain pitääkseni suurta hajurakoa blogosfäärissä esiintyvään todelliseen vihapuheeseen.

***

Lähiaikoina olisi tarkoitus pohtia tuota vihateemaa mahdollisimman asiallisesti. Minua kiinnostaa erityisesti traditionalismiin jo vanhastaan usein liitetty misantropian leima, joka ei ole aivan perusteeton ja jota vikaa kieltämättä tunnistan hieman itsessänikin. Ehkä tästä topiikista syntyy kirjaus tai pari. Tällä kertaa rajoitun tunnustamaan, että lähenevissä presidentinvaaleissa äänestyskäyttäytymistäni motivoi osittain viha: aion ensimmäisellä kierroksella äänestää Soinia vain siinä toivossa, että hän pääsisi toiselle rundille ja antaisi mahdollisimman tasaisen vastuksen Niinistölle. Toisen kierroksen lopputulos voisi olla vaikka 51% Niinistölle ja 49% Soinille; tuollaisen tuloksen tietyissä piireissä herättämä ahdistus lämmittäisi kostonhimoisen ihmisvihaajan sydäntäni ihanasti...

Vakavasti puhuen en siis kuitenkaan toivo Soinin voittoa, mikä ei kyllä näytä todennäköiseltäkään. Asiaperustein unelmapresidenttini tästä joukosta olisi Sari Essayah, mutta realistisia mahdollisuuksia omaavista kandidaateista Niinistö on toki valintani. Nykytilanteessa toivon presidentiltämme ennen muuta arvokkuutta, etäisyyttä ja edustavuutta. Niinistön ilmeinen kankeus vaikkapa television vaalitenteissä on minun silmissäni puhdasta plussaa; joviaaleista ja lupsakoista kansanmiehistä (ja varsinkin -naisista) presidentteinä olen saanut kyllikseni. Soinilla on monia hyviä ominaisuuksia, mutta sanat "Soini" ja "arvokkuus" samassa lauseessa herättävät lähinnä hilpeyttä.