keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Uusi Sarastus-artikkeli

Käänsin Sarastukseen <artikkelin> Civitas-instituutin aikakauskirjasta vuodelta 2005. Kirjoittaja on muuan Frédéric Pichon, viisas ja sivistynyt mies vaikka onkin juristi. Juttu käsittelee Euroopan integraatiota näkökulmasta, johon ei Suomessa kovin usein törmää.

Kääntämässäni puheenvuorossa esitetty näkökulma integraatioon on identitaarisen ajattelutavan mukainen. Tästä erityisesti nuoren polven ranskalaisten keskuudessa jatkuvasti suosiotaan kasvattavasta suuntauksesta, ellei asia jo ole tuttu, voi lukea lisää vaikkapa <täältä>. 

tiistai 11. joulukuuta 2012

Sarastaa

Uudessa <Sarastus-artikkelissani> syvennän ja lähestyn hieman toisesta tulokulmasta tässä blogissa aikaisemmin käsittelemääni <kulttuurisota-teemaa>. Artikkelin mahdollisesti herättämät kommentit tänne.

lauantai 1. joulukuuta 2012

"Chutzpah" on jiddishiä


Israel laajentaa taas laittomia siirtokuntiaan Länsirannalla eli tukehduttaa palestiinalaisten elinmahdollisuuksia entisestään. Kukaan ei näköjään voi tälle röyhkeälle pikkujättiläiselle mitään. Miksi ei? Niin kauan kun maailman mahtavin maa eli Amerikan Yhdysvallat ei tule tolkkuihinsa Israelin suhteen, todellista edistystä Lähi-idässä ei tulla näkemään.
***
Täysin tyhjänpäiväinen NGO-putiikki nimeltä Simon Wiesenthal –keskus lähettää jälleen noottia Suomelle. Kansanedustaja Pertti Salolainen (kok) sanoi eilisessä Ylen aamu-tv:ssä ääneen sen, minkä kaikki tietävät, eli että Yhdysvaltain omituisen myötäsukainen suhtautuminen mitättömään Israeliin johtuu juutalaisten vahvasta asemasta USA:n talouselämässä ja mediassa. Wiesenthal-keskus reagoi nopeasti:

”Simon Wiesenthal -järjestön edustaja Mark Weitzman on lähettänyt Suomen Washingtonin suurlähettiläälle Ritva Koukku-Rondelle kirjeen, jossa se vaatii Suomea irtisanoutumaan Salolaisen puheista. Weitzman kummastelee kirjeessään, että Suomen poliittisen eliitin keskeinen henkilö puhuu tällaisia. Vielä ihmeellisempänä hän pitää sitä, ettei Salolaisen lausuntoa ole kyseenalaistettu lainkaan Suomessa.Lisäksi Weitzman kehottaa Suomen hallitusta ryhtymään toimiin Salolaisen siirtämiseksi pois kaikista virallisista asemista.” [yle.fi/uutiset]

Tätä voi jo sanoa chutzpaksi. Mitään erityisen uutta tuossa ei ole, sillä Wiesenthalin pojat ovat aikaisemminkin kantaneet huolta suomalaisten ”antisemitismistä”. 

Muistatteko vielä tulipunaisen radikaalin Elina Sanan nollatutkimuksen Suomen jatkosodan aikana muka suorittamista juutalaisluovutuksista natsi-Saksaan? Silloinkin Wiesenthal-keskus aktivoitui ja vaati (!) Suomelta perusteellista selvitystä näistä tapahtumista. Saavathan sitä tietysti kaiken maailman kansalaisjärjestöt vaatia suvereeneilta valtioilta yhtä jos toista. Mutta se mikä minua silloin korpesi erityisesti, oli monien suomalaisten vaikuttajien munattomuus tämän chutzpan edessä. Jonkun Max Jakobsonin oma sukutausta tietysti selittää paljon, mutta silti aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia hänen toteamuksensa, jonka mukaan ”vaatimus oli esitetty niin, ettei siitä oikein voi kieltäytyä…”
Tuolloin oli Wiesenthal-keskuksen puolelta äänessä gangsterin näköinen ja brooklynilaisittain amerikkaa honottava Efraim Zuroff. Tämä samainen Zuroff on kertonut myös kovia kokeneille Baltian kansoille mitä näiden rauhaan kuuluu. Se, että varsinkin latvialaiset puolustivat isänmaataan bolshevikkeja vastaan osin myös Waffen-SS:n tunnusten alla, on asia josta Latvian pitäisi näille zuroffeille tiliä. Hilpeintä on, että Wiesenthal-keskus kulki tässä jutussa somasti yhtä jalkaa Neuvostoliiton tahratonta sotamainetta raivokkaasti rehabilitoivan uuspatrioottisen Venäjän kanssa; Efraim Zuroff vieläpä valisti meitä siitä tosiasiasta, että yhtäläisyysmerkkien vetäminen kommunismin ja fasismin välille on eräs antisemitismin muoto! Siinä luulisi olevan Tundra tabloids -sivuston "konservatiiveille" vähän mietittävää.           

tiistai 27. marraskuuta 2012

Kulttuurisodan kuulumisia Ranskan rintamalta


Edelliseen postaukseeni linkittämästäni Charlie Hebdo -lehden kansikuvasta vielä. Viime kerralla asian taustoitus jäi puoleltani kaikessa kiireessä vähän lakoniseksi, nyt tarkennan hieman.

<Kansikuvan> teksti Mgr Vingt-Trois a trois papas kuuluu suomeksi: ”Arkkipiispa Vingt-Trois’lla on kolme isää…”. Sarkastinen letkautus on viittaus yhteen keskeisimmästä samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastustavista argumenteista eli siihen itsestäänselvyyteen, että lapsella on normaalisti yksi äiti ja yksi isä, ei kahta äitiä tai kahta isää, ja että tätä normia ei pitäisi mennä sorkkimaan aivan kevyin perustein. Tätä argumenttia on toki meikäläisessäkin keskustelussa pilkattu ja väännetty siitä jos jonkinlaista sofismia ja ladattu tiskiin ”tutkimustuloksia” osoittamaan sen paikkansa pitämättömyys. Ei itse tuosta pilakuvasta tämän enempää.

***

Mutta kuka on tämä Mgr. André Vingt-Trois? Hän on kardinaali ja Pariisin arkkipiispa (+2005), tässä viimeksi mainitussa roolissaan hän on Ranskan priimas eli arvojärjestyksessä maan piispoista ensimmäinen. Ranskan traditionalistit ovat suhtautuneet häneen vähintäänkin epäluuloisesti, ja myönnän itse kulkeneeni tässä suhteessa – ehkä vastoin parempaa tietoani – heidän jalanjäljissään. Vuonna 1942 syntynyt ja vuonna 1969 ordinoitu Vingt-Trois kun kuuluu siihen ranskalaispappien sukupolveen, jonka kohtalaisen suuri enemmistö on osoittanut ikävää taipumusta yltiöliberalismiin ja muuhun modernistiseen hapatukseen. Mutta viime aikoina mielipiteeni hänestä muuttunut, ei vähiten sen roolin takia, joka hänellä on ollut Ranskassa nyt riehuvan, avioliiton ja perheen pyhyyttä puolustavan taistelun etulinjassa.

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, Ranskassa on viime aikoina käynyt kiivaana keskustelu samaa sukupuolta olevien oikeudesta täyteen ”avioliittoon”, lapsineen kaikkineen. Tämä aika ajoin kulttuurisotaa muistuttava kiista ei näytä juuri ylittäneen suomalaisen median uutiskynnystä. Erityisen ponnekkaasti asiaa on ajanut istuva oikeusministeri Christiane Taubira, jonka äärivasemmistolainen <siirtomaatausta> tuo kulttuurisodan tunnun erityisen käsin kosketeltavaksi. Eräässä puheenvuorossa toveri oikeusministeri kuvasi aikeitaan käyttämällä peräti ilmaisua changement de civilisation, siis ”sivilisaation vaihtaminen t. muuttaminen”! Arkkipiispa Vingt-Trois kommentoi Taubiraa seuraavasti [tiivistetty käännös minun, koko teksti luettavissa <täällä>]:           

Kun rouva Taubira puhuu ”sivilisaation vaihtamisesta” hän on aivan oikeassa. Taubiran kunniaksi pitää lukea se, että hän todella puhuu asioista niiden oikeilla nimillä siinä missä muut tyytyvät hyssyttelemään ja väittämään, että tässä nyt vain avataan ovea [seksuaalisille vähemmistöille] mutta että mikään ei varsinaisesti muutu. Mutta [samaa sukupuolta olevien avioliitto] muuttaa kaiken! [--] Nyt ei ole kyseessä pieni pintaremontti (faire un petit bricolage) jonka päälle sitten vetäistään maali eikä kukaan huomaa mitään. On kyse sivilisaation vaihtamisesta! Haluammeko luoda sivilisaation, jossa miehen ja naisen välisen rakkauden perustavanlaatuinen merkitys on unohtunut? [--] Kuinka lapset voivat [sellaisessa maailmassa] ymmärtää siteensä omiin vanhempiinsa? Tässä ei ole kyse (uskon)tunnustuksellisesta kiistasta, kuten rouva Taubira näyttää kuvittelevan vakuutellessaan, ettei hänen aikomuksensa ole ”kajota raamattuun”. Ehkä hän ei näin teekään, mutta hän kajoaa itseensä ihmisyyteen, ja siinä on kylliksi.  

Ihmisyyden perusteista todellakin on kyse. Tai länsimaisen sivilisaation perusteista nyt ainakin. Yhtä kaikki, kulttuurisodan merkit ovat ilmassa.

***

Homojen avioliitto-oikeuden puolustaminen tasa-arvoperustein on roskaa siinä missä jonkun naispappeudenkin puolustaminen samoin perustein. Kummassakin tapauksessa ”tasa-arvo” ymmärretään täysin epähistoriallisesti ja perinteiselle länsimaiselle oikeusajattelulle vieraalla tavalla.

Mitä kotitalouksien tasapuoliseen kohteluun lain edessä tulee, Ranskassa on jo vuodesta 1999 ollut voimassa laki, joka vastaa meikäläistä ”virapari”-käytäntöä. Kyseinen järjestely on Ranskassa nimeltään Pacs (sanoista Pacte civil de solidarité). Pacs on todella tasa-arvoinen systeemi, sillä siinä kaksi yhdessä asuvaa aikuista ihmistä solmii sopimuksen, joka muistuttaa avioliittoa kaikilta olennaisilta osiltaan mm. omaisuudenhallintaa ja perintöä koskevissa kysymyksissä. Pacs-liiton solmineet parit ovat jo muutaman vuoden ajan voineet virallisissa asiakirjoissa merkitä itsensä tähän kolmanteen, naimattomuuden ja avioliiton välimaille sijoittuvaan ”siviilisäätyyn” kuuluviksi; he ovat säädyltään siis pacsé(e)s, (vrt. marié(e)s). Pacsia solmittaessa ei kysytä sopimuskumppanien sukupuolta, saati heidän sukupuolista suuntautumistaan. Noin 94 % Pacs-liitoista on vastakkaista sukupuolta olevien solmimia, eli peräti kuusi prosenttia pareista lienee sitten homoja tai lesboja. (Ei tietenkään tarvitse olettaa seksuaalisuudella olevan kaikkien parien kohdalla mitään roolia suuntaan taikka toiseen, mikä sekin on merkki järjestelmän aidosta tasa-arvoisuudesta.) Pacsista lisää täällä <toisella kotimaisella>.

Vain yhdessä suhteessa Pacs eroaa avioliitosta, nimittäin siinä että se ei ole avioliitto. Ja tämä pistää vihaksi niitä, joiden mielestä Jeanilla (♂) ja Jeanilla (♂) on oltava oikeus siihen, mihin on oikeus naapurin Jeanilla (♂) ja Jeannella (♀). Tuo jälkimmäinen pari saa lähes varmasti omia lapsia luonnollisella tavalla, edellinen pari sen sijaan ei saa, ja se hirveä, taivaaseen saakka huutava vääryys on korjattava lainsäädännöllistä tietä. Kaikki sitä vähempi on rikos Pyhää Égalitéta vastaan.  

lauantai 17. marraskuuta 2012

Charlie Hebdo iskee jälleen

Muistanetten vielä ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden kontribuution taannoiseen Muhammedin pilakuvista syntyneeseen kiistaan ja varsinkin Umman sekä sen läntisten myötäjuoksijoiden reaktion siihen. 

No niin, Charlie Hebdo on tasapuolinen ja kuvia kumartelematon sanan- ja mielipiteenvapauden ritari, joka iskee armotta muidenkin kuin muslimien kimppuun; Charlie Hebdo ei pelkää edes - voitteko uskoa moista rohkeutta! - mahtavaa katolista kirkkoa. Siitä on todisteena tämä reilun viikon takainen kansikuva,  <tämmöinen>.

Kuvaa pitää varmaan kielitaidottomille ja teologisesti valistumattomille vähän avata. Kyseessähän on hillittömän hauska esitys kristinuskon keskeisimmästä dogmista eli Pyhästä Kolminaisuudesta. Kuvassa "Isän" ottaa takaapäin "Poika", jolla puolestaan on omassa hanurissaan "Pyhä Henki". Kuvan on inspiroinut Ranskassa viime viikkoina kiivaana käynyt keskustelu samaa sukupuolta olevien "avioliiton" täydestä laillistamisesta, jota mm. Pariisin arkkipiispa André Vingt-Trois on näkyvästi vastustanut.

Että huh huh. Kyllä se tuo Hebdo uskaltaa. Saapa nähdä, milloin alkavat polttopullot lennellä eri puolilla paavikuntaa; varmaan presidentti Hollande jo valmistautuu pyytämään julkisesti anteeksi kristityiltä sitä, että hänen luotsaamassaan valtakunnassa sallitaan moinen rienaus.   

maanantai 29. lokakuuta 2012

Ihan hyvä näin

Turun valtuustossa perussuomalaisten paikkamäärä kolminkertaistui eli kasvoi kahdesta kuuteen. Kaikki kuusi näyttävät olevan ensikertalaisia, siis tottumattomia valtuustotyöhön vaikka epäilemättä ovatkin muissa suhteissa tolkun väkeä.

Muuallakin maassa valtuustoihin virtaa perussuomalaisten listoilta suuria määriä täysin kokematonta joukkoa, mikä tietää pahantahtoiselle lehdistölle hyviä jutunaiheita ainakin paikallistasolla. Tulevan valtuustokauden parhaat mokat, sammakot ja möläykset ylittävät varmasti myös valtakunnallisen uutiskynnyksen, mutta ei se mitään. Pääasia on, että perussuomalaiset vakiinnuttavat asemaansa kansallisen politiikan kaikilla tasoilla. Vaikka aivan odotetun kaltaista kuntajytkyä ei tullutkaan, nämä vaalit osoittivat sen että puolue on noussut vähintään keskiraskaaseen sarjaan lopullisesti. Minulle tuottaa syvää tyydytystä varsinkin se, että perussuomalaisten absoluuttisen antipodin eli vihreiden kannatus on ja pysyy paljon alhaisempana.    

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kuntajytkyn lähestyessä

Turun Sanomat on mikäli mahdollista vieläkin p*skempi lehti kuin Hesari. En maksaisi siitä latin latia, mutta nyt olen tilannut sen ilmaiseksi kuukauden ajaksi; lehdellä on näet meneillään epätoivoinen kampanja nettiin pakenevien lukijoiden takaisin saamiseksi, siitä tämä ”ensimmäisen kk:n lehdet ilmaiseksi” –täky. (Luonnollisesti peruutan tilaukseni heti kuukauden mentyä umpeen.) Tänä aamuna selaillessani lehteä, tulin lukeneeksi jutun, joka ratkaisi minua jo jonkin aikaa laiskasti askarruttaneen kysymyksen siitä, äänestänkö vai enkö äänestä lähenevissä kuntavaaleissa.

Pulmani ratkaisi Tuomas Murajan ”Uutisen takaa” –analyysi, joka oli otsikoitu Kyllä kansa tietää – ja siksi äänestää syrjintää kannattavia ehdokkaita. Toimittaja Murajalla on paha olla, sillä Suomen kansa on rasistista, homofobista ja muutenkin takapajuista. Ikävä kyllä Murajan juttu näkyy olevan vain paperiversiossa, joten en voi peistata sitä tähän kokonaisuudessaan. Kopioin kuitenkin käsin viimeisen palstan, joka kyllä kiteyttää olennaisen:

"Kyse [on] siitä, että ihmiset nimenomaan haluavat äänestää syrjintää kannattavia ehdokkaita eivätkä vain ”näpäyttää” vallassa olevia.
     Kyllä kansa tietää, että Suomessa on käytössä lista- ja henkilövaali. Listan paikkamäärä määräytyy sen saamalla äänimäärällä ja ehdokkaan pääsy valtuustoon sillä, mikä on hänen äänimääränsä järjestyksessä listalla.
     Kansa tietää, että äänestämällä ehdokasta, joka on samalla listalla vähemmistöjä kohtaan aggressiivisesti suhtautuvien henkilöiden kanssa, se tukee myös heidän pääsyään kunnanvaltuustoon.
     Siksi esimerkiksi Salossa on vahvoilla ehdokas ja Finnish Defense Leaguen jäsen Jani Salomaa (ps), joka katsoo muun muassa, että homoille tarvitaan eheytysleirejä. Hän on niin ikään jäsenenä sellaisessa Facebook-ryhmässä, jonka mukaan ääri-islamin ”monikulttuuri” vaarantaa lastemme tulevaisuuden.
     Aiemmin Soini väitti, ettei perussuomalaisten listoilla ole rasisteja. Sittemmin hän lupasi puhdistaa puolueensa ehdokaslistat rasisteista tiukan seulan avulla. Nyt hän ei enää välitä, koska syrjinnällä saa hyvän vaalivoiton. Huolestuttavinta on, ettei kansakaan välitä." [TS, 8.10.2012]    

Nimenomaan näin. Listavaalin ja henkilövaalin yhdistelmä on meillä käytössä. Tästä seuraa, että äänestyspäätös on aina syytä tehdä koko lista mielessään. Vaikkapa sosialidemokraateissa ja kokoomuslaisissa (ehkä jopa keskustalaisissa) on ihan järkeviä yksittäisiä ehdokkaita, mutta nämä vetävät aina mukanaan aivan sietämätöntä joukkoa, ja siksi näiden listojen äänestäminen on pitkään ollut minulle mahdotonta. Kristillisdemokraatit taas ovat liian pieni ja merkityksetön puolue. Niinpä jää jäljellä vain Perussuomalaiset.

On totta, että tämä porukka ei noin keskimäärin ole siitä kauneimmasta ja kultivoituneimmasta päästä. Kyllä kyllä, minäkin kävin katsomassa tuon kuvagallerian, joka näinä päivinä on puhuttanut netissä. Ei niitä pärstiä voi nauramatta katsoa.

Ilman muuta perussuomalaisista ehdokkaista voisi halutessaan ja jopa vähällä vaivalla valikoida myös huomattavasti edustavamman kavalkadin. Toisaalta on vaikea uskoa, että muilta listoilta voisi pahimmalla tahdollakaan koota yhtä rujoa joukkoa. Niin se vain on, että Perussuomalaiset ovat nimenomaan perussuomalaisia. Meidän poloisen kansamme rumuus ja raakuus on jo vuosisatojen ajan herättänyt ihmetystä ja hilpeyttä sofistikoituneimmissa naapureissamme. Mutta minkäs teet. Mieluummin minä nämä hieman, hm…, esteettisyysrajoitteiset mutta asiallisissa asioissa tervejärkiset kansantoverit otan kuin ne mokuttajat, muslimiennuoleskelijat ja homofolian riivaamat imelät hipsterit, joita roikkuu käytännöllisesti katsoen kaikilla muilla listoilla.

Toki Perussuomalaisia on pakko äänestää jo siksikin, että toimittaja Tuomas Murajan kaltaisten arroganttien m*lkkujen paha olo syvenisi entisestään. Yllä siteerattu artikkeli henkii väistämättömän kuntajytkyn aiheuttamaa kiukkua; omalta kohdaltani tahdon kantaa korteni kekoon sen puolesta, etteivät Muraja ja hänen hengenheimolaisensa ole kiukutelleet turhaan. Eläköön vastakkainasettelu!             

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Sarastus-artikkelini

Sarastus-verkkolehdessä julkaistun <artikkelini> mahdollisesti herättämät kommentit voi heittää tänne. 

Sarastus on vasta aivan taipaleensa alussa. Mitä siitä vielä tulee, sitähän ei kukaan tiedä. Toivotaan kuitenkin parasta. Aion jatkossakin lähettää sinne tavaraa, kun kerran mahdollisuutta siihen tarjottiin. Kuinka paljon ja millaista materiaalia, sekin jää nähtäväksi, mutta näitä blogitekstejä aavistuksen verran kunnianhimoisemmissa merkeissä kuitenkin liikutaan.     

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Charlie Hebdo, islam ja Ranskan kunnia

Käännän tähän tuoreen ranskalaiskolumin koskien Charlie Hebdo -lehden kannanottoa muslimien yliherkkään hipiään. Käännös voi olla kankeahko, alkuteksti on luettavissa <täällä>

"Suostuminen anteeksipyyntöihin tai myönnytyksiin poliittisen islamin kanssa merkitsee antautumista. Jokaisella, joka tahtoo olla demokraatin nimen arvoinen, on velvollisuus vastustaa islamistien pelotteluyrityksiä. Siksi tuen Charlie Hebdo –lehteä sen päättäväisessä pyrkimyksessä vastustaa islamisteja, jotka vaativat omien normiensa universaalia hyväksymistä, ja tämän tukeni annan huolimatta siitä vastenmielisyydestä, joita lehden nyt julkaisemat pilakuvat Muhammedista ja hänen uskovaisistaan minussa sinänsä herättävät. Ymmärrän muslimien tuohtumuksen; tunnen itse samoin, kun paavia tai kristittyjä pidetään pilkkana tässä samassa pilalehdessä, mikä on huomattavasti yleisempää kuin muslimien uskon rienaaminen. Mutta olen ranskalaisten enemmistön tavoin valistuksen lapsi. Valistus desakralisoi uskonnot ja toi ne samalle tasolle kuin muutkin aatteet ja alisti ne samalle kritiikille. On voitava tarkastella kriittisesti myös islamia silloin kun se pyrkii tulkitsemaan kirjaimellisesti Koraania, joka on ennen muuta sotainen, väkivaltainen, seksistinen teos. Tämän viikon Nouvel Obervateur demonisoi ”uus-fasisteiksi” ne, jotka (kuten allekirjoittanut) ovat huolissaan tästä monikultturismin suojaverhon alla tapahtuvasta islamin leviämisestä Euroopassa; Islamilla on jo omat ”hyödylliset idioottinsa”. 
 
Tasavallan lait ja sekulaarisuusperiaate koskevat kaikkia. Muslimien on sopeuduttava niihin eikä päinvastoin; tehdään karhunpalvelus muslimien integroitumaan halukkaalle osalle, jos pidetään yllä käsitystä, että tässä vaatimuksessa on kyse muslimien sortamisesta. Jos tahtoo tietää, millaista todellinen uskonnollinen sorto voi Ranskassa olla, voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katolilaisten kohtelua vallankumouksen aikana. Nyky-Ranskassa islam nauttii samoja oikeuksia kuin muutkin uskonsuunnat (cultes). Sen asema on itse asiassa paljon parempi kuin kristinuskolla tai juutalaisuudella on missään islamilaisessa maassa. Vaatimuksia erivapauksista ei voida hyväksyä sen enempää kuin kutsuja väkivaltaisiin mielenosoituksiin profeetan kunnian puolesta. Näihin päiviin saakka syytös ”islamofobiasta” on ollut tehokas ase ja pelästyttänyt kriittiset mielet hiljaisiksi, sananvapauden tappioksi. Mutta Ranska ei enää muistuta sitä pelon ja antautumismielialan halvaannuttamaa maata, jota edustavat oikeinajattelijat näkevät fasismia kaikkialla muualla paitsi siellä missä sitä todella on. Siitä kunnia Charlie Hebdolle."    

perjantai 14. syyskuuta 2012

Islam, kaikkien uskonpuhdistusten äiti

Edellisessä <postauksessani> yritin vaihteeksi kirjoittaa muslimeista hieman positiivisempaan ja arvostavampaan sävyyn. Jutussa oli mm. tällainen virke: ”Tuota kaukaista moskeijakokemustani yritän palauttaa usein mieliini, kun muslimit milloin mistäkin syystä saavat verenpaineeni nousemaan epäterveellisiin lukemiin, mitä ei tapahdu harvoin.” Melkein samalla hetkellä kun sain tekstini valmiiksi ja klikkasin ”julkaise”-kuvaketta alkoikin sitten muslimimaailmasta tulla uutisia, jotka saivat minut katumaan koko jutun kirjoittamista; jälleen kerran on profeetan ja islamin kunniaa loukattu ja umma mellakoi. Tämän siitä saa kun yrittää olla ystävällinen. Nyt palaankin tässä blogissa islamin osalta niin sanoakseni arkeen.

Liberaalilla suvaitsevaistollamme on pakonomainen tarve ymmärtää islamia ja selittää sen kannattajien keskuudesta kerta toisensa jälkeen nousevat hulluudenpuuskat parhain päin. Tapoja tämän tarpeen tyydyttämiseksi on monia. Erästä varsin suosittua metodia voisi kutsua kronologiseksi. Siinä otetaan huomioon islamin suhteellisen nuori ikä ja oletetaan, että sen verenhimoisuus, mimoosanherkkä hipiä ja toistuvat kollektiiviset itkupotkuraivarit ovat itse asiassa lastentauteja, jotka paranevat ajan myötä.

Tässä kohtaa muistutetaan yleensä ristiretkistä, inkvisitiosta ja noitavainoista kristikunnan piirissä vuosisatoja sitten; ”uskonpuhdistus”, tai viimeistään "valistus", kristinuskonkin lopulta rauhoitti ja sivilisoi, miksi islamille ei voisi käydä samoin? Joku nettikommentaattori huomautti erääseen taannoiseen HS.fi:n juttuun, että profeetan hidzrasta laskien muslimit elävät pian omaa 1400-lukuaan, niin että islamin ”uskonpuhdistuskin” varmaan on jo aivan ovella... Näin suoraviivaisen aritmeettinen lähestymistapa on harvinaista, mutta kommentin ilmentämä omituisen yksilineaarinen historiankäsitys on hyvin yleistä erityisesti liberaaliemme keskuudessa. Täysin harhaista kuitenkin on kuvitella, että nykyinen islam olisi uskottavalla tavalla verrattavissa kristinuskoon keskiajalla tai yhtään millään ajalla.

*** 

Islamilaista ”uskonpuhdistusta” on turha odottaa. Islamista pitää ymmärtää, että se on uskonpuhdistus, itse asiassa se on uskonpuhdistus par excellence. Kannattaa pitää mielessä, että varhaiset kristityt tarkkailijat, erityisesti ne jotka olivat varhaisiin muslimeihin läheisissä kosketuksissa, eivät pitäneet islamia minään uutena uskontona vaan uutena kristillisenä harhaoppina. Tälle näkemykselle on vahvoja perusteita. Islam onkin syvimmältään juutalais-kristillisen tradition äärimmilleen puhdistettu muoto. Se tosiasia, että islamilla on kokonaan oma pyhä kirja, on johtanut meidät ajattelemaan kyseessä olevan uuden, itsenäisen uskonnon.

Pyhä Johannes Damaskolainen (ca.670-749), oppinut teologi ja kirkonopettaja, oli niitä dhimmi-statuksen saaneita kristittyjä, joista varhainen umma oli monessa suhteessa riippuvainen. Johannes teki ns. päivätyönsä hallintovirkamiehenä Omaijjadikalifien hovissa Syyrian Damaskoksessa. Hänellä oli siis tilaisuus tarkkailla kehittyvää islamia todella läheltä ja hän tunsikin uuden uskonsuunnan erinomaisesti, ehkä paremmin kuin kukaan muu aikalaiskristitty. Johanneksen mukaan islam oli teologisesti ajatellen jonkinlaista uus-areiolaisuutta, siis vanha kristillinen heresia hieman uudessa kuosissa.  

Islamin kristologiaa ajatellen Johanneksen tulkinta epäilemättä pitää paikkansa. Islam suhtautuu alkuperäistä <areiolaisuuttakin> nuivemmin Jeesuksen jumaluuteen ja tyytyy pitämään häntä vain toiseksi suurimpana profeettana. Islamin näkökulmasta on hirveä loukkaus ajatella, että Jumala voisi alentua syntymään naisesta. Niin ikään profeetta Jeesuksen julma ja nöyryyttävä ristinkuolema on mahdoton ajatus; muslimit ”tietävät”, että Jeesus kärsi vain näennäisesti ja että oikeasti ristillä kuolikin joku aivan muu. Meille kunniakas risti on muslimien yksioikoisen ymmärryksen mukaan pelkkä häpeällinen kidutusväline ja siksi on skandaalimaista ajatella edes profeetan, saati Jumalan, voineen kuolla ristille. Nämä uskomukset palautuvat areiolaisuuttakin varhaisempiin, lähinnä gnostisiin tai manikeolaisiin harhaoppeihin.

***
       
Islam on todella kaikkien uskonpuhdistusten äiti. Myös Spengler tajusi tämän selkeästi, ja näki profeetta Muhammedin lähimmäksi vastineeksi länsimaisen kulttuurimme historiassa puritaanin ja sotapäällikön Oliver Cromwellin. Klassisessa islamilaisessa militokratian ja teokratian sekoituksessa on huomattavia yhtymäkohtia juuri 1600-luvun brittiläisten vallankumouksellisten keropäiden valtaan. Islamissa nähdään myös myöhempien "uskonpuhdistusten" harhainen kuvitelma siitä, että ammoin taakse jääneet käytännöt olisivat noin vain elvytettävissä, siis että aikuisen tammen voisi ikään kuin palauttaa tammenterhoksi.    

Tiedämme hyvin, että Muhammed oppi juutalais-kristillisen tradition alkeet Arabian niemimaalla hänen elinaikanaan asuvilta juutalaisilta ja kristityiltä. Muhammed vain pyyhki pöydän todella radikaalisti ja siivosi pois lähes kaiken sen minkä tulkitsi myöhäsyntyiseksi ja ihmistekoiseksi. Näin päädyttiin uskoon joka on olennaisesti sama kuin se, joka oli vallalla Israelissa joskus tuomarien aikana tai korkeintaan ensimmäisten kuninkaiden hallitessa. Ellen nyt aivan erehdy, niin ainoastaan usko ruumiiden ylösnousemukseen ja ”tulevaisen maailman elämään” erottaa islamin kaikkein vanhimmasta jahvismista ja tältä osin yhdistää sen kristinuskoon ja uudempaan juutalaisuuteen; tosin islamin paratiisikäsitys anteliaine neitsyineen on näihin kahteen vanhempaan uskontoon verrattuna huomattavan naiivi ja karkean materialistinen.

***

Täten islam on siis syvimmältä olemukseltaan vahvasti menestysteologiaa, jonka mukaan uskovaa seuraa menestys, onni ja vauraus jo tässä ajassa. Kuten vanhimpiin kuuluvan psalmi 1:n kirjoittaja, muslimikin uskoo, että ”hän menestyy kaikissa toimissaan.” Ja: ”Näin ei käy jumalattomien. [--] [Allah] ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon”.  Islamin varhaishistorian nopea ja ilmiömäinen menestys näytti vahvistavan tämän triumfalismin oikeaksi. Näin islamiin juurtui varhain kyvyttömyys kärsiä tappioita ja kestää nöyryytyksiä. Islam oli siis voittaja, mutta varsin huono sellainen, sillä se alentuva ”suojelu”, josta dhimmi-kansat saivat nauttia ja jota liberaalimme nykyään pitävät esimerkkinä islamin suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta, ruokki muslimeissa vain heidän korskeuttaan ja omavanhurskauttaan.  

Kun monen vuosisadan voittokulun jälkeen sitten alkoi tulla takaiskuja, ilmeni, että vielä huonommin kuin osasivat voittaa, osasivat muslimit hävitä. Islam saattaa hyvinkin olla maailmanhistorian huonoin häviäjä. Muslimien myötäsyntyisestä voittajan mentaliteetista johtuu se syvä turhautuminen, mikä muslimimaailmassa vallitsee, kun islam ei enää olekaan maailman napa. Siitä johtuu myös se, että niin moni muslimi sekoaa totaalisesti, kun joutuu kohtaamaan omille uskomuksilleen nurjamielisen maailman. Ja juuri tässä muslimit eroavat kristityistä ja juutalaisistakin erityisen selkeästi, sillä jos kristityt eivät voittajina ehkä olleet juurikaan muslimeja parempia, osasivat he ainakin selvästi paremmin hävitä.

Kristinuskossa on näet sen syntyhetkestä lähtien ollut selvää, että menestystä tässä ajassa ei välttämättä tule; että risti ja nöyryytykset saattavat jatkua heikentymättöminä tai paheten koko tämän elämän ajan; että uskottomien pilkkaan ja rienaukseen on viisainta varautua. Varhaisimpiin tunnettuihin dokumentteihin muiden suhtautumisesta varhaisiin kristittyihin ja heidän uskoonsa kuuluu törkeä roomalainen graffiti, joka esittää kristityn ”Alexamenoksen palvomassa jumalaansa”; ristiinnaulitulla on siinä aasinpää. Kristinuskon maanalaisuutta ja pilkanalaisuutta kesti kolmisen vuosisataa, ja tuo aika jätti uskoon lähtemättömän jäljen.

"Alexamenos palvoo jumalaansa"
Nykyään vallalla olevan rienauksen rinnalla Alexamenos-graffiti olisi jokseenkin pikku juttu. Olemme viimeisinä vuosikymmeninä tottuneet sikamessiaisiin, Magdalenan kanssa lemmiskelevään Jeesukseen, ”Brianin elämään” (joka sitä paitsi on ihan hauska); monia meistä loukkaavat vaikkapa puuterihuiskua heilutteleva homo-Jeesus tai verta takapuolestaan puskeva Neitsyt Marian patsas South Parkissa (siis siinä ”kuvia kumartelemattomassa” animaatiossa joka hyllytti aiotun Muhammed-jaksonsa). Näitähän on nähty ja tullaan näkemään vielä lisää. Mutta onkohan mikään näistä törkeyksistä aiheuttanut edes kunnon mellakkaa missään, saati ruumiita?                 

Turussa, 14.9., Kunniakkaan Ristin ylentämisen juhlana

tiistai 11. syyskuuta 2012

Pieni moskeija Mekongilla - mietteitä meistä ja muista


Talvella 1995–96 olin muutaman kuukauden ajan työharjoittelussa <Chiang Rain> provinssissa Pohjois-Thaimaassa, aivan Myanmarin (Burma) ja Laosin rajalla. Tämä vanha oopiumintuotantoseutu tunnetaan myös Kultaisena kolmiona, ja työskentelin ns. Doi Tung –projektissa, joka oli (ja on tietysti edelleen) Thaimaan kuningashuoneen sponsoroima sisäinen kehitysapuhanke (tämän <portaalin> takaa löytyy ikkuna otsikolla "Doi Tung Development Project", sieltä saa tarkempia tietoja, jos asia kiinnostaa). Meitä oli siellä myös lukuisia länsimaalaisia monissa eri tehtävissä.

Muuan tuolla reissulla tielleni osunut sinänsä vähäinen sattumus muokkasi maailmankuvaani, erityisesti suhdettani islamiin. Sehän ei ole yksiselitteisen kielteinen, vaikka tässä blogissa olen joutunut olosuhteiden pakosta käsittelemään muslimeja hyvin tummin sävyin. Yritän nyt tehdä selkoa tuosta tapauksesta niin tarkasti kuin voin yli viidentoista vuoden takaa muistaa.

***   

Thaimaa oli noihin aikoihin jo hyvää vauhtia ottamassa pohjoiseurooppalaisten turistien suosikkikohteena sen aseman, mikä reilut parikymmentä vuotta aikaisemmin oli kuulunut Mallorcan kaltaisille paikoille. Massaturismi suuntautui 90-luvun puolivälissä siis etupäässä rantalomakohteisiin kuten Pattayalle ja sitä ehkä aavistuksen verran elegantimpaan Phuketiin, jotka molemmat olivat Chiang Raista katsoen kaukana etelässä. Syrjäisessä Pohjois-Thaimaassa sen sijaan turisteihin törmäsi vielä harvakseltaan; reppuselkäisiä Lonely Planet –hampuuseja siellä jo näki, mutta missäpä maailmankolkassa heidän näkemiseltään olisi voinut välttyä.

Minun siihenastisen elämäntaipaleeni varrella Chiang Rai oli ilman muuta kaukaisin ja eksoottisin rasti. Luulisi, että uutuudenviehätystä kestäisi muutaman kuukauden verran, mutta niin siinä vain kävi, että noin viikon jälkeen aloin laskea päiviä kotiinpaluuseen. Kaikesta subtrooppisesta luonnonkauneudesta huolimatta ei nimittäin mihinkään pääse siitä, että paikka on Jumalan selän takana eikä siellä ole paljoakaan mielekästä tekemistä. Kuusipäiväinen työviikko piti toki huolen siitä, että ikävyys pysyi aisoissa, mutta pitkät sunnuntait muodostuivat ongelmaksi ensimmäisen uutuudenviehätyksen mentyä. Hengellisestikin nuo kuukaudet olivat minulle kuivaa aikaa, sillä säädylliset kirkot olivat lähimmillään yli 40 kilometrin päässä Chiang Rain provinssin samannimisessä pääkaupungissa; paikallisilla kulkuvälineillä matka oli lisäksi paljon vaivalloisempi kuin noista kilometreistä voisi päätellä.

Sunnuntaipäivien ratoksi oli tarjolla vain muiden projektissa työskentelevien seuraa. Ja minun tapauksessani seura tarkoitti käytännössä pohjoismaalaisia, iäkkään puoleisia naishenkilöitä, jotka jostain syystä olivat lähes järjestään helluntailaisia. Vaihtoehtona tälle oli reipas ryyppääminen nuorempien, pääasiallisesti australialaisten ja amerikkalaisten heppujen kanssa. Molempia tuli kokeiltua, mutta kumpaakaan ajanviettotapaa en kokenut erityisen ylösrakentavaksi. Onneksi käytössäni oli työsuhde-etuna kevytmoottoripyörä, ja sitä käytinkin vapaahetkinäni ahkerasti tutustuakseni asemapaikkani ympäristöön.

Moni vuoden 1996 tammi- ja helmikuinen sunnuntai kuluikin rattoisasti ajellessani aivan suunnittelemattomasti pitkin pölyisiä maanteitä. Sää oli parahultainen, sillä Pohjois-Thaimaassa tuo vuodenaika on kuin tavanomainen suomalainen kesä sillä merkittävällä erolla, että sateesta ei ole pienintäkään pelkoa, sydäntalvi kun on Kaakkois-Aasiassa vuoden kuivinta aikaa.

***

Eräällä tällaisella sunnuntaiajelulla osui silmiini pieni ja vaatimaton rakennus, joka erosi selvästi ympäristöstään ja jossa näytti olevan jotakin epämääräisen tuttua. Pysäytin menopelini ja katsoin tarkemmin. Kyseessä oli ilman vähäisintäkään erehtymisen mahdollisuutta moskeija. Olin äimän käkenä, sillä sellaiseen en ollut osannut odottaa tässä maailmankolkassa törmääväni.  

Tiesin toki Thaimaassa olevan muslimeja, mutta siihen saakka olin ollut siinä käsityksessä, että heitä on vain maan eteläosissa lähellä Malesian rajaa ja että he sitä paitsi ovat yksinomaan etnisiä malaijeja. Jälkeenpäin olen antanut kertoa itselleni, että joitakuita islaminuskoisia todella on pohjoisessakin ja että siellä he ovat lähinnä kiinalaisten hui-muslimien osin thaimaalaistuneita jälkeläisiä. <Hui-kansaa> asuu paljon läheisessä Yünnanin maakunnassa Etelä-Kiinassa, ja siellä he saivat aikaiseksi ihan oikean jihadinkin joskus 1800-luvulla. Viimeisiään vetelevän Qing-dynastian armeija tukahdutti jihadin verisesti, minkä seurauksena paljon hui-väkeä pakeni naapurimaihin, mm. juuri Thaimaahan. 

Tuo kaikki selvisi siis minulle myöhemmin, nyt olin vain ihmeissäni tuon ilmiselvän moskeijan edessä ja katselin sitä kuin kangastusta.

Uteliaana ajoin lähemmäksi ja jouduin toteamaan, että moskeija oli kiinni. Lähistöllä ei näkynyt ristinsielua. Istahdin pyhäkön varjoon ja vajosin mietteisiini. Jostain syystä siinä oli ihmeen hyvä olla. Kummastelin asiaa, mutta meni tovi ennen kuin ymmärsin: tässä rakennuksessa palvottiin Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Kuinka harhassa muslimit muuten lienevätkin, ovat he oikeilla jäljillä ainakin tässä asiassa.

Silti syy tuntemaani hengelliseen consolatioon ei ollut tällä selvä. Sillä olinhan minä moskeijoita nähnyt ennenkin, paljon suurempia ja komeampiakin kuin tämä, ja ollut muutamassa sisälläkin. Konstantinopolissa, jota nykyään on valitettavasti meilläkin alennuttu kutsumaan turkkilaiseen tapaan Istanbuliksi, olin nähnyt todella loistavia Allahin huoneita. Mutta ne olivat tuntuneet yksinomaan vierailta, osin jopa luotaantyöntäviltä, ja olin niissä tuntenut olevani vanhan vihollisen maaperällä enkä ollut tuntenut rahtuakaan siitä lohdutuksesta, jota nyt tunsin tämän yksinkertaisen maalaismoskeijan katveessa. Kauaa ei tarvinnut miettiä, kun minulle valkeni, että syy tunteeseeni oli yksinkertaisesti ympäristö; keskellä animistis-hindulais-buddhalaista pakanamaata jopa islam tuntui läheiseltä, tutulta ja kotoisalta.

***

Thaimaassa lähes jokaisessa vähänkään suuremmassa taajamassa on wat eli theravadabuddhalainen temppelikompleksi, jota toisinaan näkyy kutsuttavan myös ”luostariksi” (mitä se ei kuitenkaan ole). Saframinkeltaisiin tai punertaviin, vähän toogaa muistuttaviin kaapuihin kääriytyneet kaljupäiset bhikkut, eli thainkielellä phrat, joita länsimaisissa lähteissä useimmiten kutsutaan ”munkeiksi” (mitä he eivät tietenkään ole), lähtivät joka aamu meidänkin kylässämme liikkeelle kulhoineen kerjäämään itselleen päivän lounasta jaksaakseen lopun päivän käyttää tehokkaaseen ”karman” keräämiseen. Tunsin buddhismin keskeiset opit, nämä neljät ”jalot totuudet” ja ”kahdeksanosaiset polut”, mutta juuri siksi että ne tunsin, en voinut nähdä tällaisessa ”luostarikilvoituksessa” mitään muuta kuin masentavaa itsepetosta.

Kerran näin matkalla provinssin pääkaupunkiin, kuinka vanhat ja raihnaat mummot antoivat bussissa istumapaikkansa näille voimaa ja terveyttä uhkuville nuorille sälleille vain siksi että näillä oli päällään bhikkun keltainen kaapu; pojat tietenkin ottivat paikat vastaan kiittämättä kuin itsestäänselvyyden ainakin, ja se ei enää masentanut vaan etoi minua. Tässä kohtaa on turha tulla jauhamaan minulle mitään kulttuurirelativistista soopaa tai sanomaan, että ko. mummot luultavasti olivat vain iloisia (niin kuin epäilemättä olivatkin) saadessaan antaa paikkansa ”Buddhalle” ja siinä ohessa tienata itselleen mukavan siivun ”karmaa”. Jostain syystä kaakkoisaasialainen buddhismi on viimeistään <eversti Olcottista> alkaen saanut paljon seuraajia myös länsimaista, mutta minä en sille lämpene.

Thai-kulttuurissa on ohuehkon buddhalaisen ihokerroksen alla lisäksi vahva hindulainen orvaskesi. Maan kansalliseepos on Ramayana, ja kuningaskunnan hallitseva dynastia on omaksunut nimekseen myös Rama, vaikka suku onkin alun perin kiinalaista juurta. Kansankulttuurissa hindulaisuus on väkevästi läsnä vielä sitäkin primitiivisempään animismiin sekoittuneena. Kaiken kaikkiaan hindulaisuus on siis buddhalaisuuttakin (ainakin klassista buddhalaisuutta) monin verroin pimeämpi hengellinen mikrokosmos.  

Chiang Rain kaupungissa kävin kerran yhdessä watissa ja katselin pitkän, suorakaiteen muotoisen temppelirakennuksen seiniä koristavia maalauksia. Ne olivat luonteeltaan selvästi mytologisia, arvatakseni enemmän hindulaisia kuin buddhalaisia. Mutta mistä näissä kuvissa tarkkaan ottaen oli kyse, siitä en yksinkertaisesti saanut tolkkua. Kuvat eivät kerta kaikkiaan sanoneet minulle mitään, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Ne olivat vain totaalisen vieraita. Kuvien esittämien taruhahmojen sekaan olisi helposti voinut ujuttaa esimerkiksi Lentävän Spagettihirviön, enkä olisi huomannut mitään eroa. Sanon tämän korostaakseni sitä, että, toisin kuin parin edellisen kappaleen perusteella voisi luulla, kaakkoisaasialaisen kulttuurin torjunnassani ei ole kyse yksinomaan normatiivisesta hyljeksinnästä, vaan myös mitä suurimmassa määrin eräänlaisesta sivilisatorisesta ”kielimuurista”. Kielimuuri on selvästi matalampi meidän ja islamin välillä kuin meidän Aasian välillä.

***

Jokainen 70-luvun alussa koulutiensä aloittanut on saanut ensikosketuksensa matematiikkaan joukko-opin kautta. Muistamme, että kahdella eri joukolla voi olla yhteisiä alkioita, ja mitä enemmän yhteisiä alkioita on, siitä suurempi on joukkojen välinen leikkaus. Kristinuskon ja islamin yhteinen leikkauspinta on huomattavasti suurempi kuin kummankaan leikkauspinta noihin aasialaisiin systeemeihin nähden. Vertailevan kielitieteen apunaan käyttämät <isoglossikäyrät> saattavat muodostaa joukko-oppia paremman analogian kuvaamaan sitä, mitä olen tässä ajanut takaa.

Anyway. Yllä kuvatuista syistä tuo aivan odottamatta eteeni ilmestynyt pikku moskeija vaikutti minuun niin ilahduttavasti. Jos olisin löytänyt pyhäköstä myös muslimeja, olisin tervehtinyt heitä kuin kauan kadoksissa olleita veljiäni – tai no, sanotaan serkkuja, tai ainakin pikkuserkkuja… Tuota kaukaista moskeijakokemustani yritän palauttaa usein mieliini, kun muslimit milloin mistäkin syystä saavat verenpaineeni nousemaan epäterveellisiin lukemiin, mitä ei tapahdu harvoin. Toisinaan tuo muisto rauhoittaa, toisinaan ei.
            
Jokaisena pitkäperjantaina kirkko rukoilee koko maailman puolesta. Rukous on selkeän hierarkkinen, ja se alkaa rukouksesta katolisen kirkon, sen paimenten ja lauman puolesta. Sitten rukoillaan erossa olevien veljien eli muiden kristillisten kirkkokuntien ja tunnustusten puolesta. Tämän jälkeen tulevat ei-kristityt Abrahamin lapset, ensin vanhan Israelin perintöä sitkeästi kantavat juutalaiset ja heti heidän jälkeensä muslimit. Sitten ovat vuorossa edellisiin ryhmiin kuulumattomat maailmanuskonnot, kuten (vaikkakin nimeltä mainitsematta) buddhismi ja hinduismi, ja lopulta rukoillaan itse ateistienkin puolesta. Näin syntyy eräänlainen totuuden marssijärjestys, sillä mikään noista esirukousten kohteista ei ole täysin eksyksissä, toiset vain ovat kauempana totuudesta kuin toiset. Tässä näyttää syntyvän samankeskisten ympyröiden sarja, joka laajenee sisältä ulospäin tasaisesti kuin väreet tyynen lammen pinnalla sinne heitetyn kiven jäljiltä. Näin kaunis symmetria johtuu lähinnä asiayhteydestä, ja todellisuus muistuttanee enemmän noita ylempänä mainittuja hieman sotkuisia isoglossikäyriä. Silti kokonaiskuva on selvä, eivätkä muslimit siinä ole meistä loppujen lopuksi mitenkään mahdottoman kaukana; ilman muuta he ovat lähempänä kuin aasialaisten uskontojen seuraajat.

***

Melko likeisesti aiheeseen liittyen suosittelen Emil Antonin tuoreinta postausta aiheesta <Totuus ja toleranssi>. Se käsittelee kardinaali Ratzingerin hieman ennen paaviuttaan julkaisemaa kirjaa kristinuskon totuuden suhteesta muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Loppuun lainaus Antonin tekstistä; huomaamme, että edes voodoo ei ole täysin väärässä:

"Esimerkiksi Ratzinger ottaa voodoon. Hän sanoo sen olleen syvimmiltään pääsiäismysteerin ennakointia, siihen kuului sakramentaalisia elementtejä kuten initiaatio ihmisyyteen, kahden sukupuolen avioliitto, syntien anteeksianto.
Nämä myyttiset muodot kaipaisivat kuitenkin rationaalista keskusta (Logos), jota voodoo ei itse voi tarjota – se kurottaa historiasta tuntemattomaan. Kun voodoo kohtaa teknologiasivilisaation, nämä elementit katoavat ja jäljelle jää vain magia, joka muodostaa toisen, irrationaalisen maailman valistuneen rationaalisen maailman rinnalle.
Tämä johtaa todelliseen pakanallistumiseen, jossa ihminen on erossa Jumalasta ja tuhoaa sekä itsensä että maailman. Ratzinger antaa ymmärtää, että Kristuksen muovaamana voodoolle olisi voinut käydä päinvastoin: Kristus olisi antanut todellisen historiallisen kiintopisteen ja voimanlähteen myyteille kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä intitiaatio- ja avioitumisriiteille, kun taas maagiset henkivoimat olisivat saaneet tehdä tilaa voimakkaammalle ja ihmistä rakentavalle Hengelle."

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Americana, osa IV


Know-Nothing –party – amerikkalaisen muukalaisvihan historiaa

  
As a nation, we begin by declaring that "all men are created equal." We now practically read it "all men are created equal, except negroes." When the Know-Nothings get control, it will read "all men are created equal, except negroes, and foreigners, and Catholics."
-         Abraham Lincoln: kirjeestä eräälle ystävälle, 1855

Nuori Know-Nothing -aktiivi 1850--luvulta
On lattea totuus, että amerikkalaiset ovat siirtolaisten luoma kansakunta. Tätä itsestäänselvyyttä on viime vuosikymmeninä usein käytetty väärin perustelemaan vaatimuksia rajoittamattoman maahanmuuton puolesta. ”Monikulttuurisuus” olisi mukamas aidointa ja alkuperäisintä amerikkalaisuutta. Tämä on luonnollisesti roskaa. Kansakuntana amerikkalaiset tosin kuuluvat ns. ius soli –traditioon, missä kansakunta määrittyy pikemminkin poliittisesti kuin biologisesti. Toisin on laita ius sanguinis –periaatteeseen kiinnittyneiden kansakuntien (mm. saksalaiset ja suomalaiset) kohdalla. Tästä huolimatta amerikkalaisuuskaan ei ole loputtoman inklusiivista, sillä eihän mikään aito kansallistunne sellaista ole eikä voikaan olla. Alusta saakka on myös amerikkalaisuudessa ollut muutamia keskeisiä tuntomerkkejä, joiden puuttuessa kenenkään on turha väittää kuuluvansa tähän kansakuntaan. 

Alkuperäiset amerikkalaiset (enkä siis puhu nyt intiaaneista) olivat kielellisesti, kulttuurisesti ja oikeudellis-poliittisilta traditioiltaan englantilaisia, uskonnoltaan reformoituja protestantteja, sukujuuriltaan suurelta osin ulsterilaisia (Scotch-Irish), skotteja tai pohjoisenglantilaisia. Tämä ns. W.A.S.P.–populaatio muodostaa vielä nykyäänkin amerikkalaisuuden kovimman ytimen, eräänlaisen perusamerikkalaisuuden. Mitä useampi näistä tuntomerkeistä täyttyy, sitä suuremmalla oikeudella ihminen voi kutsua itseään amerikkalaiseksi. Mikäli yksikään määreistä ei täyty, ihminen voi tietysti silloinkin yrittää väittää olevansa amerikkalainen vaikkapa myönnetyn kansalaisuuden nojalla, mutta oikeilla amerikkalaisilla ei ole mitään syytä – ellei sitten poliittinen korrektisuus - ottaa tällaista uutta ”maanmiestään” aivan vakavasti. Minusta tämä on vastaansanomatonta.

***  

Perusamerikkalaiset eivät tunteneet asemaansa uhatuksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Jo varhain siirtokunta-aikanakin oli toki ollut ei-valkoisia, ei-anglosaksisia ja ei-protestanttisia siirtolaisryhmiä, mutta ne olivat olleet niin pieniä ja hajanaisia, että ne oli helppo sulauttaa kansakunnan valtauomaan. Mutta puolisen vuosisataa itsenäistymisen jälkeen tilanne siis alkoi muuttua. Kun Tocqueville julkaisi De la démocratie en Amerique –teoksensa ensimmäisen osan vuonna 1835, oli Yhdysvaltain nopeimmin kasvava uskontokunta katolisuus. Tocquevillea näytti hieman kummastuttavan se yhtälö, että maailman demokraattisimmassa maassa katolisuus oli niin suosittua. Tästä kysymyksenasettelusta ilmenee, että katolisuus kasvoi vielä 1830-luvulla suurelta osin W.A.S.P.-väestöstä lähtöisin olevien käännynnäisten ansiosta. Mutta juuri näihin aikoihin alkoi maahan virrata myös ennen näkemättömän suuria määriä katolilaisia siirtolaisia.

Ensin tulivat saksalaiset, jotka hyvin usein olivat katolilaisia. Kantaväestö epäili heidän kykyään ja haluaan amerikkalaistua eikä suinkaan aivan syyttä. Saksalaisissa arvelutti paitsi näiden paavillinen uskonto, myös heidän sitkeä pyrkimyksensä pitää kiinni omasta kielestään, so. luoda Yhdysvaltain maaperälle ellei nyt täysin saksankielisiä niin ainakin kaksikielisiä enklaaveja. Pian saksalaisten tulon jälkeen alkoi maahan rantautua irlantilaisia, jotka pakenivat paitsi pienen kotisaarensa pahenevaa taloudellista kurjuutta myös vihattua brittihallintoa. Heidän lukumääränsä laskettiin pian miljoonissa. Irlantilaiset olivat tässä vaiheessa jo suurelta osin menettäneet alkuperäisen kelttiläisen äidinkielensä, joten heidän kohdallaan kieli ei ollut ongelma. Sen sijaan uskonto oli, sillä irlantilaiset olivat saksalaisiakin lujemmin sitoutuneet katoliseen uskoon.

***

Vuoden 1850 tietämillä monia perusamerikkalaisia alkoi todella huolestuttaa maan alkuperäisen identiteetin kohtalo. Siksi näihin aikoihin syntyi liike, jota voi pitää myöhemmän amerikkalaisen kansallismielisyyden kantamuotona. Tämä ns. nativismi-liike kannatti Amerikan säilyttämistä amerikkalaisena. Käytännössä tämä tarkoitti siirtolaisuuden pitäminen volyymiltaan matalana ja ennen kaikkea sen rajaamista sellaisiin ryhmiin, jotka olivat helposti integroitavissa vanhaan W.A.S.P.-normin mukaiseen kantaväestöön. Lisäksi nativismi vaali puhdashenkisen amerikkalaisen maaseudun kunniaa kasvavien suurkaupunkien paheellisuutta vastaan. Näin nativismissa oli myös raittiusliikkeen piirteitä, sillä 1800-luvun puolivälissä amerikkalaisten juomatavoissa tapahtui huolestuttava käänne kohti alkoholin suurkulutusta. Nativistit pitivät uusia siirtolaisryhmiä pääsyyllisinä ongelmaan, eivätkä siinäkään olleet kovin väärässä; sekä saksalaiset että varsinkin irlantilaiset viihtyivät vapaa-aikoinaan vahvan oluen tai whiskyn parissa.

Kaikissa muissa suhteissa nativismi oli melko hajanainen liike, ja 1800-luvun puolivälissä kärjistyvät kysymykset osavaltioiden oikeuksista, teollisuuden suojatulleista ja orjuudesta jakoivat sitä pahoin. Sisällissodassa vanhoja nativistiaktiiveja löytyi molemmista armeijoista.

Nativismi-liike ilmeni etupäässä laillisena poliittisena toimintana useammaksikin puolueeksi järjestäytyneenä. Mutta parhaiten nativismi tunnetaan sittenkin jyrkän antikatolisista ja salaseuramaisesti järjestäytyneistä Know-Nothing –klubeista, joiden nimi tulee siitä, että tivattaessa näiden seurojen luonnetta ja toiminnan yksityiskohtia niiden jäsenet heittäytyivät aivan tietämättömiksi. Toisinaan näkee käytettävän myös ilmaisua Know-Nothing –party, mutta tämän nimistä puoluetta sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole ollut. Sen sijaan vuonna 1855 Know-Nothing -miesten perustama American Party yritti edistää liikkeen arvoja laillisin keinoin mm. osallistumalla omalla ehdokkaalla vuoden 1856 presidentinvaaleihin.

Päivänvaloa huonommin kestävistä toimintatavoista Know-Nothing –liikkeen kohdalla kannattaa mainita katolisiin maallikoihin ja pappeihin kohdistuva suora väkivalta. Myös kirkkoja tiedetään vandalisoidun ja jopa poltetun. Raittiusasiaakin Know-Nothing edisti räväkästi pistämällä kapakoita sileäksi. Martin Scorcesen vahvasti tositapahtumiin perustuva elokuva The Gangs of New York (2002) itse asiassa kuvaa erästä Know-Nothing –liikehdinnän keskeisintä areenaa, eli itärannikon suurkaupunkien nuorison väkivaltaista puolimaailmaa 1850-luvulla. Elokuvassahan ottavat rajusti yhteen irlantilaisten siirtolaisten ja kantaväestön muodostamat jengit, joista viimeksi mainitut kuuluivat juuri Know-Nothing –liikkeeseen.

***

Ku Klux klan ja vihollinen no. 1., 1928
Know-Nothing –aktivismi hiipui, kuten muukin nativistinen liikehdintä, sisällissodan työntäessä syrjään kaikki muut kysymykset. Sodan jälkeenkin oli nativismin aikaisemmin esillä pitämien teemojen saralla hiljaista, mutta 1900-luvun alussa ja varsinkin I maailmansodan jälkeen nämä asiat nousivat agendalle näkyvämmin kuin koskaan sitten edellisen vuosisadan puolivälin. Syynä oli tietysti jälleen uusi ja entistäkin massiivisempi siirtolaisten tulva. Know-Nothing –miesten aikaisemmin ajamat asiat otti nyt hoitaakseen ennen muuta ns. toisen sukupolven Ku Klux Klan. Klaaninhan oli alun alkaen perustanut tennesseeläinen konfederaation kenraali Nathan Bedford Forrest pitämään vapautettuja orjia pelossa ja osin myös terrorisoimaan pohjoisen yhteistoimintamiehiä sodan jälkeisessä etelässä. Tämä ensimmäinen, puhtaasti etelävaltiolainen Ku Klux Klan sammui melko nopeasti. Uudelleen elpyneenä 1900-luvun alussa Klaani ei enää ollut kiinnostunut niinkään mustista, sillä tältä osin oli päästy tyydyttävään tilanteeseen rotuerottelulakien myötä jo 1800-luvun lopulla. Uusi Klaani levisi nopeasti kaikkialle Yhdysvaltoihin ja oli 20-luvun alussa selvästi vahvempi pohjoisessa kuin etelässä.

Uusi klaani oli suunnattu ennen muuta merentakaisia siirtolaisia vastaan, ja nyt uudessa tilanteessa se oli paitsi antikatolinen myös antisemiittinen, sillä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ei-toivottavassa immigraatiossa oli kaksi ryhmää ylitse muiden: eteläitalialaiset (mukaan lukien sisilialaiset, vaikkakin nämä ryhmät ovat varsinaisesti kaksi eri asiaa) ja juutalaiset. Sosialisti- ja anarkistiagitaattorit puhuivat 20-luvun alussa englantia yleensä vahvasti jiddišiläisellä tai italialaisella korostuksella, mutta vielä suurempi huolenaihe oli järjestäytynyt rikollisuus.

***        

Rikollisuutta on Amerikassakin tietenkin ollut aina. W.A.S.P.-väestöä ei ole koskaan tunnettu erityisestä lainkuuliaisuudesta. Mutta on turha kiistää, että uudet siirtolaisryhmät osoittivat huomattavaa energisyyttä ja luovuutta tällä elämänalueella. Gangstereista eli ”jengiläisistä” alettiin puhua jo 1800-luvun puolivälissä. Alkuperäisissä gangstereissa, mm. noissa edellä mainituissa Martin Scorsesen tunnetuiksi tekemissä New Yorkin jengeissä, hiljattain maahan tulleilla irlantilaisilla oli merkittävä rooli.

Mutta irlantilaiset ovat tunnetusti viinaan meneviä ja railakkaan lyhytjännitteisiä, mistä syystä heidän kohdallaan rikollisuus on harvoin kovin pitkälle järjestäytynyttä. Hieman irlantilaisia myöhemmin tulivat sisilialaiset ja eteläitalialaiset. Heidän koplansa olivat selvästi kurinalaisempia ja paremmin järjestäytyneitä kuin irlantilaisjengit, mutta mezzogiornolainen arkaainen synkeys, hitaus ja seremoniallisuus sopivat huonosti nopeasykkeiseen 1900-luvun alun Amerikkaan. Sama on sanottava sukuvihasta ja sen motivoimasta vendettasta, verikostosta. Tällaiset epäasiallisuudet häiritsivät bisnestä ja itse asiassa pitkään jarruttivat amerikkalaisen mafian todellista nousua, vaikka ne toki riittivät aiheuttamaan sen, että Ku Klux Klan oli vuosina 1920–25 suositumpi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen; sen jäsenmäärä laskettiin miljoonissa ja sen public image ainakin W.A.S.P.-väestön keskuudessa oli erinomaisen kunniallinen.

Arthur M. Schlesingerin mukaan antikatolisuus on amerikkalaisten ennakkoluuloista sitkein ja pitkäkestoisin. Yhdessä mustiin kohdistuvan rasismin sekä antisemitismin kanssa se olikin toisen sukupolven Ku Klux Klanin suosion keskeinen selittäjä. Hilpeätä kyllä, näistä kolmesta kiihkoilun muodosta antikatolisuus on ainoa nykyäänkin elinvoimainen ja myös poliittisesti täysin korrekti anti-ismi; itse asiassa antikatolisuus on eräänlaista ”liberaalien antisemitismiä” (Peter Viereck).

***        

Tässä esityksessä sivusin järjestäytynyttä rikollisuutta vain ohimennen. Modernin amerikkalaisen mafian synty on siinä määrin kiinnostava teema, että se vaatii oman postauksensa.   

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Arabikevät se vain jatkuu ja jatkuu...

Milloinkas tämä arabikevät oikein alkoikaan? Taitaa sen alusta olla jo hyvinkin puolitoista vuotta, eli pitkänpuoleinen on vuodenajaksi tämä primavera. En ollut erityisen innostunut näistä arabien mekkaloista niiden <alkuvaiheissakaan>, eivätkä viimeiset rapiat kahdeksantoista kuukautta ole optimismiani ainakaan lisänneet. 

Syyria, Levantin arabiamaista Egyptin jälkeen suurin ja voimakkain, oli mukana kähinöissä alusta saakka, mutta sikäläinen kuohunta jäi ensi alkuun Libyan ja Egyptin varjoon. Nythän se on jo pitkään ollut tapetilla, ja Syyriassa jos missä kaikki vaihtoehdot näyttävät huonoilta. Minun suurin huolenaiheeni ovat luonnollisesti näiden seutujen ikivanhat kristityt yhteisöt. Niiden näkökulmasta Assadin regiimiä vastustavien kapinallisten mahdollinen voitto ei missään tapauksessa olisi automaattisesti hyvä uutinen. Miksi heidän kohtalonsa ei näytä Euroopan Unionia ja muuta "kansainvälistä yhteisöä" huolettavan? Ehkä kannattaisi kuunnella näitä paikallisia kristittyjä ennen kuin aletaan ottaa kovin lukkoonlyötyjä kantoja Assadin hallinnon puolesta tai sitä vastaan. Tämmöisestä <puheenvuorosta> voisi aloittaa.       

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kuoleman kulttuuria

Tämän hetken johtaviin bioetiikan filosofeihin (kuulemma) kuuluva prof. Peter Singer (Princeton) näyttää puhuvan järkeä:
Opponents [of abortion] will respond that abortion is, by its very nature, unsafe – for the foetus. They point out that abortion kills a unique, living human individual. That claim is difficult to deny, at least if by “human” we mean “member of the species Homo sapiens.”

It is also true that we cannot simply invoke a woman’s “right to choose” in order to avoid the ethical issue of the moral status of the foetus. If the foetus really did have the moral status of any other human being, it would be difficult to argue that a pregnant woman’s right to choose includes the right to bring about the death of the foetus, except perhaps when the woman’s life is at stake. [korostukset Michelange]

Mitä ihmettä!? Onko professorista tullut abortin vastustaja? No ei sentään, ei. Hänen aborttioikeutta puolustava argumentaationsa vain on huomattavasti täsmällisempää kuin niillä hysteerisillä bimboilla, joiden mielestä tunneperäisen iskulauseen ”naisella on oikeus omaan ruumiiseensa” täytyy riittää perusteluksi tilanteessa kuin tilanteessa. On myös miellyttävä kuulla niinkin arvovaltaiselta taholta kuin prof. Singer, että sikiövaiheessakin oleva Homo sapiens on ihminen. Mutta tähän yksimielisyys sitten luonnollisesti loppuukin, sillä Singerin oma perustelu vapaan abortin puolesta on todella kylmäävä:    
The fallacy in the anti-abortion argument lies in the shift from the scientifically accurate claim that the foetus is a living individual of the species Homo sapiens to the ethical claim that the foetus therefore has the same right to life as any other human being. Membership of the species Homo sapiens is not enough to confer a right to life. [korostus Michelange]

Avainkäsite on tässä ihmisen tietoisuus. Sikiön kohdalla tietoisuus on tietenkin vasta potentiaalista, ja Singerin mielestä meillä ei ole mitään velvollisuutta kohdella potentiaalista tietoisuutta aktuaalisen kanssa samanveroisena. Tällaisella ajattelulla on luonnollisesti kauaskantoisia seurauksia muissakin ihmisen elämään ja kuolemaan liittyvissä kysymyksissä kuin abortissa. Vastasyntyneet lapset eivät ole sen tietoisempia kuin sikiökään, sama on sanottava monista vaikeavammaisista tai pahoin dementoituneista Homo sapiens –yksilöistä. Ilmeisesti heidän oikeutensa elämään on siten yhtä heikoissa kantimissa kuin sikiönkin. Singeriläistä etiikkaa tarkemmin <täällä> ja samasta aiheesta edellistä lähdettä huomattavasti kriittisemmin <täällä>. (B.T.W. käsittääkseni Singer on myös eläinten oikeuksien lämmin puolestapuhuja. Tässä saattaisi olla Antti Nylénille vähän pohdiskeltavaa...)

***

Francis Bacon alkoi melkein viisi vuosisataa sitten, modernismin pahaenteisessä aamunkoitossa, kaataa noita famööseja ”idoleitaan”. Hänen vihansa kohteista huomattavimpiin kuului vanha aristoteelinen (ja kristillinen) telos-ajattelu. Bacon tahtoi siis heittää finaalisyiden (causa finalis) luokan tarpeettomana ja haitallisenakin hiiteen filosofiasta. Teleologisista selityksistä luopuminen saattoi olla perusteltua luonnontieteissä, mutta etiikassa sen seuraukset ovat olleet tuhoisat.

Tosin vei melko pitkään täysin hyväksyä Baconin aloittaman kumouksen eettiset seuraukset; niin kauan kun kristillisyys oli länsimaisen kulttuurin valtavirtaa, näitä johtopäätöksiä varottiin vetämästä. Mutta nyt on sitten astuttu siihen vaiheeseen, että monikaan ei näytä enää mainittavasti hätkähtävän Singerin kaltaisista filosofeista. Koska ei enää haluta hyväksyä sitä, että ihminen on täällä jotakin itsensä ulkopuolista tarkoitusta varten ja että hänen elämänsä siis suuntautuu johonkin, niin silloin on täysin johdonmukaista suhteuttaa potentiaalinen ihmisyys aktuaaliseen juuri sillä tavoin kuin Singer tekee. 

***

Singerin nuorempi kollega ja itse asiassa hänen entinen oppilaansa prof. (Oxford) Julian Savulescu askartelee näköjään hieman valoisampien kysymysten parissa kuin mentorinsa. Mutta se on harhanäky. Savulescu näet tutkii modernin geenitekniikan mahdollistamaa vauvadesignia. Kyseessä on siis sikiöseulonnan nostaminen aivan uudelle tasolle. Vanhemmat eivät näet enää karsi tulevista jälkeläisistään ainoastaan näiden fyysisiä ”puutteita” vaan rakentavat geeniteknikoiden avustuksella vauvoistaan myös eettisesti parempia ihmisiä. Lukekaa itse, ellette minua usko. Koko teksti <täällä>. Ihmettelen todella, että niin harvat näyttävät ymmärtävän millaisen painajaisen kynnyksellä me elämme.                

tiistai 14. elokuuta 2012

Mannerheimista on moneksi eli päivän E.V.V.K.

Yle:n Mannerheim-projektissa nimiroolia kuuluu esittävän "mustaihoinen mies", englantia puhuva afrikkalainen. Näin ainakin jos uskomme <iltapäivälehdistöä>, ja miksipä emme uskoisi.

Tämä Yleisradion monikulttuurisen mielenlaadun tuorein ilmaus on saanut hätäkellot soimaan "konservatiivisessa" blogosfäärissä. Ainakin Hommafoorumissa tämä teema on tänään ollut hallitsevana. 

Minua asia ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään. En ole erikoisen yllättynyt Yle:n "ennakkoluulottomuudesta", vielä vähemmän minua yllättää hompanssien reaktio siihen. 

Luonnollisesti arvostan Suomen marsalkkaa suuresti. Hänen esittämisensä jotakin ihme kalmukkia hässivänä homona tuossa taannoisessa nukkeanimaatiossa ei silti minua häirinnyt, eikä sitä tee tämäkään uutinen. Sen sijaan minua häiritsi roskaohjaaja Renny Harlinin projekti, ja otin vastaan tiedon sen epäonnistumisesta syvästi huojentuneena. Harlinin versio olisi näet ollut kansainväliseltä kantavuudeltaan aivan eri luokkaa kuin nämä kotoiset viritelmät. Ja Harlinin Mannerheim olisi ollut lähes yhtä kaukana historiallisista tosiasioista kuin nuo kaksi muutakin. Kun kehnolla englannilla toteutetun elokuvan nimiosassa olisi ollut näyttelijä, joka olisi ehkä ulkoisesti hieman muistuttanut esikuvaansa mutta täysin kielitaidoton (kaveri ei osaa edes ruotsia, saati venäjää), ja kun ohjauksesta olisi vastannut tämä kolmannen luokan Hollywood-pelle, historiaa tuntematon kulttuuriummikko, ja kun elokuvan kohdeyleisö olisi ollut "kansainvälinen" (lue: angloamerikkalainen), niin jälki olisi toteutuessaan ollut hirveätä katsottavaa. Onneksi projekti on nyt jäissä, ja toivottavasti pysyykin. 

Harlinin toteutumatta jääneen kansainvälisen suurelokuvan rinnalla kotoinen afro-Mannerheim on siis yhdentekevä juttu, niin murheellista kieltä kuin se sinänsä kertookin suvaitsevaisen kulttuurieliittimme nykytilasta.

***

P.S. 18.8.2012

Viime päivien aikana mielipiteeni tätä afro-Mannerheim -projektia kohtaan on muuttunut astetta, paria myönteisempään suuntaan. Nyt alkaa näyttää mm. elokuvan trailerin perusteella siltä, että hankkeen takana olevan porukan motiivina ei sittenkään ole ollut tosikkomainen monikulttuuri-ideologia, ei ainakaan yksinomaan. Tekijät haluavat näköjään pilkata tuota Markus Selinin Hollywood-projektia, johon ylempänä viittasin "Harlinin projektina"; ja sitähän kyllä sietääkin pilkata.

Melkein neljä vuotta sitten, jolloin Harlin oli vielä Selinin projektin aiottu ohjaaja, HeSa:n raati luotasi kulttuuriväen kantoja koskien ko. <hanketta>. Vastauksissa oli jonkin verran hajontaa. Nostan tähän kaksi mielenkiintoisinta kontribuutiota.

Professori Laura Kolbe epäili, "taipuuko Harlin tulkitsemaan Mannerheimia herkkäviritteisesti, peilaten tämän sosiaalista ja kielellistä taustaa ja maailmankuvaa." Kolben muotoilu on erittäin kohtelias ja sivistynyt, mutta sanomattakin on selvää, että ei, ei taivu. Harlinin Mannerheim olisi ollut hirveä karikatyyri.

Karkeammin, mutta ei silti vähemmän osuvasti, ilmaisi asian professori Juha Sihvola: "Isänmaallisen kansanosan ja nuorisoöykkäreiden suosiota kosiskeleva Mannerheim-actionelokuva on vastenmielinen ajatus. Toivottavasti hanke vie sekä tekijänsä että rahoittajansa konkurssin syövereihin." Enpä voisi olla enemmän samaa mieltä.

***

Useimpia vielä elossa olevia veteraanejamme kenialainen Mannerheim todennäköisesti loukkaa, ja heidän puolestaan olen vilpittömästi pahoillani, Sihvolan mainitsemien "nuorisoöykkäreiden" puolesta sen sijaan en. Minun Mannerheimini oli aristokraattinen kosmopoliitti, jonka seinällä oli loppuun saakka keisari Nikolain muotokuva varustettuna tekstillä "Hallitsijani" ja joka jatkosodan aikana saattoi päämajan lounaspöydässä puhua tykistönkenraali Nenosen (marskin itsensä lailla vanha venäläinen upseeri) kanssa venäjää vain ärsyttääkseen aitosuomalaisia, ryssänvihaajia ja Suur-Suomen rakentajia; näiden hengenheimolaisiahan ovat monet nykyisistä nuorisoöykkäreistämme, joiden mielikuvissa marski kuuluu samaan sarjaan kuin joku  "Rokan Antti", "luutnantti Koskela" tai "Marokon kauhu".
                    

perjantai 10. elokuuta 2012

Americana, osa III

Yhdysvaltain kansallisuskonto

Upon [his] theology [Babbitt] rarely pondered. The kernel of his practical religion was that it was respectable, and beneficial to one's business, to be seen going to services; that the church kept the Worst Elements from being still worse; and that the pastor's sermons, however dull they might seem at the time of taking, yet had a voodooistic power which "did a fellow good - kept him in touch with Higher Things."   
          - Sinclair Lewis: Babbitt [1922]

Eurooppalaisissa mielikuvissa amerikkalaiset ovat poikkeuksellisen uskonnollinen kansakunta. Tästä seikasta vallitsee yleinen konsensus riippumatta siitä, millaiset etumerkit tällä tosiasialle annetaan. Amerikkalaisten kansalliseksi uskonnoksi puolestaan mielletään erityisesti protestantismi, toisinaan jopa myyttinen ”kalvinismi”. Esimerkiksi kirkossakäyntien määrällä mitaten ennakkoluulo amerikkalaisten uskonnollisuudesta osoittautuu paikkansapitäväksi, ainakin jos vertailukohtana käytetään postmodernia Pohjois-Eurooppaa. Myös oletus amerikkalaisten protestanttisuudesta pitää paikkansa sikäli että kansakunnan (vuosi vuodelta niukkeneva) enemmistö kuuluu johonkin protestanttiseksi luettavaan uskonsuuntaan, vaikka USA:n suurin yksittäinen kirkkokunta onkin roomalaiskatolinen kirkko.

Mutta amerikkalaisessa kulttuurissa on eräs sitkeä, suorastaan vuosisatainen luonteenpiirre, joka näyttää sopivan hyvin huonosti yhteen kristinuskon kanssa. Tarkoitan kansakuntaa elähdyttävää ylenpalttisen optimistista henkeä. Tämän yleisen tendenssin eräänä tärkeänä erityistapauksena voi pitää vahvaa edistysuskoa, joka sekin istuu amerikkalaisissa merkillisen lujassa. Siteerataan tähän väliin amerikkalaista matemaatikkoa / kyberneetikkoa / lasihelmipelaajaa, MIT:n professoria Norbert Wieneria (1894-1964), joka 1950-luvun alussa pohdiskeli maanmiestensä edistysuskoa tähän tapaan:

[Amerikkalainen] yrittää rakentaa maan päälle paratiisin, jossa epämiellyttävyyksillä ei ole mitään sijaa. Tämä maanpäällinen paratiisi on amerikkalaiselle ikuinen kehityksen ja edistymisen tila, jatkuva nousu johonkin, mikä on yhä Suurempaa ja Parempaa.
     [--] Edistykseen voidaan uskoa faktisena tosiasiana, ilman että siihen uskotaan eettisenä prinsiippinä, mutta tavallisen keskivertoamerikkalaisen katekismuksessa nämä kuuluvat yhteen.
     Useimmat meistä ovat ehtineet liian pitkälle tässä edistyksen maailmassa huomatakseen [--], että se [--] on jyrkässä ristiriidassa oman uskontunnustuksemme ja omien uskonnollisten traditioidemme kanssa. Ei katolisuudessa, ei protestantismissa eikä liioin juutalaisuudessa maailma ole mikään hyvä paikka, jossa pysyvä onni voidaan saavuttaa. Kirkko ei palkitse hyvettä rahalla, joka olisi käypää maan ruhtinaiden keskuudessa vaan aarteilla taivaassa.
      Pääpiirteittäin myös kalvinistit yhtyvät tähän käsitykseen, mutta he tekevät siihen sen synkän lisäyksen, että Jumalan valitut, jotka kestävät Hänen edessään viimeisellä tuomiolla, ovat ne muutamat harvat, jotka valitaan Hänen ”mielivaltaisen” päätöksensä mukaisesti. Maanpäällisten hyveiden enempää kuin minkään moraalisen oikeudentuntoisuuden ei katsota merkitsevän mitään tässä valinnassa. Mutta sitä autuutta, jota kalvinistit eivät toivo löytävänsä edes taivaasta, he eivät varmasti odota osakseen myöskään maan päällä. [suom. Pertti Jotuni]  

Wienerin teksti on siis 50-luvun alusta. Sen jälkeen amerikkalaisten valoisa usko ”tämänpuoleiseen” onneen on kokenut monia kolhuja. Kennedyjen ja M. L. Kingin murhat, 60-luvun palavat ghetot, Vietnamin sodan katastrofi, Charles Manson, Watergate, energiakriisi, inflaatio, Bretton Woods –järjestelmän romahdus ja 70-luvun yleinen näköalattomuus ovat muutamia esimerkkejä tekijöistä, jotka  vuosikausien ajan nakersivat amerikkalaisten optimismia, so. uskoa edistykseen, uskoa moderniin tekniikkaan, uskoa bisnekseen, uskoa omaan suurenmoiseen itseensä ja omaan loistavaan maahansa.

Tuo 60- ja 70-lukujen tilapäinen notkahdus ei ollut ainutlaatuinen USA:n lyhyehkössä historiassa. Kerran tai pari aikaisemminkin oli nähty vastaavia bi-polaarisen mielialahäiriön depressiivistä vaihetta muistuttavia aallonpohjia, mutta aina ne oli voitettu, aina oli murheen alhosta noustu uuteen tarmoa ja elämänuskoa pursuavaan vaiheeseen. Niin kävi nytkin; 70-luvun apeutta seurasivat Ronald Wilson Reaganin kaksi kautta (1981–89), jotka sattumoisin osuivat yhteen huikeimman taloudellisen nousukauden kanssa sitten 20-luvun.

Reaganin valinnan varmisti uusi ”kristillinen oikeisto”. Mahdollisesti tästä syystä Reagania itseään näkyy edelleen pidettävän vakaumuksellisena kristittynä. Mutta tämä on täysin virheellinen tulkinta. Itse asiassa pinnallisimmankin kristinuskontuntemuksen luulisi riittävän osoittamaan käsityksen erheellisyys. Reaganhan oli amerikkalaisen optimismin ruumiillistuma.

Vuoden 1980 vaalikampanjansa aikana hän maalaili tähän tapaan: ”Meidän optimismimme on päässyt jälleen valloilleen. Ja me kaikki tiedämme, että nämä aikakauden rajoituksista puhuvat ihmiset puhuvat itse asiassa omista rajoituksistaan, eivät Yhdysvaltojen.” Mihin hän tässä mahtoi viitata? Mahdollisesti eräisiin hänen edeltäjänsä Jimmy Carterin (dem.) sekä viranhoidossaan että vaalikampanjassaan esillä pitämiin teemoihin. Reaganista poiketen Carter oli vakaumuksellinen kristitty, protestantti, vieläpä uudesti syntynyt sellainen. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kelvannut ”kristilliselle oikeistolle”. Muuan tarkkailija tulkitsi Carterin suhdetta kristinuskoon näin:

Jimmy Carter oli normaalin mittapuun mukaan [Reagania] hurskaampi (esimerkiksi käymällä kirkossa), paremmin perehtynyt Raamattuun, paljon aktiivisempi kirkon asioissa (esimerkiksi harjoittamalla lähetystyötä) ja halukkaampi puhumaan uudelleensyntymiskokemuksestaan. Huolimatta näistä eri yhtymäkohdista hänen ja äänestäjien kokemusten välillä uskonnolliset äänestäjät katsoivat, että Carterilta puuttui syvempi usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin. Hän puhui rajoituksista, itsensä kieltämisestä ja [varoitti] aggressiivisista taipumuksista, vaikka Yhdysvallat oli [uskonnollisten äänestäjien mielestä] pyhä tai ”pelastettu” kansakunta. Hän uskoi perisyntiin. [sitaatti Francis Wheenin kirjasta Kuinka humpuuki valloitti maailman, korostus Michelange]
                                                                                                     
Carter edusti siis klassista kristinuskoa sen protestanttisessa muodossa. Minua on aina miellyttänyt hänen hieman raskasmielinen, vaatimattomuutta ja vastuuntuntoa henkivä habituksensa. Jostain kumman syystä 80-luvun alun ”kristittyä” amerikkalaista äänestäjää miellytti kuitenkin enemmän kalifornialaista optimismia pursuavan Reaganin hahmo, vaikka tämä olikin jokseenkin diametrisessä oppositiossa kaikkiin noihin lihavoimiini Carterin aidosti kristillisiin kvaliteetteihin nähden.

***    

Mutta mistä lähteestä Reaganin, tämän toinen toistaan lapsellisempia vitsejä alati murjovan aurinkoisen pässinpään uskonnolliset näkemykset oikein nousivat? Katsokaa edelleen noita lihavoimiani kohtia yllä olevassa sitaatissa. Mistä ovat peräisin ”usko ihmiseen, hänen saavutuksiinsa ja Yhdysvaltoihin pyhänä tai pelastettuna kansakuntana”? Mikä uskonnollinen traditio torjuu "uskon perisyntiin"? Kyseinen sylttytehdas on nimeltään luonnollinen uskonto eli deismi, joka kukoisti 1700-luvun jälkipuoliskolla kaikkialla läntisessä maailmassa, ei vähiten Britannian pohjoisamerikkalaisissa siirtokunnissa.
  
”Luonnollinen uskonto” oli erityisesti valistusfilosofian angloamerikkalaisen haaran maailmankatsomuksellinen ydin. Ilmoituksen ja kaikki ihmisjärjen ylittävät dogmit hyläten tämä suuntaus kaikesta huolimatta säilytti uskon Korkeimpaan Olentoon, jonkinlaiseen taivaalliseen Arkkitehtiin, joka maailman ja ihmisen luotuaan on jättänyt luomuksensa tulemaan toimeen omillaan. ”Luonnollinen uskonto” pursui edistysoptimismia sekä uskoa ihmisen rajattomiin kykyihin, ja tämän suuntauksen amerikkalaiset kannattajat olivat vakuuttuneita siitä, että edistyksen majakka tässä maailmassa oli juuri itsenäistynyt Amerikan Yhdysvallat.

Tällä messiaanisella uskomuksella saattoi tosin olla hentoja juuria myös klassisemmassa kristinuskossa. Uusitestamentillinen kielikuva Amerikasta ”Kaupunkina vuorella” (City upon a hill), joka loistaa uskon valoa kaikkialle maailmaan, on peräisin massachusetsilaiselta puritaanisaarnaaja John Winthropilta (1587/8-1649). Mutta Winthropin saarna on melko moniselitteinen, ja yhtä hyvin ”Kaupungiksi” voidaan siinä ymmärtää oikeauskoinen kristillinen seurakunta, jonka amerikkalaisuus on kristillisyyteen nähden sittenkin toissijaista.

***

Presidentti George Washington vapaamuurariasussa

”Luonnollisella uskonnolla” ei ole raameinaan mitään määrättyjä kirkkokuntia, ellei sellaisena sitten haluta pitää vapaamuurariliikettä. Vapaamuurarius oli valistusajan liike par excellence, ja vielä 1800-luvun taitteessa läntisessä maailmassa jokseenkin ”kaikki” kuuluivat johonkin muurariloosiin tai ties mihin illuminaattiklubiin (sana illuminatus merkitsee ”valaistunutta” tai ”valistunutta”, ja sen etymologinen yhteys on silmiinpistävä vaikkapa ranskan ”valistusfilosofiaa” merkitsevään Les Lumières –sanaan). Älkää nyt luulko, että virittelen tässä mitään salaliittoteorioita; juuri vapaamuurariliikkeen laajuus noina päivinä tekee tyhjäksi tällaiset paranoiat, sillä salaliitossa, johon kuuluvat ”kaikki”, ei ole juurikaan järkeä. ”Kaikki” tarkoittaa tässä yhteydessä luonnollisesti yhteiskuntien poliittisia sekä kulttuurisia eliittejä, ja Yhdysvaltain ns. perustajaisien kohdalla ilmausta voidaan kyllä käyttää milteipä ilman lainausmerkkejä.

Vapaamuurari-ideoiden merkitys Yhdysvaltain synnylle on kiistaton tosiasia. Vapaamuurarisymbolit puolestaan hallitsevat silmiinpistävällä tavalla varhaisen americanan patrioottista kuvastoa kaikilla tasoilla. Nämä Washingtonin asemakaavassa tai seteleissä vielä nykyäänkin nähtävissä olevat esoteeriset kuviot ovat omalta osaltaan kiihottaneet tärähtäneisiin salaliittoteorioihin taipuvaisia mieliä. Meille riittää tässä yhteydessä sen toteaminen, että noina ratkaisevina päivinä yli 200 vuotta sitten ”luonnollisesta uskonnosta” tuli amerikkalaisen vapaamuurarieliitin välityksellä uuden kansakunnan varsinainen kansallisuskonto.

Amerikkalainen sekulariteettiperiaate ja uskonnonvapaus saavat ideologisen perustelunsa juuri tästä lähteestä, vaikka tosiasiallisesti ne juurtuivat pikemminkin käytännön pakosta. Jo siirtokunta-aikana näet pienten protestanttisten sirpalekirkkojen määrä oli niin suuri, että ei voitu ajatellakaan etuoikeutetun aseman myöntämistä millekään yksittäiselle tunnustukselle. ”Luonnollisesta uskonnosta” saatiin maan itsenäistyttyä siis teoreettiset perustelut, joilla tuosta välttämättömyydestä voitiin tehdä hyve. Kun esimerkiksi kuuluisassa (ja monien ”valistuneiden” eurooppalaisten kauhistelemassa) lippuvalassa amerikkalaiset vakuuttavat olevansa ”one nation under God”, niin kyseinen ”God” on nimenomaan epämääräisen deistinen ”Korkein olento” eikä suinkaan tunnustuksellisten kristittyjen Jumala.

”Luonnollinen uskonto” oli alun perin siis eliitin liike. Kansan syvissä riveissä sen sijaan koettiin kristillisen herätyksen aaltoja säännöllisin väliajoin. Useimmiten ko. kristillisyyden muodot mahtuivat klassisen kristinuskon kehyksiin. (Näkyvimpinä poikkeuksina mainittakoon mormonismi, adventismi ja Jehovan todistajat.)  Epävirallisen kansallisuskonnon aseman saanut ”luonnollinen uskonto” sekoittui hyvin varhain kansalaisen yksityisasiaksi jääneeseen kristilliseen uskoon. Juuri tästä johtuu se melko erikoiselta tuntuva yhtälö, että nykyamerikkalaiset ovat usein sekä hartaita kristittyjä että hurmioituneen optimistisia myös tämän puoleisen maailmaan suhteen; aikamme kuvottavimpiin harhaoppeihin kuuluva menestysteologia ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Yhdysvalloissa, ei edes ”kalvinistisissa” Sveitsissä, Hollannissa tai Skotlannissa, sillä vastoin yleistä käsitystä aidolla kalvinismilla ei paljoakaan tekemistä tämän suuntauksen kanssa.

***  

Palataan vielä hetkeksi aitoamerikkalaisen hengen ruumiillistumaan Ronald Reaganiin. Reaganin näkeminen pikemminkin ”luonnollisen uskonnon” opetuslapsena kuin kristittynä on perusteltua muutenkin kuin hänen optimistisen ihmiskuvansa valossa. Vasta Reaganin kuoleman jälkeen on käynyt selväksi hänen astrologiaharrastuksensa intensiivisyys ja hänen ilmeisen luja uskonsa tähän esoteeriseen humpuukiin. Astrologiaa voi pitää Reaganin omituisuutena, jota useimmat hänen kristilliseen oikeistoon lukeutuvista kannattajistaan eivät jakaneet. Sen sijaan he taatusti jakoivat Reaganin manikealaisen maailmankuvan, joka astrologian lailla on kotoisin pikemminkin vapaamuurariloosien hämäryydestä kuin klassisesta kristinuskosta. Manikealaisuushan tarkoittaa jyrkän dualistista näkemystä maailmasta, joka on jakautunut tasan kahtia valon ja pimeyden voimiin, Hyvän ja Pahan valtakuntiin. Kristillinen tämä näkemys ei ole, vaikka toisin kuulee silloin tällöin väitettävän. 

Tässä on turha mennä augustinolaiseen filosofiaan pahan epäitsenäisestä luonteesta. Mutta sen verran on sanottava, että vaikka radikaali paha tässä maailmassa onkin totisinta totta, ei ole perusteita samastaa mitään maallista valtakuntaa (ei edes natsi-Saksaa tai Neuvostoliittoa) yksiselitteisesti pahan edustajaksi; vielä vähemmän on kristityn lupa pitää mitään maanpäällistä valtakuntaa (ei edes Yhdysvaltoja [eikä taatusti Israelia]) yksinomaan hyvänä ja puhtoisena. Mutta juuri tämä amerikkalainen ekseptionalismi, kuvitelma USA:n messiaanisesta tehtävästä, on valistusajalta periytyvän "luonnollisen uskonnon" turmeleman amerikkalaisen kristillisyyden keskeisiä opinkappaleita. 

Amerikkalaisissa kristityissä on virkistäviä poikkeuksia kuten Jimmy Carter tai Pat Buchanan, jotka monista eroavaisuuksistaan huolimatta ovat kumpikin tahollaan aidosti klassisen kristinuskon edustajia maassaan. Mutta pahoin pelkään, että he ja muut kaltaisensa kuuluvat pieneen vähemmistöön. Valitettavasti.