perjantai 1. heinäkuuta 2011

Suomalaisen talviurheilukulttuurin chutzpah tuli tiensä päähän (?)

STT:n ja Hiihtoliiton yli vuosikymmenen vanha riitajuttu on siis nyt ratkaistu lopullisesti ja STT:n hyväksi. (Tai sitten ei...) Oli kyllä aikakin.

Minuahan kansallisten tunnusten alla käydyt urheilumittelöt eivät itsessään kiinnosta hiukkaakaan. Mutta näiden pahimmillaan brutaalien ja parhaimmillaankin naurettavien aktiviteettien ympärille on viimeisten sadan vuoden aikana punottu keinotekoinen isänmaallisuuden sädekehä ja siten asia koskee kuin koskeekin jokaista itseään patrioottina pitävää, kuten minua. Omalla kohdallani tosin on kyse eräänlaisesta not in my name -tunteesta, siis pyrkimyksestä pysytellä henkisesti mahdollisimman kaukana sellaisesta "suomalaisuudesta", jonka syvin ilmenemismuoto on jäätynyt räkä poskella reuhtominen lumisessa korvessa tai tarpominen sauvojen kanssa upottavalla suolla; se, että tällaisessa nähdään jonkinlaista herooisuutta, kertoo siitä, kuinka lähellä tämä kansa yhä on shamanistisia esi-isiään. Mutta koko kuvion perimmäinen surkeus on siinä, että hiihtäjiemme sankaritekojen lähde ei olekaan suomalainen erämaasuo vaan - lääketeollisuus; vai olisiko syytä puhua peräti huumeteollisuudesta?

Siellä täällä blogosfäärissä on viime aikoina etsitty määritelmää jiddishiläiselle chutzpah-käsitteelle. Hyviä ehdotuksia on nähty, mutta en tiedä, onko kukaan vielä soveltanut käsitettä näiden dopingista syytettyjen sankareiden röyhkeisiin selittelyihin ja vielä röyhkeämpiin vastasyytöksiin. Minusta tässä yli vuosikymmenen jatkuneessa näytelmässä on syytettyjen puolelta nähtävissä vahvoja chutzpan piirteitä.

Suomalaisen sisun, rehtiyden ja alkuvoimaisuuden käsitteet ovat itsessään vähän hölmöjä mutta harmittomia ja jotenkin hellyttävän topeliaanisia. Ikävä chutzpan sivumaku niihin tuli vasta Lahdessa 2001.        

***

Suomalaisen talviurheilukulttuurin kasvoilta putosi naamio Lahdessa noin kymmenen vuotta sitten. Ensi alkuun vahingoniloni oli puhdasta ja rikkeetöntä. Kärynneiden hiihtäjien, heidän valmentajiensa ja varsinkin Hiihtoliiton gangstereiden kiemurtelu syytösten ristitulessa lämmitti sydäntäni. Vuonna 2001 tuoreessa muistissa oli erään hiihtäjä Jari Räsäsen ja erään Esko Ahon, Hiihtoliiton silloisen nokkamiehen, chutzpaa henkivä esiintyminen STT:n dopingjutun ensimmäisessä vaiheessa 90-luvun lopulla. Minua koko näytelmä oli oksettanut ja Lahden skandaalin jälkeen tunsin melkein saaneeni jonkinlaisen revanshin. Lyhyen aikaa elin myös toivossa, että suomalaiset aikuistuisivat ja oppisivat etsimään isänmaallisuudelleen hieman kypsempiä ilmaisuja kuin urheilusankareiden palvonta. Saahan sitä toivoa.   

Minua nauratti, kun kuulin joidenkin hengenheimolaisteni nauhoittaneen Lahden lehdistötilaisuuksia useiden tuntien mittaisiksi potpureiksi ja nautiskellen katselevan niitä oluen ja perunalastujen kera. Melko pian hymyni kuitenkin hyytyi, sillä minulle selvisi, miten vakava tämä asia monelle täysijärkisenäkin pitämälle ihmiselle oli. Ällistyin vilpittömästi, kun eräs nuorehko tuttavani melkein itkien purki loukkaantumistaan paitsi itsensä myös "kaikkien niiden puhdassydämisten penkkiurheiljoiden" (hän todella käytti tätä raamatullista ilmaisua!) puolesta, joiden usko oli nyt mennyt. Hieman myöhemmin kuulin erään yliopistomme työntekijän masentuneen tapauksesta niin pahoin että joutui useiden kuukausien sairauslomalle! Urheilunationalismi on pelottava juttu, ei vähiten siksi, että tässä jos missään nationalismin luonne korvikeuskontona näyttäytyy paljaimmillaan. 

Lahden tapauksen päänäyttelijöistä yksi nousee ylitse muiden. Ajattelen ennen muuta Mika Myllylää. Joku Jari Isometsä on aitopohjalaisessa röyhkeydessään yksinomaan vastenmielinen hahmo, mutta Myllylä on lisäksi traaginen tapaus eikä hänen kohdallaan tragediaa pehmennä vähäisinkään camp-henkinen koomisuus kuten jonkun Matti Nykäsen tapauksessa on laita. Juuri Myllylän henkilökohtainen romahdus Lahden jälkeisinä vuosina tekee vaikeaksi hänen kustannuksellaan naureskelun, niin houkuttelevaa kuin se olisikin muistaen hänen äärimmäisen imelän esiintymisensä kunniansa päivinä. Ei siis naureskella. Mutta sen verran kai saa sanoa syyllistymättä "lyödyn lyömiseen" (tätä latteuttahan toisteltiin ahkerasti Lahden tapauksen jälkeen), että juuri Myllylän kohdalla on erityisen helppoa nähdä Nemesiksen kädenjälki.

***

Edit. 5.7., klo: 18:50:

Vain muutama päivä tuon yllä olevan tekstin julkaisun jälkeen tuli siis uutinen Mika Myllylän kuolemasta. Olisin kirjoittanut viimeisen kappaleen toisin tai jättänyt sen kokonaan kirjoittamatta, jos olisin tämän tiennyt. En kuitenkaan viitsi ryhtyä jälkikäteen sensuroimaan itseäni. Toivottavasti joku näille sivuille myöhemmin eksynyt ei kuvittele minun tarkoittaneen "chutzpan tiensä päähän tulemisella" tätä tragediaa!

Requiescat in pace.