lauantai 11. kesäkuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen taloustieteilijäni

Kuten muutaman viikon takaisessa <dandy-aiheisessa> postauksessani vihjasin, dandyismi on ennen muuta psykologisen sfäärin ilmiö, se on sisäinen asenne. Mutta koska se ulospäin näkyy selvimmin juuri pukeutumisessa, sanotaan pari sanaa siitäkin.

***

En siis itse ole varsinaisesti Savile Row -dandy. En arkisin pukeudu mitenkään silmiinpistävän tyylikkäästi vaan lähinnä vain konservatiivisen siististi ja asiallisesti. Mutta siitä huolimatta taidan erottua kaupungin katukuvasta kesäisin. Kuinka? No siten, että suuri osa (ellei suurin osa) muista alkaa kesäisin pukeutua niin tavattoman omituisesti. Minä itse en ole vähimmässäkään määrin "inc'oyable" (ks. edellinen dandy-postaukseni), sen sijaan ne, jotka käyskentelevät urbaaneilla kävelykaduilla rennosti ranta- tai safariasuissa, ovat sitä mitä suurimassa määrin. Tässä asiassa (kuten niin monessa muussakaan asiassa) enemmistön kulloinenkin maku ei määrittele normaalia ja epänormaalia: on absoluuttinen fakta, että rantapukeutuminen keskellä eurooppalaista kaupunkia on epänormaali ilmiö. Tästä ei keskustella.

Pitkin 2000-lukua tilanne on vuosi vuodelta pahentunut. Tämä kesä ei näytä ainakaan paremmalta, jos voidaan jotain päätellä siitä, kuinka nyt noin viikon kestäneet ankarat helteet ovat vaikuttaneet katukuvaan.  Näköjään vuosi vuodelta yhä useampi suomalainen vapautuu estoistaan kesäisin. Myönnettäköön, että ilmiö on kyllä yleiseurooppalainen. Jopa perinteisesti hyvin siististi ja konservatiivsesti pukeutuneet Välimeren kansat ovat viime vuosina päästäneet itsensä tässä suhteessa repsahtamaan. Mutta silti rohkenen väittää, että suomalaiset ovat johtaneet tätä trendiä, ehkä heidän mieliinsä aivopestyn "luonnollisuus"-kultin vaikutuksesta.

Hyvin keveä pukeutuminen helteisillä ilmoilla on merkki liian pitkälle viedystä mukavuudenhalusta ja käytännöllisyydestä. Tällaisessa alastomien apinoiden kansoittamassa ympäristössä jokainen, joka viittaa kintaalla moisille puhtaan animaalisille hyötynäkökohdille, on omalla tavallaan dandy. Sellaisia ovat siis jopa peittävään mustaan säällä kuin säällä pukeutuvat gootit tai maihinnousukenkiä, niittifarkkuja ja nahkatakkeja uppiniskaisen ylväästi kantavat uuspunkkarit; on omituista, että tällaisinkiin ihmisryhmiin voi joskus tuntea tiettyä henkistä yhteenkuuluvuudentunnetta...

***

Mutta oletettua sisäistä dandyismiani ei oikeastaan tarvita selittämään sitä, miksi itse en omista (enkä ole koskaan omistanut enkä koskaan tule omistamaan) shortseja tai sandaaleja. Selitykseksi asiaan riittää uusklassinen taloustiede, jonka simppelit teoriat ja mallit ovat hyvin käyttökelpoisia kaikilla mahdollisilla elämänalueilla (paitsi tietenkin kansantaloudessa itsessään...).

Oivalsin tämän pukeutumisasian "taloustieteelliset" ulottuvuudet jo kauan sitten, jonakin 2000-luvun puolivälin trooppisen kuumana kesänä. Tuolloin käytiin Iltasanomissa (tai Iltalehdessä, mitä väliä) yhteiskunnallisesti erittäin tärkeätä yleisönosastokeskustelua aiheesta "onko mustiin pukeutuvilla ihmisillä oikeus valittaa helteitä". Sattumoisin itselläni oli tuohon aikaan menossa jonkinlainen Johnny Cash -vaihe pukeutumisessa (musta silkki- tai pikeepaita, mustat suorat housut, musta pikkutakki, mustat kengät [mutta ei nyt sentään mustia laseja!]). Kerran odottelin tässä täysmustassa formussani bussia ja pysäkin jakoi kanssani eräs huomattavasti minua kevyemmin pukeutunut kansalainen. Kaveri punoitti paitsi auringosta myös halvasta viinasta. Hän katseli minua kännisen julkeudella ja kysäisi sitten, eikö minulla ole kuuma moisessa kuosissa. Vastasin, että totta helvetissä on kuuma kun elohopea kerran on kolmenkymmenen asteen kieppeillä, mutta jatkoin samaan hengenvetoon ja kysyin, eikö miehellä itsellään sitten ollut kuuma. En muista, mitä sain vastaukseksi, mutta juuri tässä tilanteessa syntyi yllä mainitsemani oivallus: olin näet intuitiivisen varma siitä, että siinä bussipysäkin penkillä yläruumis paljaana hikoilevalla lajitoverilla ei ollut kovinkaan paljoa miellyttävämpi olo kuin minulla täysmustissani.

Kotiin päästyäni testasin asian empiirisesti omalla patiollani, ja testi vahvisti oletukseni: vaatetuksen vähentäminen kieltämättä helpottaa oloa jonkin verran, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että kannattaisi maksaa siitä koituvaa psykologista hintaa eli inhimillisen arvokkuuden menetystä. Kyse on siis mikrotaloustieteen teoreettisiin kulmakiviin kuuluvan marginaalihyötyteorian eräästä käytännön sovelluksesta. Oheinen käyrä havainnollistakoon asiaa.          

"Marginal revenue" (MR) on tässä tulkittava fyysisen mukavuuden
kasvuksi vaatetuksen vähetessä; "marginal cost"  (MC) puolestaan
on psykologinen epämukavuus ja menetystä arvokkuudesta johtuva
häpeäntunne; eli puolialastomana juoksentelu kaupungissa ei kannata.  

Jostain syystä kasvava joukko ihmisiä ei kuitenkaan koe mitään psykologista ongelmaa yltiöpäisen "rennossa" pukeutumisessa. Miksi näin on, sitä on turha minulta kysyä.     

1 kommentti:

  1. Ylipäätään tänä päivänä yhä harvempi koettelee vapaaehtoisesti mukavuusalueitaan millään tavoin, mistä seuraa, että kaikki tilanteet, joissa heidän tarvitsisi niiltä poistua, ovat heistä ylivoimaisen ahdistavia.

    VastaaPoista