maanantai 20. kesäkuuta 2011

Jatkosota ja menneisyydenhallinta

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen postaukseni aiheesta "jatkosota".

En ole kovin tarkkaan perehtynyt tuohon kuulemma kehitteillä olevaan projektiin, jossa suomalaisia on tarkoitus kasvattaa suvaitsevaisuuteen takomalla näiden päähän kansakunnan menneitä rikoksia. Oletan kuitenkin, että jatkosodan puhkeamisen 70-vuotismuiston läheisyys on omalta osaltaan inspiroinut projektia.

Minua itseäni jatkosota väsyttää aivan suunnattomasti - vieläkin enemmän niin tekee tosin talvisota. Jatkosota on kuitenkin sikäli ärsyttävämpi juttu, että siinä hermojani rassaavat niin "vasemmistolainen" kuin "oikeistolainenkin" historiantulkinta (talvisodan suhteen on vallalla suurempi konsensus). Oikeistolaisella ymmärrän sitä populaarihistoriallista, intellektuaalisesti Ryhmyn ja Romppaisen tasolla liikkuvaa uhoa, joka hallitsee varsinkin nettikirjoittelua. Jo ajat sitten ikoniseksi hahmoksi noussut ja täysin omaa elämäänsä elävä "Rokan Antti" ei ole paljoakaan noiden Armas J. Pullan kansanomaisten luomusten yläpuolella; itse asiassa hän käytännössä on lähes yhtä fiktiivinenkin hahmo, vaikka jotakin kannakselaista pienviljelijää onkin hänen esikuvakseen väitetty. Nämä tyypit ovat kaiken kaikkiaan Suomen kansan rakkaita omiakuvia. Mitä ne kansasta kertovat, jääköön tässä sen tarkemmin erittelemättä.

***

Mutta vakavampi on vasemmistolaisten iänikuinen itseruoskintaprojekti, jolle ei näytä tulevan loppua, vaikka ulkoista painetta historian vääristelyyn ei ole ollut aikoihin. Kyllähän siitä lähdetään, että Suomella ei ole mitään erityistä syytä pyydellä anteeksi yhtään keneltäkään. Ei tosin ole syytä erityiseen elvistelyynkään, sillä sodassa eivät sen paremmin yksilöt kuin kansakunnatkaan koskaan selviä tahroitta. Ei Suomikaan ollut pulmunen. Mutta niin kauan kun Neuvostoliiton seuraajavaltio ei osoita valmiutta tutkia perusteellisesti, kriittisesti ja vilpittömän katumuksen hengessä omia rikoksiaan, ei suomalaistenkaan kannata pukeutua säkkiin ja tuhkaan; semminkään, kun tätä flagellantismia harrastettiin täysin yksipuolisesti vuosikymmenten ajan; eiköhän kaikki sanottava ole jo siltä osin tullut sanotuksi.

Vasemmiston ongelma on juuri historiantajun puute. Ja jos "historiantaju" ylipäätään merkitsee mitään, se merkitsee sen ymmärtämistä, että menneiden aikojen toimijat ("historian tekijät") eivät koskaan tiedä sitä, minkä me tiedämme nyt; vielä tarkemmin sanoen, he eivät elä "historiaa" vaan aina omaa aikaansa ja tekevät ratkaisujaan sen hetkisten tietojen varassa, menneisyys huohottaa raskaasti heidän niskaansa ja tulevaisuus on pelkkä läpitunkematon musta seinä heidän edessään. Myöhemmät sukupolvet konstruoivat kaoottisesta tapahtumien ja syy-seuraus -suhteiden sotkusta sitten "historian", tai pikemminkin useita historioita, sillä lukuisat tulkinnat ovat aina mahdollisia. Kirjoihin ja kansiin saatetun, tietyssä mielessä kivettyneen historian tiimoilla avautuvat rajattomat mahdollisuudet jälkiviisauteen ja moraaliseen besserwisserismiin, joka on vasemmiston erityinen leipälaji.

Vain jälkiviisauden valossa voidaan esimerkiksi väittää Suomen luovuttaneen kymmenittäin juutalaisia Natsi-Saksaan. Ei luovuttanut. Suomi vaihtoi toki vankeja de facto -liittolaisensa kanssa, ja Suomen saamista tuhansista neuvostovangeista monella oli juutalainen tausta. Tuo vankienvaihto-operaatio on tiedetty ja tunnettu iät ja ajat, kauan ennen Elinan Sanan reilut puoli vuosikymmentä sitten julkaisemaa ns. tutkimusta tästä aiheesta. E. Sanan kontribuutio aiheeseen oli juuri tuon juutalaisteeman keksiminen ja numeron tekeminen siitä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalaiset virkamiehet olisivat nähneet luovutettavien massassa mitään muuta kuin vangiksi joutuneita vihollismaan sotilaita. Tuskinpa saksalaisetkaan ajattelivat ottavansa suomalaisilta vastaan nimenomaan juutalaisia neuvostosotilaita, vaan pikemminkin sotilastiedustelun näkökulmasta yleisesti arvokasta ainesta, mm. NKVD-miehiä. Suomen kannalta nämä luovutukset eivät ole sen kiusallisempia kuin se, että britit luovuttivat tuhansittain saksalaisten puolella taistelleita vlasovilaisia ja kasakoita Stalinin käsiin, tai se, että ruotsalaiset palauttivat sodan loppuvaiheessa suuria määriä baltialaisia pakolaisia NL:oon.  

Sodan aikana moraalin ala kaventuu monin tavoin. Valtiolle annetun moraalisen arvosanan tärkein peruste on poikkeusoloissa se, kuinka valtio onnistuu huolehtimaan omista kansalaisistaan ja näiden oikeuksista. Tässä suhteessa Suomen sodan aikainen saldo ei ole hassumpi; akselivaltojen mittapuilla se on suorastaan erinomainen.

***

Vielä kerran: erityistä syytä kollektiiviseen katumukseen ei Suomella jatkosodan osalta ole, jos kohta ei ole erityistä syytä kollektiiviseen röyhistelyynkään. Myönnän, että nuorten, mistään mitään ymmärtämättömien kantamat "Kiitos 1939-1944" -paidat ovat äärimmäisen mauttomia enkä itse koskaan pukisi sellaista päälleni, mutta eipä se menneiden sotien muistelu useimmissa muissa maissa ole juuri sen tyylikkäämpää.          

4 kommenttia:

  1. Itse julistan sodan sanaa semminkäänkään vastaan. Jos se tulee eteen niin poistan revolveristani sekä liipaisimen, että patruunarullan ja alan taistella paljain käsin.

    Semminkin? Mikä ihmeen ja veen semmin? Mitä tämä on?

    VastaaPoista
  2. semmin/kin (-kään) = "sitä/kin (-kään) suuremmalla syyllä"

    Kyllä tämä suomea on.

    (Sen sijaan sinun viljelemäsi "alkaa tekemään" ei ole... ;))

    VastaaPoista
  3. "Myönnän, että nuorten, mistään mitään ymmärtämättömien kantamat "Kiitos 1939-1944" -paidat ovat äärimmäisen mauttomia enkä itse koskaan pukisi sellaista päälleni, mutta eipä se menneiden sotien muistelu useimmissa muissa maissa ole juuri sen tyylikkäämpää."

    Kuinka niin? Eikö tällainen paita kerro siitä, että kyseinen nuori sentään tuntee Suomen historiaa, ja on ylpeä siitä ja omista juuristaan? Uskotko jos väitän, että Suomessakin on liki täysikäisiä nuoria, jotka eivät tiedä kuka Hitler oli?

    VastaaPoista