maanantai 27. kesäkuuta 2011

Saatana - tyly tosiasia

Juhannusviikonloppuna tuli tv:sta vuonna 2005 valmistunut elokuva Emily Rosen manaus. Pidin filmistä, sillä sen kauhuefektit olivat suhteellisen uskottavia ainakin jos vertauskohtana käytetään lajityypin tunnetuinta edustajaa, Manaajaa (1974). Sanotaan Emily Rosen manauksen perustuvan tositapahtumiin, mikä osaltaan selittänee sen suhteellisen uskottavuuden. Silti on muistettava, että kyseessä on kaupalliseen levitykseen tehty elokuva, ja minun on vaikea uskoa, että tuotantotiimi olisi malttanut olla paisuttelematta jutun sensaatiomaisia elementtejä. Lisääkö elokuva uskoa demoneiden todellisuuteen vai vähentääkö se sitä, kukapa tietää?

***

Helsingin hiippakunnan eksorsisti, isä Guy Barbier kuoli vajaa viikko sitten melko tarkalleen 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Vuonna 1921 syntynyt abbé Guy eli pitkän elämänsä modernissa ja valistuneessa maailmassa; hän sai jo varhain tutustua kyseisen maailman tyypillisimpään ilmenemismuotoon eli keskitysleiriin, tuohon 20:nnen vuosisadan rationaalisen luovuuden loistavaan kukkaseen. Selvittyään juuri ja juuri hengissä kierroksestaan, johon sisältyi mm. Buchenwald, isä Guy omisti elämänsä pappeudelle. Paitsi karitatiivisesta työstään mm. Emmaus-liikkeen puitteissa, isä Guy muistetaan myös siis hiippakuntamme virallisena eksorsistina, manaajana.

En voi sanoa tuntevani syitä siihen, miksi juuri isä Guy päätyi tähän virkaan. Mutta ilman epäilystä hän sopi tehtävään loistavasti, sillä hänen suhtautumisensa Saatanaan oli terve ja tasapainoinen. Kuten C. S. Lewis totesi, Saatanaa, joka on kaikin tavoin ekstremisti, miellyttää yhtä paljon kaksi äärimmäistä suhtautumistapaa: ensinnäkin on modernille maailmankuvalle tyypillinen epäusko koko Saatanan olemassaoloon, toinen yhtä hyvä suhtautumistapa taas on ylenpalttinen mielenkiinto elämän diabolisiin ulottuvuuksiin, joko suoranaisen satanismin muodossa tai sitten vain epäterveenä kiinnostuksena demonologiaan ja muuhun sellaiseen.

Isä Guy vältti kummankin vinoutuman ja varmaan jo siksikin oli niin sopiva eksorsistiksi. Saatana itsessään ei edes kiinnostanut häntä! Aiheesta tarkemmin Emil Antonin <Hyviä uutisia -blogissa>. Maisteri Antonin uusin postaus käsittelee itse asiassa Kari Kuulan tuoretta kirjaa, joka edustaa modernia äärimmäisyyttä suhteessa Saatanaan, siis käytännössä kiistää hänen olemassolonsa. "Modernissa maailmankuvassa" ei kuulemma ole tarvetta tämän kaltaiselle hahmolle; no, sen pahempi modernille maailmakuvalle, mutta omituista on, että kristittynä teologina esiintyvä tyyppi julistaa tämmöistä dysangeliumia. Kyllä Saatanan olemassolo on kristillinen uskontotuus, tuntukoon se "edistyksellisistä" piireistä kuinka nololta hyvänsä. Lienee vain ajan kysymys, milloin myös Jumala saa lopullisesti "Kuulan kalloon".

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Audiovisuaalinen maalaus


J-F. Millet,  L'Angélus (1857-59)

Millet'n L'Angélus on maailman tunnetuimpia maalauksia ja sen merkitystä voi huoletta luonnehtia "ikoniseksi".

Tämä taulu soi. Maallistuneelta katselijalta tosin saattaa jäädä ääni kuulematta. Taulun suomenkielinen nimi Iltarukous ei sekään juuri auta asiaa; toisinaan taulun nimi käännetään myös muotoon Iltakellot, ja siinä lähestytään jo totuutta. Sen sijaan teoksen alkukielinen nimi ei enää jätä mitään avoimeksi: Kello on kuusi illalla, pohjoisranskalaisen talonpoikaispariskunnan päivä on pulkassa. Horisontissa, sommituksellisesti keskeisellä paikalla, siintelee kirkontorni, ja sieltä kantautuvat tyynen ilman halki päivän viimeiset angeluskellot: "klang... klang... klang..." Ilman tuota visuaalisesti vähäistä yksityiskohtaa tämä olisi aivan toinen maalaus, paljon mitäänsanomattomampi.
    

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Jatkosota ja menneisyydenhallinta

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen postaukseni aiheesta "jatkosota".

En ole kovin tarkkaan perehtynyt tuohon kuulemma kehitteillä olevaan projektiin, jossa suomalaisia on tarkoitus kasvattaa suvaitsevaisuuteen takomalla näiden päähän kansakunnan menneitä rikoksia. Oletan kuitenkin, että jatkosodan puhkeamisen 70-vuotismuiston läheisyys on omalta osaltaan inspiroinut projektia.

Minua itseäni jatkosota väsyttää aivan suunnattomasti - vieläkin enemmän niin tekee tosin talvisota. Jatkosota on kuitenkin sikäli ärsyttävämpi juttu, että siinä hermojani rassaavat niin "vasemmistolainen" kuin "oikeistolainenkin" historiantulkinta (talvisodan suhteen on vallalla suurempi konsensus). Oikeistolaisella ymmärrän sitä populaarihistoriallista, intellektuaalisesti Ryhmyn ja Romppaisen tasolla liikkuvaa uhoa, joka hallitsee varsinkin nettikirjoittelua. Jo ajat sitten ikoniseksi hahmoksi noussut ja täysin omaa elämäänsä elävä "Rokan Antti" ei ole paljoakaan noiden Armas J. Pullan kansanomaisten luomusten yläpuolella; itse asiassa hän käytännössä on lähes yhtä fiktiivinenkin hahmo, vaikka jotakin kannakselaista pienviljelijää onkin hänen esikuvakseen väitetty. Nämä tyypit ovat kaiken kaikkiaan Suomen kansan rakkaita omiakuvia. Mitä ne kansasta kertovat, jääköön tässä sen tarkemmin erittelemättä.

***

Mutta vakavampi on vasemmistolaisten iänikuinen itseruoskintaprojekti, jolle ei näytä tulevan loppua, vaikka ulkoista painetta historian vääristelyyn ei ole ollut aikoihin. Kyllähän siitä lähdetään, että Suomella ei ole mitään erityistä syytä pyydellä anteeksi yhtään keneltäkään. Ei tosin ole syytä erityiseen elvistelyynkään, sillä sodassa eivät sen paremmin yksilöt kuin kansakunnatkaan koskaan selviä tahroitta. Ei Suomikaan ollut pulmunen. Mutta niin kauan kun Neuvostoliiton seuraajavaltio ei osoita valmiutta tutkia perusteellisesti, kriittisesti ja vilpittömän katumuksen hengessä omia rikoksiaan, ei suomalaistenkaan kannata pukeutua säkkiin ja tuhkaan; semminkään, kun tätä flagellantismia harrastettiin täysin yksipuolisesti vuosikymmenten ajan; eiköhän kaikki sanottava ole jo siltä osin tullut sanotuksi.

Vasemmiston ongelma on juuri historiantajun puute. Ja jos "historiantaju" ylipäätään merkitsee mitään, se merkitsee sen ymmärtämistä, että menneiden aikojen toimijat ("historian tekijät") eivät koskaan tiedä sitä, minkä me tiedämme nyt; vielä tarkemmin sanoen, he eivät elä "historiaa" vaan aina omaa aikaansa ja tekevät ratkaisujaan sen hetkisten tietojen varassa, menneisyys huohottaa raskaasti heidän niskaansa ja tulevaisuus on pelkkä läpitunkematon musta seinä heidän edessään. Myöhemmät sukupolvet konstruoivat kaoottisesta tapahtumien ja syy-seuraus -suhteiden sotkusta sitten "historian", tai pikemminkin useita historioita, sillä lukuisat tulkinnat ovat aina mahdollisia. Kirjoihin ja kansiin saatetun, tietyssä mielessä kivettyneen historian tiimoilla avautuvat rajattomat mahdollisuudet jälkiviisauteen ja moraaliseen besserwisserismiin, joka on vasemmiston erityinen leipälaji.

Vain jälkiviisauden valossa voidaan esimerkiksi väittää Suomen luovuttaneen kymmenittäin juutalaisia Natsi-Saksaan. Ei luovuttanut. Suomi vaihtoi toki vankeja de facto -liittolaisensa kanssa, ja Suomen saamista tuhansista neuvostovangeista monella oli juutalainen tausta. Tuo vankienvaihto-operaatio on tiedetty ja tunnettu iät ja ajat, kauan ennen Elinan Sanan reilut puoli vuosikymmentä sitten julkaisemaa ns. tutkimusta tästä aiheesta. E. Sanan kontribuutio aiheeseen oli juuri tuon juutalaisteeman keksiminen ja numeron tekeminen siitä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalaiset virkamiehet olisivat nähneet luovutettavien massassa mitään muuta kuin vangiksi joutuneita vihollismaan sotilaita. Tuskinpa saksalaisetkaan ajattelivat ottavansa suomalaisilta vastaan nimenomaan juutalaisia neuvostosotilaita, vaan pikemminkin sotilastiedustelun näkökulmasta yleisesti arvokasta ainesta, mm. NKVD-miehiä. Suomen kannalta nämä luovutukset eivät ole sen kiusallisempia kuin se, että britit luovuttivat tuhansittain saksalaisten puolella taistelleita vlasovilaisia ja kasakoita Stalinin käsiin, tai se, että ruotsalaiset palauttivat sodan loppuvaiheessa suuria määriä baltialaisia pakolaisia NL:oon.  

Sodan aikana moraalin ala kaventuu monin tavoin. Valtiolle annetun moraalisen arvosanan tärkein peruste on poikkeusoloissa se, kuinka valtio onnistuu huolehtimaan omista kansalaisistaan ja näiden oikeuksista. Tässä suhteessa Suomen sodan aikainen saldo ei ole hassumpi; akselivaltojen mittapuilla se on suorastaan erinomainen.

***

Vielä kerran: erityistä syytä kollektiiviseen katumukseen ei Suomella jatkosodan osalta ole, jos kohta ei ole erityistä syytä kollektiiviseen röyhistelyynkään. Myönnän, että nuorten, mistään mitään ymmärtämättömien kantamat "Kiitos 1939-1944" -paidat ovat äärimmäisen mauttomia enkä itse koskaan pukisi sellaista päälleni, mutta eipä se menneiden sotien muistelu useimmissa muissa maissa ole juuri sen tyylikkäämpää.          

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Mitäs me sanskulotit

Dandyismi-postausteni tiimoilta tulin miettineeksi puvun, pukeutumisen, ja erityisesti herrain pukeutumisen, vahvaa roolia yleisenä aate- ja kulttuurihistoriallisena indikaattorina. Sillä kyllähän se niin on, että kulloisenkin aikakauden pukumuoti korreloi monin tavoin vallitsevaa aateilmapiiriä. Myös muodin muutokset ovat usein paljon puhuvia. Eilispäivän radikaali asuste on usein tämän päivän tylsää mainstream-pukeutumista; joskus myös eilispäivän arkiasu on tämän päivän juhlapuku.  

Minä itse pidän pitkiä housuja aina, poikkeuksetta. Kannaltani on harmillista, että pitkät housut miesten vaateparren kanonisena elementtinä ovat - hirveätä sanoakin - vallankumouksellinen keksintö. Ennen vuotta 1788 herrasmies pukeutui alaraajainsa osalta yksinomaan vaateparteen nimeltä culottes, siis lyhyisiin, hieman polven alapuolelle ulottuviin ihoa myötäileviin housuihin, ja polvista alaspäin säärtä verhosivat sukat tai säärystimet, jotka puolestaan päättyivät solkikenkenkiin.   

Radikaalivallankumouksellinen sanskulotti
eli "pitkähousu"
Sans-culottes -nimellä kutsuttiin kaikkein kiihkeimpiä vallan-kumouksellisia. Termi merkitsee kirjaimellisesti "polvihousuttomia", siis pitkiä, nilkkaan saakka ulottuvia housuja käyttäviä kansalaisia. Pitkät housut, pantalon, olivat vanhastaan olleet kansanomainen ja talon-poikainen vaateparsi, siksi niistä tietenkin tuli vallankumouksellisten suosima asuste.    

Restauraation jälkeen tehdyt yritykset palata myös pukeutumisen osalta ancien régimen ihanteisiin eivät onnistuneet. Viimeistään 1820-luvulla pantalonit vakiintuivat lopullisesti miesten puvun olennaiseksi osaksi, ja tämä rooli niillä on tietysti edelleen. Mutta kuinka kauan, se on asia erikseen.  

Toinen vallankumouksen myötä vakiintunut vaateparsi oli hännystakki eli frakki, joka tosin tunnettiin jo ancien régimen aikana. Frakkipuku jäi pitkien housujen tavoin elämään ja koko 1800-luvun alkupuolen se oli ainakin alemman keskiluokan ja sitä ylemmän kaupunkiväestön parissa täysin arkinen ja jokapäiväinen asu. Frakin hidas mutta varma juhlallistuminen on länsimaisen kulttuurihistorian merkillisimpiä ilmiöitä. Nykyäänhän frakkia käytetään enää kaikkein juhlavimmissa yhteyksissä, ja on mahdollista, että se melko läheisessä tulevaisuudessa päätyy kokonaan museoiden vitriineihin. Ylipäätään frakkipuvun kehitys muistuttaa muutettavat muuttaen roomalaisten toogan vaiheita, joka sekin oli alun alkaen arkinen kaiken kansan vaate mutta muuttui hitaasti ritariston ja senaattoriluokan etuoikeudeksi ja katosi tyystin keisarikauden viimeisinä vuosisatoina käytännöllisempien ja helpompien pukujen tieltä.

Eräässä sci-fi -romaanissa parinsadan vuoden päässä tulevaisuudessa juhlallisena iltapukuna toimii - farkkupuku! Juttu vaikuttaa kirjailijan vitsiltä, ja luultavasti onkin sitä, mutta siitä huolimatta tämä on myös täysin mahdollinen skenaario. Ajatus kokonaan siniseen denimiin pukeutuneista herroista kättelemässä presidenttiä linnankutsuilla kieltämättä hieman hirvittää konservatiivia, mutta varmaan saman reaktion olisi pari vuosisataa sitten herättänyt ajatus frakista juhlapukuna. Näin se kehitys kehittyy.

              

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Häpeällinen bisnes

Tippu Tip (1837-1905)
Tiedättekö, kuka on oheisen kuvan neekeriuk... hm, afrikkalaistaustainen iäkkäämpi herrahenkilö? No minäpä kerron. Kuvan mies on Hamad bin Muhammad bin Jumah bin Rajab bin Muhammad bin Sa'id al-Murghabi, kutsumanimeltään Tippu Tip. Tippu Tip oli luultavasti historian mahtavimpia orjakauppiaita, ja lisäksi hän omisti itsekin joidenkin tietojen mukaan peräti 10 000 sielua useilla plantaasheilla eri puolilla Itä-Afrikkaa.

Miehemme oli 1800-luvun jälkipuoliskolla Sanzibarin sulttaaneiden oikea käsi ja omasi lisäksi erinomaiset suhdeverkostot länsimaalaisiin löytöretkeilijöihin. Hän auttoi monin tavoin mm. Henry Morton Stanley'a (muistattehan: "Dr. Livingstone, I presume..."), ja hänestä tuli näiden kontaktiensa ansiosta jo varhain tunnettu myös Euroopassa.

Jostain syystä Tippu Tipistä ei kuitenkaan erityisemmin pidetä melua silloin kun kauhistellaan afrikkalaisten orjuuttamisen hirveätä historiaa. Tiedon puutteesta ei siis pitäisi olla kyse; googlettakaa tai wikittäkkää hakusanalla "tippu tip" ja huomaatte, että juttua kyllä löytyy monilla kielillä vaikka kuinka. Epäilemättä yksi ilmeinen syy diskreettiin suhtautumiseen on herran itsensä pigmentin tummuusaste. Vähäinen ei merkitys ei liene silläkään, että Tippu Tipin bisnekset suuntautuivat enimmäkseen hänen omien uskonveljiensä pariin islamilaiseen maailmaan, ja rauhanuskonnossahan ei tunnetusti ole tahraa eikä ryppyä.

***

En edes muista, milloin itse törmäsin ensimmäistä kertaa Tippu Tipin nimeen. Tuon oheisen kuvan näin jo varhain jonkun historiallisen lukemiston sivulla ja se jäi mieleeni. Jokin aika sitten näin ranskalaiselta tv-kanavalta dokumentin Senegalin rannikolla sijaitsevan Goréen orjasaaren historiasta. Ohjelmassa joku paikallinen vanhus mesosi eurooppalaisten orjakauppiaiden kataluutta ja haukkui siinä sivussa rutiininomaisesti tietysti myös katolisen kirkon, koska sen papit kuulemma olivat siunanneet käytännön tai ainakaan eivät olleet kyllin selväsanaisesti tuominnneet sitä jne. Miehen ulkonäössä vaatepartta myöten oli jotakin tuttua ja äkkiä muistin: äijähän oli kuin ilmetty Tippu Tip! En tiedä, olisiko tämä senegalilainen musta musulmaani tuntenut yli sata vuotta sitten kuolleen itäafrikkalaisen uskonveljensä nimeä, jos se olisi hänelle mainittu, mutta epäilenpä että ei olisi; ja vaikka olisi tuntenutkin, niin tuskinpa hän olisi pitänyt Tippu Tipin bisneksiä erityisen häpeällisinä, sillä quod licet Iovi, non licet bovi.

Jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää, että afrikkalaisilla itsellään oli merkittävä rooli orjakaupassa niin mantereen länsi- kuin itälaidallakin. Ylipäätään on kyseenalaista, olisiko ilman heidän omaa panostaan koskaan päästy likimainkaan niin huikeisiin volyymeihin kaupankäynnissä kuin suurimmillaan päästiin. Nämä asiat siis tiedetään, mutta niistä ei liiemmälti puhuta.

***

Rehellisimmät afroamerikkalaiset ovat tuskallisesti joutuneet hyväksymään sen tosiasian, että heidän esi-isänsä päätyivät orjiksi toisten afrikkalaisten myyminä. Mm. radikaali aktivisti (mutta siitä huolimatta kohtalaisen hyvä kirjailija) Alice Walker on käsitellyt tätä traumaa useammassakin yhteydessä. Silti Walkerin kaltaiset vilpittömätkään tulkitsijat eivät aina tunnu tajuavan asian ydintä: he saattavat kauhistella sitä, että afrikkalaiset myivät "veljiään" "muukalaisten" orjuuteen. Mutta tämähän on täyttä anakronistista soopaa: 1700- tai 1800-luvullakaan ei vielä ollut mitään "afrikkalaisia" muualla kuin eurooppalaisessa (siis ulkopuolisessa) tietoisuudessa. Oli mandingoja, oli joruboja, oli iboja, oli haussoja, oli ashanteja, oli dahomelaisia, oli malilaisia, oli kanembornulaisia, ja oli vaikka mitä. Mutta miksi ihmeessä joku dahomelainen olisi pitänyt jotakin ashantia "veljenään"? Nehän olivat taistelleetkin toisiaan vastaan iät ja ajat.

Kun merten takaa alkoi sitten tulla omituisen valjun värisiä, jopa arabejakin vaalempi-ihoisia kummajaisia, jotka osoittivat halua ostaa dahomelaisilta näiden sotavankeja orjiksi, miksi ihmeessä he eivät olisi näitä myyneet? Pan-afrikkalainen identiteetti ei ole sen vanhempi juttu kuin muutkaan vastaavat sivilisaatioidentiteetit. On omituista, että postmodernistisen paradigman omaksuneet afroamerikkalaiset tai heitä myötäilevät tulkitsijat eivät näköjään osaa soveltaa sosiaalisen konstruktion malliaan juuri tässä kysymyksessä.          

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen taloustieteilijäni

Kuten muutaman viikon takaisessa <dandy-aiheisessa> postauksessani vihjasin, dandyismi on ennen muuta psykologisen sfäärin ilmiö, se on sisäinen asenne. Mutta koska se ulospäin näkyy selvimmin juuri pukeutumisessa, sanotaan pari sanaa siitäkin.

***

En siis itse ole varsinaisesti Savile Row -dandy. En arkisin pukeudu mitenkään silmiinpistävän tyylikkäästi vaan lähinnä vain konservatiivisen siististi ja asiallisesti. Mutta siitä huolimatta taidan erottua kaupungin katukuvasta kesäisin. Kuinka? No siten, että suuri osa (ellei suurin osa) muista alkaa kesäisin pukeutua niin tavattoman omituisesti. Minä itse en ole vähimmässäkään määrin "inc'oyable" (ks. edellinen dandy-postaukseni), sen sijaan ne, jotka käyskentelevät urbaaneilla kävelykaduilla rennosti ranta- tai safariasuissa, ovat sitä mitä suurimassa määrin. Tässä asiassa (kuten niin monessa muussakaan asiassa) enemmistön kulloinenkin maku ei määrittele normaalia ja epänormaalia: on absoluuttinen fakta, että rantapukeutuminen keskellä eurooppalaista kaupunkia on epänormaali ilmiö. Tästä ei keskustella.

Pitkin 2000-lukua tilanne on vuosi vuodelta pahentunut. Tämä kesä ei näytä ainakaan paremmalta, jos voidaan jotain päätellä siitä, kuinka nyt noin viikon kestäneet ankarat helteet ovat vaikuttaneet katukuvaan.  Näköjään vuosi vuodelta yhä useampi suomalainen vapautuu estoistaan kesäisin. Myönnettäköön, että ilmiö on kyllä yleiseurooppalainen. Jopa perinteisesti hyvin siististi ja konservatiivsesti pukeutuneet Välimeren kansat ovat viime vuosina päästäneet itsensä tässä suhteessa repsahtamaan. Mutta silti rohkenen väittää, että suomalaiset ovat johtaneet tätä trendiä, ehkä heidän mieliinsä aivopestyn "luonnollisuus"-kultin vaikutuksesta.

Hyvin keveä pukeutuminen helteisillä ilmoilla on merkki liian pitkälle viedystä mukavuudenhalusta ja käytännöllisyydestä. Tällaisessa alastomien apinoiden kansoittamassa ympäristössä jokainen, joka viittaa kintaalla moisille puhtaan animaalisille hyötynäkökohdille, on omalla tavallaan dandy. Sellaisia ovat siis jopa peittävään mustaan säällä kuin säällä pukeutuvat gootit tai maihinnousukenkiä, niittifarkkuja ja nahkatakkeja uppiniskaisen ylväästi kantavat uuspunkkarit; on omituista, että tällaisinkiin ihmisryhmiin voi joskus tuntea tiettyä henkistä yhteenkuuluvuudentunnetta...

***

Mutta oletettua sisäistä dandyismiani ei oikeastaan tarvita selittämään sitä, miksi itse en omista (enkä ole koskaan omistanut enkä koskaan tule omistamaan) shortseja tai sandaaleja. Selitykseksi asiaan riittää uusklassinen taloustiede, jonka simppelit teoriat ja mallit ovat hyvin käyttökelpoisia kaikilla mahdollisilla elämänalueilla (paitsi tietenkin kansantaloudessa itsessään...).

Oivalsin tämän pukeutumisasian "taloustieteelliset" ulottuvuudet jo kauan sitten, jonakin 2000-luvun puolivälin trooppisen kuumana kesänä. Tuolloin käytiin Iltasanomissa (tai Iltalehdessä, mitä väliä) yhteiskunnallisesti erittäin tärkeätä yleisönosastokeskustelua aiheesta "onko mustiin pukeutuvilla ihmisillä oikeus valittaa helteitä". Sattumoisin itselläni oli tuohon aikaan menossa jonkinlainen Johnny Cash -vaihe pukeutumisessa (musta silkki- tai pikeepaita, mustat suorat housut, musta pikkutakki, mustat kengät [mutta ei nyt sentään mustia laseja!]). Kerran odottelin tässä täysmustassa formussani bussia ja pysäkin jakoi kanssani eräs huomattavasti minua kevyemmin pukeutunut kansalainen. Kaveri punoitti paitsi auringosta myös halvasta viinasta. Hän katseli minua kännisen julkeudella ja kysäisi sitten, eikö minulla ole kuuma moisessa kuosissa. Vastasin, että totta helvetissä on kuuma kun elohopea kerran on kolmenkymmenen asteen kieppeillä, mutta jatkoin samaan hengenvetoon ja kysyin, eikö miehellä itsellään sitten ollut kuuma. En muista, mitä sain vastaukseksi, mutta juuri tässä tilanteessa syntyi yllä mainitsemani oivallus: olin näet intuitiivisen varma siitä, että siinä bussipysäkin penkillä yläruumis paljaana hikoilevalla lajitoverilla ei ollut kovinkaan paljoa miellyttävämpi olo kuin minulla täysmustissani.

Kotiin päästyäni testasin asian empiirisesti omalla patiollani, ja testi vahvisti oletukseni: vaatetuksen vähentäminen kieltämättä helpottaa oloa jonkin verran, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että kannattaisi maksaa siitä koituvaa psykologista hintaa eli inhimillisen arvokkuuden menetystä. Kyse on siis mikrotaloustieteen teoreettisiin kulmakiviin kuuluvan marginaalihyötyteorian eräästä käytännön sovelluksesta. Oheinen käyrä havainnollistakoon asiaa.          

"Marginal revenue" (MR) on tässä tulkittava fyysisen mukavuuden
kasvuksi vaatetuksen vähetessä; "marginal cost"  (MC) puolestaan
on psykologinen epämukavuus ja menetystä arvokkuudesta johtuva
häpeäntunne; eli puolialastomana juoksentelu kaupungissa ei kannata.  

Jostain syystä kasvava joukko ihmisiä ei kuitenkaan koe mitään psykologista ongelmaa yltiöpäisen "rennossa" pukeutumisessa. Miksi näin on, sitä on turha minulta kysyä.