lauantai 21. toukokuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen dandyni


Pariisilainen proto-dandy, un inc'oyable, promeneeraa daameinensa

En muista, milloin ensimmäistä kertaa törmäsin termiin "dandy". Sen sijaan erittäin hyvin on muistissani tilanne, jossa minun oli pakko alkaa omakohtaisesti prosessoida tätä käsitettä kaikkine konnotaatioineen. Olin varhaisessa teini-iässä, niin varhaisessa että vanhempien kanssa saattoi juuri ja juuri vielä julkisesti näyttäytyä. Olimme isäni kanssa ostamassa minulle kesäjalkineita. Näin mielestäni tosi tyylikkäät valkoiset nahkakengät ja ilmaisin kiinnostukseni. Isä kuitenkin tyrmäsi mielitekoni välittömästi ja vastaansanomattomasti: "Vain dandyt käyttävät valkoisia kenkiä!" Mahdoinko jo tuossa iässä osata kuulla isän halveksien tuhahtamassa "dandy"-sanassa kaikuvan äänettömän yläsävelen, joka viittasi vahvasti erään sukupuolisen vähemmistön suuntaan? En tiedä, mutta olen kyllä myöhemmällä iälläni tottunut ajattelemaan dandyismia yhtenä homouden alalajina. Vasta melko hiljattain olen tajunnut, että tämä on paha erehdys, vaikka dandyissa epäilemättä onkin homoja  keskimääräistä enemmän.

Viime aikoina dandyismista on puhuttu ja kirjoitettu paljon niin meillä kuin muuallakin. Ilmiö kiinnostaa minuakin, eikä ainoastaan kulttuuri- ja aatehistoriallisessa kehyksessä. Joka kesä nimittäin huomaan itsessäni heräävän dandymäisiä piirteitä. Oikeaksi dandyksi en kuitenkaan halua profiloitua, sillä mielenosoituksellisen tyylikäs pukeutuminen ei ole kristillisestä näkökulmasta sen hyväksyttävämpää kuin korostettu rahvaanomaisuuskaan; siisti mutta tylsä ja provosoimaton kultainen keskitie on kova osamme tässäkin asiassa. Siksi minun on vaikea hyväksyä monien meikäläisten traditionalistien suosimaa Savile Row -eleganssia, vaikkapa <tällaista>. (Myönnän kyllä, että varsinkin tuon linkin takaa löytyvät kengät pistävät minut kuolaamaan; mutta tällaiset pitää ottaa torjuttavina kiusauksina.) Pukeutuminen harvinaisiin juhlatilaisuuksiin on tietysti asia erikseen, mutta varsinaisesti dandyismissa onkin kyse jokapäiväisestä ylipukeutumisesta. Jos siis suhtaudun tällaiseen hardcore-dandyismiin vähintään varauksellisesti, niin mitä tarkoitan sanoessani, että löydän oman sisäisen dandyni erityisesti kesäaikaan? Vilkaistaan hieman dandyismin historiallisia juuria ennen kuin jatketaan tästä.

***

Ranskan vallankumouksen julmimman vaiheen tasaannuttua maan alta nousi kuin taikaiskusta uusi nuoriso, joka vähät välitti jakobiinien korostetun rahvaanomaisesta sans-culottes-ideaalista. Varsinkin direktoriokaudella 1790-luvun lopulla Pariisin harvat hengissä olevat (so. omien aatetovereidensa järjestämistä puhdistuksista selvinneet) radikaalivallankumoukselliset kiristelivät hampaitaan joutuessaan katselemaan näitä keikareita, jotka eivät ainoastaan palanneet ancien régimen muoti-ihanteisiin vaan vieläpä räikeästi paisuttelivat ja liioittelivat niitä. Kyseessä oli siis eräänlainen käänteinen épater le bourgeois -ilmiö, provokaatio ja härnäys.

Näillä nuorilla oli monia nimiä: "les muscadins" viittasi heidän ylenpalttiseen myski-hajuveden käyttöönsä, mikä loukkasi hienhajuun tottuneiden jakobiinien demokraattisia aisteja; heidän ulkoasunsa yleinen eriskummallisuus puolestaan oli syynä siihen, että heitä kutsuttiin useimmiten vain "uskomattomiksi", "les incroyables". Nuoret ottivat alun perin ilmeisesti pilkaksi tarkoitetun nimityksen kernaasti omakseen, mutta pudottivat siitä pois r-kirjaimen - kuten pudottivat itse asiassa kaikista sanoista, koska heidän vihaamansa revolution alkoi sillä - ja niin heistä tuli les inc'oyables. Moni inc'oyable oli menettänyt läheisiään jakobiiniterrorissa, ja siksi he eivät aina tyytyneet vain härnäämään vallankumouksellisia vaan saattoivat tilaisuuden tullen nuijia kepeillään jonkun pimeällä kujalla vastaan erehtyneen jakobiinihampuusin lasarettikuntoon (tai vielä pahempaan...). Melkoisia veitikoita olivat siis nämä dandy-skenen varhaisimmat pioneerit, vaikea heistä on olla pitämättä.

Toden teolla dandyismi syntyi kuitenkin hieman myöhemmin Englannissa. Sieltä kai itse dandyn nimityskin on peräisin. Ilmiön historiaan minua paremmin perehtyneet oikaiskoot jos erehdyn, mutta taisi olla Chateaubriand, joka ensimmäisenä pani britti-dandyismin tietoisesti merkille ja ilmeisesti piti omia varhaisteoksiaan liikkeen eräänä inspiraationlähteenä; tämän kuvan saa ainakin hänen muistelmistaan (jonka arvo historiallisena dokumenttina on kyllä enemmän kuin kyseenalainen). Joka tapauksessa Englanninkin dandyismissa oli kyse eteenpäin rynnivän modernisaation aiheuttamasta mielenosoituksellisesta vastareaktiosta, etten sanoisi häpeämättömästä muutosvastarinnasta (ks. blogin alaotsikko...). Dandy on aina ja kaikkialla nimenomaan traditionalisti, joka viis veisaa vaihtuvista tuulista niin muodissa kuin politiikassakin. Varhainen britti-dandy ei välttämättä tahtonut katsoa pitkin nenänvarttaan ns. kansan syviä rivejä, mutta sitä mukaa kun nuo "rivit" massoittuivat ja menettivät persoonallisuuttaan, hän väistämättä ajautui niistä erilleen ja yhtä väistämättä alkoi vaikuttaa sietämättömän koppavalta.

***

Dandyn tyyppi ei ole oleellisesti muuttunut parissa sadassa vuodessa. Dandyssa on aina ollut jotakin kiistatta naismaista, mutta nykyään tuo puoli ehkä korostuu vahvemmin kuin ennen. Örisevä, kaljanhajuinen "äijäkulttuuri" työntää dandya voimakkaasti luotaan. Jos hän sattuu olemaan homo, häntä eivät tietenkään kiinnosta naiset (seksiobjekteina). Hetero-dandyäkään eivät suuremmin kiinnosta autot ja moottoripyörät; öykkärimäisiä citymaastureita ja epäinhimillisen meluisia Harley Davidson -pyöriä, noita katujemme jokakesäisiä vitsauksia, hän yksinkertaisesti vihaa. Tarvitseeko sanoakaan, mitä mieltä dandy on jääkiekon kaltaisista aktiviteeteista?... Näihin asioihin silmiinpistävän torjuvasti suhtautuva mies on vaarassa tulla leimatuksi homoksi, mutta dandy - heterokaan - ei menetä yöuniaan sen takia.  

Minkä tahansa suomalaisen kaupungin kesäkatu on täynnä noita ilmiöitä, ja itse huomaan suhtautuvani niihin tavalla, jota on hyvin vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin dandymäiseksi. Suomenkielistä konservatiivista blogosfääriä selaillessa tulee erityisesti näin kesän kynnyksellä ja MM-kultamitalihuuman jälkilöylyissä mieleen, että pitäisi varmaan ihan väärinkäsitysten välttämiseksi vaihtaa omaa poliittis-yhteiskunnallista nimilappua, sillä nykymuotoinen suomalainen "konservatismi" on suurelta osin kotoisin Amerikasta: se on sellaisten äijien juttu, jotka, Timo Soinia muistinvaraisesti siteeratakseni, "pitävät autourheilusta ja grillimakkarasta". Ja tietenkin jääkiekosta. Kyllä minä sittenkin taitaisin mieluummin olla, hm. sanotaan nyt vaikka traditionalisti.

***

Minulla on vähän sellainen kutina, että pajatsoni ei tämän "kesä ja dandyismi" -teeman osalta vielä ole tyhjä. Katsotaan, kuinka suvi etenee ja palaillaan asiaan jos viitsitään.        

2 kommenttia:

  1. http://www.youtube.com/watch?v=x8jGKp4kbeM

    ;)

    Tule Tampereelle! Näe ihmiset imagon takana?

    VastaaPoista
  2. Ilmiön historiaan minua paremmin perehtyneet oikaiskoot jos erehdyn, mutta taisi olla Chateaubriand, joka ensimmäisenä pani britti-dandyismin tietoisesti merkille ja ilmeisesti piti omia varhaisteoksiaan liikkeen eräänä inspiraationlähteenä; tämän kuvan saa ainakin hänen muistelmistaan (jonka arvo historiallisena dokumenttina on kyllä enemmän kuin kyseenalainen).

    Käsittääkseni Chateaubriandia paljon tärkeämpi britti-dandyismin popularisoija Ranskassa oli Jules Barbey D'Aurevilly, jonka hiljattain suomennettuun teokseen Dandyisimistä ja George Brummellista ja varsinkin siinä olevaan suomentaja Antti Nylénin esipuheeseen kehotan tutustumaan.

    VastaaPoista