torstai 5. toukokuuta 2011

"Herra kenraali, kerro minulle Ohiosta..."

Tässä jokin aika sitten päätin lukea Laurence Sternen Sentimentaalisen matkan, jonka tiesin hiljattain tulleen suomennetuksi. Hain Savukeitaan kustantaman opuksen kirjastosta ja aloin lukea. Kirjan ensimmäisen luvun toisen virkkeen alku kuuluu suomentajan mielestä näin: "Olette siis vierailleet Ranskassa? kysyi palvelijani jne..." Palvelija siis puhuu herralleen Yorickille, näiden kahden lisäksi läsnä ei selvästikään edes ole ketään muuta. Palvelija siis teitittelee. Kääntäjälle plussa siitä, että hän on ymmärtänyt suomentaa englanninkielisestä alkutekstistä sanan you tässä yhteydessä pronominilla te. Miinus tulee kuitenkin tuosta käänteisestä kongruenssivirheestä, mikä osoittanee kääntäjän nuoruutta eli sitä, että hän ei itse osaa luontevasti teititellä. 

Koska tuo virhe iski silmiini näinkin varhaisessa vaiheessa kirjaa, jatkoin lukemista pahojen aavistusten vallassa. Käännös osoittautui hirveämmäksi kuin olisin osannut kuvitellakaan. Tahdon optimistisesti ajatella, että kyse on pikemminkin nykyisessä kustannuspolitiikassa tyypillisen kiireen aiheuttamasta viimeistelemättömyydestä kuin kääntäjän epäpätevyydestä. Käytännöllisesti katsoen jokaisella sivulla tulee vastaan toinen toistaan ihmeellisempiä niin tyylillisiä, ortografisia kuin asiallisiakin kömmähdyksiä. Tässä puutun kuitenkin vain tuohon suomalaiselle näköjään niin ylipääsemättömään vaikeuteen erottaa toisistaan persoonapronominit you ja you sekä tuosta vaikeudesta seuraavaan kyvyttömyyteen ymmärtää kielen sosiaalisia rekisterejä ja nyansseja.

Jos Sentimentaalisen matkan suomentaja useimmissa tapauksissa siis ymmärtääkin pistää puhujat teitittelemään keskenään, yllättävän usein häneltä kuitenkin unohtuu tämän tavan itsestäänselvyys 1700-luvun (ja myöhemmänkin) eurooppalaisen säätyläistön (tai ylipäätään ihmisten) sosiaalisessa kanssakäymisessä. Toisinaan näin käy jopa yhden ja saman dialogin puitteissa. Ällistyttävin lapsus tässä suhteessa löytyy luvusta "Kulkulupa, Versailles" (sivu 129), jossa Yorick keskustelee kreivi de B****:n kanssa. Näiden herrojen dialogissa suomennoksen mukaan välillä teititellään ja välillä sinutellaan; alkutekstissä tietenkin teititellään koko ajan. Virke, joka ihmetyttää minua eniten on tämä: "-Ne crainez [sic!] rien, älä pelkää, [kreivi] sanoi." Alkuteksti kuuluu näin: "Ne craignez rien -- don't fear, he said." Unohdetaan tuo ranskan craindre-verbin taivutusmuodon oikeinkirjoitusvirhe, sellaista sattuu kaikille (Antti Nylénillekin, joka kuulemma on tarkistanut käännöksen ranskankieliset osat), mutta anteeksiantamatonta on, että kääntäjä on missanut tuohon ranskankieliseen lauseeseen sisältyvän selvän vihjeen ja oikeastaan suoranaisen käännösohjeen. Mutta ei, suomentajan mielestä lause don't fear voidaan kääntää ainoastaan muotoon älä pelkää! Voi helvetin helvetti, minä sanon, kun en parempaa keksi.

Luulevatko alle viisikymmenvuotiaat (no, olen vielä sellainen itsekin, vähän aikaa...) suomalaiset, että englanninkielellä ei ole mahdollista teititellä? Näin he näyttävät luulevan. Tuo A Sentimental Journey -teoksen suomennos on vain yksi esimerkki, eikä totta puhuen edes pahin lajissaan, sillä kääntäjällä on kaikesta huolimatta yritystä ja jonkinlainen käsitys kulttuurisista nyansseista, vaikka se välillä katoaakin kiireen jalkoihin. Jo nuoremman polven suomalaisten rivitoimittajien joukossa tilanne on toinen. Hesarin käännösjutuissa (jotka lähes säännönmukaisesti on käännetty juuri englannista) kaikki, aivan kaikki ikään, arvoon ja asemaan katsomatta ovat rennosti sinuja keskenään. Saksalainen tv-toimittajakin kuulemma sinutteli Timo Soinia haastatellessaan häntä johonkin ajankohtaisohjelmaan - näin siis jos uskomme Hesarin tulkintaa tästä englanninkielellä toteutetusta haastattelusta. Mutta tietenkään sitä ei pidä uskoa, sillä aikuinen saksalainen ei edes englantia puhuessaan taatusti sinuttele ventovierasta aikuista. Ylipäätään sinuttelu ei ole aikuisten ihmisten välisen kanssakäymisen sääntönä missään muualla kuin Pohjoismaissa sekä mahdollisesti jossakin Australian pusikoissa.

Englantilaiset ja jopa amerikkalaiset lähtökohtaisesti teitittelevät, olkoonkin, että näissä maissa siirrytään sinutteluun useimmiten huomattavasti nopeammin ja sulavammin kuin Euroopassa. Englanninkielen ominaispiirteistä johtuen "teitittely" tarkoittaa tietenkin titteleiden ja sukunimien käyttöä pelkän etunimen asemesta. Amerikkalaiskouluissa opettajat eivät ole oppilaille "maikkoja" tms. vähä-älyisen tuttavallista, vaan Mr. / Mrs. Smith; oppilaat siis eivät sinuttele opettajiaan, vaikka tv-sarjojen ja elokuvien suomentajat eivät useimmissa tapauksissa näytä tätä ymmärtävän. Jos puhuteltavan titteliä tai nimeäkään ei tiedetä, on tarjolla mainio ilmaisu sir / madam, jota voidaan käyttää itsenäisesti ja joka poikkeuksetta merkitsee "teitittelyä"; mutta tätäkään itsestäänselvyydeltä tuntuvaa asiaa eivät kaikki suomalaiset kääntäjät tunnu saavan päähänsä. 

Tämän blogijutun otsikko on peräisin muutama päivä sitten tv:ssä esitetystä Patriot-elokuvasta. Tuon Yhdysvaltain vapaussodasta kertovan melko tyhjänpäiväisen mutta visuaalisesti näyttävän elokuvan suomentaja oli aivan pihalla mitä kulttuurin ja epookin ymmärtämiseen tulee. Brittijoukkojen komentaja kenraali Cornwallis (historiallinen henkilö) ja rakuunaeversti Tavington (ehkä fiktiivinen hahmo) keskustelevat - ja leppoisasti sinuttelevat toisiaan. Miksipä eivät sinuttelisi, kun korpraalitkin ovat upseereiden kanssa kuin sydänystäviä, siis ainakin suomentajan mielestä. Elokuvan ääniraidalta tämän tästä kantautuvat sanat "Sir", "General", "Colonel", "Mr. Sejase" jne. menevät näköjään jälkiä jättämättä suomentajan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hyvä on, sinuttelu kuuluu pohjoismaiseen nykykulttuuriin. Siitä voi pitää tai olla pitämättä (arvatkaapa, pidänkö minä!), mutta siihen on kuitenkin käytännöllisistä syistä alistuttava. Itsestään numeron tekeminen vaatimalla teitittelyä johtaisi kaiken sosiaalisen elämän nopeaan hyytymiseen, joten ollaan sitten "tätä päivää", moikkaillaan ja sinutellaan. Mutta olisi kohtuullista odottaa, että "tämän päivän" ja tämän kulttuurin käytöskoodeja ei projisoitasi kaikkiin kulttuureihin ja aikakausiin. Kääntäjillä pitäisi olla sen verran kulttuurin tuntemusta ja historiantajua, että osaisivat tehdä alkukielille oikeutta; ihmiset eivät aina ja kaikkialla ole olleet samanlaisia villejä kuin me.                         

5 kommenttia:

  1. Eräässä Maigret-kirjassa (vain sen yhden suomennoksen tehnyt) kääntäjä antoi komisarion jatkuvasti hokea: "Asia on pihvi!". Minusta Maigret ei sano niin, ja tuo sanonta tuli ja meni joskus 70-luvulla.
    Ranskankielen tuntijana voinet sanoa, onko kielessä tällaista ilmaisua?

    VastaaPoista
  2. "(arvatkaapa, pidänkö minä!)"

    En tohdi edes arvailla :)

    Itse muistan, kuinka tuo sinuttelu valtasi alaa nuoruudessani juuri niinä aikoina, kun olisi pitänyt oppia käytöstapoja. Lapsillehan tavallaan kaikki on sallittua vielä. Se oli hankalaa. Esimerkiksi isovanhempia oli totuttu teitittelemään mikä oli ok., mutta toisaalta monissa paikoissa ei tiennyt tekeekö itsensä naurettavaksi teitittelyllä vain mokaako sinuttelulla.

    Tämä sinutteluroskakin on tullut meille Ruotsista, mitä haluaisin täältä lännen ja idän iäiseltä rajalta huudella.

    VastaaPoista
  3. Jaa. Täälläpäässä teitittely ja sen vaatiminen on aina särähtänyt päähän hyvin teennäisenä, tärkeilevänä ja koppavana käytöksenä. Sillä korostetaan ihmistenvälistä eriarvoisuutta ja sillä saadaan keinotekoisesti pidettyä välimatkaa. Teitittelyllä nimenomaan tehdään selväksi että kuka käskee ja kuka matelee.

    Jos ihmisellä ei ole luontaista auktoriteettia, niin ei teitittelyllä sitä saavuteta. Jos ihmisen arvovalta on teitittelystä kiinni, se on jo valmiiksi menetetty.

    VastaaPoista
  4. "Jaa. Täälläpäässä teitittely ja sen vaatiminen on aina särähtänyt päähän hyvin teennäisenä, tärkeilevänä ja koppavana käytöksenä. Sillä korostetaan ihmistenvälistä eriarvoisuutta ja sillä saadaan keinotekoisesti pidettyä välimatkaa. Teitittelyllä nimenomaan tehdään selväksi että kuka käskee ja kuka matelee."

    Itse en koskaan ole kokenut noin. Kysehän on vain kohteliaisuudesta ja siitä, että pidetään kunnioittavaa etäisyyttä. Hommahan ei toimi niin, että toinen sinuttelisi ja toinen teitittelisi.

    VastaaPoista
  5. Näin on, Ida.

    Ruukinmatruuna: niissä teitittelykulttuureissa, joista minulla on eniten kokemusta, käytännössä siis Ranskassa, on silmiinpistävää nimenomaan sosiaalisen kanssakäymisen luontevuus erilaisista sosiaalisista taustoista tulevien ihmisten välillä; siivoojan ja pankinjohtajan välisistä suhteista puuttuvat "käskemisen" ja "matelemisen" elementit nimenomaan siksi, että molemmat teitittelevät toisiaan.

    Oman auktoriteetin öykkärimäinen korostus teitittelyä vaatimalla saattaa kyllä olla totta esim. Venäjän armeijassa, jossa upseerit ovat perinteisesti (jopa NL:on aikana!) sinutelleet miehiään mutta tietenkin vaatineet itse teitittelyä näiltä. Venäjä on kuitenkin asia erikseen.

    VastaaPoista