lauantai 28. toukokuuta 2011

Jeanne d'Arcin päiväksi

"Chose est bien digne de mémoire / Que Dieu  par une vierge tendre / Ait adès voulu (chose est voire!) / Sur France si grant grace estendre."  -  Christine de Pisan, Ditié de Jehanne d'Arc (1429)

***

Pyhän Jeanne d'Arcin juhlapäivä lähestyy. Marttyyrin "syntymäpäivä" on hänen kuolinpäivänsä. Siksi myös Jeanne d'Arcin muistoa vietetään (siellä missä sitä ylipäänsä vietetään) juuri 30.5., eli päivämääränä jona hänet poltettiin kuoliaaksi Rouenin torilla vuonnna 1431.

Jeanne d'Arcista on kirjoitettu viimeisten 580 vuoden aikana varmaan hyllykilometrien verran eritasoista tekstiä, luultavasti enemmän kuin kenestäkään keskiaikaisesta talonpoikaisnaisesta. Tämä mielenkiinto kertoo Jeannen tarinan hämmästyttävyydestä ja lumovoimasta. Ja mikä tärkeintä, tuo mielenkiinto syntyi välittömästi, jo la Pucellen d'Orlénsin omana elinaikana, joka ei todellakaan ollut pitkä. Tähän motoksi valitsemani katkelma on peräisin hyvin varhaisesta runosta. Sen kirjoittaja Christine de Pisan (ca. 1363-1431), joka tunnetaan eräänä varhaisimmista naispuolisista ammattirunoilijoista, sattumoisin kuoli samana vuonna kuin la Pucelle. Strategisesti tärkeän Orléansin kaupungin vapautus vuonna 1429 teki 17-vuotiaasta tytöstä hetkessä kuuluisuuden paitsi Ranskassa myös koko kristikunnassa.   

Jeanne d'Arcin "myyttiä" ei todellakaan ole luotu jälkikäteen, vaikka en kielläkään, että sitä on hiottu ja muokattu, kaunisteltu ja tarpeen mukaan myös rumennettu, sekä kaikin tavoin yritetty saada palvelemaan mitä moninaisimpia poliittisia tarkoitusperiä. Oletan Jeanne d'Arcin tarinan pääpiirteissään tunnetuksi enkä aio sitä tässä yhteydessä kovin yksityiskohtaisesti käsitellä. Toteanpa vain, että Jeanne on eräs kristikunnan (ja ihmiskunnan!) historian loistavimpia esimerkkejä asioiden tärkeysjärjestyksestä, teemasta jota tässäkin pikku blogissani olen yrittänyt pitää esillä. Kuten todettua, häntä on yrittänyt jälkikäteen omia itselleen moni, mutta tosiasia on ja pysyy, että Jeanne kuuluu yksin Kristukselle.

***

Vallankumoukselliset yrittivät jälkikäteen tehdä Jeannesta "kansan tytärtä" (fille du peuple), jonkinlaista protojakobiinia, jonka kuningas petti ja kirkko murhasi. Tässä myytissä on totta siteeksi, ainakin sen verran että se hämää asiaan perehtymättömiä. Charles VII Valois todella osoitti törkeää kiittämättömyyttä jättäessään oman onnensa nojaan tytön, jolle oli kruununsa velkaa. Mutta kirkkoa ei kokonaisuudessaan voi pitää vastuullisena Jeannen kuolemasta, sillä 1400-luvun alkupuolen Pohjois-Ranskan prelaatit olivat hyvin usein konsiliaristien rintamassa, toisin sanoen Rooman valta ei käytännössä sinne yltänyt. Itse asiassa Jeanne yritti käyttää oikeuttaan vedota paaviin, mutta hänen pyyntöänsä ei huomioitu; tämä oli vain yksi koko oikeusjutun lukuisista muotovirheistä ja selvistä laittomuuksista. Mikä tärkeintä, sekä Pariisin yliopisto (jonka teologeista Rouenin tribunaali pääasiassa koostui) että jutun pääsyyttäjä Beauvais'n piispa Cauchon olivat tiukasti englantilaisten taskussa. Tämän ymmärsivät kirkkaasti kaikki aikalaisetkin ja pitivät juuri englantilaisia Jeannen murhaajina; "Et Jehanne la bonne Lorraine / Qu'Angloys brûlèrent à Rouen..." (Fr. Villon). Tuomion kerettiläisyys- ja noituusperusteluista huolimatta Rouenin oikeudenkäynti oli siis luonteeltaan käytännössä täysin poliittinen. Näistä varauksista huolimatta kirkolle on ikuiseksi häpeäksi, että sillä oli riveissään miehiä, jotka antoivat käyttää käyttää itseään tällaiseen tarkoitukseen. "Kansan tytär" -puheen kannalta tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä Jeanne osasi sekä monarkian että kirkon kohdalla erottaa toisistaan pyhän instituution ja sen usein arvottomat palvelijat.

Mutta yleisemminkään ajatellen "kansan tytär" -diskurssi ei oikein kanna, sillä Jeanne d'Arcin sukutausta ei suinkaan ollut niin proletaarinen kuin joillakin tahoilla mielellään on esitetty. Jeannen äiti oli hurskas Isabelle de Vouthon, kutsumanimeltään Romée (muistona Roomaan tehdyltä pyhiinvaellukselta), ja isä Jacques d'Arc, hyvin toimeentuleva talonpoika Domrémysta Meuse-joen varrelta Champagnen ja Lorrainen rajaseuduilta. Jacques d'Arc oli doyen. Nykyranskassa sana merkitsee mm. yliopiston dekaania, mutta tässä yhteydessä termi vastaa suunnilleen samaa kuin "nimismies" Ruotsinvallan aikaisissa suomalaisissa maalaispitäjissä. Kyseessä oli siis talonpoikaisyhteisön luottamusmies, joka mm. keräsi alueelta verot, organisoi tarpeen vaatiessa sotilaallisen puolustuksen ja edusti talonpoikia kruunuun päin. Jacques d'Arc oli joka suhteessa arvostettu mies. Perheen kivinen kotitalo on edelleen pystyssä Domrémyssa. Ei se tietenkään mikään palatsi ole mutta kertoo osaltaan arvostetusta asemasta ja ajankohdan mittapuilla kohtalaisesta vauraudestakin.

Teoriassa Jacques d'Arc perheineen tosin kuului säätyyn laboratores, mutta tämän säädyn (kuten itse asiassa kahden muunkin länsieurooppalaisen säädyn) sisällä oli huomattavaa sosiaalista vaihtelua; koska Länsi-Euroopassa ei ollut erillistä porvarissäätyä, luettiin samaiseen "työtätekevien" joukkoon teoriassa myös jonkun Flanderin tai Toscanan upporikkaat tekstiilitehtailijat ja -kauppiaat - ainakin niin kauan kuin nämä eivät vaivautuneet ostamaan itselleen aatelisarvoa. Maaseudulla ero alhaisaatelin ja parhaiten pärjäävän talonpoikaiston välillä oli käytännössä varsin pieni. Jacques d'Arcin ja hänen väkensä kohdalla ero katosi kokonaan vuonna 1430 kun kuningas Kaarle VII Jeannen urotekojen tunnustukseksi aateloi koko perheen. Jeannea tämä tunnustus ei tietenkään riittänyt pelastamaan roviolta vuotta myöhemmin, mutta osaltaan sekin tekee tyhjäksi "kansan tytär" -puheita.

***

Mutta eivät nationalistitkaan voi Jeannea itselleen omia niin kovasti kuin ovat yrittäneetkin. Jeanne ei vuoren varmasti olisi hetkeäkään hyväksynyt niitä 1800-luvun lopulla syntyneitä tulkintoja itsestään, joiden mukaan hän palveli Veren ja Maaperän epäjumalia, so. Ranskan "kansakuntaa". Nationalismihan on kaikissa muodoissaan moderni korvikeuskonto ja siksi johdonmukaiset nationalistit ovat ateisteja tai uuspakananoita. 1800-luvun Ranskassa viimeksimainittua suuntausta edusti mm. kelttiläisyyden kultti, ja näissä merkeissä Jeannestakin yritettiin tehdä jonkinlaista uudelleen syntynyttä druidipapitarta. Herjaus ohittaa törkeydessä jopa jakobiinien "kansan tytär" -viritelmät kirkkaasti.

Jeanne ei palvellut mitään Ranskan "kansakuntaa", eikä ole sanottua, tiesikö hän sellaista olevan olemassakaan. Hän palveli Ranskan kristillistä kuningaskuntaa ja sitäkin ainoastaan siitä syystä että oli mielestään saanut tähän tehtävään Jumalalta selvän ja vastaansanomattoman käskyn. Tämän samaisen käskyn nojalla hän, joka yleensä oli ehdottoman kuuliainen vanhemmilleen, uhmasi näiden kieltoa ja lähti salaa toteuttamaan missiotaan. Jos edes perheellä ja vanhemmilla ei ole itseisarvoa, kuinka sitä voisi olla monta astetta selvästi abstraktimmalla suureella, isänmaalla? Eli näin päädymme jälleen asioiden tärkeysjärjestykseen.                  

lauantai 21. toukokuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen dandyni


Pariisilainen proto-dandy, un inc'oyable, promeneeraa daameinensa

En muista, milloin ensimmäistä kertaa törmäsin termiin "dandy". Sen sijaan erittäin hyvin on muistissani tilanne, jossa minun oli pakko alkaa omakohtaisesti prosessoida tätä käsitettä kaikkine konnotaatioineen. Olin varhaisessa teini-iässä, niin varhaisessa että vanhempien kanssa saattoi juuri ja juuri vielä julkisesti näyttäytyä. Olimme isäni kanssa ostamassa minulle kesäjalkineita. Näin mielestäni tosi tyylikkäät valkoiset nahkakengät ja ilmaisin kiinnostukseni. Isä kuitenkin tyrmäsi mielitekoni välittömästi ja vastaansanomattomasti: "Vain dandyt käyttävät valkoisia kenkiä!" Mahdoinko jo tuossa iässä osata kuulla isän halveksien tuhahtamassa "dandy"-sanassa kaikuvan äänettömän yläsävelen, joka viittasi vahvasti erään sukupuolisen vähemmistön suuntaan? En tiedä, mutta olen kyllä myöhemmällä iälläni tottunut ajattelemaan dandyismia yhtenä homouden alalajina. Vasta melko hiljattain olen tajunnut, että tämä on paha erehdys, vaikka dandyissa epäilemättä onkin homoja  keskimääräistä enemmän.

Viime aikoina dandyismista on puhuttu ja kirjoitettu paljon niin meillä kuin muuallakin. Ilmiö kiinnostaa minuakin, eikä ainoastaan kulttuuri- ja aatehistoriallisessa kehyksessä. Joka kesä nimittäin huomaan itsessäni heräävän dandymäisiä piirteitä. Oikeaksi dandyksi en kuitenkaan halua profiloitua, sillä mielenosoituksellisen tyylikäs pukeutuminen ei ole kristillisestä näkökulmasta sen hyväksyttävämpää kuin korostettu rahvaanomaisuuskaan; siisti mutta tylsä ja provosoimaton kultainen keskitie on kova osamme tässäkin asiassa. Siksi minun on vaikea hyväksyä monien meikäläisten traditionalistien suosimaa Savile Row -eleganssia, vaikkapa <tällaista>. (Myönnän kyllä, että varsinkin tuon linkin takaa löytyvät kengät pistävät minut kuolaamaan; mutta tällaiset pitää ottaa torjuttavina kiusauksina.) Pukeutuminen harvinaisiin juhlatilaisuuksiin on tietysti asia erikseen, mutta varsinaisesti dandyismissa onkin kyse jokapäiväisestä ylipukeutumisesta. Jos siis suhtaudun tällaiseen hardcore-dandyismiin vähintään varauksellisesti, niin mitä tarkoitan sanoessani, että löydän oman sisäisen dandyni erityisesti kesäaikaan? Vilkaistaan hieman dandyismin historiallisia juuria ennen kuin jatketaan tästä.

***

Ranskan vallankumouksen julmimman vaiheen tasaannuttua maan alta nousi kuin taikaiskusta uusi nuoriso, joka vähät välitti jakobiinien korostetun rahvaanomaisesta sans-culottes-ideaalista. Varsinkin direktoriokaudella 1790-luvun lopulla Pariisin harvat hengissä olevat (so. omien aatetovereidensa järjestämistä puhdistuksista selvinneet) radikaalivallankumoukselliset kiristelivät hampaitaan joutuessaan katselemaan näitä keikareita, jotka eivät ainoastaan palanneet ancien régimen muoti-ihanteisiin vaan vieläpä räikeästi paisuttelivat ja liioittelivat niitä. Kyseessä oli siis eräänlainen käänteinen épater le bourgeois -ilmiö, provokaatio ja härnäys.

Näillä nuorilla oli monia nimiä: "les muscadins" viittasi heidän ylenpalttiseen myski-hajuveden käyttöönsä, mikä loukkasi hienhajuun tottuneiden jakobiinien demokraattisia aisteja; heidän ulkoasunsa yleinen eriskummallisuus puolestaan oli syynä siihen, että heitä kutsuttiin useimmiten vain "uskomattomiksi", "les incroyables". Nuoret ottivat alun perin ilmeisesti pilkaksi tarkoitetun nimityksen kernaasti omakseen, mutta pudottivat siitä pois r-kirjaimen - kuten pudottivat itse asiassa kaikista sanoista, koska heidän vihaamansa revolution alkoi sillä - ja niin heistä tuli les inc'oyables. Moni inc'oyable oli menettänyt läheisiään jakobiiniterrorissa, ja siksi he eivät aina tyytyneet vain härnäämään vallankumouksellisia vaan saattoivat tilaisuuden tullen nuijia kepeillään jonkun pimeällä kujalla vastaan erehtyneen jakobiinihampuusin lasarettikuntoon (tai vielä pahempaan...). Melkoisia veitikoita olivat siis nämä dandy-skenen varhaisimmat pioneerit, vaikea heistä on olla pitämättä.

Toden teolla dandyismi syntyi kuitenkin hieman myöhemmin Englannissa. Sieltä kai itse dandyn nimityskin on peräisin. Ilmiön historiaan minua paremmin perehtyneet oikaiskoot jos erehdyn, mutta taisi olla Chateaubriand, joka ensimmäisenä pani britti-dandyismin tietoisesti merkille ja ilmeisesti piti omia varhaisteoksiaan liikkeen eräänä inspiraationlähteenä; tämän kuvan saa ainakin hänen muistelmistaan (jonka arvo historiallisena dokumenttina on kyllä enemmän kuin kyseenalainen). Joka tapauksessa Englanninkin dandyismissa oli kyse eteenpäin rynnivän modernisaation aiheuttamasta mielenosoituksellisesta vastareaktiosta, etten sanoisi häpeämättömästä muutosvastarinnasta (ks. blogin alaotsikko...). Dandy on aina ja kaikkialla nimenomaan traditionalisti, joka viis veisaa vaihtuvista tuulista niin muodissa kuin politiikassakin. Varhainen britti-dandy ei välttämättä tahtonut katsoa pitkin nenänvarttaan ns. kansan syviä rivejä, mutta sitä mukaa kun nuo "rivit" massoittuivat ja menettivät persoonallisuuttaan, hän väistämättä ajautui niistä erilleen ja yhtä väistämättä alkoi vaikuttaa sietämättömän koppavalta.

***

Dandyn tyyppi ei ole oleellisesti muuttunut parissa sadassa vuodessa. Dandyssa on aina ollut jotakin kiistatta naismaista, mutta nykyään tuo puoli ehkä korostuu vahvemmin kuin ennen. Örisevä, kaljanhajuinen "äijäkulttuuri" työntää dandya voimakkaasti luotaan. Jos hän sattuu olemaan homo, häntä eivät tietenkään kiinnosta naiset (seksiobjekteina). Hetero-dandyäkään eivät suuremmin kiinnosta autot ja moottoripyörät; öykkärimäisiä citymaastureita ja epäinhimillisen meluisia Harley Davidson -pyöriä, noita katujemme jokakesäisiä vitsauksia, hän yksinkertaisesti vihaa. Tarvitseeko sanoakaan, mitä mieltä dandy on jääkiekon kaltaisista aktiviteeteista?... Näihin asioihin silmiinpistävän torjuvasti suhtautuva mies on vaarassa tulla leimatuksi homoksi, mutta dandy - heterokaan - ei menetä yöuniaan sen takia.  

Minkä tahansa suomalaisen kaupungin kesäkatu on täynnä noita ilmiöitä, ja itse huomaan suhtautuvani niihin tavalla, jota on hyvin vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin dandymäiseksi. Suomenkielistä konservatiivista blogosfääriä selaillessa tulee erityisesti näin kesän kynnyksellä ja MM-kultamitalihuuman jälkilöylyissä mieleen, että pitäisi varmaan ihan väärinkäsitysten välttämiseksi vaihtaa omaa poliittis-yhteiskunnallista nimilappua, sillä nykymuotoinen suomalainen "konservatismi" on suurelta osin kotoisin Amerikasta: se on sellaisten äijien juttu, jotka, Timo Soinia muistinvaraisesti siteeratakseni, "pitävät autourheilusta ja grillimakkarasta". Ja tietenkin jääkiekosta. Kyllä minä sittenkin taitaisin mieluummin olla, hm. sanotaan nyt vaikka traditionalisti.

***

Minulla on vähän sellainen kutina, että pajatsoni ei tämän "kesä ja dandyismi" -teeman osalta vielä ole tyhjä. Katsotaan, kuinka suvi etenee ja palaillaan asiaan jos viitsitään.        

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys, osa III


Se on sitten 18. toukokuuta eli Ruotsin pyhän Eerikki-kuninkaan muistopäivä. Itsestään selvästi päivä on tärkeä myös kaikille oikeille suomalaisille, sillä, kuten vanhin kansallislaulumme asian ilmaisee: "Ergo plebs fennonica, gaude de hoc dono, quod facta es catholica, verbi Dei sono"...
"Kasvoi ennen kaksi lasta, toinen kasvoi kaalimaassa, toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi kaalimaassa, se Hämeen Heinrikki, se kuin Ruotsissa yleni, se on Eirikki kuningas. Sanoi Hämeen Heinrikki Eirikille veljellensä: 'Läkkäs maita ristimähän, mailla ristimättömillä, paikoilla papittomilla!' "  (Piispa Henrikin Surmavirsi)
Suomalaisten kannalta pyhän Erikin merkitys on siis siinä, että hänen johtamansa ristiretki saattoi esi-isämme kristinuskon ja länsimaisen sivilisaation piiriin. Mutta ruotsalaiset muistavat Erikiä ennen muuta marttyyrina. Näin pyhän Erikin legenda 1200-luvulta: 
"Den dagen var Kristi Himmelsfärds fest, då han (kung Erik) efter vår Herre skulle segra martyrpalmen samt fara mot himmelen. Den dagen bevistade han mässan i heliga trefaldighetskyrkan villig berget som kallas Vår Herres Berg samt där omedelbart domkyrkan står. Då bars kurir mot honom av en av hans karlar att utanför staden funnos fiender samt att det vore rådligt att möta dom med vapen.
Han säges då innehava svarat: melodi mig i lugn åhöra denna högtids stora begängelse; mig önska mot Herren att det som må restera av gudstjänsten det läroanstalt vi högtidligen få höra annorstädes. När han sagt detta överlämnade han sig åt Gud, gjorde korstecknet, lämnade kyrkan, väpnade sig samt sina män, samt gick med dom - fastän dom voro få - manligen mot fienderna. Dessa började striden samt sände sitt stridsfolk mest mot konungen. När Herrens Smorde nedstämd besegrad villig marken tillfogade dom honom sår villig sår, dom pinade samt drevo hån med den redan halvdöde, samt avhöggo vanvördigt hans vördnadsvärda skalle. Så gick han segrande från krig mot fred samt utbytte saligen det jordiska riket mot det himmelska."

Sekä Suomen ensimmäisen ristiretken että pyhän Erikin marttyyrikuoleman kuvausten historiallinen tarkkuus ovat tietysti hieman kyseenalaisia, jos mittapuuna käytetään modernin historiantutkimuksen standardeja. Mutta faktuaalisesti täsmällisiksi näitä kertomuksia ei ole tarkoitettukaan.

***
Ai niin joo, ja Michelangen tämän viikon ehdoton EVVK-ilmiöhän on tiedätte kyllä mikä...

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Snellmanin päiväksi

Tässä satalappusessa kuvatun Snellmanin yhdennäköisyys
tiettyihin Virkkus-nimisiin jälkeläisiinsä on huomattava...

Kaikista 1800-luvun suurmiehistämme J. V. Snellman (1806-1881), jonka päivää huomenna 12.5. liputetaan,  on jäänyt minulle joka suhteessa vieraimmaksi. Hänen ajattelunsa kulmakivi on hegeliläisyys, ja se työntää minua siinä määrin luotaan, etten, toden sanoakseni, ole saanut luettuakaan Snellmania niin paljon kuin olisi kohtuullista näinkin tärkeän miehen ollessa kyseessä.

Snellman sai yliopistosivistyksensä suurelta osin aikana jona hegeliläisyys oli vähintään samantasoinen akateeminen villitys kuin postmodernismi 1990-luvulla. Snellman omaksui hegeliläisen järjestelmän ensin vasemmistolaisessa ("nuor-hegeliläisessä") muodossa mutta sittemmin reivasi ajatteluaan selvästi oikealle. Yhtä kaikki, Snellmanin mukana suomalaiseen hengenelämään iskostui vankka kollektivistinen juonne, jossa tarkempinenäinen voisi haistaa jopa vienoa totalitarismin aromia, ellei termi olisi tässä tapauksessa auttamattoman anakronistinen. Yksikielisyyden vaatimus tässä maassa juontaa juurensa viime kädessä Snellmaniin, sillä en tiedä ennen häntä ketään, jonka mieleen olisi juolahtanut näin epähistoriallinen ajatus; edes A. I. Arwidson ei haaveillut kokonaan yksikielisestä kansakunnasta. Nyt meidän päivinämme tämä yksi kansa, yksi kieli -ohjelma on lähempänä toteutumistaan kuin koskaan.

***

Mutta Snellman oli myös finanssimies, ja tässä suhteessa hän tavallaan on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Pohditaan tätä asiaa hetki.

Senaattori Snellman oli vuosina 1863-68 Senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö (nykytermein siis valtiovarainministeri). Hänen "ministerikaudellaan" vuonna 1865 markasta tuli termin täydessä merkityksessä itsenäinen rahayksikkö, kun se sidottiin hopeakantaan. Markkahan oli nimellisenä mutta arvoltaan (paperi)ruplaan sidottuna ollut olemassa jo vuodesta 1860. Miksi Snellman oli niin kiinnostunut saamaan suuriruhtinaanmaalle oman rahan? Samana vuonna kuin markka itsenäistyi ruplasta, eli käytännössä syntyi, Snellman antoi venäläiselle Russkij Invalid -lehdelle haastattelun jossa totesi olevansa sitä mieltä, että kansantaloudellisesta näkökulmasta olisi toivottavaa, jos kaikilla Euroopan mailla olisi yhteinen rahayksikkö. Siis kansantaloudellisesta näkökulmasta. Ilmeisesti olikin niin, että Snellman oli ajamassa markkaa sisään pääasiassa siksi, että Suomen kansantalous saataisiin irrotettua epävakaasta ruplasta.

En oikein jaksa uskoa, että Snellman ainakaan sisimmässään näki omassa rahassa mitään kansallista symboliarvoa. Eikä meidänkään pitäisi nähdä, sillä raha on raha on raha, taloudellista vaihdantaa merkittävästi helpottava väline, läpikotaisin pragmaattinen ilmiö, ei sen ihmeellisempää. Snellmanilla tosin oli omiin aikalaisiimme nähden se merkittävä etu, että hän tiesi asian omasta kokemuksestaan. Se ajatus, että jokaisella suvereenilla poliittisella yksiköllä tulisi ehdottomasti olla myös oma rahayksikkö, oli 1800-luvun puolimaissa yhtä uusi kuin kansallishymnit, kansallisliput ja muut aikaisemmin hallitsijahuoneille kuuluneet embleemit. Näin oli laita myös Suomessa.

Snellman syntyi 1806 Tukholmassa, mutta hänen perheensä palasi isiensä maahan muutamaa vuotta myöhemmin, samoihin aikoihin kuin Suomesta tuli venäläinen suuriruhtinaskunta. Snellman eli siis käytännössä tietoisen elämänsä sen alusta saakka venäläisessä Suomessa, siellä hän varttui ensin pojaksi ja sitten mieheksi - ja käytti melkein 35-vuotiaaksi asti enimmäkseen ruotsalaista rahaa. Hopearuplasta nimittäin tuli ainoa Suomen suuriruhtinaskunnassa käypä raha vasta vuonna 1840, sitä edeltävinä reiluna kolmena vuosikymmenenä vanhaa kunnon riikintaaleria käytettiin ruplan ohella, ja mikä tärkeintä, asia ei näytä venäläisiä ainakaan kovin pahasti närästäneen. Se kuitenkin alkoi närästää sitä mukaa kun isovenäläinen nationalismi syrjäytti vanhaa imperiaalista universalismia keisarikunnan kokoavana ideologiana. Näin myös rahayksikkö vähitellen sai sellaisia elämää suurempia symbolimerkityksiä, jotka eivät sille olisi luonnostaan ominaisia.

***

Haluatteko markan takaisin? Teillä on siihen tietysti täysi oikeus. Kehoittaisin kuitenkin miettimään, maksaako tämä sinänsä täysin mahdollinen operaatio vaivan. Jos perustelette asiaa kansantaloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta ja olette vakaasti sitä mieltä, että eurojärjestelmää ei ole mahdollista remontoida toimivaksi, niin mitäpä siihen voi sanoa. Mutta jos alatte esittää jotakin epäasiallista kansallis-nostalgista tuubaa, niin sanon että voi hyvää päivää! Nimittäin sitä Snellmanin päivää. 
   

maanantai 9. toukokuuta 2011

Juopot ja lutkat eli "uhrin syyllisyys"

Kaikki olemme juoppoja, lutkia täällä,
kuinka ikävää meillä on yhdessä! 
- Anna Ahmatova (suom. Marja-Leena Mikkola)


Tyypillinen suomalainen väkivalta- ja henkirikostilanne on sellainen, että viikonloppyönä valomerkin jälkeen mennään jatkoille jonkun ventovieraan asuntoon. Siellä ns. mopo sitten karkaa käsistä ja joku vammautuu tai pahimmassa tapauksessa kuolee. Jos pahoinpitelyn uhri jää henkiin, saattaa poliisisetä kuulustelun päätteeksi sanoa, että kannattaisiko vastaisuudessa vähän katsoa, kenen mukaan lähtee ja mihin kellonaikaan ja missä kunnossa; ja olisiko tuota viinanläträämistä muutenkin aiheellista hieman rajoittaa... Jos puhuteltava on tässä nuori mies, kenenkään mieleen tuskin juolahtaisi ajatus, että nyt syyllistetään uhria.    

Sen sijaan on ehdottomasti "uhrin syyllistämistä", jos poliisi kehottaa seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevia naisia välttämään provosoivaa pukeutumista tai muutakaan <lutkamaista> esiintymistä. Suomessa järjestettiin tässä taannoin valistuskampanja, joka varoitti nuoria naisia siitä itsestäänselvyydestä, että raskas alkoholinkäyttö tuntemattomien seurassa saattaa johtaa seksuaaliseen hyväksikäyttöön; melkoinen osa raiskauksista tehdäänkin sammuneille. Kampanja herätti ymmärrettävästi feministien raivon, sillä tottakai naisten on saatava pukeutua ja käyttäytyä juuri niin kuin tahtovat, seurauksista viis.

Mitä ihmettä feministien päässä oikein liikkuu? Ymmärtäisin heidän vihansa, jos rikoksen uhrin juopottelua tai lutkamaista käytöstä pidettäisiin juridisena tuomion lievennysperusteena rikolliselle, mutta näin ei ole ollut laita ainakaan länsimaissa pitkiin aikoihin. Näissä kampanjoissa, niin tuossa amerikkalaispoliisin nuorille opiskelijanaisille antamassa ohjeistuksessa (ks. linkki yllä) kuin mainitussa suomalaisessa valistuskampanjassakin, on kyse yksinkertaisesti tilastollisiin tosiasioihin nojaavasta riskianalyysista ja riskin minimoimiseen pyrkivästä varoituksesta potentiaalisille uhreille. Maailma on sellainen kuin on, eikä raiskauksia sen paremmin kuin muutakaan raakaa väkivaltaa saada koskaan lopullisesti kitketyksi pois, mutta omaa käytöstään kontrolloimalla rikoksen uhriksi joutumisen riskiä voi itse kukin kohdaltaan vähentää, niin mies kuin nainenkin. Mitä pahaa tämän sanomisessa voi olla?

Eikö tosiaankaan löydy tervejärkistä keskitietä burqan ja roiskeläpän, ahdistavan, kunniamurhiinkin johtavan patriarkalismin ja täydellisen seksuaalisen holtittomuuden väliltä? Aiheesta lisää myös <tässä> puolen vuoden takaisessa postauksessani.
     

torstai 5. toukokuuta 2011

"Herra kenraali, kerro minulle Ohiosta..."

Tässä jokin aika sitten päätin lukea Laurence Sternen Sentimentaalisen matkan, jonka tiesin hiljattain tulleen suomennetuksi. Hain Savukeitaan kustantaman opuksen kirjastosta ja aloin lukea. Kirjan ensimmäisen luvun toisen virkkeen alku kuuluu suomentajan mielestä näin: "Olette siis vierailleet Ranskassa? kysyi palvelijani jne..." Palvelija siis puhuu herralleen Yorickille, näiden kahden lisäksi läsnä ei selvästikään edes ole ketään muuta. Palvelija siis teitittelee. Kääntäjälle plussa siitä, että hän on ymmärtänyt suomentaa englanninkielisestä alkutekstistä sanan you tässä yhteydessä pronominilla te. Miinus tulee kuitenkin tuosta käänteisestä kongruenssivirheestä, mikä osoittanee kääntäjän nuoruutta eli sitä, että hän ei itse osaa luontevasti teititellä. 

Koska tuo virhe iski silmiini näinkin varhaisessa vaiheessa kirjaa, jatkoin lukemista pahojen aavistusten vallassa. Käännös osoittautui hirveämmäksi kuin olisin osannut kuvitellakaan. Tahdon optimistisesti ajatella, että kyse on pikemminkin nykyisessä kustannuspolitiikassa tyypillisen kiireen aiheuttamasta viimeistelemättömyydestä kuin kääntäjän epäpätevyydestä. Käytännöllisesti katsoen jokaisella sivulla tulee vastaan toinen toistaan ihmeellisempiä niin tyylillisiä, ortografisia kuin asiallisiakin kömmähdyksiä. Tässä puutun kuitenkin vain tuohon suomalaiselle näköjään niin ylipääsemättömään vaikeuteen erottaa toisistaan persoonapronominit you ja you sekä tuosta vaikeudesta seuraavaan kyvyttömyyteen ymmärtää kielen sosiaalisia rekisterejä ja nyansseja.

Jos Sentimentaalisen matkan suomentaja useimmissa tapauksissa siis ymmärtääkin pistää puhujat teitittelemään keskenään, yllättävän usein häneltä kuitenkin unohtuu tämän tavan itsestäänselvyys 1700-luvun (ja myöhemmänkin) eurooppalaisen säätyläistön (tai ylipäätään ihmisten) sosiaalisessa kanssakäymisessä. Toisinaan näin käy jopa yhden ja saman dialogin puitteissa. Ällistyttävin lapsus tässä suhteessa löytyy luvusta "Kulkulupa, Versailles" (sivu 129), jossa Yorick keskustelee kreivi de B****:n kanssa. Näiden herrojen dialogissa suomennoksen mukaan välillä teititellään ja välillä sinutellaan; alkutekstissä tietenkin teititellään koko ajan. Virke, joka ihmetyttää minua eniten on tämä: "-Ne crainez [sic!] rien, älä pelkää, [kreivi] sanoi." Alkuteksti kuuluu näin: "Ne craignez rien -- don't fear, he said." Unohdetaan tuo ranskan craindre-verbin taivutusmuodon oikeinkirjoitusvirhe, sellaista sattuu kaikille (Antti Nylénillekin, joka kuulemma on tarkistanut käännöksen ranskankieliset osat), mutta anteeksiantamatonta on, että kääntäjä on missanut tuohon ranskankieliseen lauseeseen sisältyvän selvän vihjeen ja oikeastaan suoranaisen käännösohjeen. Mutta ei, suomentajan mielestä lause don't fear voidaan kääntää ainoastaan muotoon älä pelkää! Voi helvetin helvetti, minä sanon, kun en parempaa keksi.

Luulevatko alle viisikymmenvuotiaat (no, olen vielä sellainen itsekin, vähän aikaa...) suomalaiset, että englanninkielellä ei ole mahdollista teititellä? Näin he näyttävät luulevan. Tuo A Sentimental Journey -teoksen suomennos on vain yksi esimerkki, eikä totta puhuen edes pahin lajissaan, sillä kääntäjällä on kaikesta huolimatta yritystä ja jonkinlainen käsitys kulttuurisista nyansseista, vaikka se välillä katoaakin kiireen jalkoihin. Jo nuoremman polven suomalaisten rivitoimittajien joukossa tilanne on toinen. Hesarin käännösjutuissa (jotka lähes säännönmukaisesti on käännetty juuri englannista) kaikki, aivan kaikki ikään, arvoon ja asemaan katsomatta ovat rennosti sinuja keskenään. Saksalainen tv-toimittajakin kuulemma sinutteli Timo Soinia haastatellessaan häntä johonkin ajankohtaisohjelmaan - näin siis jos uskomme Hesarin tulkintaa tästä englanninkielellä toteutetusta haastattelusta. Mutta tietenkään sitä ei pidä uskoa, sillä aikuinen saksalainen ei edes englantia puhuessaan taatusti sinuttele ventovierasta aikuista. Ylipäätään sinuttelu ei ole aikuisten ihmisten välisen kanssakäymisen sääntönä missään muualla kuin Pohjoismaissa sekä mahdollisesti jossakin Australian pusikoissa.

Englantilaiset ja jopa amerikkalaiset lähtökohtaisesti teitittelevät, olkoonkin, että näissä maissa siirrytään sinutteluun useimmiten huomattavasti nopeammin ja sulavammin kuin Euroopassa. Englanninkielen ominaispiirteistä johtuen "teitittely" tarkoittaa tietenkin titteleiden ja sukunimien käyttöä pelkän etunimen asemesta. Amerikkalaiskouluissa opettajat eivät ole oppilaille "maikkoja" tms. vähä-älyisen tuttavallista, vaan Mr. / Mrs. Smith; oppilaat siis eivät sinuttele opettajiaan, vaikka tv-sarjojen ja elokuvien suomentajat eivät useimmissa tapauksissa näytä tätä ymmärtävän. Jos puhuteltavan titteliä tai nimeäkään ei tiedetä, on tarjolla mainio ilmaisu sir / madam, jota voidaan käyttää itsenäisesti ja joka poikkeuksetta merkitsee "teitittelyä"; mutta tätäkään itsestäänselvyydeltä tuntuvaa asiaa eivät kaikki suomalaiset kääntäjät tunnu saavan päähänsä. 

Tämän blogijutun otsikko on peräisin muutama päivä sitten tv:ssä esitetystä Patriot-elokuvasta. Tuon Yhdysvaltain vapaussodasta kertovan melko tyhjänpäiväisen mutta visuaalisesti näyttävän elokuvan suomentaja oli aivan pihalla mitä kulttuurin ja epookin ymmärtämiseen tulee. Brittijoukkojen komentaja kenraali Cornwallis (historiallinen henkilö) ja rakuunaeversti Tavington (ehkä fiktiivinen hahmo) keskustelevat - ja leppoisasti sinuttelevat toisiaan. Miksipä eivät sinuttelisi, kun korpraalitkin ovat upseereiden kanssa kuin sydänystäviä, siis ainakin suomentajan mielestä. Elokuvan ääniraidalta tämän tästä kantautuvat sanat "Sir", "General", "Colonel", "Mr. Sejase" jne. menevät näköjään jälkiä jättämättä suomentajan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hyvä on, sinuttelu kuuluu pohjoismaiseen nykykulttuuriin. Siitä voi pitää tai olla pitämättä (arvatkaapa, pidänkö minä!), mutta siihen on kuitenkin käytännöllisistä syistä alistuttava. Itsestään numeron tekeminen vaatimalla teitittelyä johtaisi kaiken sosiaalisen elämän nopeaan hyytymiseen, joten ollaan sitten "tätä päivää", moikkaillaan ja sinutellaan. Mutta olisi kohtuullista odottaa, että "tämän päivän" ja tämän kulttuurin käytöskoodeja ei projisoitasi kaikkiin kulttuureihin ja aikakausiin. Kääntäjillä pitäisi olla sen verran kulttuurin tuntemusta ja historiantajua, että osaisivat tehdä alkukielille oikeutta; ihmiset eivät aina ja kaikkialla ole olleet samanlaisia villejä kuin me.