lauantai 30. huhtikuuta 2011

R.I.P. Englannin kuningaskunta (ca. 500-2011)

"This is the way the world ends: This is the way the world ends: This is the way the world ends: Not with a bang but a whimper" - T. S. Eliot

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Ruotsin "kuninkaallisista" häistä <tähän> tapaan. Eilen katselin televisiosta loistavaa spektaakkelia nimeltä brittimonarkian requiem, jota tosin erehdyttiin pitämään hääjuhlana. Uskotteko, että olin vähällä itkeä? Enkä suinkaan ilosta tai liikutuksesta.

Kuka on Kate Middleton? Ei kukaan, nobody, zero, null, personne. Vielä toissapäivänä Kate Middleton oli  upea nuori englantilainen rotutamma: älykäs, tyylitajuinen, sosiaalisesti sujuva ja kauniskin brittiläisen ylemmän keskiluokan edustava jäsen. Perhetaustakin on sinänsä erinomainen: omalla työllään rikastuneissa vanhemmissa ei todellakaan ole mitään häpeämistä. Mutta kaiken tämän neiti Middleton heitti menemään ja rupesi ei-keneksikään eli "Lady Catherineksi". Kuten naisesta ei tule pappia vaikka hän pukisi kaulaansa sanonko mihin saakka ulottuvat liperit, ei porvarista tule kuninkaallista vaikka tätä kutsuttaisiin miksi hyvänsä "Strathearnin kreivittäreksi". Fiksu ja joka suhteessa pystyvä mies, kuntosaliyrittäjä Daniel Westling teki itsestään pellen ryhtyessään "Länsi-Göötanmaan herttuaksi", mutta koska, kuten ylle linkittämässäni kirjoituksessa totesin, Ruotsin monarkian arvokkuus oli jo valmiiksi vähän niin ja näin, ei tässä ilveilyssä syntynyt kovin suurta vahinkoa. Sama pätee myös Norjaan, joten moniongelmaisen yksinhuoltajaäidin ja lähiönuoren Mette-Maritin nousu kruununperijän puolisoksi ei aiheuttanut minussa sen kummempia tunteita.

Mutta brittimonarkia on jotain aivan muuta. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista instituutioista (itse asiassa ainoa sitä vanhempi taitaa olla Pyhä Apostolinen Roomalaiskatolinen Kirkko), ja nyt se on ilmeisesti tullut tiensä päähän. Monarkia on niitä asioita, joiden modernisoimisen on mahdollista vain tiettyyn rajaan saakka. On mitä suurimmassa määrin "tätä päivää", että Kate Middleton jätti vihkikaavasta pois sanat, joilla hän vakuuttaa tottelevansa miestään. Kuningatar Elisabethin ylpeydelle tämä kaunis vala ei tuottanut aikoinaan mitään ongelmaa. Vaikka prinssi Philip kävelee aina muutaman askeleen puolisonsa jäljessä silloin kun tämä on suvereenin hallitsijan roolissaan, kotona Philip on perheen pää, kuten kristillisessä perheessä miehen kuuluukin olla.

***   

Yllä sanotusta pitäisi käydä ilmi, että jos olenkin monarkisti en suinkaan ole snobi, mutta selvitetään vielä tätä asiaa hieman ennen kuin mennään eteenpäin. Pyydän ottamaan huomioon, että parhaita monarkisteja ovat yleensä kansanihmiset. Tämä pätee myös suomalaisiin, joiden atavistinen monarkismi on heidän hienoimpia piirteitään, jota eivät himmennä edes sen kanssa näköjään hieman ristiriidassa olevat voimakkaan demokraattiset vaistot. Ranskassa, joka ennen oli koko Euroopan kristillisen monarkian vanhin, loistavin ja pyhin edustaja ja "Kirkon esikoistytär" (La fille ainée de l'Église), kuningasta ja kirkkoa puolustivat 1790-luvulla uljaimmin bretagnelaiset talonpojat eli chouanit; tämä vastavallankumouksen kansanomaisuus on pitkään ollut tuskallinen piikki tasavaltalaisesti orientoituneiden ranskalaisten historiatietoisuuudessa. Chouaneihin vertautauvat helposti myös Espanjan navarralaiset karlistit eli aitokatoliset populistiset monarkistit, jotka lähes järjestään olivat (ja ovat!?) Pyrenneiden etelärinteiden laaksojen pienviljelijöitä; he olivat ruumiiltaan ja sieluiltaan vapaita, terveellä tavalla ylpeitä miehiä, jotka eivät riisuneet punaista barettiaan missään muualla kuin kirkossa eivätkä kumarrelleet ketään muuta kuin Jumalaa. Sen paremmin chouanien kuin karlistienkaan rinnalla moraalisesti ja usein fyysisestikin degeneroituneet aristokraatit eivät ole mistään kotoisin. (Koska Espanjan sisällisodan puhkeamisesta tulee ensi heinkäkuussa kuluneeksi 75 vuotta ja koska arvaan, että tapahtumaa muistellaan - jos ylipäätään muistellaan - antifasistisen narinan merkeissä, tulen käsittelemään karlisteja lähemmin tulevissa postauksissa: he nimittäin olivat sisällisodan hurjimpia taistelijoita, joiden sotahuuto viva Christo Rey! sai punikin puntit tutisemaan.)

***

Eli uskokaa pois, että en katso ketään pitkin nenänvarttani pelkästään syntyperän nojalla. Mutta asia nyt vain on niin, että monarkiassa kuin monarkiassa on kyse verestä, rodusta (lat. radix -juuri, polveutuminen) sanan alkuperäisimmässä merkityksestä. Lisäksi, mikä on vielä tärkeämpää, monarkia on instituutiona sakraali, pyhä, eikä siitä pitäisi tehdä keltaisen lehdistön (onko muunlaista lehdistöä enää olemassakaan?) riepottelemaa vitsiä. Ettekö usko siihen, että Jumalan sormi siunaa hallitsijan valtaansa? Ettekö usko veren ja perityn aseman pyhyyteen? No olkaa uskomatta sitten, mutta älkää, älkää väittäkö monarkiaksi sellaista systeemiä joka ei selvästikään sitä ole.

Tunnen tiettyä vastentahtoista ihailua ranskalaisten fanaattista kaipuuta selkeyteen. Tämä pätee myös yhteiskuntajärjestelmään. Jos ollaan tasavaltalaisia niin sitten ollaan sitä täysillä. Ranskan (kuten myös USA:n ja joskus muinoin Suomenkin) presidentillä saattaa olla monarkkisiksi luonnehdittuja valtaoikeuksia, mutta muodollisesti La République on niin absoluuttinen tasavalta, että sillä ei ole edes vaakunaa! Ehkä näin on hyvä. Englanninkin olisi parasta tehdä rauhanomainen vallankumous ja lakkauttaa monarkia. Monarkian puolusteluksi esitetyistä perusteluista yleisin on niin hirveä, että se kertoo paljon instituution alennustilasta: Hänen Majesteettinsa Elisabeth II on - horribile dictu! - saarivaltakunnan johtava turistirysä! Hän siis houkuttelee maahan rahakkaita jenkkejä, jotka shortseissaan ja t-paidoissaan läskejään esitellen ja Shakespearen kieltä demokraattisen kovaäänisesti runnellen pällistelevät kuninkaallisen kaartin vahdinvaihtoja ja muita entisiltä, paremmilta ajoilta juontuvia seremonioita; monarkiasta on tullut viihdettä, sirkushuvia.

***

Mistä tämä alennustila juontaa juurensa? Aivan selvästi on kyse yleisestä demokratisoitumisesta, johon sopeutumisessa brittimonarkia meni vaarallisen pitkälle jo vuosikymmeniä sitten. Eräänä symbolisena rajapyykkinä voi ehkä pitää sitä kun dynastia vaihtoi saksalaisen nimensä. Ennen muinoin sota oli vapaiden miesten urheilua, jossa heillä oli mahdollisuus todistaa itselleen ja muille, että maailmassa on suurempiakin asioista kuin oma henki ja terveys. Mutta 1800-luvun kuluessa Ranskan vallankumouksesta alkanut sodan demokratisoituminen tuli päätökseensä. Nationalismi on demokratisoitumisen viheliäisimpiä ilmenemismuotoja. Ensimmäisessä maailmansodassa eivät taistelleet enää kruunupäät vaan "kansakunnat". Ypresin tai Sommen jouksuhaudoissa värjöttelevää mosuria ei oikein innostanut tapattaa itseään sellaisen miehen puolesta, jonka nimi oli Saxe-Coburg-Gotha; "Wha', is he a fuckin' Gerry, eh?" Kuningas Yrjö V vaihtoi nimen - pitkin hampain - Windsoriksi. Nyt tuo cockney-veikko epäilemättä kuoli iloisesti kansallismielisen innostuksen vallassa...

Sodan jälkeen alkoi nousta pahaenteisiä pilviä kuningaskunnan taivaalle. Eronnut amerikkalainen porvarisnainen otti ja "rakastui" Englannin kruununperijään. Tämä "rakastui" takaisin ja luopui kruunusta; hyvä että sentään luopui, sellainen oli vielä silloin tapana. Tästä ilmeisesti alkoi monarkian viihteellistyminen, sillä tietysti lemmentarinasta tuli naistenlehtien siirappista vakiotavaraa vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisen maailmansodan jälkeen otettiin toinen vaarallinen askel kun Elisabeth II:n kruunajaisiin päästettiin moderni panoptikon-hirvitys nimeltä televisiokamera. Viisas Churchill varoitti vakavasti hovia suostumasta tähän instituution demystifikaatioon, mutta häntä ei kuunneltu. Tästä brittilehdistön mielessä alkoi sitten kyteä ajatus, että "kansalla" on oikeus saada tietää kaikki hallitsijasuvun elämään liittyvät asiat. Lady Dianan tragedian ja Walesin prinssin naissekoiluiden jälkeen monarkian arvovallasta ei sitten ollutkaan enää kiveä kiven päällä.

***

Mutta Kate Middleton oli, kuten todettua, miellyttävä nuori nainen. Ja brittimonarkia oli yksi hienoimpia menneen maailman instituutioita. Enää on jäljellä Pyhä Kirkko, joka huomisesta alkaen saa osakseen myös Autuaan Johannes Paavali II:n esirukoukset. Deo Gratias!



8 kommenttia:

  1. Miksi brittimonarkia vasta tähän kuoli eikä esim. Dianaan? Mikä olennainen ero Dianan ja Katen välillä on?

    VastaaPoista
  2. Pane merkille motoksi valitsemani T.S. Eliot -sitaatti; sehän on runosta "Hollow Men". Brittimonarkia on tosiaan tehnyt kuolemaa jo kauan aikaa, eikä - jos aivan vakavasti puhutaan - tietenkään voida osoittaa mitään yhtä tiettyä isoa loppurysähdystä vaan kyse on pikemminkin instituution hitaasta hiipumisesta, "pitkistä jäähyväisistä". Kukaan ei enää usko eikä edes teeskentele uskovansa monarkian klassissiin perusteisiin, siksi olisi mielestäni arvokkaampaa lopettaa se kertakaikkiaan.

    Morganaattisia (eli epäsäätyisiä) avioliittoja on Englanninkin kuningashuoneessa solmittu ennenkin mutta ei juuri koskaan hallitsevissa sukulinjoissa, ja siinä mielessä Kate Middletonin tapaus on symbolisesti merkittävä rajapyykki.

    Katea - vaikka häntä ei saisi enää kutsua tällä nimellä - itseään käy kyllä vilpittömästi sääliksi, sillä hän luopui paljosta, mm. tärkeimmistä kansalaiskoikeuksistaan, kuten äänioikeudesta, sekä nimistään (hänellä ei todellakaan enää ole edes sukunimeä, ei uutta eikä vanhaa). Eräässä mielessä hän menetti identiteettinsä saamatta tilalle oikeastaan mitään muuta kuin kyseenalaisen etuoikeuden olla julkisuuden valokeilassa suurimman osan valveillaoloaikaansa.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiinnolla odotan noita tekstejä karlisteista.

    Ehkä heistä löytyy kestävä sidos median julistaman PS-falangismin ja Baskimaan kansallisen itsemääräämisoikeuden välille :)

    VastaaPoista
  4. Joo, Ida. Noissa Espanja-aiheisissa postauksissa olisi tarkoitus selvitellä fasismia ja varsinkin "fasismia". En olisi muutama vuosi takaperin uskonut, että tämä käsite tekee niin näyttävän paluun poliittiseksi herjasanaksi. (Tähän käsitteelliseen väärinkäyttöön eivät kuitenkaan ole syypäitä yksinomaan Antifan hörhöt vaan myös oma väkemme; puhuminen "punaisesta fasismista" tai "viherfasismista" ei ole yhtään sen järkevämpää kuin "missä Soini siellä fasismi" -herjatkaan.)

    VastaaPoista
  5. Totta.

    Toisaalta punavihreissä on kyllä ilmennyt sellaisen kontrolliyhteiskunnan ( tarkkaile ja rankaise ) kaipuuta, jota he itse pitävät löysästi fasismina. Käsitteenä fasismi yleensä Suomessa tarkoittaa edelleen samaa miten Neuvostoliitto sen aikanaan määritteli. Valitettavasti.

    VastaaPoista
  6. Karlistipostaus kiinnostaa minuakin. Melkein jokaisessa lukemassani Espanjan sisällissodan historiassa (ainakin suomenkielisessä ja suomeksi käännetyssä) kansallisten ideologiset kuviot on käsitelty paljon köykäisemmin kuin tasavaltalaisten. Esim. "Suomalaiset Espanjan sisällissodassa" -kirjassa on omistettu vain yksi hassu luku Francon puolella taistelleille suomalaisille. Toki heitä oli selvästi vähemmän kuin tasavallan puolelle menneitä vapaaehtoisia, mutta silti.

    Jos en ole ihan väärässä, karlistimiliisiin (requetés) eksyi joku suomalainenkin ja kirjoitti siitä muistelmakirjan. Teosta en tosin löytänyt lyhyellä google- ja kirjastohaulla.

    VastaaPoista
  7. Espanjan sisällissodan kansallisella puolella taistelleista meikäläisistä tulee mieleen ainakin vapaaherra, ratsumestari Carl ("Coggi") von Haartman. Hän kirjoitti kokemuksistaan useitakin kirjoja, mm. "En nordisk Caballero i Francos Armé" (1939). En tiedä, saako sitä enää mistään. Ellen väärin muista, v. Haartman taisteli nimenomaan pohjoisen karlistijoukoissa, ja siten tuonkin kirjan nimeen sisältyvä viittaus "Francon armeijaan" on lievästi harhaanjohtava.

    Mutta kirjoitan näistä enemmän myöhemmin kesällä. (Jos viitsin...)

    VastaaPoista
  8. Haartmanin suomenkielinen sisällissotamuistelma on nimeltään "Francon armeijasta Kollaanjoelle". Se löytyy hyllystäni, mutten ole vielä ehtinyt lukea.

    VastaaPoista