lauantai 30. huhtikuuta 2011

Soinin "takinkääntö"

Jokin aika sitten mietin perussuomalaisten asemaa hallitusneuvotteluissa ja ilmaisin pelkääväni, ettei puolueen äänestäjäkunnasta suuremmin löydy ymmärtämystä väistämättömille kompromisseille. No, nyt nähdään, löytyykö. 

Soinin valmius neuvotella Portugalin tukipaketista ei minua itseäni haittaa vähääkään, pikemminkin päinvastoin. Minusta euro kannattaa yrittää pelastaa. Tosin koko järjestelmä pitää laittaa pelastamisen jälkeen perusteelliseen remonttiin ja huolehtia siitä, että rahaliitossa vastedes eletään säädyllisesti. Miksei heikoimpia lenkkejä voi yksinkertaisesti potkaista hiiteen koko putiikista? Kuka jotakin Kreikkaa kaipaa?

R.I.P. Englannin kuningaskunta (ca. 500-2011)

"This is the way the world ends: This is the way the world ends: This is the way the world ends: Not with a bang but a whimper" - T. S. Eliot

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Ruotsin "kuninkaallisista" häistä <tähän> tapaan. Eilen katselin televisiosta loistavaa spektaakkelia nimeltä brittimonarkian requiem, jota tosin erehdyttiin pitämään hääjuhlana. Uskotteko, että olin vähällä itkeä? Enkä suinkaan ilosta tai liikutuksesta.

Kuka on Kate Middleton? Ei kukaan, nobody, zero, null, personne. Vielä toissapäivänä Kate Middleton oli  upea nuori englantilainen rotutamma: älykäs, tyylitajuinen, sosiaalisesti sujuva ja kauniskin brittiläisen ylemmän keskiluokan edustava jäsen. Perhetaustakin on sinänsä erinomainen: omalla työllään rikastuneissa vanhemmissa ei todellakaan ole mitään häpeämistä. Mutta kaiken tämän neiti Middleton heitti menemään ja rupesi ei-keneksikään eli "Lady Catherineksi". Kuten naisesta ei tule pappia vaikka hän pukisi kaulaansa sanonko mihin saakka ulottuvat liperit, ei porvarista tule kuninkaallista vaikka tätä kutsuttaisiin miksi hyvänsä "Strathearnin kreivittäreksi". Fiksu ja joka suhteessa pystyvä mies, kuntosaliyrittäjä Daniel Westling teki itsestään pellen ryhtyessään "Länsi-Göötanmaan herttuaksi", mutta koska, kuten ylle linkittämässäni kirjoituksessa totesin, Ruotsin monarkian arvokkuus oli jo valmiiksi vähän niin ja näin, ei tässä ilveilyssä syntynyt kovin suurta vahinkoa. Sama pätee myös Norjaan, joten moniongelmaisen yksinhuoltajaäidin ja lähiönuoren Mette-Maritin nousu kruununperijän puolisoksi ei aiheuttanut minussa sen kummempia tunteita.

Mutta brittimonarkia on jotain aivan muuta. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista instituutioista (itse asiassa ainoa sitä vanhempi taitaa olla Pyhä Apostolinen Roomalaiskatolinen Kirkko), ja nyt se on ilmeisesti tullut tiensä päähän. Monarkia on niitä asioita, joiden modernisoimisen on mahdollista vain tiettyyn rajaan saakka. On mitä suurimmassa määrin "tätä päivää", että Kate Middleton jätti vihkikaavasta pois sanat, joilla hän vakuuttaa tottelevansa miestään. Kuningatar Elisabethin ylpeydelle tämä kaunis vala ei tuottanut aikoinaan mitään ongelmaa. Vaikka prinssi Philip kävelee aina muutaman askeleen puolisonsa jäljessä silloin kun tämä on suvereenin hallitsijan roolissaan, kotona Philip on perheen pää, kuten kristillisessä perheessä miehen kuuluukin olla.

***   

Yllä sanotusta pitäisi käydä ilmi, että jos olenkin monarkisti en suinkaan ole snobi, mutta selvitetään vielä tätä asiaa hieman ennen kuin mennään eteenpäin. Pyydän ottamaan huomioon, että parhaita monarkisteja ovat yleensä kansanihmiset. Tämä pätee myös suomalaisiin, joiden atavistinen monarkismi on heidän hienoimpia piirteitään, jota eivät himmennä edes sen kanssa näköjään hieman ristiriidassa olevat voimakkaan demokraattiset vaistot. Ranskassa, joka ennen oli koko Euroopan kristillisen monarkian vanhin, loistavin ja pyhin edustaja ja "Kirkon esikoistytär" (La fille ainée de l'Église), kuningasta ja kirkkoa puolustivat 1790-luvulla uljaimmin bretagnelaiset talonpojat eli chouanit; tämä vastavallankumouksen kansanomaisuus on pitkään ollut tuskallinen piikki tasavaltalaisesti orientoituneiden ranskalaisten historiatietoisuuudessa. Chouaneihin vertautauvat helposti myös Espanjan navarralaiset karlistit eli aitokatoliset populistiset monarkistit, jotka lähes järjestään olivat (ja ovat!?) Pyrenneiden etelärinteiden laaksojen pienviljelijöitä; he olivat ruumiiltaan ja sieluiltaan vapaita, terveellä tavalla ylpeitä miehiä, jotka eivät riisuneet punaista barettiaan missään muualla kuin kirkossa eivätkä kumarrelleet ketään muuta kuin Jumalaa. Sen paremmin chouanien kuin karlistienkaan rinnalla moraalisesti ja usein fyysisestikin degeneroituneet aristokraatit eivät ole mistään kotoisin. (Koska Espanjan sisällisodan puhkeamisesta tulee ensi heinkäkuussa kuluneeksi 75 vuotta ja koska arvaan, että tapahtumaa muistellaan - jos ylipäätään muistellaan - antifasistisen narinan merkeissä, tulen käsittelemään karlisteja lähemmin tulevissa postauksissa: he nimittäin olivat sisällisodan hurjimpia taistelijoita, joiden sotahuuto viva Christo Rey! sai punikin puntit tutisemaan.)

***

Eli uskokaa pois, että en katso ketään pitkin nenänvarttani pelkästään syntyperän nojalla. Mutta asia nyt vain on niin, että monarkiassa kuin monarkiassa on kyse verestä, rodusta (lat. radix -juuri, polveutuminen) sanan alkuperäisimmässä merkityksestä. Lisäksi, mikä on vielä tärkeämpää, monarkia on instituutiona sakraali, pyhä, eikä siitä pitäisi tehdä keltaisen lehdistön (onko muunlaista lehdistöä enää olemassakaan?) riepottelemaa vitsiä. Ettekö usko siihen, että Jumalan sormi siunaa hallitsijan valtaansa? Ettekö usko veren ja perityn aseman pyhyyteen? No olkaa uskomatta sitten, mutta älkää, älkää väittäkö monarkiaksi sellaista systeemiä joka ei selvästikään sitä ole.

Tunnen tiettyä vastentahtoista ihailua ranskalaisten fanaattista kaipuuta selkeyteen. Tämä pätee myös yhteiskuntajärjestelmään. Jos ollaan tasavaltalaisia niin sitten ollaan sitä täysillä. Ranskan (kuten myös USA:n ja joskus muinoin Suomenkin) presidentillä saattaa olla monarkkisiksi luonnehdittuja valtaoikeuksia, mutta muodollisesti La République on niin absoluuttinen tasavalta, että sillä ei ole edes vaakunaa! Ehkä näin on hyvä. Englanninkin olisi parasta tehdä rauhanomainen vallankumous ja lakkauttaa monarkia. Monarkian puolusteluksi esitetyistä perusteluista yleisin on niin hirveä, että se kertoo paljon instituution alennustilasta: Hänen Majesteettinsa Elisabeth II on - horribile dictu! - saarivaltakunnan johtava turistirysä! Hän siis houkuttelee maahan rahakkaita jenkkejä, jotka shortseissaan ja t-paidoissaan läskejään esitellen ja Shakespearen kieltä demokraattisen kovaäänisesti runnellen pällistelevät kuninkaallisen kaartin vahdinvaihtoja ja muita entisiltä, paremmilta ajoilta juontuvia seremonioita; monarkiasta on tullut viihdettä, sirkushuvia.

***

Mistä tämä alennustila juontaa juurensa? Aivan selvästi on kyse yleisestä demokratisoitumisesta, johon sopeutumisessa brittimonarkia meni vaarallisen pitkälle jo vuosikymmeniä sitten. Eräänä symbolisena rajapyykkinä voi ehkä pitää sitä kun dynastia vaihtoi saksalaisen nimensä. Ennen muinoin sota oli vapaiden miesten urheilua, jossa heillä oli mahdollisuus todistaa itselleen ja muille, että maailmassa on suurempiakin asioista kuin oma henki ja terveys. Mutta 1800-luvun kuluessa Ranskan vallankumouksesta alkanut sodan demokratisoituminen tuli päätökseensä. Nationalismi on demokratisoitumisen viheliäisimpiä ilmenemismuotoja. Ensimmäisessä maailmansodassa eivät taistelleet enää kruunupäät vaan "kansakunnat". Ypresin tai Sommen jouksuhaudoissa värjöttelevää mosuria ei oikein innostanut tapattaa itseään sellaisen miehen puolesta, jonka nimi oli Saxe-Coburg-Gotha; "Wha', is he a fuckin' Gerry, eh?" Kuningas Yrjö V vaihtoi nimen - pitkin hampain - Windsoriksi. Nyt tuo cockney-veikko epäilemättä kuoli iloisesti kansallismielisen innostuksen vallassa...

Sodan jälkeen alkoi nousta pahaenteisiä pilviä kuningaskunnan taivaalle. Eronnut amerikkalainen porvarisnainen otti ja "rakastui" Englannin kruununperijään. Tämä "rakastui" takaisin ja luopui kruunusta; hyvä että sentään luopui, sellainen oli vielä silloin tapana. Tästä ilmeisesti alkoi monarkian viihteellistyminen, sillä tietysti lemmentarinasta tuli naistenlehtien siirappista vakiotavaraa vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisen maailmansodan jälkeen otettiin toinen vaarallinen askel kun Elisabeth II:n kruunajaisiin päästettiin moderni panoptikon-hirvitys nimeltä televisiokamera. Viisas Churchill varoitti vakavasti hovia suostumasta tähän instituution demystifikaatioon, mutta häntä ei kuunneltu. Tästä brittilehdistön mielessä alkoi sitten kyteä ajatus, että "kansalla" on oikeus saada tietää kaikki hallitsijasuvun elämään liittyvät asiat. Lady Dianan tragedian ja Walesin prinssin naissekoiluiden jälkeen monarkian arvovallasta ei sitten ollutkaan enää kiveä kiven päällä.

***

Mutta Kate Middleton oli, kuten todettua, miellyttävä nuori nainen. Ja brittimonarkia oli yksi hienoimpia menneen maailman instituutioita. Enää on jäljellä Pyhä Kirkko, joka huomisesta alkaen saa osakseen myös Autuaan Johannes Paavali II:n esirukoukset. Deo Gratias!



lauantai 23. huhtikuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys, osa II


Pyhä lauantai:
"Suuri hiljaisuus vallitsee tänään maan päällä, suuri hiljaisuus ja suuri autius. Suuri hiljaisuus, koska Kuningas nukkuu. Maa oli järissyt ja sitten hiljentynyt, koska Jumala on ihmisenä vaipunut uneen. Hän on mennyt herättämään ne, jotka ovat nukkuneet muinaisista ajoista asti. Hän menee etsimään Aadamia, esi-isäämme, kadonnutta lammasta. Hän haluaa käydä niiden luona, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Hän saapuu päästämään vangitun Aadamin ja hänen kanssaan vankina olevan Eevan tuskistaan, hän joka on yhtäaikaa heidän Jumalansa ja heidän poikansa... 'Minä olen sinun Jumalasi ja sinun takiasi minä tulin lapseksesi. Nouse sinä, joka nukuit, sillä minä en ole luonut sinua jäämään kahlehdittuna tänne tuonelaan. Nouse kuolleista! Minä olen kuolleiden Elämä'."   (Varhaiskirkon aikaisesta pyhän lauantain saarnasta)
***

Kai tuosta vajaan viikon takaisesta jytkystäkin pitää jotakin sanoa. Sanotaan nyt vaikka että "jippii". Vilpittömästi. 

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys

Pueri Hebraeorum, portantes ramos olivarum, obviaverunt
Domino, clamantes et dicentes: 
Hosanna in excelsis.
Pueri Hebraeorum vestimenta prosternebant in via et
clamabant dicentes: Hosanna Filio David, 
benedictus qui venit in nomine Domini.


Eduskuntavaalit siis osuvat tällä kertaa yhteen palmusunnuntain kanssa. Varsinainen vaalipäivä on kyllä tietääkseni aina ollut sunnuntai, mikä sinänsä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että äänestäminen on perinteisesti ollut Suomessa jotensakin juhlallinen akti. Ennen vanhaan ainakin maaseudulla käytiin äänestämässä yleensä ns. ykköset päällä jo siksikin, että kansalaisvelvollisuus hoidettiin kirkkomatkan yhteydessä. Tavallisesti olen itsekin äänestänyt varsinaisena vaalipäivänä messusta palatessani. Tällä kertaa tein poikkeuksen ja kävin antamassa ääneni jo ennakkoon, onpahan pois alta tuo velvollisuus niin voin ylihuomenna palmusunnuntaina kokosydämisesti keskittyä päivän pääasiaan.

Palmusunnuntaista alkaa pyhä viikko, tuo suuren paaston viimeinen rutistus, jota Suomessa on perinteisesti sanottu jostain kumman syystä hiljaiseksi viikoksi. Niin että pääsiästä kohti mennään. Pääsiäisaika on vuoden huippukohta, se merkitsee samaa kirkkovuodelle kuin sunnuntaipäivä merkitsee kalenteriviikolle. Tämän suurenmoisen riemujuhlan rinnalla jossakin "Suomen tasavalta" -nimisessä ohimenevässä historiallis-poliittis-maantieteellisessä satunnaisilmiössä pidettävät parlamenttivaalit ovat jokseenkin yhdentekevä pikku spektaakkeli. Tietyt turkulaiset politologit (joista muutamia jonkin verran tunnen henkilökohtaisestikin) voivat hehkuttaa vaalien "historiallisuutta" niin paljon kuin haluavat, mutta tämä historiallisuus on tietenkin hyvin suhteellinen käsite.

No, kyllä minä sentään sunnuntai-illan vaalivalvojaiset aion katsoa, mutta lopputuloksesta en ota stressiä, vaikka omasta näkökulmastani näissä vaaleissa valinta tapahtuukin huonojen ja vielä huonompien vaihtoehtojen välillä. Olipa vaalien lopputulos mikä hyvänsä, lienee lupa pitää varmana sitä, että riehakasta juhlintaa yhtäällä ja ankaraa jälkipyykkiä toisaalla tullaan näkemään juuri pyhällä viikolla. Se on harmillista, sillä pahoin pelkään, että sitä hulinaa ei yksinkertaisesti pääse karkuun ellei linnoittaudu asuntoonsa ja kytke sähköjä irti. Hui hai.      

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ranska kielsi burqat

Ranskan burqakielto astui voimaan tänä aamuna. Jo viime vuoden puolella säädetty laki siis kieltää esiintymisen kaikilla julkisilla paikoilla kasvot kokonaan peittävissä asusteissa. Muutamia poikkeuksia: autoa saa ajaa burqa päällä, samoin selvästi uskonnollisissa tilaisuuksissa, moskeijoissa ja niiden välittömässä ympäristössä, on sallittua pukeutua tällä tavoin. Aiheesta enemmän päivän <Figarossa>. Muutamia pieniä mielenosoituksellisia lainrikkomuksia on jo nähty ja poliisi on joutunut puuttumaan asiaan. Joka tapauksessa tämä on hyvä alku. Naamioituneita kummituksia ei tarvitsisi länsimaisen kaupungin katukuvassa sietää. Tai niin no, sallittakoon poikkeus näille pian ajankohtaisille <huppupäille>

Suomeen tuskin saadaan burqien kieltoa koskaan, joten niitä on sitten vain pakko sietää (eli "suvaita"). Itse olen jo ajat sitten ratkaissut asian niin, että en reagoi näihin käveleviin säkkeihin mitenkään, en toisin sanoen "näe" niitä; en pidä ovea niille auki, en auta lastenvaunujen kanssa bussin ovilla, en kuule niitä jos sattuvat puhumaan (eivät kyllä vielä ole puhuneet ainakaan suoraan minulle), en missään olosuhteissa itse aio puhua niille; suoraan niitä päin käveleminen menisi sentään hieman liian pitkälle, joten pyrin väistämään hyvissä ajoin, jos niitä tulla paarustaa vastaan. Mutta lähtökohtani on se, että jos nämä arvon rouvat haluavat olla julkisesti näkymättömiä, niin olkoot sitä sitten totaalisesti. Länsimaiseen käytöskoodiin kuuluvaa minimikohteliaisuutta, vaikkapa nyt oven avaamisen muodossa, suon tavanomaisemmin pukeutuville musliminaisille, joita sentään onneksi on huomattavasti enemmän kuin näitä hattiwatteja. 

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Agricolan päivänä

Mikael Agricola (ca. 1510-1557) Albert Edelfeltin näkemänä

Oliko Agricola kirjasuomen isä? Sitä voi miettiä. Ei hän suinkaan ensimmäisenä suomenkieltä kirjoittanut, sillä jo 1400-luvun puolelta tiedetään Turun hiippakunnan (eli koko silloisen Itämaan) kaikkia seurakuntia varten laadituista keskeisten kristillisten rukousten käännösstandardeista. Siis ainakin Isä meidän, Apostolinen uskontunnustus ja Terve Maria -rukouksia on hiippakunnan kansliassa saatettu suomenkieliseen asuun. Koska kyse oli käsikirjoituksista, yhtään ei ole säilynyt näihin päiviin saakka, mutta voi olettaa Agricolan tunteneen näitä käännöksiä ja saaneen niistä vaikutteita omaan kieleensä. Toisaalta nykyinen kirjasuomi on käytännössä toki enemmän 1800-luvun pioneerien kuin Agricolan luomus.

Mutta nämä hienoiset varauksetkin mielessä pitäen annettakoon maisteri Mikaelille se kunnia, jonka hän kiistatta ansaitsee, olkoon hän kirjakielemme isä. Rahvaanmurteen saattaminen edes jotenkuten ymmärrettävään kirjalliseen asuun ei ole niin yksinkertainen tehtävä kuin äkkiä voisi kuvitella. Jokainen kirjakieli on mitä suurimmassa määrin keinotekoinen kieli ja sellaisen luominen on yleensä vähintään yhden miespolven elämäntyö. Siksi Agricolankin ortografian lievä horjahtelu ja muutamat muut pienet epähjohdonmukaisuudet ovat anteeksiannettavia.

Agricolalle ei tehdä kunniaa kiivailemalla esim. "pakkoruotsia" vastaan. Olihan Pernajan suuri poika tunnetusti  itsekin vähintään kaksikielinen; sekin on aivan mahdollista, että ruotsi oli hänen vahvin kielensä. "Yksi kieli, yksi mieli" -fanaatikot muuten yllättävän usein hallitsevat suomalaista äidinkieltäänkin huonosti, ainakin kirjakieltä.

Paras tribuutti kirjasuomen isälle onkin se, että vaalimme hänen luomustaan asianmukaisesti. Käytettäköön siis kirjoitettaessa kirjakieltä. Kirjakieltä joka käänteessä puhumaan pyrkiviä pidetään tärkeilevinä hölmöinä, ja siinä tehdään tietysti aivan oikein; kirjakieltä ei ole tarkoitettu puhuttavaksi vaan nimenomaan luettavaksi ja kirjoitettavaksi. Vastaavasti pysykööt puhekielisyydet kaukana kirjoitetusta kielestä; "vitsikkäät" murrepakinat tai murteille käännetyt sarjakuvat ovat viheliäisiä ilmiöitä. Voin sietää romaania, jossa dialogi on murteellista, mutta jos kirjan anonyymi, niin sanotusti kaikkitietävä kertojakin solkkaa lukijalle jotakin murteellista siansaksaa, lentää opus nurkkaan.

     

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Koska olet tyttö

Tämänpäiväisen Hesarin pääkirjoitus puhui asiaa:

"Intia on nousevana mahtina varsin lupaava. Se on vallanpitäjiään vaaleilla vaihtava demokratia, jonka talous harppoo eteenpäin.
Väestönlaskenta paljasti, että Intiassa on myös synkän taantumuksen alue. Tyttölasten osuus on vähentynyt poikiin verrattuna jatkuvasti koko itsenäisyyden ajan 1940-luvulta alkaen.
Kun vuonna 1961 alle 7-vuotiaiden ikäryhmässä 1 000:ta poikaa kohden oli 976 tyttöä, nyt tyttöjä on vain 914. Valikoivia tyttösikiöiden abortteja tehdään varovaisten arvioiden mukaan puoli miljoonaa vuodessa. Vanhemmat myös surmaavat syntyneitä tyttövauvojaan."

Ei ainoastaan Intiassa vaan myös Kiinassa abortoidaan tyttöjä hirveitä määriä. Mutta miksi tämä sikiön sukupuoli on niin tärkeä muuttuja arvioitaessa abortin etiikkaa? Onko abortti eli sikiönlähdetys eli syntymättömän lapsen murha hyväksyttävämpi, jos sikiön sukupuolesta ei ole tietoa tai siitä ei muuten piitata? No totta kai on. "Naisen oikeus omaan ruumiseensa"on ihmisoikeus numero uno, jonka rinnalla esim. syntymättömän lapsen isän oikeuksilla on höyhenen paino, syntymättömän lapsen oikeuksilla ei sitäkään; siis paitsi silloin, kun sikiö on tyttö ja abortin motiivi on nimenomaan tytön eliminoiminen.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Länsi-Afrikan monet "rannikot"

Länsi-Afikan eteläranta eli Guinea jakautui aikaisemmin moniin "rannikoihin".
 Nykyään niistä on jäljellä enää Norsunluurannikko. Kartta 1700-luvun lopulta.

Viime päivinä uutisissa on puhuttu länsiafrikkalaisen Norsunluurannikon kuohunnasta. Tämä Ranskan entinen siirtomaa oli pitkään pienimuotoinen menestystarina Länsi-Afrikan maiden joukossa. Presidentti Félix Houphouët-Boigny (1905-1993) oli tämän maailmankolkan mittapuiden mukaan poikkeuksellisen viisas ja maltillinen johtaja. Hän nousi valtaan maan itsenäistyttyä vuonna 1960 ja hallitsi kuolemaansa saakka, siis yli kolme vuosikymmentä. Jos tuo tuntuu pitkältä, ajateltakoon, että Houphouët-Boignyn valtakausi kesti vain reilut viisi vuotta kauemmin kuin Kekkosen regiimi Suomessa; kovin paljon Kekkosen komentoa autoritaarisempaakaan hänen hallintotapansa tuskin oli. Houphouët-Boigny antoi eurooppalaisten pysyä tärkeillä paikoilla maan talouselämässä ja muutenkin säilytti hyvät suhteet entiseen siirtomaaisäntään, Ranskaan. Tästä politiikasta seurasi postkoloniaalisessa Afrikassa harvinaista vakautta ja suhteellista vaurauttakin. Houphouët-Boignyn malttia kuvastaa erinomaisesti mm. se tosiasia, että itsenäistymisen jälkeen ei maalle alettu etsiä uutta, "alkuperäistä" nimeä, vaan pitäydyttiin siirtomaa-aikaiseen Norsunluurannikkoon, Côte d'Ivoire. Kaikki muut tämän seudun "rannikot" menettelivät toisin.

***

Ei ehkä kannata ihmetellä sitä, että mikään maa ei halunnut esiintyä kansainvälisillä areenoilla nimellä Orjarannikko, mutta en ymmärrä, mitä pahaa olisi ollut esimerkiksi Kultarannikossa. Paitsi tietysti se, että nimi oli peräisin "bwanalta", pahalta siirtomaaherralta. Norsunluurannikon itänaapuri, Britannian vanha siirtomaa Kultarannikko itsenäistyi ensimmäisenä Afrikan maana jo vuonna 1957. Sen johtajasta Kwame N'Krumahista tuli nopeasti tiedostavan länsimaisen vasemmistointelligentsian lemmikki. N'Krumah oli huomattavasti radikaalimpi kuin Houphouët-Boigny ja karsi siirtomaavallan rippeetkin hetkessä; seuraukset olivat odotetut, ja maa vajosi nopeasti kaaokseen. N'Krumah itse syöstiin vallasta jo 60-luvulla. N'Krumah siis muutti myös maan nimen: Kultarannikosta tuli Ghana, joka se on edelleen. Ghana on kieltämättä afrikkalainen alkuperäisnimi, mutta omituiseksi valinnan tekee se, että vanha, tämän niminen kuningaskunta ei sijainnut uuden Ghanan lähelläkään. Valinta oli siis jokseenkin mielivaltainen.

Kaikki nämä "rannikot" tietysti kantoivat nimissään muistoa siitä, mikä oli näiden seutujen pääasiallinen vientituote ns. ensimmäisen globalisaation myötä syntyneessä maailmankaupassa. Kolmikantakauppa Euroopan, Afrikan ja Amerikan välillä toi Afrikkaan mm. tuliaseita ja muita kehittyneen eurooppalaisen metallurgian hedelmiä. Afrikka puolestaan vei kultaa, norsunluuta ja - tietenkin- orjia. Orjarannikko sijaitsi Kultrannikosta itään. Orjarannikon ydinalue itsenäistyi nimellä Dahomey. Dahomey oli kyllä vanha nimi, vieläpä aidosti paikallinen. Tämän niminen barbaarikuningaskunta sijaitsi seudulla jo 1700-luvulla. Sen maine oli huono naapurikansojen parissa, sillä Dahomeyn pääelinkeino oli juuri orjakauppa. Dahomeyn kuninkaan soturit saalistivat naapurikansojen väkeä ja myivät näitä sitten hyvään hintaan eurooppalaisille. Unohtakaa siis poliittisesti korrekti mielikuva viidakon kätköihin tunkeutuvista valkoisista orjanmetsästäjistä; sellaisia ei ollut, koko homma perustui afrikkalaisten kuninkaiden vapaaehtoiseen yhteistyöhön, heitä ei todellakaan tarvinnut pakottaa. Ehkä Dahomeyn nimellä oli sen verran julma kaiku juuri massiivisen orjakaupan takia, että maa muutti nimeään vielä kertaalleen. Nykyään sen nimi on Benin. Miksi Benin? Sen kun tietäisi. Tämän niminen kaupunkivaltio oli joskus muinoin ollut olemassa mutta valitettavasti nykyisen Dahomey/Beninin rajojen ulkopuolella Nigerian alueella. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että Orjarannikon olisi sittenkin ollut yksinkertaisinta pysyä Orjarannikkona.

***

Nykyään on siis enää jäljellä Norsunluurannikko. Melko pian Félix Houphouët-Boignyn kuoleman jälkeen  maan poikkeuksellisen pitkäkestoinen vakaus alkoi osoittaa horjumisen merkkejä. Ensimmäiseen sisällissotaan ajauduttiin jo 2000-luvun alussa, ja tuolloin Ranskan armeija joutui evakuoimaan tuhansittain eurooppalaisia asukkaita väkivallan jaloista. Näissä nykyisissä kähinöissä on kyse siitä, että istuva presidentti Laurent Gbagbo ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan taannoin pidetyissä presidentinvaaleissa. Vaalien voittajana pidetyn Alassane Ouattaran kannattajat ovat ryhtyneet pistämään vaalitulosta toimeen asein. Nyt he näyttävät olevan voittamassa. Joka tapauksessa Norsunluurannikko alkaa päivä päivältä enemmän vaikuttaa aivan normaalilta afrikkalaiselta maalta. Milloinkahan hankkiutunevat eroon tuosta häpeällisestä siirtomaanimestäänkin?