perjantai 4. maaliskuuta 2011

Hesarin raati ja kansallinen identiteetti

Asiallisesti ottaen hyväksyn tuon raadin muutamien jäsenten lähtöoletuksen, nimittäin sen että kansakunta on ainakin jossain määrin kuvitteellinen yhteisö, mistä puolestaan seuraa, että kansallinen identiteetti on enemmän tai vähemmän keinotekoinen juttu. Mutta, mutta ja mutta: tästä ei suinkaan seuraa, että tuo identiteetti olisi "kaunista harhaa" (Johanna Korhonen). On empiirinen tosiasia, että suomalainen identiteetti on kantajalleen arvokas asia ja henkisen voiman lähde eikä sitä voi tehdä tyhjäksi yltiöpostmodernistisilla kikkailuilla (semminkin kun koko postmodernismia ei akateemisessa tutkimuksessa ole otettu vakavasti ainakaan vuosikymmeneen). 

***

On toki fakta, että suomalainen identiteetti rakennettiin ennen muuta kansakouluissa, jotka 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen levisivät kaikkialle maahan. Juuri kansakunnan rakennustyö olikin kansakoululaitoksen keskeisimpiä tehtäviä. Zachris Topeliuksen Maamme-kirja rakensi hämäläisten, savolaisten, karjalaisten ja ties keiden lapsille käsitystä jaetusta historiasta ja yhteisistä kohtaloista. Myös kansakoulussa opittu suomen yleiskieli alkoi lähentää paikallismurteita toisiinsa, vaikka vielä 1940-luvulla joillakin iäkkäimmillä Kannaksen evakoilla (n.b.: en siis puhu tässä mistään rajantakaisista aunuksenkarjalaisista!) ja heidän länsisuomalaisilla vastaanottajillaan oli suuria vaikeuksia ymmärtää toistensa puhetta; joskus tulkkeina joutuivat toimimaan kansakoulusivistyksen saaneet  lapset tai lapsenlapset! 

Mutta näinhän ei tietenkään ollut laita vain Suomessa. Ranskassa Topeliuksella oli moniakin vastineita. Kiinnostavin on historioitsija Ernest Lavisse, jonka alkeiskouluille tarkoitettu Ranskan historian oppikirja, ns.  petit Lavisse eli "pikku-Lavisse", lopullisesti muovasi etnisesti ja kielellisesti varsin kirjavasta galloromaanisesta joukosta modernin Ranskan kansakunnan. Lavissen merkitys on kauaskantoinen, sillä hänen kirjansa teemoja ovat tietoisesti tai tiedostamattaan popularisoineet mm. herrat Udérzo ja Goscinny luomassaan Asterix-sarjakuvassa. 

Italiassa taas käsitys yhteisestä kansakunnasta on vielä myöhempää perua. Risorgimento-liikkeen johtajiin kuuluneen Mazzinin väitetään sanoneen joskus vuoden 1860 paikkeilla: "No niin hyvät herrat, nyt olemme saaneet aikaiseksi Italian, enää pitäisi saada jostakin niitä italialaisia..." Projektista tuli pitkä, sillä ensimmäinen maailmansota osoitti kansakunnan rakennustyön olevan vielä pahasti keskeneräisen: harva talonpoikainen rivisotilas nimittäin ymmärsi Toscanan murteeseen perustuvaa kirjaitaliaa puhuvien upseereidensa puhetta. Joidenkin - mahdollisesti hieman liioiteltujen - väitteiden mukaan italian kieli ja italialainen identiteetti tulivat Mezzogiornoon, Napolin eteläpuolisiin maihin, vasta television ja jalkapallon MM-otteluiden myötä; jonkun Sisilian italialaisuus on edelleen jossain määrin kyseenalainen.

***

Nyt tuntemamme suomalaisuuden osaksi konstruoitu ja siten keinotekoinen alkuperä merkitsee käytännössä vain sen asian tunnustamista, että suomalaisen kansakunnan identiteetti ei ole ikuinen ja muuttumaton: jos tämä muotoilu on ristiriidassa PerusS:n vaaliohjelman kanssa niin sen pahempi vaaliohjelmalle... Mutta myös näitä johannakorhosia ja jarileinosia vastaan on sanottava, että he erehtyvät jos kuvittelevat identiteetin olevan väännettävissä mihin tahansa muotoon. Selvennetään vielä: 1800-luvulla  rakennetusta suomalaisuudesta olisi voinut tulla joissakin suhteissa toisenlaista kuin se minkä nyt tunnemme, mutta ei millaista tahansa. Jos naiivin deterministinen kansakuntakäsitys on useimpien nationalistien hellimä harha, on holtiton "anything goes" -voluntarismi puolestaan postmodernististen tulkintojen perusvirhe. Todellisuus löytyy tässäkin asiassa aristoteeliselta kultaiselta keskitieltä.

Kun tuli Stagiriitta mainittua, päätetään tämä esitys hänen merkeissään. Aristoteleen metafysiikan keskeisiä apukäsitteitä ovat materia ja muoto (forma), joista jälkimmäinen on riippuvainen edellisestä ollen kuitenkin sitä ylemmällä tasolla. Asia ei ole vähääkään mutkikas ja sitä voidaan havainnollistaa kuvanveistäjä-metaforalla: Taiteilija työstää epämääräistä kivenjärkälettä kunnes saa siitä esiin haluamansa muodon. Hänellä on lopputuloksen suhteen melkoisesti valinnanvaraa, mutta ei suinkaan rajattomasti, sillä materian luonne väistämättä vaikuttaa lopputulokseen. Ja aivan mieletön on se ajatus, että lopputulos, muoto, saataisin aikaan kokonaan ilman materiaa; mutta käytännössä juuri tämä on radikaaleimman postmodernismin (eli ns. sosiaalisen konstruktivismin) kantava idea.

Sivistyneistömme jäsenet olivat taltan ja vasaran varressa suomalaisen kansakunnan muotoilutyössä pitkälti toistasataa vuotta sitten; se jyhkeä graniitti, jota he hiki hatussa työstivät, oli olemassa ennen heitä ja heistä riippumatta sekä tietenkin vaikutti omilla ominaisuuksillaan siihen, millainen lopputuloksesta tuli. Tämän graniitin massa on täyttä todellisuutta edelleen, ja se joka kuvittelee, että esimerkiksi pidäkkeetön ja rajaton monikulttuurisuus on luontevasti istutettavissa suomalaiseen identiteettiin, on todellisen harhan vallassa. Eikä se harha ole edes kaunis.                 
      

1 kommentti:

  1. Kuvitellut yhteisöt, josta tuo kuviteltu on napattu, itse asiassa esittää aika lailla tuollaisen kultaisen keskitien, joka on nationalismille myönteinen. Kuvitelma yhteisöstä syntyy kaikissa yhteisöissä, joiden kaikki jäsenet eivät tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Tämä kuvitelma voi hyvinkin olla luova ja muotoutuva, mutta se on kiinni siinä yhteisössä. Kyse ei siis ole tietoisesta, keinotekoisesta rakentamisesta, kuin osittain jolloin rakentaminen, jos se on kestävää, tapahtuu noiden kuvitelmien pohjalta.

    VastaaPoista