sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

"Populistien Eurooppa"

Ensi keskiviikkona 30.3. kello 22:00 tv-ykköseltä tulee Ulkolinja-ohjelma. Sen aiheena ovat populistiset liikkeet eri puolilla Eurooppaa. Luvassa on mm. hollantilaisten kanta-asukkaiden islamofobiaa, ranskalaisten keskuudessa kasvavaa halua lyödä rajat kiinni, unkarilaisten juutalaisvastaisuutta ja kaipuuta Suur-Unkariin; uniformupukuisia marssirivistöjä ja lippulinnoja, ilmeisesti myös fasististervehdyksiä tullaan näkemään. 

Jotakuinkin tällä tavoin ohjelmaa äsken puffattiin: "Millaiseen maailmaan populistien vaalivoitot vievät Eurooppaa?..." Mihinkähän tällä arvoituksellisesti muotoillulla lauseella oikein mahdettiin viitata? Jotakin siinä aivan selvästi yritettiin sanoa, mutta mitä?! Olen kerta kaikkiaan ymmällä. No, pitää katsoa itse ohjelma, eiköhän tuo siitä selviä.

***

[edit. 31.3.]:

En katsonut ohjelmaa kun tuli muilta kanavilta parempaa katsottavaa. Sen sijaan vilkaisin sen nopeasti Areenassa. Suomen huhtivaaleja ajatellen vihjailut oikeistopopulismin kauhuista olivat melko diskreettejä mutta kyllä riittävän selviä.

Ohjelmissa käsitellyistä liikkeistä ehdoton suosikkini on Tonavan veljeskansamme Fidész. Kävin Unkarissa viimeksi joskus 90-luvun alussa, uuden järjestelmän ottaessa ensi askeliaan. Silloin oli maassa jotkut vaalit (ehkä parlamenttivaalit, en ole varma) ja Fidész oli jo olemassa. En saanut oikein tolkkua puolueen ohjelmasta, mutta sattuneesta syystä nimi jäi mieleen.

Monissa muissa eurooppalaisissa oikeistoliikkeissä niin ilmeinen flirttailu arvoliberalismin kanssa ei vähimmässäkään määrin rasita reilun autoritaarista Fidésziä. Ehkä syy on siinä, että Unkarissa ei ole kovin paljon muslimeja, joita vastaan pitäisi etsiä liittolaisia kaikenmaailman sionisteista, sananvapausaktivisteista ja jopa julkihomoista.
    

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Homot ja tasa-arvo - eräs analogia

Kristillisten nuorisojärjestöjen kohuvideon Anni kuulemma siis rinnasti homot ja murhaajat toisiinsa. Rinnastus oli kieltämättä hieman harkitsematon, vaikka kontekstiinsa asetettuna ei sittenkään niin sydämetön kuin moni asiasta tuohtunut oikeinajattelija kuvittelee. Sillä sitä kai Anni tarkoitti, että "jos jopa murhaaja voi tehdä parannuksen, miksi ei sitten homokin". Toki murha ja seksuaalinen poikkeavuus synteinä painivat aivan eri sarjassa, mikä tulee tässä kauhistellussa lauseessakin aivan selvästi esiin. Silti olisi ehkä ollut viisaampaa yrittää suhteuttaa homous ja parannuksen tekemisen hieman toisin. Yritän sitä tässä. [Huomautan, että tämä kirjoitus on suunnattu erityisesti sellaisille konservatiivisille kristityille, joita homoasia mietityttää. Homofolian villitsemiä oikeinajattelijoita en yritä käännyttää kannalleni; erästä blogosfäärin kollegaa siteeraten: <"pitäkää tunkkinne!">]

*** 
  
Edellisessä postauksessa sanoin näin: "Tässä naimattomien kristittyjen säädyssä, johon kuulun, homot ja heterot ovat lähes joka suhteessa samalla viivalla" [kurs. tässä]. Kukaan ei tarttunut tuohon pieneen varaukseen. Kyse on tietysti siitä, että hetero-orientoituneelle (maallikko-)selibatöörille on periaatteessa aina mahdollista vaihtaa aviosäätyyn, mikä taas on homolta ehdottomasti pois suljettu optio. Tämä asetelma näyttäisi siis olevan hyvin epätasa-arvoinen, ainakin jos ymmärretään "tasa-arvo" jakobiiniseen tapaan  tasapäisyytenä. Mutta niin se vain on, että ihmiset ovat erilaisia myös helmasyntiensä osalta.

Kristinusko ei ole iloton tai elämänkielteinen oppi, paitsi tietysti niiden mielestä, joille ilo on yhtä kuin aistillinen hillittömyys. "Abusus non tollit usum", sanoo vanha sananlasku. Meille on tarjolla monenlaista aistillistakin hyvää, edellyttäen että osaamme nauttia näistä hyvyyksistä niin kuin kuuluu. Alkoholin nauttiminen ei ole syntiä, vaikka jotkut pietistis-kalvinistiset lahkosuunnat saattavatkin sellaista väittää. "Viinipuun anti" on uskomme pyhimipiä symboleja, ja siitä on monenlaista luvallista iloa myös profaaneissa yhteyksissä. Paitsi hyvän ruoan kaveriksi, myös ns. seurustelumielessä voimme ottaa soveliaana aikana lasin jos toisenkin, joskus jopa kolmannenkin; olen melko varma siitä, että itse Herra oli maanpäällisen elämänsä aikana silloin tällöin pienessä sivistyneessä siivussa.

Mutta tätäkään iloa ei ole tarkoitettu kaikille. Osalle ihmisiä alkoholi ei tunnetusti sovi ollenkaan. Suomi kuuluu niihin maihin, joissa alkoholin väärinkäyttö on pitkään ollut vaikea yhteiskunnallinen ongelma. Tässä ei ole suurta merkitystä sillä, missä määrin alkoholismi kussakin erityistapauksessa on geneettistä perua ja missä määrin vain varhain opittu paha tapa. Alkoholistille ei ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kuin täysraittius. Voiko kutsua epätasa-arvoksi sellaista tilannetta, jossa yksi kristitty voi pistäytyä kesäkuumalla oluella ja toisen on pysyttävä vissylinjalla? Järkevästi ajatellen ei voi.

Raitistunutkin alkoholisti on alkoholisti ja sellaisena pysyy. Alkoholinhimo on hänen helmasyntinsä ja kilvoittelu täysraittiudessa hänen erityinen kutsumuksensa. Tässä kilvoituksessa hän epäilemättä saa seurakunnaltaan kaiken mahdollisen tuen. Ja nyt tämän jutun varsinainen pointti: entäpä jos seurakunta saisi päähänsä alkaa "eheyttää" alkoholistia pois alkoholismistaan, siis kannustaa häntä kohtuukäyttöön? Ehkä pitäisimme tällaista hieman vastuuttomana menettelynä. En epäile, etteivätkö moisetkin ihmeet olisi mahdollisia, mutta jokainen ymmärtää täysraittiudessa tukemisen olevan huomattavasti turvallisemman tien.

Samalla tavoin, mutatis mutandis, suhtauduttakoon kristityn homoseksuaalin helmasyntiin; tuettakoon häntä hänen kilvoituksessaan puhtaudessa ja säästettäköön hänet kulissiavioliiton kaltaiselta tuskalliselta elämänvalheelta. Turvallisin tie homolle on selibaatti, se ei tee hänestä "kaappihomoa" sen enempää kuin täysraittius tekee alkoholistista kaappijuopon. Kristittyinä niin alkoholisti kuin homokin ovat täysin tasa-arvoisia muiden kristittyjen kanssa. Kaikilla meillä on omat helmasyntimme ja omat ristimme.

***

Mitä monimutkaisempia ovat etiikan kysymykset, sitä harvemmin analogiat kantavat loppuun saakka. Epäilemättä tälläkin on omat puutteensa. Mutta silti: mikä tämän ymmärtämisessä on niin vaikeata?
            

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Älä alistu! -kampanja

Ihan hyvä nimi on tällä "kristillisten järjestöjen" (saisiko vähän tarkemmin, kiitos!) kampanjalla. Näinä aikoina, kun homofoliaa tihkuvaa viestiä tunkee jokaisesta tuutista, seksuaalisuutensa kanssa kipuilevat nuoret kristityt tarvitsevat kaiken mahdollisen rohkaisun ja kannustuksen. Mutta kovin paljon muuta hyvää kampanjassa ei nimen lisäksi sitten olekaan.

Minusta on jonkin verran vastuutonta antaa ymmärtää, että kuka tahansa voi parantua homoudesta. En epäile, että jotkut ovat pysyvästi päässeet eroon taipumuksestaan, mutta monin verroin yleisempiä ovat traagiset epäonnistumiset. Reilumpaa olisi kannustaa itsensä kiistatta homoksi tunnistavaa ihmistä hyväksymään taipumuksensa ja myös sen väistämätön seuraus, eli elämä selibaatissa. Selibaatti ei aina ole helppoa mutta täysin mahdollista; sen sijaan itsepetokseen perustuvasta "uudelleen suuntautumisesta" heteroksi seuraa pahimmillaan inhimillinen katastrofi; jos näennäisen muutoksen läpikäynyt menee avioliittoon, on katastrofi täydellinen ja varma.

Ei ole epäilystäkään, että homot kuuluvat niihin, jotka ovat "syntymästään saakka avioon kelpaamattomia" [Matteus-sitaatti muistinvarainen]. Mutta tähän kategoriaan kuuluu muitakin kuin homoja. Minä olen hetero, mutta avioliitto ei ole minun osani. Ja koska klassisessa kristinuskossa seksi kuuluu avioliittoon, elän selibaatissa. Toistan: ei se aina helppoa ole mutta aivan mahdollista. 

Tässä naimattomien kristittyjen säädyssä, johon kuulun, hetero ja homo ovat lähes joka suhteessa samalla viivalla. Ylipäätään me emme utele toisiltamme seksuaalista suuntautumistamme, so. kummasta sukupuolesta me näemme omia suttuisia uniamme. Selibaatissa kilvoitteleva homo ei elä valheessa sen enempää kuin vastaavassa asemassa oleva heterokaan. Homon kiusaukset eivät ole sen suurempia syntejä kuin heteronkaan, homon lankeemuksetkaan eivät välttämättä ole sen suurempia syntejä kuin heteron lankeemukset - eivät kyllä pienempiäkään! Niin homolle kuin heterolle on tarjolla sama lääke, nimittäin katumus ja parannuksenteko. Mikä tämän ymmärtämisessä on niin vaikeata?

       

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Persut ja virheet

Näiden vaalien todellinen vastakkainasettelu käydään vihreiden ja perussuomalaisten välillä, tästä ei kenelläkään liene ollut epäselvyyttä enää pitkiin aikoihin. Erityisen selvä ko. vastakkainasettelu on Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Lieneekö ollut jommankumman tai kummankin osapuolen tietoinen valinta vai huvittava sattuma, että eilen lauantaina vihreiden ja persujen kampanjateltat olivat vierekkäin Turun kauppatorin kulmassa Wiklundia vastapäätä? Minulla ei suoraan sanoen ole aavistustakaan, millä periaatteella nämä paikat jaetaan ja missä määrin puolueilla on itsellään sananvaltaa asiassa. Joka tapauksessa siellä ne eilen melkein kylki kyljessä jakoivat ohikulkijoille esitteitään, nämä kaksi elävää stereotyyppiä, pitkätukkainen, nuori idunpurija ja keski-ikäinen perunanenä (en muista, oliko hänellä peräti kalapuikkoviiksetkin). Koska jo tiedän kantani, menin kummankin hengennostattajan ohi reagoimatta.

***

Vihreät ja perussuomalaiset sijaitsevat saman arvojanan vastakkaisissa päissä. Menemättä mihinkään coincidentia oppositorum -mystiikkaan on todettava, että liikkeissä on samankaltaisia piirteitä. Niiden kehityshistorioissakin on huolestuttavan paljon yhteistä. 

Vihreiden nousu kiihkeästä vaihtoehtoliikkeestä hallituspuolueeksi ei aikoinaan ollut liikkeen kannalta mitenkään yksiselitteisen hyvä uutinen. Siirtyminen oppositioasemasta vastuunkantoon on väistämättä kivulias prosessi kaikille; epäilemättä moni persujen vanhavennamolainenkin voisi edesmenneen SMP:n kohdalta kertoa yhtä ja toista tästä asiasta.  

Ohjasin joskus 2000-luvun alussa yliopistossa poliittisen historian pienryhmää. Keskusteluista mieleeni jäi erityisen hyvin yksi parikymppinen tyttö, joka kannatti näkyvästi vihreätä aatetta sen radikaaleimmassa muodossa. Elettiin Lipposen kakkoshallituksen aikaa, vihreätkin olivat siinä vaiheessa vielä mukana. Tyttö oli vihainen. Hän oli hyvin, hyvin vihainen. Hänen vihansa syy oli se, että Vihreät – De Gröna, oli hallitukseen menonsa jälkeen kuulemma hetkessä rämettynyt selkärangattomaksi kokoomuksen hännystelijäksi. Pyydettyäni tyttöä selventämään, kävi ilmi, että hänen mielestään vihreiden olisi ollut pidettävä kiinni kynsin ja hampain joka ikisestä ohjelmansa kohdasta. Suomeksi sanottuna tämä tietenkin tarkoitti sitä, että hallituksessa kaikkien muiden olisi pitänyt muuttua vihreiksi. Ei tyttö tyhmä ollut ja ymmärsi, etteivät luunkova kompromissittomuus ja hallitusvastuu oikein sovi yhteen; tytön ratkaisu dilemmaan oli: vihreät pois hallituksesta! Näinhän sitten pian kävikin, kun Lipposen II:n ydinvoimalinja ei miellyttänyt vihreitä.

Militantti tyttö ei tietenkään ollut kantoineen yksin. Suomen vihreiden keskuudessa jako ”realoihin” ja ”fundeihin” ei ole ollut läheskään yhtä jyrkkä ja näkyvä kuin Saksan vanhemman sisarpuolueen sisällä, mutta samansuuntainen jako on kyllä ollut totta täälläkin. (Lieneekö enää, en tiedä.)   

***

Ellei jotain täysin odottamatonta käännettä tapahdu, perussuomalaisilla on myöhemmin keväällä edessään hallitusneuvottelut. Mutta ovatko he valmiita riittävän pitkälle meneviin kompromisseihin ja jos ovat niin missä asiassa? Miten puolueen ns. kenttä, eli vanhat aktiivit, kestää väistämättömät lehmänkaupat? Entä puoluetta ensi kertaa äänestäneet protestoijat? 

Nämä ovat levottomuutta herättäviä kysymyksiä. 

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Vuoden kierto

Kalenterivuosi on siitä hauska juttu, että siinä on sekä vankkaa pysyvyyttä että riittävä määrä muutosta. Vuoden sykli toistuu toistumistaan aina uudestaan mutta ei koskaan aivan samanlaisena. Normaalin kalenterivuoden rinnalla on myös kirkkovuosi, jossa pysyvyyden ja muutoksen dynamiikka toimii vieläkin selvemmin ja hengellisesti puhuttelevammin. Kalenterivuodesta kirkkovuosi eroaa tietysti sikäli, että siitä voi olla piittaamatta; tämä onkin nykyään tilanne suurimmassa osassa maallistunutta länttä. Lienevätkö kaikki tarkkaan ottaen edes tietoisia koko kirkkovuoden olemassaolosta? Epäilen. 

Heti laskiaisen jälkeen kauppojen makeishyllyille ilmaantuivat suklaamunat, pääsiäispuput ja muut ihmeellisyydet. Ei tuosta kirotusta pupusta tämän enempää, vaikka en tajuakaan, miten se pääsiäiseen liittyy. Ärtymykseni pääaihe on se, että nyt ei ole pääsiäinen, ei likimainkaan. Minua ei ota tämä asia päähän yksinomaan eikä edes ensisijassa uskonnollisista syistä; ei siis ole tarkoitukseni narista siitä, että uuspakanat mättävät naamansa suklaata paastoaikana. Minun puolestani mättäkööt, eihän paasto heitä koske; mutta pitääkö sen olla juuri pääsiäissuklaata kun ei kerran ole pääsiäinen lähimaillakaan? Tässä on kyseessä sama ilmiö kuin joulun jokavuotisessa aikaistumisessa. Vaikka näiden juhlien uskonnollinen merkitys ei kiinnostaisikaan, niin minusta olisi kohtuullista, että edes kalenteria kunnioitettaisiin. Sitä paitsi: jos joka päivä on karnevaali, mikään päivä ei ole sitä.

***

Asiasta toiseen: Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mielestä krusifiksit Italian koulujen seinillä eivät loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia, eivät edes Soile Lautsin. Niin että ellei rouva osaa olla Saapasmaassa Saapasmaan tavalla, niin hänen on viisainta hipsiä takaisin tänne pakanamaahan, missä eivät liiat ristit maisemaa pilaa. 

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Monokulttuurinen Japani ja multikulttuurinen Eurooppa

Seuraava itse kääntämäni katkelma on peräisin ranskalaisen laatulehden Figaron verkkokolumnistilta. Siltä varalta että joku ei nyt satu sitä tietämään, niin muistutan, että kyseinen lehti on yksi kolmesta keskeisimmästä ja arvostetuimmasta mediasta Ranskassa, ja se vastaa painoarvoltaan hyvinkin sitä mitä Hesari on meillä: Mutta osaatteko kuvitella, että mitään yhtä selväjärkistä voitaisiin julkaista Erkon Pravdassa? Käännökseni ei ole kattava eikä välttämättä laadultaankaan paras mahdollinen. Jos kielitaito suinkin riittää, koko juttu on luettavissa <täällä>.

"Japanin kansan luonnonvoimien kourissa ja ydinvoimalaonnettomuuden varjossa kärsimä hirveä tragedia paljastaa tuon kansakunnan vahvuuden. Japani on yhdistynyt sen tunteen ympärille, että kaikki japanilaiset kuuluvat samaan sivilisaatioon ja samaan kulttuuripiiriin. Tämä kansakunta on kyennyt säilyttämään homogeenisen perustansa ja katastrofin uhrien arvokkuus ja luontainen keskinäinen solidaarisuus hädän hetkellä ovat silmiinpistäviä. Ranskan vihreät (écologistes) vaativat katastrofin säikäyttäminä kansanäänestystä ydinvoiman tulevaisuudesta Ranskassa. Miksipä ei. Mutta he voisivat myös kysyä ranskalaisten mielipidettä siitä, millaisessa yhteiskunnassa nämä haluavat elää; haluavatko ranskalaiset jatkaa nykyisellä monikultturistisella tiellä kohti pirstoutunutta kansakuntaa vai pitäisivätkö he ehkä sittenkin parempana kansallisvaltiota [--]? Olemme tilanteessa, jossa moni ranskalainen ei enää tunnista omakseen tätä maata, ja juuri tämä identiteettikysymys tulee olemaan ratkaiseva vuoden 2012 vaaleissa."  

Niin että voisitteko kuvitella lukevanne jostakin HeSa:n blogista noin taantumuksellista tekstiä?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Ajan henki?

Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?

-V. A. Koskenniemi, runosta Unta

***

En ole koskaan mainittavasti seurannut Putous-ohjelmaa. Joskus, olisiko vuosi sitten, katsoin hajamielisesti pari jaksoa. Lopetin katsomisen heti kun selvisi, että siellä on Marja Tyrni -niminen henkilöhahmo, joka parjaa vanhoja kotikulmiani eli Turun Pallivahaa; ja kyllähän siitä lähdetään, että näillä latteuksilla ei jumalauta pilkata Pallivahaa! Koska en voinut julistaa hahmon näyttelijälle fatwaa, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää koko Putous täysboikottiin.

Yllä sanotusta syystä jäin täysin ulkopuoliseksi myös tässä kansakuntaa viime aikoina puhuttaneesta Munamies-ilmiössä. Näihin päiviin saakka koko äijä on ollut minulle tuttu vain kauppakassan jonossa pitkästyneenä silmäilemistäni iltalehtien lööpeistä. Totta puhuen minulle oli pitkän aikaa hämärän peitossa koko ilmiön kansallisuuskin. Vasta viime päivinä minulle ovat selvinneet Munamiehen yhteydet Putous-ohjelmaan, ja mikä tärkeintä, olen antanut kertoa itselleni, että tämä herra on Zeitgeist-liikkeen miehiä.

***

Zeitgeistista liikkuu tietysti monenlaista juttua, eikä kaikkea ainakaan Suoli24:n threadeissa "paljastettua" kannata ottaa liian vakavasti. Mutta selvältä näyttää, että kyseessä on utopistinen liike, sanokoot itse mitä sanovat. Se ajatus, että niukkuuden tyrannia olisi tässä ajassa ja tässä todellisuudessa voitettavissa, on paitsi epärealistinen, loppupeleissä myös epämoraalinen. Resurssimme ovat rajallisia ja niiden kuuluukin olla sitä. Se tilanne nyt vain kuuluu tämän todellisuuden perimmäiseen olemukseen, ja siten jokainen tämän tosiasian kiertämiseksi tehty yritys on kotoisin viime kädessä alimmasta Hornasta.

"Virallinen" Zeitgeist, jos nyt sellaista onkaan, ei kai millään lailla väitä olevansa hengellinen liike, ateistinen pikemminkin. Mutta joissakin innostuneissa blogijutuissa voi törmätä vaikkapa ajatukseen, että liikkeen agendassa itse asiassa toteutuisi se, mitä Jeesus (ja muut ns. suuret opettajat) "oikeasti tarkoittivat". Tämä on hirveätä puhetta ja voidaan antaa anteeksi vain sanojan syvän tietämättömyyden nojalla. Mammonahan on vihoviimeinen asia, jota Herra seuraajilleen lupaa. Ja huomattakoon, että tämä käsite ei tarkoita ainoastaan konkreettista omaisuutta, silkkaa rahaa jne. (näihinhän myös Zeitgeist suhtautuu kiitettävän kriittisesti), vaan "Maailmaa" kaikkinensa. Ei voi mitään sille, että Zeitgeitin agendasta tunkee läpi pyrkimys maallisen paratiisin rakentamiseen ja ihmisen täydellistymiseen tässä ajassa. Näin Zeitgeist näyttäisi olevan sukua new age -tyyppiselle hengellisyydelle, jonka kyllä luulin jo menneen pois muodista.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen pyrkii elämään mahdollisimman vaatimattomasti ja jakamaan omastaan tarpeessa oleville. Myöskään ns. degrowth-idelogian tavoitteissa en teoriassa näe mitään pahaa, mutta se merkitsee niukkuuteen alistumista ja omien tarpeiden tietoista typistämistä, vapaaehtoista askeesia. Näin paaston aikana tämä pyrkimys on tietysti erityisen sovelias.    

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Carnival forever!


Käsillä alkaa olla laskiaisen eli karnevaalin aika. Huomenna on laskiaissunnuntai, minkä jälkeen tulee pian se varsinainen laskiaispäivä eli laskiaistiistai, ja silloin otetaankin ilo irti! Laskiaistiistain jälkeen puolestaan tulee... öö... hmm... ai niin joo, laskiaiskeskiviikko, sitten laskiaistorstai, laskiaisperjantai, laskiaislauantai, sitten uusi laskiaissunnuntai, ja niin edelleen.  

(Tai sitten ei...)

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Hesarin raati ja kansallinen identiteetti

Asiallisesti ottaen hyväksyn tuon raadin muutamien jäsenten lähtöoletuksen, nimittäin sen että kansakunta on ainakin jossain määrin kuvitteellinen yhteisö, mistä puolestaan seuraa, että kansallinen identiteetti on enemmän tai vähemmän keinotekoinen juttu. Mutta, mutta ja mutta: tästä ei suinkaan seuraa, että tuo identiteetti olisi "kaunista harhaa" (Johanna Korhonen). On empiirinen tosiasia, että suomalainen identiteetti on kantajalleen arvokas asia ja henkisen voiman lähde eikä sitä voi tehdä tyhjäksi yltiöpostmodernistisilla kikkailuilla (semminkin kun koko postmodernismia ei akateemisessa tutkimuksessa ole otettu vakavasti ainakaan vuosikymmeneen). 

***

On toki fakta, että suomalainen identiteetti rakennettiin ennen muuta kansakouluissa, jotka 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen levisivät kaikkialle maahan. Juuri kansakunnan rakennustyö olikin kansakoululaitoksen keskeisimpiä tehtäviä. Zachris Topeliuksen Maamme-kirja rakensi hämäläisten, savolaisten, karjalaisten ja ties keiden lapsille käsitystä jaetusta historiasta ja yhteisistä kohtaloista. Myös kansakoulussa opittu suomen yleiskieli alkoi lähentää paikallismurteita toisiinsa, vaikka vielä 1940-luvulla joillakin iäkkäimmillä Kannaksen evakoilla (n.b.: en siis puhu tässä mistään rajantakaisista aunuksenkarjalaisista!) ja heidän länsisuomalaisilla vastaanottajillaan oli suuria vaikeuksia ymmärtää toistensa puhetta; joskus tulkkeina joutuivat toimimaan kansakoulusivistyksen saaneet  lapset tai lapsenlapset! 

Mutta näinhän ei tietenkään ollut laita vain Suomessa. Ranskassa Topeliuksella oli moniakin vastineita. Kiinnostavin on historioitsija Ernest Lavisse, jonka alkeiskouluille tarkoitettu Ranskan historian oppikirja, ns.  petit Lavisse eli "pikku-Lavisse", lopullisesti muovasi etnisesti ja kielellisesti varsin kirjavasta galloromaanisesta joukosta modernin Ranskan kansakunnan. Lavissen merkitys on kauaskantoinen, sillä hänen kirjansa teemoja ovat tietoisesti tai tiedostamattaan popularisoineet mm. herrat Udérzo ja Goscinny luomassaan Asterix-sarjakuvassa. 

Italiassa taas käsitys yhteisestä kansakunnasta on vielä myöhempää perua. Risorgimento-liikkeen johtajiin kuuluneen Mazzinin väitetään sanoneen joskus vuoden 1860 paikkeilla: "No niin hyvät herrat, nyt olemme saaneet aikaiseksi Italian, enää pitäisi saada jostakin niitä italialaisia..." Projektista tuli pitkä, sillä ensimmäinen maailmansota osoitti kansakunnan rakennustyön olevan vielä pahasti keskeneräisen: harva talonpoikainen rivisotilas nimittäin ymmärsi Toscanan murteeseen perustuvaa kirjaitaliaa puhuvien upseereidensa puhetta. Joidenkin - mahdollisesti hieman liioiteltujen - väitteiden mukaan italian kieli ja italialainen identiteetti tulivat Mezzogiornoon, Napolin eteläpuolisiin maihin, vasta television ja jalkapallon MM-otteluiden myötä; jonkun Sisilian italialaisuus on edelleen jossain määrin kyseenalainen.

***

Nyt tuntemamme suomalaisuuden osaksi konstruoitu ja siten keinotekoinen alkuperä merkitsee käytännössä vain sen asian tunnustamista, että suomalaisen kansakunnan identiteetti ei ole ikuinen ja muuttumaton: jos tämä muotoilu on ristiriidassa PerusS:n vaaliohjelman kanssa niin sen pahempi vaaliohjelmalle... Mutta myös näitä johannakorhosia ja jarileinosia vastaan on sanottava, että he erehtyvät jos kuvittelevat identiteetin olevan väännettävissä mihin tahansa muotoon. Selvennetään vielä: 1800-luvulla  rakennetusta suomalaisuudesta olisi voinut tulla joissakin suhteissa toisenlaista kuin se minkä nyt tunnemme, mutta ei millaista tahansa. Jos naiivin deterministinen kansakuntakäsitys on useimpien nationalistien hellimä harha, on holtiton "anything goes" -voluntarismi puolestaan postmodernististen tulkintojen perusvirhe. Todellisuus löytyy tässäkin asiassa aristoteeliselta kultaiselta keskitieltä.

Kun tuli Stagiriitta mainittua, päätetään tämä esitys hänen merkeissään. Aristoteleen metafysiikan keskeisiä apukäsitteitä ovat materia ja muoto (forma), joista jälkimmäinen on riippuvainen edellisestä ollen kuitenkin sitä ylemmällä tasolla. Asia ei ole vähääkään mutkikas ja sitä voidaan havainnollistaa kuvanveistäjä-metaforalla: Taiteilija työstää epämääräistä kivenjärkälettä kunnes saa siitä esiin haluamansa muodon. Hänellä on lopputuloksen suhteen melkoisesti valinnanvaraa, mutta ei suinkaan rajattomasti, sillä materian luonne väistämättä vaikuttaa lopputulokseen. Ja aivan mieletön on se ajatus, että lopputulos, muoto, saataisin aikaan kokonaan ilman materiaa; mutta käytännössä juuri tämä on radikaaleimman postmodernismin (eli ns. sosiaalisen konstruktivismin) kantava idea.

Sivistyneistömme jäsenet olivat taltan ja vasaran varressa suomalaisen kansakunnan muotoilutyössä pitkälti toistasataa vuotta sitten; se jyhkeä graniitti, jota he hiki hatussa työstivät, oli olemassa ennen heitä ja heistä riippumatta sekä tietenkin vaikutti omilla ominaisuuksillaan siihen, millainen lopputuloksesta tuli. Tämän graniitin massa on täyttä todellisuutta edelleen, ja se joka kuvittelee, että esimerkiksi pidäkkeetön ja rajaton monikulttuurisuus on luontevasti istutettavissa suomalaiseen identiteettiin, on todellisen harhan vallassa. Eikä se harha ole edes kaunis.                 
      

torstai 3. maaliskuuta 2011

Vanhanen senior jälleen mieliteemansa parissa

En ole vielä ehtinyt lukea Tatu Vanhasen uusinta äo-aiheista artikkelia, mutta tunnen miehen ja hänen akateemisten kollegoidensa tekstejä entuudestani enkä odota mitään kovin mullistavaa uutta tästäkään jutusta (jos erehdyn, joku artikkeliin jo tutustunut epäilemättä ystävällisesti oikaisee minua).

Tulkoon sanotuksi, että en näe asiallisia syitä kyseenalaistaa Vanhasen teesejä. Kaikki muut, poliittisesti huomattavasti korrektimmat selitysmallit on jo ajat sitten käytetty loppuun yritettäessä ymmärtää Saharan eteläpuolisen (ja Kalaharin pohjoispuolisen) Afrikan kroonista köyhyyttä ja takapajuisuutta. Mutta: so what? Onko tätä mustien heikkoa äo-testimenestystä siltikään syytä jatkuvasti vatvoa? Mikä ihmeen pakkomielle prof. Vanhasella oikein on? Keskittyisi jo emeritusvuosiensa viettoon! 

Toivon ainakin johtavien perussuomalaisten ehdokkaiden noudattavan mahdollisimman matalaa profiilia ja pitävän mahdollisimman vähän ääntä tästä asiasta, sillä muuten pelataan vain suvaitsevaiston pussiin. 

***

Vanhasen teesit eivät itsessään tietenkään ole rasistisia, sillä nehän koskevat laajojen populaatioiden keskimääräisiä ominaisuuksia; todellisen rasismin kohteena puolestaan on aina yksilö, jota kohdellaan yleistäen pelkkänä kävelevänä stereotyyppinä, viiteryhmänsä persoonattomana edustajana. Ja sivistynyt ihminen, kristitty erityisesti, ottaa jokaisen kohtaamansa lajitoverin ainutkertaisena yksilönä - eikä tietysti muutenkaan katso ketään ylhäältäpäin sellaisten toisarvoisten ominaisuuksien nojalla kuin äly tai ulkonäkö, joita kukaan ei itse voi valita. 

Tämän kaiken pitäisi olla selvää jokaiselle. Siis pitäisi olla, mutta tuskinpa on. Pahoin pelkään Vanhasen uuden ulostulon omalta osaltaan vievän maahanmuuttoonkin liittyvää keskustelua meidän kannaltamme vahingollisille urille näin vaalien alla. (Tämän kaiken sanon siis ihan vain pahaenteisenä mutuna, itse artikkelia vielä tuntematta.)