sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Euroopan rajat?



Euroopan integraatio, myös tämä Unioni, tuntui minusta joskus suhteellisen hyvältä idealta. Siksi Unionin nykyiset ongelmat vetävät mielen matalaksi. Ei minua niinkään euron tilanne huoleta vaan yleinen näköalattomuus ja kyynisyys. Pahinta on kuitenkin Euroopan idean täydellinen katoaminen johonkin mustaan aukkoon. Tietääkö kukaan, missä ovat Euroopan rajat? Toisin sanoen, ketkä ovat eurooppalaisia ja varsinkin ketkä eivät sitä enää ole? Valitettavasti näyttää olevan niin, että tämä Euroopan idean epämääräisyys on itse Unionin perusteissa lymyävä paha valuvika. Sillä, mirabile dictu, integraatiokehityksen pioneerit eivät hetkeäkään vaivanneet päätään näillä kysymyksillä. Muistellaanpa hieman Euroopan yhteisöjen varhaishistoriaa (eli EU:n esihistoriaa).

***

Tunnetun ja luultavasti todenperäisen anekdootin mukaan Euroopan integraation varhaisiin isiin kuulunut Jean Monnet toivoi, että olisi aloittanut integraation kulttuurista talouden sijaan. ”Kulttuuri” on pahamaineisen moniselitteinen käsite, enkä rohkene väittää tietäväni, mitä Monnet mahtoi ilmaisulla tarkoittaa. Mutta tarkoitti mitä tarkoitti, hän oli tietenkin oikeassa siinä, että ainakaan taloudesta ei olisi kannattanut aloittaa. Integraatiokehityksen alussa Euroopan yhteisöjen ja siten tietysti nykyisen unionimme perustajaisät kuitenkin pitivät lähtökohtanaan mitä suurimmassa määrin amerikkalaisen Talcott Parsonsin kehittelemää, funktionalismina tunnettua sosiologista mallia. Tässä tiivis oppikirjamääritelmä ko. suuntauksesta:

[F]unktioanalyysi tutkii annetun sosiaalisen järjestelmän rakenneosia ja pyrkii osoittamaan miten ne vaikuttavat järjestelmän integraatioon tyydyttäessään järjestelmän tarpeita. Parsonsin mukaan kaikilla sosiaalisilla järjestelmillä on joukko tarpeita (funktionaalisia välttämättömyyksiä), jotka niiden on täytettävä voidakseen jatkaa olemassaoloaan.

Funktionalismia on arvosteltu siitä, että se on epähistoriallinen, että se ei selitä yhteiskunnallista muutosta ja että se ei tunnista lainkaan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Funktionalismi ikään kuin lähtee aina jo olemassa olevan sosiaalisen järjestelmän tasapainosta ja jatkuvuudesta. Tällainen kritiikki on oikeutettua. Kokonaisia sosiaalisia järjestelmiä analysoidessaan funktionalismi ei huomioi muuta kuin tässä ja nyt olevan tilan. [korostukset Michelange]

On helppo nähdä, että tuollainen lähestymistapa ei rohkaise pohtimaan eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin kaltaisia kysymyksiä. Toisaalta voi myös ymmärtää, että funktionalistinen lähestymistapa saattoi välittömästi II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa tuntua hyvin houkuttelevalta. Useimmat eurooppalaiset olivat näet saaneet kerta kaikkiaan tarpeekseen kaikista poliittisista utopioista, korkealentoisista ideologioista, nationalistisesta kiihkoilusta ja muista elämää suuremmista visioista; vielä tuoreet, ennen näkemättömän suuret ruumiskasat näyttivät vahvasti puhuvan pragmaattisemman lähestymistavan puolesta, vaikkapa juuri sellaisen kuin funktionalismi. Perustajaisät eivät siis pohtineet, mitä Eurooppa on tai keitä eurooppalaiset ovat, vaan miten Eurooppa parhaiten toimii, miten eurooppalaiset saadaan tekemään keskenään rauhanomaisissa ja arkisissa merkeissä rajat ylittävää yhteistyötä; ja mikä on arkisempaa kuin talous?! No ei mikään. Siksi funktionalismin hengessä oli luontevaa aloittaa integraatio maanläheisesti juuri taloudesta. 

***

Mutta ”Eurooppa” ja ”eurooppalaiset” siis otettiin annettuna. Euroopan rajojen miettiminen oli tarpeetonta jo siksikin, ettei Yhteisön ajateltu laajenevan kovinkaan kauas alkuperäisten kuutosten ulkopuolelle: kuinka se olisi voinutkaan, sillä Elben alajuoksulta Adrianmeren pohjukkaan ulottui läpitunkematon rautaesirippu, joka muodosti itsestään selvän itärajan reaalisesti olemassaolevalle Euroopalle, olkoonkin, että sen taakse oli jäänyt vanhoja eurooppalaisia kansakuntia tai sellaisten osia. Funktionalistit keskittyivät asioihin "tässä ja nyt" eikä Neuvostoliiton valtapiirin murtuminen mahtunut heidän villeimpiin uniinsakaan.

Kuusi jäsenmaata, alue olennaisesti sama kuin Kaarle Suuren valtakunnalla noin 1200 vuotta aikaisemmin, siinä oli Euroopan integraation alkusolu. Nämä "kuutoset" ovat nykyisenkin Unionin kova ydin. Noissa rajoissa ei tarvinnut juurikaan pohtia identiteettionglemia. Yhteisömaiden kansalaisten suuri enemmistö oli enemmän tai vähemmän aktiivisia katolilaisia, samoin integraation johtavat miehet Monnet, Robert Schumann ja Alcide Gasparri. Jos integraation varhaisvaiheen taustalla voi sanoa olleen jonkinlaista puoluepoliittista ohjelmaa, se oli sosiaalisesti painottunut kristillisdemokratia. Harmi vain, ettei jo integraation varhaisvaiheissa kenenkään mieleen juolahtanut määritellä kristillistä traditiota - ja nimenomaan länsimaista kristillistä traditiota - yhdeksi eurooppalaisuuden olennaisista tuntomerkeistä ja siksi myös yhteisöjen jäsenyyden ehdoksi. Jos tämä olisi ymmärretty heti alussa näkyvästi tehdä, meillä saattaisi olla nyt pienempi, eheämpi ja kaikin tavoin toimivampi Unioni. Balkanin maat - Kreikka mukaanlukien - olisivat ulkona eikä joku Turkki edes haaveilisi jäsenyydestä.

Valitettavasti kukaan ei osannut ennakoida integraation tulevaa syvyyttä eikä varsinkaan sen hurjaa alueellista laajenemista. Ei nähty tarpeelliseksi varautua setvimään myöskään identiteetti- ja rajakysymyksiä.  Yli viiden vuosikymmenen takaisen pienen ja koherentin yhteisön puitteissa ei ollut vakavasti otettavia identiteettiongelmia varsinkaan sen jälkeen kun saksalaiset ja ranskalaiset oli saatu (ällistyttävän nopeasti ja helposti) tulemaan juttuun keskenään. Jonkun de Gaullen nurkkapatrioottinen jarruttelukaan ei varsinaisesti liittynyt kulttuuri-identiteettiin vaan pienen eurooppalaisen perheen sisäisiin valta- ja arvovaltakiistoihin; de Gaullen pötypuheet "Atlantilta Uralille" muka ulottuvasta Euroopasta saattoivat kyllä omalta osaltaan hämärtää käsityksiä eurooppalaisuuden olemuksesta, mutta ongelman ydin oli itse integraation perusteissa, yhteiskuntatieteellisessä funktionalismissa. Siksi koko homma on nyt leviämässä käsiin. Ja se on hitonmoinen sääli.  

      

5 kommenttia:

  1. Merkittäviä poliitikkoja onkin jo esittänyt homman purkamista niin, että kuusi alkuperäistä valtiota jatkaisi yhtenäisyyskehitystä keskenään ja muut tekisivät muotoutuvan liittovaltion kanssa omia, erillisiä sopimuksiaan. Hyvä idea minusta.

    Toisaalta, tietyllä tavalla Eurooppa kyllä ulottuu, ja pitääkin ulottua, Atlantilta Uralille, mutta ei valtioliittona tai ainakaan liittovaltiona.

    VastaaPoista
  2. Mitään maantieteellistä Eurooppaa ei ole olemassaakaan, on vain kuluneen mutta osuvan sanonnan mukainen "aasialainen niemimaa"; mistä hitosta tämä Ural ylipäätään on keksaistu? Antiikin kansojen usein mainitsema Tanais-joki (Don) olisi paljon luontevampi raja, jos nyt sellaisia geografisessa mielessä edes tarvitaan.

    Mutta jos "Eurooppa" tarkoittaa muuatta omintakeista sivilisaatiota, se nimenomaan ei ulotu Uralille, ei lähellekään sitä. Toistan, että olen lähtökohtaisesti voimakkaan russofiili, ihailen Venäjän kansaa ja sen suurenmoista kulttuuria, ryssäviha missään ei ole minun juttuni; mutta fakta on ja pysyy, että venäläinen sivilisaatio on omintakeinen ja vain pinnallisesti sidoksissa Karolingien valtakunnassa syntyneeseen omaan sivilisaatioomme. Jos haluat tietää missä Euroopan itäraja oikeasti sijaitsee, katso jostakin historiallisesta kartastosta se raja, joka erottaa vuoden 1054 skisman kirkkokunnat toisistaan. Sekin on tietysti melko usvainen, kuten sivilisaatioiden rajat aina, mutta ei meillä parempaakaan ole.

    VastaaPoista
  3. No joo. Noinkin. Itsehän asustan lännen ja idän kirkon rajalla :)

    Sanotaan, että vaikka kristillisessä ja kirkollisessa ylätasomielessä yhtenäinen siinä mielessä, että sellaiset kansat kuin me, baltit, puolalaiset, unkarilaiset jne... eivät enää jäisi minkään etupiirijaon alle. Tai, että tuo olisi siis ideaali.

    Euroopan unionia ei tietenkään enää pitäisi laajentaa. Mieluummin juuri supistaa.

    VastaaPoista
  4. Euroopan unionista on ehkä alkuperäisestä käytännöllisestä tarkoituksestaan huolimatta tullut ideologinen projekti, maailmanvaltion esiaste. Internationalismi on päässyt määrittämään EU:n mission, samanlaista on nähty monessa muussakin, YK:ssä ja mitä niitä nyt on. EU:lla ei ole mitään identiteettiongelmaa, ongelma on Euroopan kansojen, jotka eivät suostu luopumaan identiteetistään, ja joita EU joutuu siksi uudelleenkouluttamaan.

    Jos Venäjä ei ole eurooppalaista sivilisaatiota, niin onko sitten Yhdysvallat? Eikö Yhdysvaltain ominta uskonnollista traditiota ole unitarismi tai nykyään mormonismi, jotka selvästi eroavat kristinuskosta. Ovatko Yhdysvallat tai vaikka Etelä-Amerikan eri alueet omintakeisia sivilisaatioita?

    Kyllä kai venäläiset tai Venäjällä asuneet ihmiset (iso osa saksalaisia) olivat ihan täysillä mukana eurooppalaisessa kulttuurielämässä ennen vallankumoustaan.

    No joo, siinä tällaisia irrallisia huomautuksia.

    VastaaPoista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista