maanantai 28. helmikuuta 2011

Kalevalan päivänä, C. A. Gottlundia unohtamatta


"Kalevala edustaa suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Suomen kieli kuuluu pieneen suomalaisugrilaisten kielten ryhmään, mikä entisestään alleviivaa suomalaisten velvollisuutta huolehtia oman kielensä elinvoimaisuudesta ja näin omalta osaltaan maailman monimuotoisuudesta. Suomen kielen merkitystä omalle kulttuurillemme ei voi mielestämme liiaksi korostaa." 
- Ote perussuomalaisten vaaliohjelmasta

Kalevala suomalaista "kansanperinnettä"? Noo, se on sitä ehkä aavistuksen verran enemmän kuin MacPhersonin Ossianin laulut on "skotlantilaista kansanperinnettä". Luulin, että tämä tosiasia olisi ollut yleisessä tiedossa jo iät ja ajat. MacPhersonin ja Lönnrotin teokset kuuluvat siihen samaan yleiseurooppalaiseen eeposvillitykseen, joka riehui kansallisten sivistyneistöjemme piirissä plus miinus parisataa vuotta sitten. Herderiläinen "kansanhenki", tai vielä humoristisemmin kansan "alkuperäinen nerous", piti kaikin keinoin penkoa esiin. Ellei sitä löytynyt, se piti keksiä. Ja niin keksittiinkin.

Lieneekö sattumaa, että vain muutama päivä sitten (24.2.) vietettiin Ruotsin suomalaisten keskuudessa Carl Axel Gottlundin muistopäivää. Gottlund (1796-1875), pitkälti unohduksiin jäänyt juvalainen papinpoika, keräsi hänkin uutterasti kansanrunoja sekä Ruotsin suomalaismetsistä että omilta savolaisilta synnyinseuduiltaan. Näihin fragmentteihin nojautuen hän sitten sepitti oman eepoksensa, Runolan, joka jostain syystä kuitenkin hävisi Lönnrotin Kalevalalle.

***

Gottlund toki kirjoitti paljon proosaakin. Itse asiassa Gottlundista olisi hyvin voinut tulla koko modernin suomen kirjakielen perustaja. En keksi (puhtaan sattuman oikun lisäksi) yhtään asiallista syytä siihen, miksi hänen konstruoimansa, lähinnä savon murteeseen perustuva, ehdotus hävisi Lönnrotin ja SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) muiden nokkamiesten ajamalle, syntaktisessa mielessä enemmän länsimurteisiin nojaavalle konstruktiolle, johon myös nykyinen kirjakielemme perustuu. Jos Gottlundin versio olisi voittanut, tämänkin blogijutun teksti olisi varsin erilainen.

Näyte Gottlundin kirjasuomesta 1800-luvun puolimaista:

"Meijän kielemme on ikeän kuin yksi lihava peltomoa, jota pietään kesantonna, ja kussa kasvaa vahvast heiniä ja ruohoja, mutt'ei ruista eikä vehnee. Onko se siitten pellon syy, vai viljellys-miehiin? Minä olen nyt ruvenut kyntämään, viskatkoon muut siemenet, niin soahaanpas kahtoa ellei meijän Suomalainen pelto rupeisi hetelmöittämään, ja ellei ajan takoo kiitettäisik meitä, jotka ensin tähän työhön rupeisimme." 
(Alkulauseesta teokseen Otava eli Suomalaisia huvituksia)

***

Asiakysymyksissä perussuomalaisten vaaliohjelma on yleisesti ottaen ihan hyvä. Luin sen viikonloppuna enkä sen perusteella näe syytä muuttaa äänestyskäyttäytymistäni tulevissa vaaleissa. 

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Euroopan rajat?



Euroopan integraatio, myös tämä Unioni, tuntui minusta joskus suhteellisen hyvältä idealta. Siksi Unionin nykyiset ongelmat vetävät mielen matalaksi. Ei minua niinkään euron tilanne huoleta vaan yleinen näköalattomuus ja kyynisyys. Pahinta on kuitenkin Euroopan idean täydellinen katoaminen johonkin mustaan aukkoon. Tietääkö kukaan, missä ovat Euroopan rajat? Toisin sanoen, ketkä ovat eurooppalaisia ja varsinkin ketkä eivät sitä enää ole? Valitettavasti näyttää olevan niin, että tämä Euroopan idean epämääräisyys on itse Unionin perusteissa lymyävä paha valuvika. Sillä, mirabile dictu, integraatiokehityksen pioneerit eivät hetkeäkään vaivanneet päätään näillä kysymyksillä. Muistellaanpa hieman Euroopan yhteisöjen varhaishistoriaa (eli EU:n esihistoriaa).

***

Tunnetun ja luultavasti todenperäisen anekdootin mukaan Euroopan integraation varhaisiin isiin kuulunut Jean Monnet toivoi, että olisi aloittanut integraation kulttuurista talouden sijaan. ”Kulttuuri” on pahamaineisen moniselitteinen käsite, enkä rohkene väittää tietäväni, mitä Monnet mahtoi ilmaisulla tarkoittaa. Mutta tarkoitti mitä tarkoitti, hän oli tietenkin oikeassa siinä, että ainakaan taloudesta ei olisi kannattanut aloittaa. Integraatiokehityksen alussa Euroopan yhteisöjen ja siten tietysti nykyisen unionimme perustajaisät kuitenkin pitivät lähtökohtanaan mitä suurimmassa määrin amerikkalaisen Talcott Parsonsin kehittelemää, funktionalismina tunnettua sosiologista mallia. Tässä tiivis oppikirjamääritelmä ko. suuntauksesta:

[F]unktioanalyysi tutkii annetun sosiaalisen järjestelmän rakenneosia ja pyrkii osoittamaan miten ne vaikuttavat järjestelmän integraatioon tyydyttäessään järjestelmän tarpeita. Parsonsin mukaan kaikilla sosiaalisilla järjestelmillä on joukko tarpeita (funktionaalisia välttämättömyyksiä), jotka niiden on täytettävä voidakseen jatkaa olemassaoloaan.

Funktionalismia on arvosteltu siitä, että se on epähistoriallinen, että se ei selitä yhteiskunnallista muutosta ja että se ei tunnista lainkaan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Funktionalismi ikään kuin lähtee aina jo olemassa olevan sosiaalisen järjestelmän tasapainosta ja jatkuvuudesta. Tällainen kritiikki on oikeutettua. Kokonaisia sosiaalisia järjestelmiä analysoidessaan funktionalismi ei huomioi muuta kuin tässä ja nyt olevan tilan. [korostukset Michelange]

On helppo nähdä, että tuollainen lähestymistapa ei rohkaise pohtimaan eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin kaltaisia kysymyksiä. Toisaalta voi myös ymmärtää, että funktionalistinen lähestymistapa saattoi välittömästi II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa tuntua hyvin houkuttelevalta. Useimmat eurooppalaiset olivat näet saaneet kerta kaikkiaan tarpeekseen kaikista poliittisista utopioista, korkealentoisista ideologioista, nationalistisesta kiihkoilusta ja muista elämää suuremmista visioista; vielä tuoreet, ennen näkemättömän suuret ruumiskasat näyttivät vahvasti puhuvan pragmaattisemman lähestymistavan puolesta, vaikkapa juuri sellaisen kuin funktionalismi. Perustajaisät eivät siis pohtineet, mitä Eurooppa on tai keitä eurooppalaiset ovat, vaan miten Eurooppa parhaiten toimii, miten eurooppalaiset saadaan tekemään keskenään rauhanomaisissa ja arkisissa merkeissä rajat ylittävää yhteistyötä; ja mikä on arkisempaa kuin talous?! No ei mikään. Siksi funktionalismin hengessä oli luontevaa aloittaa integraatio maanläheisesti juuri taloudesta. 

***

Mutta ”Eurooppa” ja ”eurooppalaiset” siis otettiin annettuna. Euroopan rajojen miettiminen oli tarpeetonta jo siksikin, ettei Yhteisön ajateltu laajenevan kovinkaan kauas alkuperäisten kuutosten ulkopuolelle: kuinka se olisi voinutkaan, sillä Elben alajuoksulta Adrianmeren pohjukkaan ulottui läpitunkematon rautaesirippu, joka muodosti itsestään selvän itärajan reaalisesti olemassaolevalle Euroopalle, olkoonkin, että sen taakse oli jäänyt vanhoja eurooppalaisia kansakuntia tai sellaisten osia. Funktionalistit keskittyivät asioihin "tässä ja nyt" eikä Neuvostoliiton valtapiirin murtuminen mahtunut heidän villeimpiin uniinsakaan.

Kuusi jäsenmaata, alue olennaisesti sama kuin Kaarle Suuren valtakunnalla noin 1200 vuotta aikaisemmin, siinä oli Euroopan integraation alkusolu. Nämä "kuutoset" ovat nykyisenkin Unionin kova ydin. Noissa rajoissa ei tarvinnut juurikaan pohtia identiteettionglemia. Yhteisömaiden kansalaisten suuri enemmistö oli enemmän tai vähemmän aktiivisia katolilaisia, samoin integraation johtavat miehet Monnet, Robert Schumann ja Alcide Gasparri. Jos integraation varhaisvaiheen taustalla voi sanoa olleen jonkinlaista puoluepoliittista ohjelmaa, se oli sosiaalisesti painottunut kristillisdemokratia. Harmi vain, ettei jo integraation varhaisvaiheissa kenenkään mieleen juolahtanut määritellä kristillistä traditiota - ja nimenomaan länsimaista kristillistä traditiota - yhdeksi eurooppalaisuuden olennaisista tuntomerkeistä ja siksi myös yhteisöjen jäsenyyden ehdoksi. Jos tämä olisi ymmärretty heti alussa näkyvästi tehdä, meillä saattaisi olla nyt pienempi, eheämpi ja kaikin tavoin toimivampi Unioni. Balkanin maat - Kreikka mukaanlukien - olisivat ulkona eikä joku Turkki edes haaveilisi jäsenyydestä.

Valitettavasti kukaan ei osannut ennakoida integraation tulevaa syvyyttä eikä varsinkaan sen hurjaa alueellista laajenemista. Ei nähty tarpeelliseksi varautua setvimään myöskään identiteetti- ja rajakysymyksiä.  Yli viiden vuosikymmenen takaisen pienen ja koherentin yhteisön puitteissa ei ollut vakavasti otettavia identiteettiongelmia varsinkaan sen jälkeen kun saksalaiset ja ranskalaiset oli saatu (ällistyttävän nopeasti ja helposti) tulemaan juttuun keskenään. Jonkun de Gaullen nurkkapatrioottinen jarruttelukaan ei varsinaisesti liittynyt kulttuuri-identiteettiin vaan pienen eurooppalaisen perheen sisäisiin valta- ja arvovaltakiistoihin; de Gaullen pötypuheet "Atlantilta Uralille" muka ulottuvasta Euroopasta saattoivat kyllä omalta osaltaan hämärtää käsityksiä eurooppalaisuuden olemuksesta, mutta ongelman ydin oli itse integraation perusteissa, yhteiskuntatieteellisessä funktionalismissa. Siksi koko homma on nyt leviämässä käsiin. Ja se on hitonmoinen sääli.  

      

perjantai 18. helmikuuta 2011

Zemmourin tuomio

Zemmour sai tuomionsa. Tänään 18.2. tuomioistuin totesi Eric Zemmourin syyllistyneen ”yllytykseen rodulliseen syrjintään” (incitation à la discrimination raciale). Sen sijaan toinen syyte, eli ”rodullisiin erityispiirteisiin kohdistuva mustamaalaus” hylättiin. Tämä jälkimmäinen kohta on mielenkiintoinen, sillä se oli syytekohdista täsmällisempi ja tärkeämpi. Sehän viittaa Zemmourin esille nostamaan kysymykseen huumekuriirien etnisistä taustoista. Oikeus siis katsoi, ettei Zemmourin tarkoitus ollut yleistää väitteitään koskemaan koko ryhmää. Kahden tuhannen euron sakot tuli silti. Tuomiossa oli vähän kompromissin makua. Syytteen nostaneet kansalaisjärjestöt eivät saaneet kaiken kaikkiaan tahtoaan läpi, mutta pääsivät silti tyytyväisinä uhoamaan, että ”sananvapauden rajat on nyt vedetty”… Sillä lailla.

Zemmourin asianajajan mukaan hänen asiakkaansa luultavasti tulee valittamaan tuomiosta. Tarkemmin asiasta voi lukea Zemmourin tukijoiden <blogista>.    

torstai 17. helmikuuta 2011

Verinen alttari


Motto:
"Koko Maa on veren kyllästämä, se on kuin valtava alttari, missä kaikkea elollista uhrataan  lakkaamatta, ja tätä jatkuu aina aikojen loppuun saakka, kunnes Paha katoaa ja itse Kuolemakin kuolee."   
          - Joseph de Maistre: Les soirées de Saint-Pétersbourg [käännös Michelange]
Kuolema iltapäivällä - meat is murder...


Ehdotettu pakollinen kasviruokapäivä kouluissa on viime aikoina puhuttanut blogosfäärissäkin. Minä en suoraan sanoen tiedä, mikä tämän hankkeen tilanne on tällä hetkellä, eli siis että onko se toteutunut tai toteutumassa jossakin; asia itsessään ei minua erityisemmin kiinnosta. Sen sijaan minua jonkin verran hämmästyttää muutamien muissa suhteissa hyvinkin fiksujen kirjoittajien provosoituminen tästä kysymyksestä, ikään kuin olisi kyse suurestakin ihmisoikeusloukkauksesta lihansyöjiä kohtaan. Ei kakaroilla ole valinnanvapautta monessa muussakaan asiassa – eikä tarvitsekaan olla.

Itse en ole kasvissyöjä - paitsi tietysti keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin sekä suuren quadragesima-paaston ja adventin kaikkina arkipäivinä. Lihansyönti ei kristitylle tietenkään itsessään ole syntiä; outoa siinä tapauksessa olisikin lukea Herramme pistelevän lammaspaistia poskeensa. Mutta kyllä totuus on, että lihansyöntiin liittyy nykyään monia vakavia moraalisia ongelmia.

Niin kauan kun kasvissyönnistä ei tehdä peräti jonkinlaista universaalia uskonnollista velvollisuutta, kuten buddhisteilla tai jainalaisilla, ymmärrän erittäin hyvin, että monet kristitytkin haluavat luopua kokonaan eläinperäisistä tuotteista ruokavaliossaan. Kristillinen kasvissyöjä ei saa kyseenalaistaa ihmisen erikoisasemaa; mistään tasa-arvosta ihmisen ja eläimen välillä ei tietenkään voi olla puhettakaan. Eläimillä ei ylipäätään ole oikeuksia ainakaan siinä mielessä, että ne voisivat olla oikeussubjekteja missään hyväksyttävässä merkityksessä. Pidän tätä asiaa niin itsestään selvänä, etten pidä tarpeellisena ryhtyä sitä todistelemaan. Mutta eläinten oikeudettomuus ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmiset saisivat kohdella niitä miten tahansa. Aiheeton julmuus eläimiä kohtaan on kriminalisoitu kaikissa sivistysmaissa, ja näin pitääkin olla. Juridisella tasolla nämä kuitenkin ovat puhtaasti ihmisten maailman sisäisiä juttuja.  

***

Kuten tunnettua, eläimet, tai ainakin selkärankaiset, voidaan ruokavalionsa mukaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään, nimittäin lihansyöjiin, sekasyöjiin eli kaikkiruokaisiin ja kasvinsyöjiin. Ihminen kuuluu tietenkin tuohon keskiryhmään, ja olemme kaikkien sekasyöjien tavoin luonnostamme varsin joustavia ravintomme suhteen. Ei ole meillä ole varsinaisesti mitään pakottavaa syytä syödä lihaa. Jos halutaan viedä kasvissyönti tiukimpaan veganismiin asti, tasapainoisen ruokavalion suunnittelu vaatii jonkin verran työtä mutta onnistuu kyllä.    

Kristinuskon näkökulmasta nykyään länsimaissa vallitsevan vegaani-ideologian ongelmat ovat toki ilmeisiä. Tavallisesti ns. viherpiipertäjien harhaisen maailmankuvan taustalla on joku itämainen tai ainakin pseudoitämainen uskomusjärjestelmä sielunvaellusoppeineen, mikä riisuu ihmiseltä hänen erikoisasemansa. Eläinten kärsimysten pääasiallinen syy näyttää tästä näkökulmasta olevan ihminen, ja ajatellaan, että jos ihmiset lakkaavat syömästä lihaa, eläinten kärsimys helpottuu merkittävästi. Mutta tämä on tietenkin pötyä. Eläinten pahimpia vihollisia ovat toiset eläimet. Maailma on pimeä paikka. New age –henkisistä vegaaneista poiketen kristitty, jos hän ottaa uskonsa vakavasti, ei todellakaan katsele luontoa ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Maailmamme on toden totta ”verinen alttari”, luonnossa on ilman ihmistäkin käynnissä lakkaamaton teurastus. Seuraavassa muutama tunnelmallinen luontokuva kauniin planeettamme eri puolilta:
     Serengeti, Itä-Afrikka: Savannilla naarasleijonat iskevät vanhuudenheikon gnun kurkkuun ja tappavat sen hitaasti tukehduttamalla; samanaikaisesti joku vieras urosleijona on löytänyt näiden naaraiden pennut ja yksi toisensa jälkeen tappaa ne omien tulevien jälkeläistensä tieltä. (Unohtakaa pötypuhe, jonka mukaan ihminen on ainoa omaa lajiaan tappava eläin.)
     Komodon saari, Indonesia: Suurikokoinen komodo-varaani juoksee kiinni ramman peuraeläimen, se tarttuu esihistoriallisella kidallaan peuran jo valmiiksi loukkaantuneeseen takajalkaan, kiskaisee saaliinsa rähmälleen ja vaivautumatta tappamaan uhriaan iskee kiirehtimättä hampaansa eläimen vatsaan alkaen syödä sitä elävältä; peuran kauhusta laajenneet silmät ja tuskanhuuto eivät aivan heti unohdu.
     Mikä tahansa trooppinen sademetsä: Rukoilijasirkkapariskunnalla on meneillään äärimmäisen intiimi hetki. Heti kun naaras tuntee koiraan ejakulaation, se salamannopeasti puraisee sulhonsa pään irti ja parittelun vielä kestäessä alkaa syödä tulevien pienokaistensa isää. (Ei ihmekään, että rukoilijasirkkanaaras on joillekin murhanhimoisimmille radikaalifeministeille melkein pyhä eläin.)

Tällainen on meidän langennut maailmamme. Nuo kuvaukset ovat ehdottoman todellisia ja jokapäiväisiä eivätkä edes pahimmasta päästä. Mitä alemmas evoluution tikapuilla mennään, sitä hirveämmiksi yleisesti ottaen muuttuvat näyt. Näillä kauhuvisioilla on kuitenkin turha yrittää oikeuttaa ihmisten julmuutta eläimiä kohtaan. Samasta syystä kuin eläimillä ei ole oikeuksia ei niillä myöskään ole velvollisuuksia; eläimet ovat moraalin, hyvän ja pahan ulkopuolella, tarkemmin sanoen alapuolella. - Mutta me emme ole.  

***
     
Meillä on kuin onkin tiettyjä velvollisuuksia kaikkia kärsimään kykeneviä ja tuntevia vaikkakin sieluttomia olentoja kohtaan. On kohtalaisen tuore moderni harhaoppi ajatella, että ihminen saisi kohdella eläimiä ja ylipäätään luontoa miten mieleen juolahtaa. Tuollaiset ajatukset palautuvat Descartesiin, joka piti eläimiä taidokkaina koneina, tai korkeintaan Francis Baconiin, jolta on peräisin koko joukko ökymaskuliinisia raiskaus- ja alistusmetaforia koskien ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Sen sijaan niin kirkkoisät kuin Aristoteleskin ovat lähteneet siitä, että eläimillä on ihmistä alempinakin olentoina tietty arvokkuutensa, jota tulee kunnioittaa.

Tehokarjatalous, keskitysleirikanalat ja turkistarhaus ovat ilmiöitä, joita ei tarvitse sietää; ne ovat sitä siitäkin huolimatta, että kettutytötkin ovat tätä mieltä, aivan samoin kuin pornoa on vastustettava silläkin uhalla, että huomaisi olevansa samalla puolella barrikaadia radikaalifeministin kanssa. Maailmassa on kärsimystä aivan tarpeeksi ilman ihmisten helpon elämän ja turhuuksien kaipuutakin. Lihasta ei tarvitse kokonaan luopua, mutta kannattaa vähän katsoa mitä ostaa. Niin, ja jos pakollinen kasvisruokapäivä auttaa joitakin nuoria tekemään ratkaisunsa täyden pidättäytymisen puolesta niin aina parempi.     

Arabikatu

Viime aikoina taajaan uutisissa esiintyneestä Lampedusan saaresta tuli minulle pitkään mieleen yksinomaan sisilialainen aristokraatti ja hieno (joskaan ei erityisen tuottelias) kirjailija Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896-1957). Päivä päivältä enemmän alkaa kuitenkin "Lampedusa" assosioitua mielessäni pohjoisafrikkalaisiin venepakolaisiin, joille tämä Italialle kuuluva kalliosaari on ensimmäinen (vaikkakaan ei valitettavasti viimeinen) kosketuskohta Euroopan maaperään. 

Tunisiassakin on nyt "diktatuuri" kaatunut. Ja tunisialaiset reagoivat tähän onnen päivään miten? no nostamalla kytkintä ja suuntaamalla Välimeren yli kohti Eurooppaa. Tiedän, tiedän, vallanvaihtoa seuraava kuohunta ja sekasorto, joka varsinaisesti ajaa ihmisiä liikkeelle, on väliaikainen ilmiö. Noinkohan on? Ja vaikka olisikin, lopettavatko vakaus ja demokratia tulijoiden virran? Epäilen molempia. 

Tunisia on Ranskan vanha merentakainen maakunta (ei siirtomaa!) ja siksi sikäläisistä alkuasukkaistakin moni puhuu edelleenkin mukiinmenevää ranskaa ensimmäisenä vieraana kielenään. Ja siksi tässäkin aallossa tulijoiden valtaenemmistön lopullinen määränpää on Pariisi tai ainakin Marseille. Yhtä kaikki, se paljon puhuttu arabikatu levittäytyy entistä suuremassa määrin Ranskan kaupunkeihin. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon kehottaa ranskalaisia(kin) rauhallisuuteen, tämän tyyppinen siirtolaisuus kun on "globalisaation luonnollinen ilmentymä"... Mitä Ranskan kansakunnan alati kasvava tervejärkinen osa tällaisesta ajattelee, siitä voitte lukea <täältä>.

Pohjois-Afrikan ja muunkin arabimaailman mullistuksissa ei taatusti ole vielä sanottu viimeistä sanaa. Arabikatu kuohuu ja kihisee. Ja levittää sivukatujaan kasvavassa määrin kohti pohjoista. 


   

lauantai 12. helmikuuta 2011

Providentia

Viimeistä edellisessä postauksessani taisin väittää Joseph de Maistren tunnetuimman maksiimin kuuluvan suomeksi "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee". Tuossa muodossa se minunkin mieleeni on juurtunut. Tosiasiassa de Maistre ei liene puhunut mitään "ansaitsemisesta". Suomalaiset ovat ilmeisesti kääntäneet lauseen englantilaisista lähteistä, joissa jostain syystä useimmiten käytetään verbiä "deserve". Minusta tuo ilmaisu näytti vähän oudolta jo kirjoittaessani juttua, mutta en siinä vaiheessa viitsinyt ryhtyä penkomaan alkutekstejä. 

Paremmalla ajalla tarkistin asian omasta kirjahyllystäni ja löysin maksiimin sieltä tässä muodossa: "toute nation a le gouvernement dont elle a besoin" eli "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se tarvitsee". Tämä on selvästi pehmeämpi tapa ilmaista asia; tuo edellinen tulkinta on jotenkin tylyn ja halveksivan oloinen, siinä ikään kuin todetaan (esim.) Venäjän kansan olevan sellaista rupusakkia ettei se ansaitse osakseen muuta kuin maaorjuutta, ruoskaa ja despotiaa... Tosiasiassa de Maistre ei missään tapauksessa halveksinut Venäjän kansaa eikä ollut tunteeton sen oman esivaltansa taholta kokemien kärsimysten edessä.

*** 

Melkein truismilta voi tuntua sen toteaminen, että juuri demokratiassa toteutuu de Maistren maksiimi parhaiten.  Tämän ajatteleminen kuitenkin tuo merkillisellä tavalla lohtua aina silloin kun alkaa tuntua, että Suomen kansa ei ole aivan täysissä järjissä. Kansamme kollektiivisesta hulluudesta käy esimerkiksi vaikkapa Tarja Halosen valitseminen kaksi kertaa peräkkäin tasavallan presidentiksi. Jostain meille tuntemattomista syistä näin nolo ja häpeällinen asiaintila on Suomen kansalle yksinkertaisesti tarpeen. Julmaa ja kyynistä olisi väittää suomalaisten olevan niin surkeata joukkoa, että he ansaitsevat Halosen. Ei kukaan tällaista ansaitse, mutta Kaitselmuksen käsi on tällä kertaa nähnyt hyväksi järjestää asian näin ja sen kanssa on eleltävä vielä tovi. 

Kristillinen Kaitselmus (Providentia) on perin juurin eri asia kuin pakanallinen Kohtalo (Fatum), mutta niillä on toisiaan muistuttavia käytännön seurauksia. Viisain suhtautumistapa myös Kaitselmuksen kohdalla on kärsivällinen alistuminen. Tämä mielessäni menen myös tänä keväänä uurnille. Annan oman ääneni ja sen jälkeen teen parhaani ollakseni liikoja murehtimatta lopputulosta. Päin helvettiä kaikki tietenkin menee, mutta menköön.    

lauantai 5. helmikuuta 2011

Runebergin päivänä

Olipa mennä taas kansallisrunoilijan päivä meikäläiseltä ohi. Vasta kauppareissulla huomasin liputuksen, ja piti muutama sekunti miettiä syytä siihen. Minulle on tosin yhtä tärkeä tai jossain mielessä tärkeämpikin toinen päivän sankari, nimittäin pyhä Agatha (+  n. 253 AD.). Oletan kuitenkin, että sisilialainen marttyyrineito merkitsee useimmille maanmiehilleni verrattomasti vähemmän kuin Porvoon skaldi, siksi rajoitun tässä sanomaan pari sanaa jälkimmäisestä.

***

Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan Runebergista ei juurikaan ole voinut puhua mainitsematta Väinö Linnaa. Linnan tiedetään kirjoittaneen Tuntematontaan paitsi tiedostamattomana kunnianosoituksena Aleksis Kivelle ("seitsemän veljestä sodassa" -diskurssi) myös ja erityisesti tietoisena vastaiskuna Vänrikki Stoolin tarinoille. Vänrikit kuulemma antoi sodasta liian ihannoidun kuvan (kuka sitä kuvaa on täysin realistiseksi väittänytkään?). Lisäksi herraskainen runoilija kuuluu tehneen suomalaisesta sotilaasta umpityhmän tollukan (no, Sven Dufva siellä nyt on, myönnetään, mutta ketä muita epärealistisen tyhmiä?). 

Erityisesti Linnaa kuitenkin näkyy ärsyttäneen Runebergin väitetysti harrastama upseerien ylenmääräinen glorifiointi. Mutta onko tämä näkemys oikeutettu vai onko kyseessä vain Linnan oma kauna? Yrittäkääpä lukea Vänrikkejä ennakkoluulottomasti ja miettikää erityisesti runojen upseerikuvia. Minusta Runebergin upseerien oletettu kiiltokuvamaisuus on vahvasti liioiteltua. Tosiasiassa tyyppien kirjo on varsin laaja, ja - runon ja proosan välisen olennaisen eron mielessä pitäen - kohtuullisen realistinen kaiken sen nojalla, mitä tiedämme Suomen sodasta. Otetaan Vänrikkien upseereista lyhyesti pari esimerkkiä.

***    

Luutnantti Zidén on useimpien runoelman hahmojen lailla historiallinen henkilö. Nuori, joukkojaan edestä johtava upseeri ei myöskään näytä paljoa piittaavan joutavasta äkseerauksesta: 

Näin ohjasi pientä hän joukkoaan,
miten parhaiten itse ties;
sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan,
näin kuului komento suora:
"Ihan kannoilla nyt, joka mies!"

Ylempikään upseeristo ei aina ole erityisen paraatikelpoista, pätevää kylläkin. Varsinkin everstiluutnantti Otto von Fieandt on mielenkiintoinen hahmo. Vaatimatonta savolaista maalaisaatelia on tämä kaikkea muuta kuin sliipattu komentaja:

Eip' ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä piili kunto.

[--]

Haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, moitti, toimen mukaan,
tollistaa ei saanut kukaan.

(suom. Otto Manninen)

***

Epäilemättä sekä Zidén että v. Fieandt ovat jossain määrin ihannoituja hahmoja. Mutta ihannoitujahan ovat Linnankin jermut, vaikkakin toiseen suuntaan. Vänrikki Koskela perustuu kuulemma hänkin todelliseen esikuvaan. Linna on kuitenkin liioitellut hänen "muuten ollaan kuin Ellun kanat" -metsäläisyyttään; ei ole luultavaa, että armeijassa olisi kovin kauaa siedetty Koskelan tapaa päättää itse, mitä käskyjä tottelee ja mitä ei. Jostain syystä Linna piti ihailtavina tukkijätkämäisiä ominaisuuksia. Niin pitää tietysti myös Suomen kansa, jostain käsittämättömästä syystä. Koskelan umpimielisyys ja kännissä purkautuva väkivaltaisuus ovat objektiivisesti ajatellen yksinomaan barbarian merkkejä. 

Myös von Fieandtin ja Zidénin voi kuvitella juomassa viinaa, ehkä raskaastikin. Ainahan upseerit ovat ryypänneet. Mutta kummankaan heidän suuhunsa ei voisi kuvitella muutettavat muuttaen repliikkiä: "Koskela Suomesta, syö rautaa, paskantaa kettinkiä"; eikä varsinkaan sitä, mitä tämän repliikin jälkeen pian tapahtuu...

Mitä kertoo suomalaisista, jos he mieluummin haluavat samaistua Koskelaan kuin Runebergin upseereihin? 

Demokratisoituvan Lähi-Idän autuus? osa II

Joseph de Maistren lausumista siteeratuimpia lienee "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee". Kuten useimpiin lentäviin lauseisiin tähänkin törmää sekä sopivissa että varsinkin sopimattomissa yhteyksissä. Se lienee syntynyt Venäjällä, missä Maistre vietti elämästään seitsemisentoista vuotta diplomaattina. Keisari Aleksanteri I:n hovin tuntumassa tämä viisas savoijardi saattoi seurata aitiopaikalta mielikuvituksellisia yrityksiä uudistaa jättiläismäinen aasialainen keisarikunta länsimaisten esikuvien mukaan. Maistre ei suinkaan ihaillut venäläistyyppistä (eikä minkään muunkaan tyyppistä) despotiaa, mutta hän ymmärsi sen olevan Venäjälle ainakin tuossa vaiheessa ainoa mahdollinen hallintomalli. 

***    

Silloin harvoin kun Hesari puhuu järkeä, on äänessä lähes poikkeuksetta joku toimituksen ulkopuolinen asiantuntija, esimerkiksi Vieraskynä-palstalla. Niin nytkin:

Egyptin Tahririn aukion kansannousu on saanut länsimedioissa demokratiatsunamin piirteet, ja tsunamin leviäminen koko laajaan Lähi-itään näyttää todennäköiseltä. Eurooppa ja Yhdysvallat ovat selvästi valinneet puolensa: presidentti Hosni Mubarakin aika on ohi, ja hänen on väistyttävä.
Valitettavasti länsi teki arvionsa liian aikaisin, ajattelematta Egyptin tulevaisuutta Tahririn aukion pintapuolista tilannetta pidemmälle. Yhdysvaltojen ja Euroopan kanta lyötiin lukkoon median välittämien massamielenosoitusten pohjalta eli pelottavalta vaikuttavan "huutoäänestyksen" perusteella.
Näin puhuu Egyptin kuohunnasta tämän päivän lehdessä everstiluutnantti Juha Mäkelä. Tämä on tasapainoisen ja viileän tutkijan näkökulma.

***

Journalistinen ja siten lehden oma näkökulma aiheeseen taas on tämän sortin lyriikkaa:

Viime viikkojen suuri tarina on pelon voittaminen. Sitä tarinaa ei mitätöi enää mikään, oli lopputulos mikä tahansa. Arabit ovat nousseet vastustamaan itsevaltaa ja mielivaltaa. Kadulle lähteminen on vaatinut miljoonia rohkeita päätöksiä Jordaniasta Jemeniin, Tunisista Kairoon.
Kairossa rohkeita päätöksiä palkittiin loppuviikosta väkivallalla. Rauhanomaiset mielenosoitukset muuttuivat veriseksi kaupunkisodaksi, kun presidentti Hosni Mubarakin kannattajat vyöryivät Tahririn aukiolle terrorisoimaan.
Kuka tapahtumat olikin järjestänyt, tarkoitus oli selvästi pelon palauttaminen.
Sortovaltioissa pätee nyrkkisääntö: mitä enemmän hallitsija pelkää valtansa menettämistä, sitä enemmän on saatava kansa pelkäämään hallitsijaa.
Perjantaina oli täysin epäselvää, kuka Egyptissä viimeksi nauraa ja miksi, ja mikä jää pelon asteeksi. Oli vielä yksi olennainen asia sanomatta Mubarakin valtakaudesta.

Äänessä on HS:n ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski, jonka tämänpäiväisen kolumnin yksinomainen aihe ei tosin ollut Lähi-Itä. Molemmat siteeratut jutut kokonaisuudessaan luettavissa <täällä>. Saman linkin takaa löytyy vielä kolmaskin Lähi-Itä -aiheinen teksti, päivän varsinainen pääkirjoitus, joka on tyyllilisesti ja asiallisesti kahden siteeraamani jutun välimaastossa.