maanantai 10. tammikuuta 2011

Kristillinen intelligentsijamme?

Antti Nylén nosti muutaman päivän takaisessa Voimala-ohjelmassa esille tärkeän asian eli kristillisen maallikkointelligentsijan puutteen Suomessa. Hän tarkoitti siis sitä, että avoin esiintyminen klassisen kristinuskon tunnuksin ja kristillisten arvojen pitäminen oman intellektuaalisen työn perustana ovat meillä kuuluneet lähes yksinomaan pappien tai ainakin teologisen koulutuksen saaneiden reviiriin. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa tilanne on ollut ja on edelleenkin toinen.

Esimerkiksi läpikotaisin maallistuneeksi arvellussa Ranskassa on vanhastaan vaikuttanut katolisten intellektuellien (tuttavallisesti ”intellos-cathos”) ryhmä. Sinänsä kyse ei ole mistään kovin homogeenisesta koulukunnasta, vaan joukosta eri alojen intellektuelleja joiden tärkein yhteinen nimittäjä on sitoutuminen klassisen kristinuskon arvomaailmaan. Tahdon erityisesti korostaa sitä suomalaisittain oudolta tuntuvaa yhtälöä, että intellos-cathos ovat yli puolue- ja koulukuntarajojen korkealle arvostettuja älymystön jäseniä mutta silti vakaumuksellisia kristittyjä. Meillähän ateismin tai ainakin äärimmäisen kriittisen suhteen klassiseen kristinuskoon ja kirkkoon mielletään ikään kuin aksiomaattisesti sisältyvän ”intellektuellin” käsitteeseen.  

Intellos-cathos -ryhmään kuului itselleni tärkeä, monipuolinen kirjailija ja lehtimies François Mauriac (1885–1970), jonka joka ikisessä romaanissa, esseessä tai runossa on vankka kristillinen pohjavire. Mauriac sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1952. Myös Ranska palkitsi poikaansa monin tavoin; L’Academie françaisen jäsenyys hänelle myönnettiin jo vuonna 1933 ja Kunnialegioonan suurristi tuli vuonna 1958.

Toinen minulle tärkeä katolinen intellektuelli oli filosofi Jacques Maritain (1882–1973), jonka elämäntyön seurauksena pyhän Tuomas Akvinolaisen järjestelmä palasi eurooppalaisten yliopistojen filosofisiin tiedekuntiin, tosin hieman modernisoituna uustomismin nimellä tunnettuna versiona. Ranskassa Maritain on nykyäänkin täysin salonkikelpoinen filosofi; ellette usko, käykää missä tahansa Sorbonnen liepeillä sijaitsevassa Vasemman rannan kirjakaupassa ja löydätte Maritainen teoksia hyllymetreittäin. Meillä ”ranskalainen filosofia” on yhtä kuin eksistentialismi + strukturalismi + postmodernismi, ja harva ammattifilosofikaan tuntee uustomismia muuten kuin nimeltä. Maritainea ei tietääkseni ole suomennettu riviäkään. Mauriacin keskeiset teokset on käännetty, mutta ei häntä taideta mainittavasti meillä nykyään enää lukea.

Nylénin itsevarma - epäilemättä myös itseironinen - julistautuminen Suomen kristillisen intelligentsijan perustajaksi on aplodien arvoinen ulostulo. Pidän Nylénin teksteistä ja tiedän hänen rahkeidensa riittävän. Mutta silti minua pysähdytti hänen toteamuksensa tämän suuntauksen olemattomuudesta meikäläisissä kulttuuripiireissä. Onko tilanne tosiaan noin surkea? Lyhyen miettimisen jälkeen oli pakko myöntää, että on. Suomalaista filosofiaa sivusin jo yllä, mutta kaunokirjallisuuden tilanne ei vaikuta paljoakaan lohdullisemmalta.

Viimeisen sadan vuoden aikana vaikuttaneista kirjailijoistamme ei tule mieleen kuin yksi kiistatta kristillinen intellektuelli, nimittäin Tito Colliander. Mutta hänkin oli käytännössä lähes yhtä paljon venäläinen kuin suomalainen ja lisäksi kirjoitti ruotsiksi. Suomenkieliseltä puolelta ei tule mieleen ketään, johon ilman vähäisimpiäkään varauksia istuisi luonnehdinta ”kristillinen intellektuelli”. Jonkun Waltarin kipuilu uskonasioiden kanssa on tunnettu tosiasia, mutta minusta on hieman kyseenalaista, voiko tätä sinänsä sujuvakynäistä tarinaniskijää pitää varsinaisesti intellektuellina. 

No, sodan jälkeisten vuosien modernistirunoilijoidemme liepeillä nähtiin lyhyen aikaa hehkuva liekki nimeltä Lasse Heikkilä. Tali-Ihantalan taistelun traumaattisten kokemusten murjoma Heikkilä (1925–1961) oli melko omituinen ja traaginenkin tapaus. Hänen päihde- ja mielenterveysongelmien varjostama elämänsä päättyi ennen aikojaan, ymmärtääkseni itsemurhaan. Nämä seikat tekevät näin jälkikäteen vaikeaksi hänen runoutensa ”katolisten” teemojen ivaamisen, vaikka rehellisesti sanoen sellainen asenne tulisi kyllä noin spontaanisti ensimmäisenä mieleen. Ainakin hänen aikalaisistaan ja modernistikollegoistaan useimmat lähinnä kiusaantuivat Heikkilän intoilusta; mutta se, kertooko tämä enemmän Heikkilästä kuin noista kollegoista, on tietysti asia erikseen. Oli miten oli, Heikkilän liian varhainen kuolema tekee hedelmättömäksi spekuloinnit, olisiko hänessä ollut ainesta kristilliseksi intellektuelliksi.    

Lasse Heikkilästä saadaan kuitenkin aasinsilta nykyhetken ehkä ainoaan suuren kaliiberin suomalaisälykköön, jota ehkä voisi luonnehtia kristilliseksi intellektuelliksi. Tarkoitan tietenkin Heikkilästä paljon kirjoittanutta Osmo Pekosta. Pekonen on koulutukseltaan matemaatikko, mutta hänen älylliset harrastuksensa ulottuvat kauas luonnontieteiden rajojen ulkopuolelle. Lordi Snown joskus 60-luvun alussa lanseeraama käsite ”kulttuurien kuilu” (ns. kovien tieteiden ja humanioran välillä) joutuu Pekosen kaltaisten lasihelmipelaajien kohdalla häpeään, sillä hänet tunnetaan mm. muinaissaksilaisen Beowulf-eepoksen kääntäjänä. Frankofiili Pekonen on syvällisesti perehtynyt Charles Péguyn kristilliseen runouteen ja on lukuisissa esseissä sekä lehtiartikkeleissa ottanut voimakkaasti kantaa klassisen kristinuskon puolesta.  Olisiko hän halukas luonnehtimaan itseään kristilliseksi intellektuelliksi? Pitäisi kai kysäistä mieheltä itseltään, häntä nimittäin aika usein näkee oman kotiseurakuntani messuissa.  

6 kommenttia:

  1. Michelange, tämä on tärkeä ja kirkas kirjoitus! Olen usein pohtinut samaa asiaa, mutta julkisuuteen tulo tuollaisin ohjelmin on pelottanut. Väärinymmärryksen vaara on niin suuri, ettei sitä tarkimmallakaan oikoluvulla ja kriittisimmälläkään sananhionnalla pystyne estämään. - Jos näet Pekosta, sano hänelle terveisiä minulta!

    VastaaPoista
  2. Luin tuon Pekosen kirjan, johon pitää tutustua, arvostelun yliopistolehden sivuilta:

    "Kirjan loppupuolen katolisen teologian näköaloja kartoittavat sivut tuntuvat uuvuttavilta, mutta kiinnostavia ovat tietenkin kirjallisuuteemme ja kirjailijoihimme liittyvät tarinat. Naisrunoilijoistamme – Aila Meriluodon ohella – myös Kirsi Kunnas oli Heikkilän ihastuksen kohteena."

    Niinpä niin. :)

    Tosin täytyy myöntää, että lainaus on hieman epäoikeudenmukainen.

    VastaaPoista
  3. Suomenkieliseltä puolelta ei tule mieleen ketään, johon ilman vähäisimpiäkään varauksia istuisi luonnehdinta ”kristillinen intellektuelli”.

    Mieleeni tuli heti Osmo Pekonen, mutta sitten huomasin että mainitsitkin hänet jo kirjoituksen lopussa. Toinen heti mieleen tullut henkilö on Jukka Kemppinen...ja eikös ylempänä kommentoinut Kari Rydmankin sovi tähän ryhmään? ;) Ja sitten ihan kirkon itsensä piiristä vaikka Mikko Heikka, Jaakko Heinimäki ja Eero Huovinen. Onhan noita jonkin verran, vaikka ei ehkä ihan riittävästi kristillisen intelligentsijan tarpeiksi – puuttumatta nyt siihen, haluaisiko kukaan edellä mainitusta kuulua A. Nylénin johtamaan kristilliseen intelligentsijaan...

    VastaaPoista
  4. Suvanto: Nuo viimeksi mainitut eivät käy siksikään että he ovat pappeja, siis viran puolesta jumalisia; Nylén nimenomaan valitteli kristillisesti orientoituneiden maallikkointellektuellien puutetta. Jos papit hyväksyttäisiin, nimeäisin ilman muuta Osmo Tiililän, joka klassisella ja traditionaalisella asenteellaan pesee mennen tullen nuo kaiken maailman heikat ja heinimäet.

    Rydmanista olen tietysti kanssasi samaa mieltä.

    VastaaPoista
  5. Kuuntelin juuri Ylen ykkösestä ohjaaja Klaus Härön haastattelua. Hän on selvästi tätä kristillispohjaista joukkoa.

    VastaaPoista
  6. No joo. Löytyyhän näitä kun jaksaa etsiä. Muistaakseni hieno "Postia pappi Jaakobille" oli Härön ohjaus.

    VastaaPoista