perjantai 28. tammikuuta 2011

(M)al-U(m)ma

On kai melko tavallista tai ainakin poliittisesti korrektia ajatella, että islamilaiset itsemurhaterroristit eivät ole "oikeita" muslimeja mutta jokainen vilpittömästi rauhaa saarnaava imaami on. Mutta mihin auktoriteettiin tällaiset statementit perustuvat? Kuka loppujen lopuksi voi täydellä arvovallalla sanoa, kuka on oikea muslimi ja kuka ei? Jokaisen suuren terroriteon jälkeen länsimaisten muslimiyhteisöjen johtavat imaamit alkavat tunnetusti suoltaa ulos teon ja sen tekijät tuomitsevia julkilausumia, joiden ydin sisältyy pakollisiin "islam on rauhan uskonto" -vakuutteluihin. Tämä kaikki on tietysti aivan jumalattoman väsynyttä, mutta tässä yhteydessä on tärkeätä ymmärtää, että periaatteessa nämä rauhaa uhkuvat imaamit ovat kuin ovatkin oikeassa. Tavallaan. Mutta yhtä oikeassa ovat myös päinvastaista mieltä olevat. Tätä ajatusta pitää varmaan vähän selventää.

***

Asia on yksinkertaisesti niin, että mikään arvovaltainen instanssi ei voi määrittää kaikkia muslimeja velvoittavalla tavalla esim. eettisen käytöksen normeja. Tietysti tällaista päsmäröintiä voi yrittää, mutta jos yksi imaami jossakin päin maailmaa sanoo johonkin asiaan "jaa" niin joku toinen jossain muualla saattaa sanoa "ei". Kuka ratkaisee kahden tulkinnan välillä? Ei käytännössä kukaan, sillä kristinuskosta poiketen islam on puhdas maallikkoliike; käytännössä ei ole olemassa islamilaista pappeutta, ei dogmaa, ei opetusvirkaa, ei hierarkiaa, sanalla sanoen ei mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi kirkkoa; on vain maailmanlaajuinen "muslimien yhteisö", al-Umma. Tämä "Umma" vaikuttaisi olevan lähes isomorfinen sana, siinä määrin hämärärajainen, epämääräinen ja epälineaarinen tuo yhteisö käytännössä on. 

Useimmat muistanevat ainakin lukion psykologiasta alla olevan, Wolgang Köhlerin hahmopsykologiaa havainnollistavan kuvioparin. Tässä yhteydessä kiinnostaa siis nimenomaan tuo "maluma", joka on yhtä pehmeä ja untuvaisen epämääräinen niin foneettisesti kuin visuaalisestikin.
   

"Maluman" ja "al-Umman" samankaltaisuus on tietenkin pelkkä huvittava kuriositeetti, se nyt vain sattui juolahtamaan mieleeni ja osaltaan inspiroi minua tähän pikku tekstiin. Ei siitä sen enempää. (En ylipäätään ole koskaan jaksanut ottaa näitä aitosaksalaisen metafyysisiä Gestalt-juttuja kovin vakavasti.)

Mutta Umman epämääräisyys on siis tosiasia. Pieni uskontotieteellinen kertaus: islamissa opin lähteinä toimivat paitsi Koraani myös ns. hadithit eli profeetan perimätieto. Sekä kirjoitukset että traditio ovat kuitenkin itsessään mykkiä ja edellyttävät tulkintaa ja tulkitsijaa. Useimmista asioista Umman (tai ainakin neljän sunnalaisen lakikoulukunnan) keskuudessa kuulemma vallitsee tulkinnallinen konsensus, usul al-fiqh. Tuon arabialaisen termin voisi nähdäkseni kääntää myös "erehtymättömyydeksi", sillä ajatellaan, että ollessaan yksimielinen Umma ei voi erehtyä. Siis ollessaan yksimielinen. Mutta jatkuvasti joudumme todistamaan perustavanlaatuista erimielisyyttä ainakin mitä tulee tiettyihin "uskonnollisen kilvoittelun" (jihad) muotoihin. Lännen suvaitsevaisto rakastaa sitä tulkintaa, jonka mukaan jihad on ennen muuta "sisäistä kilvoittelua". On se toki sitäkin. Mutta aivan yhtä legitiimi on myös jihadin huomattavasti verisempi tulkinta...

***

"Konsensus" on näissä yhteyksissä pelkkä merkityksetön hokema, sillä käytännössä mikään ihmisyhteisö oman itsensä varaan jätettynä ei voi olla yksimielinen missään vähänkään merkittävämmässä asiassa. Mitä suurempi yhteisö on, sitä etäisemmäksi käy täyden yksimielisyyden mahdollisuus. Pitää siis olla instanssi, joka ristiriitatilanteessa ratkaisee kaikkia sitovasti sen, miten tätä tai tuota pyhän tekstin kohtaa tulee tulkita. Kyseessä voi olla kollektiivinen elin, kuten vaikkapa kirkolliskokous. Mutta kollektiivi voi jakautua mielipiteissään tasan kahtia, niin että käytännössä on palattu alkutilanteeseen. Siksi tarvitaan yksi ainoa ihminen, joka kovan paikan tullen pystyy antamaan lopullisen päätöksen siitä, mikä on oikeata oppia ja mikä ei ole. Tästä päätöksestä ei voi valittaa, ja juuri valitusmahdollisuuden puutteeseen tavallaan kiteytyy tuo yhteisön erehtymättömyys. Klassisen kristinuskon valtauomassa yhteisön, kirkon, erehtymättömyys on delegoitu viime kädessä Rooman piispalle, paaville. 

Koska islamissa ei ole mitään paavin virkaan nähden analogista instanssia, on siellä käytännössä vallalla opillinen kaaos: Jaakko Hämeen-Anttilasta huolimatta ei ole ketään kenelle soittaa pirauttaa, jos haluamme tietää islamin sitovan kannan tähän tai tuohon kiistakysymykseen. Siksi voi huoletta sanoa, että Fathbarde Hetemajn tai Husein Muhamedin edustama islam on aitoa tavaraa; mutta aivan yhtä perusteltua on pitää myös Muhamed Attan tai Taymur Abdulwahabin islamia oikeana. 

(Nyt tietysti joku voi huomauttaa, että suurin osa yllä sanotusta sopii mutatis mutandis myös ei-katoliseen kristinuskoon. No niin sopiikin.)           

maanantai 24. tammikuuta 2011

Demokratisoituvan Lähi-Idän autuus?

Tunisian "vallankumous" saattaa olla leviämässä muuallekin islamilaiseen Lähi-Itään. Mutta onko Lännellä syytä toivoa demokratian voittoa tässä maailmankolkassa? Minusta demokratia ei voi olla itsetarkoitus yhtään missään, mutta viimeisen sadan vuoden aikana tarjolla olleista yhteiskuntajärjestelmistä se on kieltämättä vähiten huono, ja siksi sitä kaiketi pitäisi inhimillisyyden nimessä toivoa myös islamilaisille lajitovereille. Mutta asia on kimurainen. Yksinkertaisimman määritelmän mukaan "demokratia" tarkoittaa enemmistövaltaa, ja ko. kansakuntien enemmistön kypsyysasteen mielessä pitäen en olisi lainkaan varma demokratian siunauksellisuudesta näissä maissa. Joissakin Tunisian naapurimaista tulleissa riemukkaissa kommenteissa on tervehditty Ben Alin vallan kaatumista tyyliin "näin käyköön kaikille siionistien ja USA:n sätkynukeille..."

Islamistien demokraattinen valtaannousu on täysin realistinen skenaario Maghrebin maissa, ja eurooppalaisilla ei ole mitään syytä toivoa sellaista. Muistettakoon, että reilut toistakymmentä vuotta sitten avoimen islamistinen ja länsivihamielinen G.I.A.-puolue voitti vaalit Algeriassa, mutta sotilaskaappaus mitätöi vaalituloksen. Seurauksena oli verinen sisällissota ja algerialaiset keskittyivät tappamaan enimmäkseen toisiaan. Emme voi tietää, miten G.I.A. olisi käyttäytynyt jos se olisi voinut lunastaa voittonsa hedelmät, mutta pelkään pahinta. Myös ajallisesti tuoreempi Hamasin esimerkki Palestiinalaisalueilta on hyvin vähän rohkaiseva.

Voidaan tietysti spekuloida Iranin näköjään kasvavalla nuorekkaalla ja länsimielisellä oppositiolla, joka ehkä voisi kaataa ajatollahien vallan. Mutta nämä sympaattiset ja sivistyneet kaupunkilaisnuoret ovat vain pintavaahtoa; mistä tiedämme, millaisia Ahmadinejadiakin pahempia mielipuolia Iranin kansan syvät rivit äänestäisivät valtaan demokraattisissa vaaleissa?

Koko jutun monimutkaisuudesta onnistuu tapansa mukaan hyvin näkemään oleellisen Rioufol <blogissaan>.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Kulttuuria Turun tapaan

Kallis isänmaamme on pyrkinyt profiloitumaan maailmalla nähdäksäni ennen kaikkea kahdella näennäisesti ristiriitaisella tavalla. Ensimmäistä voisi sanoa primitivismiksi, toista taas ultramodernismiksi. Primitivismiä edustavat tietenkin kaikki Lappi-mielikuvat, mieskuoro Huutajat ja monissa elokuvissamme yleinen örinänaturalismi. Ultramodernismin esimerkkejä taas ovat paitsi Nokiat ja muu high-tech myös postmodernistinen "vapaus" kahlitsevista perinteistä ja hierarkioista. Nämä piirteet tulevat esille kautta linjan esimerkiksi tuossa brändityöryhmän raportissa. Primitivismi ja postmodernismi ovat ristiriidassa vain näennäisesti, sillä viime kädessä kumpikin on omalla tavallaan historiattomuuden ja kulttuurittomuuden ilmenemismuoto. 

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden teemoissa varsinkin postmoderni näkökulma on vahvasti läsnä. Logomo-hallin näyttelyiden joukossa on reippaan ennakkoluulottomassa hengessä esillä homopornoa, <tämmöttös>. Niin että avaramielisiä ja suvaitsevaisia ollaan Suomen sivistyksen kehdossa, kehtaa tätä Euroopalle esitellä. 

Ylihuomenna on pyhän Henrik-piispan juhlapäivä, vaikka tuskin sitä enää kovin moni muistaa, Lalli on saanut revanssinsa. Suomen sivistys on Turusta lähtenyt - eikä ole takaisin tullut.

[Edit. 18.1. Pieniä sisällöllisiä tarkennuksia]  

lauantai 15. tammikuuta 2011

Zemmourin syyte luettu - "Kiihotus kansanryhmää vastaan"...

"Tasavallan syyttäjä" (Procureur de la République; lieneekö Mika Ilmannin ranskalainen vastine?) luki Zemmourin syytteet eilen perjantaina 14.1. Rikosnimike kuuluu kokonaisuudessaan näin: Diffamation à caractère racial et provocation à la discrimination raciale, eli mahdollisimman sanantarkasti käännettynä "rodullisiin erityispiirteisiin kohdistuva parjaus ja yllytys rodulliseen diskriminaatioon". Asiatarkasti tuon loppuosan voisi toki kääntää myös "kiihotukseksi kansanryhmää vastaan". Syyttäjä ei esittänyt eriteltyä rangaistusvaatimusta. Siihen asiaan palattaneen sitten kun tuomioistuin on tehnyt päätöksensä Zemmourin syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mihin menee muutama viikko.

Ranskalainen media on käsitellyt tapausta melko niukasti. Edes Zemmourin työnantaja Le Figaro ei ole ollut kovin kiinnostunut asiasta. Viime päivinä varsinkin Tunisian kuohunta on kyllä työntänyt syrjään melkein kaiken muun, mutta osittain vaikeneminen on täysin tarkoituksellistakin. Tiiviisti Zemmourin asiaa seuraa ja hänen puoltaan pitää Zemmourin ystävien ja tukijoiden blogi, jonka ylpeä jäsen olen itsekin; olen lisännyt blogin pysyvien linkkieni joukkoon. Kielitaitoiset voivat lukea blogin merkinnöistä, että Z. on ollut oikeinajattelevien intellektuellien hampaissa jo kauan ennen tätä juttua. Hänet nyt oikeuden eteen vieneet lausuntonsa koskien huumeiden salakuljettajien yleisintä etnistä taustaa olivat ilmeisesti vain se pisara joka lopulta sai maljan vuotamaan yli.

Huomattavaa sivustatukea Zemmour on toki saanut arvovaltaiseltakin taholta, jopa niin arvovaltaiselta ettei Suomessa voisi vastaavaa kuvitella. Entinen sisäministeri Jean-Pierre Chevènement on julkisesti puolustanut Zemmouria ja vahvistanut tämän väitteet rikollisten taustoista melko <raflaavasti>: "Enemmän kuin puolet rikoksista syytetyistä on nuorukaisia, joiden sukunimi kalskahtaa afikkalaiselle tai maghrebilaiselle" (Plus de la moitié des infractions sont imputables à des jeunes dont le patronyme est de consonance africaine ou mahgrébine); tuosta nimiasiasta, ks. tämän blogin merkintä <Nomen est omen>.

Ranskan kansan ns. syvien rivien kannasta Zemmourin juttuun minulla ei ole sen tarkempaa tietoa. Sen sijaan on selvää, että valtapuolueiden harjoittamaa maahanmuutto- ja Eurooppapolitiikkaa kohtaan tyytymättömien määrä kasvaa. Tuoreen tutkimukseen mukaan yli 20 prosenttia ranskalaisista näet sympatiseeraa "äärioikeistolaisen" Front national -puolueen <ohjelmaa>. Puolue on jonkin verran uudistunut ja pessyt kasvojaan Marine LePenin noustua isänsä tilalle puolueen johtoon. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa FN saattaa saada vaa'ankieliaseman. Puolueen kannatuksen nousun merkittävin vaikutus lienee se, että se saattaa pakottaa varsinkin keskustaoikeistolaisen UMP-puolueen reivaamaan kantojaan selvästi aikaisempaa järkevämmille linjoille erityisesti maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä. Ihan hyvältä näyttää, vaihteeksi.      

torstai 13. tammikuuta 2011

Poliittinen oikeudenkäynti Ranskassa - Missä Émile Zola?

Éric Zemmour 

Muutama päivä sitten alkoi Pariisissa rikosoikeudenkäynti. Syytettynä on muuan Éric Zemmour, lehtimies, joka meni eräässä tv:n ajankohtaisohjelmassa sanomaan ääneen asian, jonka kaikki tietävät mutta jota ei saisi sanoa. Kun keskustelun poliittisesti korrekti osapuoli päivitteli oikeamielisen suuttumuksen vallassa tulli- ja poliisiviranomaisten taipumusta tarkkailla erityisesti mustia ja arabeja, Zemmour totesi sen tunnetun ja helposti todistettavan tilastollisen tosiasian, että juuri nämä ryhmät syyllistyvät rikoksiin huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin kantaväestö. Tästä provokaatiosta seurasi haaste oikeuteen. Hieman myöhemmin Zemmour heitti lisää löylyä kiukaalle luonnehtimalla poliittisesti korrekteja intellektuelleja seuraavasti [käännös Michelange]: "Näille herroille ei olemassa muuta todellisuutta kuin se joka mahtuu heidän itsensä noin kolmekymmentä vuotta sitten luomiin ideologisiin kehyksiin. [--] Jos joku uskaltaa astua noiden kehysten ulkopuolelle, häntä kohdellaan parhaassa tapauksessa provokaattorina, pahimassa tapauksessa natsina." Kielitaitoiset voivat tutustua juttuun lähemmin mm. <täällä>.

Zemmourin haastoi oikeuteen peräti viisi rasismin vastaista kansalaisjärjestöä. Näistä suomalaisille tunnetuin lienee S.O.S-racisme -niminen putiikki. Mutta minua kiinnostavat tässä eniten järjestöt nimeltä J'accuse ja la Licra. Ensin mainittu on ottanut nimensä tietenkin Émile Zolan kuuluisasta lehtikirjoituksesta, jolla tämä kirjailija-ihmisoikeusaktivisti yli sata vuotta sitten otti kantaa syyttömästi syytetyn juutalaisen kapteeni Dreyfusin puolesta. "Licra" puolestaan tulee sanoista Ligue contre le racisme et l'antisémitisme eli "Rasismin ja antisemitismin vastainen liitto". Nyt vain sattuu olemaan niin, että Zemmour on itse taustaltaan juutalainen, vieläpä algerialaista ns. berberi-juutalaista sukua. Mitähän Émile Zola mahtaisi tästä kuviosta ajatella?

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kristillinen intelligentsijamme?

Antti Nylén nosti muutaman päivän takaisessa Voimala-ohjelmassa esille tärkeän asian eli kristillisen maallikkointelligentsijan puutteen Suomessa. Hän tarkoitti siis sitä, että avoin esiintyminen klassisen kristinuskon tunnuksin ja kristillisten arvojen pitäminen oman intellektuaalisen työn perustana ovat meillä kuuluneet lähes yksinomaan pappien tai ainakin teologisen koulutuksen saaneiden reviiriin. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa tilanne on ollut ja on edelleenkin toinen.

Esimerkiksi läpikotaisin maallistuneeksi arvellussa Ranskassa on vanhastaan vaikuttanut katolisten intellektuellien (tuttavallisesti ”intellos-cathos”) ryhmä. Sinänsä kyse ei ole mistään kovin homogeenisesta koulukunnasta, vaan joukosta eri alojen intellektuelleja joiden tärkein yhteinen nimittäjä on sitoutuminen klassisen kristinuskon arvomaailmaan. Tahdon erityisesti korostaa sitä suomalaisittain oudolta tuntuvaa yhtälöä, että intellos-cathos ovat yli puolue- ja koulukuntarajojen korkealle arvostettuja älymystön jäseniä mutta silti vakaumuksellisia kristittyjä. Meillähän ateismin tai ainakin äärimmäisen kriittisen suhteen klassiseen kristinuskoon ja kirkkoon mielletään ikään kuin aksiomaattisesti sisältyvän ”intellektuellin” käsitteeseen.  

Intellos-cathos -ryhmään kuului itselleni tärkeä, monipuolinen kirjailija ja lehtimies François Mauriac (1885–1970), jonka joka ikisessä romaanissa, esseessä tai runossa on vankka kristillinen pohjavire. Mauriac sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1952. Myös Ranska palkitsi poikaansa monin tavoin; L’Academie françaisen jäsenyys hänelle myönnettiin jo vuonna 1933 ja Kunnialegioonan suurristi tuli vuonna 1958.

Toinen minulle tärkeä katolinen intellektuelli oli filosofi Jacques Maritain (1882–1973), jonka elämäntyön seurauksena pyhän Tuomas Akvinolaisen järjestelmä palasi eurooppalaisten yliopistojen filosofisiin tiedekuntiin, tosin hieman modernisoituna uustomismin nimellä tunnettuna versiona. Ranskassa Maritain on nykyäänkin täysin salonkikelpoinen filosofi; ellette usko, käykää missä tahansa Sorbonnen liepeillä sijaitsevassa Vasemman rannan kirjakaupassa ja löydätte Maritainen teoksia hyllymetreittäin. Meillä ”ranskalainen filosofia” on yhtä kuin eksistentialismi + strukturalismi + postmodernismi, ja harva ammattifilosofikaan tuntee uustomismia muuten kuin nimeltä. Maritainea ei tietääkseni ole suomennettu riviäkään. Mauriacin keskeiset teokset on käännetty, mutta ei häntä taideta mainittavasti meillä nykyään enää lukea.

Nylénin itsevarma - epäilemättä myös itseironinen - julistautuminen Suomen kristillisen intelligentsijan perustajaksi on aplodien arvoinen ulostulo. Pidän Nylénin teksteistä ja tiedän hänen rahkeidensa riittävän. Mutta silti minua pysähdytti hänen toteamuksensa tämän suuntauksen olemattomuudesta meikäläisissä kulttuuripiireissä. Onko tilanne tosiaan noin surkea? Lyhyen miettimisen jälkeen oli pakko myöntää, että on. Suomalaista filosofiaa sivusin jo yllä, mutta kaunokirjallisuuden tilanne ei vaikuta paljoakaan lohdullisemmalta.

Viimeisen sadan vuoden aikana vaikuttaneista kirjailijoistamme ei tule mieleen kuin yksi kiistatta kristillinen intellektuelli, nimittäin Tito Colliander. Mutta hänkin oli käytännössä lähes yhtä paljon venäläinen kuin suomalainen ja lisäksi kirjoitti ruotsiksi. Suomenkieliseltä puolelta ei tule mieleen ketään, johon ilman vähäisimpiäkään varauksia istuisi luonnehdinta ”kristillinen intellektuelli”. Jonkun Waltarin kipuilu uskonasioiden kanssa on tunnettu tosiasia, mutta minusta on hieman kyseenalaista, voiko tätä sinänsä sujuvakynäistä tarinaniskijää pitää varsinaisesti intellektuellina. 

No, sodan jälkeisten vuosien modernistirunoilijoidemme liepeillä nähtiin lyhyen aikaa hehkuva liekki nimeltä Lasse Heikkilä. Tali-Ihantalan taistelun traumaattisten kokemusten murjoma Heikkilä (1925–1961) oli melko omituinen ja traaginenkin tapaus. Hänen päihde- ja mielenterveysongelmien varjostama elämänsä päättyi ennen aikojaan, ymmärtääkseni itsemurhaan. Nämä seikat tekevät näin jälkikäteen vaikeaksi hänen runoutensa ”katolisten” teemojen ivaamisen, vaikka rehellisesti sanoen sellainen asenne tulisi kyllä noin spontaanisti ensimmäisenä mieleen. Ainakin hänen aikalaisistaan ja modernistikollegoistaan useimmat lähinnä kiusaantuivat Heikkilän intoilusta; mutta se, kertooko tämä enemmän Heikkilästä kuin noista kollegoista, on tietysti asia erikseen. Oli miten oli, Heikkilän liian varhainen kuolema tekee hedelmättömäksi spekuloinnit, olisiko hänessä ollut ainesta kristilliseksi intellektuelliksi.    

Lasse Heikkilästä saadaan kuitenkin aasinsilta nykyhetken ehkä ainoaan suuren kaliiberin suomalaisälykköön, jota ehkä voisi luonnehtia kristilliseksi intellektuelliksi. Tarkoitan tietenkin Heikkilästä paljon kirjoittanutta Osmo Pekosta. Pekonen on koulutukseltaan matemaatikko, mutta hänen älylliset harrastuksensa ulottuvat kauas luonnontieteiden rajojen ulkopuolelle. Lordi Snown joskus 60-luvun alussa lanseeraama käsite ”kulttuurien kuilu” (ns. kovien tieteiden ja humanioran välillä) joutuu Pekosen kaltaisten lasihelmipelaajien kohdalla häpeään, sillä hänet tunnetaan mm. muinaissaksilaisen Beowulf-eepoksen kääntäjänä. Frankofiili Pekonen on syvällisesti perehtynyt Charles Péguyn kristilliseen runouteen ja on lukuisissa esseissä sekä lehtiartikkeleissa ottanut voimakkaasti kantaa klassisen kristinuskon puolesta.  Olisiko hän halukas luonnehtimaan itseään kristilliseksi intellektuelliksi? Pitäisi kai kysäistä mieheltä itseltään, häntä nimittäin aika usein näkee oman kotiseurakuntani messuissa.