perjantai 1. heinäkuuta 2011

Suomalaisen talviurheilukulttuurin chutzpah tuli tiensä päähän (?)

STT:n ja Hiihtoliiton yli vuosikymmenen vanha riitajuttu on siis nyt ratkaistu lopullisesti ja STT:n hyväksi. (Tai sitten ei...) Oli kyllä aikakin.

Minuahan kansallisten tunnusten alla käydyt urheilumittelöt eivät itsessään kiinnosta hiukkaakaan. Mutta näiden pahimmillaan brutaalien ja parhaimmillaankin naurettavien aktiviteettien ympärille on viimeisten sadan vuoden aikana punottu keinotekoinen isänmaallisuuden sädekehä ja siten asia koskee kuin koskeekin jokaista itseään patrioottina pitävää, kuten minua. Omalla kohdallani tosin on kyse eräänlaisesta not in my name -tunteesta, siis pyrkimyksestä pysytellä henkisesti mahdollisimman kaukana sellaisesta "suomalaisuudesta", jonka syvin ilmenemismuoto on jäätynyt räkä poskella reuhtominen lumisessa korvessa tai tarpominen sauvojen kanssa upottavalla suolla; se, että tällaisessa nähdään jonkinlaista herooisuutta, kertoo siitä, kuinka lähellä tämä kansa yhä on shamanistisia esi-isiään. Mutta koko kuvion perimmäinen surkeus on siinä, että hiihtäjiemme sankaritekojen lähde ei olekaan suomalainen erämaasuo vaan - lääketeollisuus; vai olisiko syytä puhua peräti huumeteollisuudesta?

Siellä täällä blogosfäärissä on viime aikoina etsitty määritelmää jiddishiläiselle chutzpah-käsitteelle. Hyviä ehdotuksia on nähty, mutta en tiedä, onko kukaan vielä soveltanut käsitettä näiden dopingista syytettyjen sankareiden röyhkeisiin selittelyihin ja vielä röyhkeämpiin vastasyytöksiin. Minusta tässä yli vuosikymmenen jatkuneessa näytelmässä on syytettyjen puolelta nähtävissä vahvoja chutzpan piirteitä.

Suomalaisen sisun, rehtiyden ja alkuvoimaisuuden käsitteet ovat itsessään vähän hölmöjä mutta harmittomia ja jotenkin hellyttävän topeliaanisia. Ikävä chutzpan sivumaku niihin tuli vasta Lahdessa 2001.        

***

Suomalaisen talviurheilukulttuurin kasvoilta putosi naamio Lahdessa noin kymmenen vuotta sitten. Ensi alkuun vahingoniloni oli puhdasta ja rikkeetöntä. Kärynneiden hiihtäjien, heidän valmentajiensa ja varsinkin Hiihtoliiton gangstereiden kiemurtelu syytösten ristitulessa lämmitti sydäntäni. Vuonna 2001 tuoreessa muistissa oli erään hiihtäjä Jari Räsäsen ja erään Esko Ahon, Hiihtoliiton silloisen nokkamiehen, chutzpaa henkivä esiintyminen STT:n dopingjutun ensimmäisessä vaiheessa 90-luvun lopulla. Minua koko näytelmä oli oksettanut ja Lahden skandaalin jälkeen tunsin melkein saaneeni jonkinlaisen revanshin. Lyhyen aikaa elin myös toivossa, että suomalaiset aikuistuisivat ja oppisivat etsimään isänmaallisuudelleen hieman kypsempiä ilmaisuja kuin urheilusankareiden palvonta. Saahan sitä toivoa.   

Minua nauratti, kun kuulin joidenkin hengenheimolaisteni nauhoittaneen Lahden lehdistötilaisuuksia useiden tuntien mittaisiksi potpureiksi ja nautiskellen katselevan niitä oluen ja perunalastujen kera. Melko pian hymyni kuitenkin hyytyi, sillä minulle selvisi, miten vakava tämä asia monelle täysijärkisenäkin pitämälle ihmiselle oli. Ällistyin vilpittömästi, kun eräs nuorehko tuttavani melkein itkien purki loukkaantumistaan paitsi itsensä myös "kaikkien niiden puhdassydämisten penkkiurheiljoiden" (hän todella käytti tätä raamatullista ilmaisua!) puolesta, joiden usko oli nyt mennyt. Hieman myöhemmin kuulin erään yliopistomme työntekijän masentuneen tapauksesta niin pahoin että joutui useiden kuukausien sairauslomalle! Urheilunationalismi on pelottava juttu, ei vähiten siksi, että tässä jos missään nationalismin luonne korvikeuskontona näyttäytyy paljaimmillaan. 

Lahden tapauksen päänäyttelijöistä yksi nousee ylitse muiden. Ajattelen ennen muuta Mika Myllylää. Joku Jari Isometsä on aitopohjalaisessa röyhkeydessään yksinomaan vastenmielinen hahmo, mutta Myllylä on lisäksi traaginen tapaus eikä hänen kohdallaan tragediaa pehmennä vähäisinkään camp-henkinen koomisuus kuten jonkun Matti Nykäsen tapauksessa on laita. Juuri Myllylän henkilökohtainen romahdus Lahden jälkeisinä vuosina tekee vaikeaksi hänen kustannuksellaan naureskelun, niin houkuttelevaa kuin se olisikin muistaen hänen äärimmäisen imelän esiintymisensä kunniansa päivinä. Ei siis naureskella. Mutta sen verran kai saa sanoa syyllistymättä "lyödyn lyömiseen" (tätä latteuttahan toisteltiin ahkerasti Lahden tapauksen jälkeen), että juuri Myllylän kohdalla on erityisen helppoa nähdä Nemesiksen kädenjälki.

***

Edit. 5.7., klo: 18:50:

Vain muutama päivä tuon yllä olevan tekstin julkaisun jälkeen tuli siis uutinen Mika Myllylän kuolemasta. Olisin kirjoittanut viimeisen kappaleen toisin tai jättänyt sen kokonaan kirjoittamatta, jos olisin tämän tiennyt. En kuitenkaan viitsi ryhtyä jälkikäteen sensuroimaan itseäni. Toivottavasti joku näille sivuille myöhemmin eksynyt ei kuvittele minun tarkoittaneen "chutzpan tiensä päähän tulemisella" tätä tragediaa!

Requiescat in pace.

                  

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Saatana - tyly tosiasia

Juhannusviikonloppuna tuli tv:sta vuonna 2005 valmistunut elokuva Emily Rosen manaus. Pidin filmistä, sillä sen kauhuefektit olivat suhteellisen uskottavia ainakin jos vertauskohtana käytetään lajityypin tunnetuinta edustajaa, Manaajaa (1974). Sanotaan Emily Rosen manauksen perustuvan tositapahtumiin, mikä osaltaan selittänee sen suhteellisen uskottavuuden. Silti on muistettava, että kyseessä on kaupalliseen levitykseen tehty elokuva, ja minun on vaikea uskoa, että tuotantotiimi olisi malttanut olla paisuttelematta jutun sensaatiomaisia elementtejä. Lisääkö elokuva uskoa demoneiden todellisuuteen vai vähentääkö se sitä, kukapa tietää?

***

Helsingin hiippakunnan eksorsisti, isä Guy Barbier kuoli vajaa viikko sitten melko tarkalleen 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Vuonna 1921 syntynyt abbé Guy eli pitkän elämänsä modernissa ja valistuneessa maailmassa; hän sai jo varhain tutustua kyseisen maailman tyypillisimpään ilmenemismuotoon eli keskitysleiriin, tuohon 20:nnen vuosisadan rationaalisen luovuuden loistavaan kukkaseen. Selvittyään juuri ja juuri hengissä kierroksestaan, johon sisältyi mm. Buchenwald, isä Guy omisti elämänsä pappeudelle. Paitsi karitatiivisesta työstään mm. Emmaus-liikkeen puitteissa, isä Guy muistetaan myös siis hiippakuntamme virallisena eksorsistina, manaajana.

En voi sanoa tuntevani syitä siihen, miksi juuri isä Guy päätyi tähän virkaan. Mutta ilman epäilystä hän sopi tehtävään loistavasti, sillä hänen suhtautumisensa Saatanaan oli terve ja tasapainoinen. Kuten C. S. Lewis totesi, Saatanaa, joka on kaikin tavoin ekstremisti, miellyttää yhtä paljon kaksi äärimmäistä suhtautumistapaa: ensinnäkin on modernille maailmankuvalle tyypillinen epäusko koko Saatanan olemassaoloon, toinen yhtä hyvä suhtautumistapa taas on ylenpalttinen mielenkiinto elämän diabolisiin ulottuvuuksiin, joko suoranaisen satanismin muodossa tai sitten vain epäterveenä kiinnostuksena demonologiaan ja muuhun sellaiseen.

Isä Guy vältti kummankin vinoutuman ja varmaan jo siksikin oli niin sopiva eksorsistiksi. Saatana itsessään ei edes kiinnostanut häntä! Aiheesta tarkemmin Emil Antonin <Hyviä uutisia -blogissa>. Maisteri Antonin uusin postaus käsittelee itse asiassa Kari Kuulan tuoretta kirjaa, joka edustaa modernia äärimmäisyyttä suhteessa Saatanaan, siis käytännössä kiistää hänen olemassolonsa. "Modernissa maailmankuvassa" ei kuulemma ole tarvetta tämän kaltaiselle hahmolle; no, sen pahempi modernille maailmakuvalle, mutta omituista on, että kristittynä teologina esiintyvä tyyppi julistaa tämmöistä dysangeliumia. Kyllä Saatanan olemassolo on kristillinen uskontotuus, tuntukoon se "edistyksellisistä" piireistä kuinka nololta hyvänsä. Lienee vain ajan kysymys, milloin myös Jumala saa lopullisesti "Kuulan kalloon".

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Audiovisuaalinen maalaus


J-F. Millet,  L'Angélus (1857-59)

Millet'n L'Angélus on maailman tunnetuimpia maalauksia ja sen merkitystä voi huoletta luonnehtia "ikoniseksi".

Tämä taulu soi. Maallistuneelta katselijalta tosin saattaa jäädä ääni kuulematta. Taulun suomenkielinen nimi Iltarukous ei sekään juuri auta asiaa; toisinaan taulun nimi käännetään myös muotoon Iltakellot, ja siinä lähestytään jo totuutta. Sen sijaan teoksen alkukielinen nimi ei enää jätä mitään avoimeksi: Kello on kuusi illalla, pohjoisranskalaisen talonpoikaispariskunnan päivä on pulkassa. Horisontissa, sommituksellisesti keskeisellä paikalla, siintelee kirkontorni, ja sieltä kantautuvat tyynen ilman halki päivän viimeiset angeluskellot: "klang... klang... klang..." Ilman tuota visuaalisesti vähäistä yksityiskohtaa tämä olisi aivan toinen maalaus, paljon mitäänsanomattomampi.
    

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Jatkosota ja menneisyydenhallinta

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen postaukseni aiheesta "jatkosota".

En ole kovin tarkkaan perehtynyt tuohon kuulemma kehitteillä olevaan projektiin, jossa suomalaisia on tarkoitus kasvattaa suvaitsevaisuuteen takomalla näiden päähän kansakunnan menneitä rikoksia. Oletan kuitenkin, että jatkosodan puhkeamisen 70-vuotismuiston läheisyys on omalta osaltaan inspiroinut projektia.

Minua itseäni jatkosota väsyttää aivan suunnattomasti - vieläkin enemmän niin tekee tosin talvisota. Jatkosota on kuitenkin sikäli ärsyttävämpi juttu, että siinä hermojani rassaavat niin "vasemmistolainen" kuin "oikeistolainenkin" historiantulkinta (talvisodan suhteen on vallalla suurempi konsensus). Oikeistolaisella ymmärrän sitä populaarihistoriallista, intellektuaalisesti Ryhmyn ja Romppaisen tasolla liikkuvaa uhoa, joka hallitsee varsinkin nettikirjoittelua. Jo ajat sitten ikoniseksi hahmoksi noussut ja täysin omaa elämäänsä elävä "Rokan Antti" ei ole paljoakaan noiden Armas J. Pullan kansanomaisten luomusten yläpuolella; itse asiassa hän käytännössä on lähes yhtä fiktiivinenkin hahmo, vaikka jotakin kannakselaista pienviljelijää onkin hänen esikuvakseen väitetty. Nämä tyypit ovat kaiken kaikkiaan Suomen kansan rakkaita omiakuvia. Mitä ne kansasta kertovat, jääköön tässä sen tarkemmin erittelemättä.

***

Mutta vakavampi on vasemmistolaisten iänikuinen itseruoskintaprojekti, jolle ei näytä tulevan loppua, vaikka ulkoista painetta historian vääristelyyn ei ole ollut aikoihin. Kyllähän siitä lähdetään, että Suomella ei ole mitään erityistä syytä pyydellä anteeksi yhtään keneltäkään. Ei tosin ole syytä erityiseen elvistelyynkään, sillä sodassa eivät sen paremmin yksilöt kuin kansakunnatkaan koskaan selviä tahroitta. Ei Suomikaan ollut pulmunen. Mutta niin kauan kun Neuvostoliiton seuraajavaltio ei osoita valmiutta tutkia perusteellisesti, kriittisesti ja vilpittömän katumuksen hengessä omia rikoksiaan, ei suomalaistenkaan kannata pukeutua säkkiin ja tuhkaan; semminkään, kun tätä flagellantismia harrastettiin täysin yksipuolisesti vuosikymmenten ajan; eiköhän kaikki sanottava ole jo siltä osin tullut sanotuksi.

Vasemmiston ongelma on juuri historiantajun puute. Ja jos "historiantaju" ylipäätään merkitsee mitään, se merkitsee sen ymmärtämistä, että menneiden aikojen toimijat ("historian tekijät") eivät koskaan tiedä sitä, minkä me tiedämme nyt; vielä tarkemmin sanoen, he eivät elä "historiaa" vaan aina omaa aikaansa ja tekevät ratkaisujaan sen hetkisten tietojen varassa, menneisyys huohottaa raskaasti heidän niskaansa ja tulevaisuus on pelkkä läpitunkematon musta seinä heidän edessään. Myöhemmät sukupolvet konstruoivat kaoottisesta tapahtumien ja syy-seuraus -suhteiden sotkusta sitten "historian", tai pikemminkin useita historioita, sillä lukuisat tulkinnat ovat aina mahdollisia. Kirjoihin ja kansiin saatetun, tietyssä mielessä kivettyneen historian tiimoilla avautuvat rajattomat mahdollisuudet jälkiviisauteen ja moraaliseen besserwisserismiin, joka on vasemmiston erityinen leipälaji.

Vain jälkiviisauden valossa voidaan esimerkiksi väittää Suomen luovuttaneen kymmenittäin juutalaisia Natsi-Saksaan. Ei luovuttanut. Suomi vaihtoi toki vankeja de facto -liittolaisensa kanssa, ja Suomen saamista tuhansista neuvostovangeista monella oli juutalainen tausta. Tuo vankienvaihto-operaatio on tiedetty ja tunnettu iät ja ajat, kauan ennen Elinan Sanan reilut puoli vuosikymmentä sitten julkaisemaa ns. tutkimusta tästä aiheesta. E. Sanan kontribuutio aiheeseen oli juuri tuon juutalaisteeman keksiminen ja numeron tekeminen siitä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalaiset virkamiehet olisivat nähneet luovutettavien massassa mitään muuta kuin vangiksi joutuneita vihollismaan sotilaita. Tuskinpa saksalaisetkaan ajattelivat ottavansa suomalaisilta vastaan nimenomaan juutalaisia neuvostosotilaita, vaan pikemminkin sotilastiedustelun näkökulmasta yleisesti arvokasta ainesta, mm. NKVD-miehiä. Suomen kannalta nämä luovutukset eivät ole sen kiusallisempia kuin se, että britit luovuttivat tuhansittain saksalaisten puolella taistelleita vlasovilaisia ja kasakoita Stalinin käsiin, tai se, että ruotsalaiset palauttivat sodan loppuvaiheessa suuria määriä baltialaisia pakolaisia NL:oon.  

Sodan aikana moraalin ala kaventuu monin tavoin. Valtiolle annetun moraalisen arvosanan tärkein peruste on poikkeusoloissa se, kuinka valtio onnistuu huolehtimaan omista kansalaisistaan ja näiden oikeuksista. Tässä suhteessa Suomen sodan aikainen saldo ei ole hassumpi; akselivaltojen mittapuilla se on suorastaan erinomainen.

***

Vielä kerran: erityistä syytä kollektiiviseen katumukseen ei Suomella jatkosodan osalta ole, jos kohta ei ole erityistä syytä kollektiiviseen röyhistelyynkään. Myönnän, että nuorten, mistään mitään ymmärtämättömien kantamat "Kiitos 1939-1944" -paidat ovat äärimmäisen mauttomia enkä itse koskaan pukisi sellaista päälleni, mutta eipä se menneiden sotien muistelu useimmissa muissa maissa ole juuri sen tyylikkäämpää.          

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Mitäs me sanskulotit

Dandyismi-postausteni tiimoilta tulin miettineeksi puvun, pukeutumisen, ja erityisesti herrain pukeutumisen, vahvaa roolia yleisenä aate- ja kulttuurihistoriallisena indikaattorina. Sillä kyllähän se niin on, että kulloisenkin aikakauden pukumuoti korreloi monin tavoin vallitsevaa aateilmapiiriä. Myös muodin muutokset ovat usein paljon puhuvia. Eilispäivän radikaali asuste on usein tämän päivän tylsää mainstream-pukeutumista; joskus myös eilispäivän arkiasu on tämän päivän juhlapuku.  

Minä itse pidän pitkiä housuja aina, poikkeuksetta. Kannaltani on harmillista, että pitkät housut miesten vaateparren kanonisena elementtinä ovat - hirveätä sanoakin - vallankumouksellinen keksintö. Ennen vuotta 1788 herrasmies pukeutui alaraajainsa osalta yksinomaan vaateparteen nimeltä culottes, siis lyhyisiin, hieman polven alapuolelle ulottuviin ihoa myötäileviin housuihin, ja polvista alaspäin säärtä verhosivat sukat tai säärystimet, jotka puolestaan päättyivät solkikenkenkiin.   

Radikaalivallankumouksellinen sanskulotti
eli "pitkähousu"
Sans-culottes -nimellä kutsuttiin kaikkein kiihkeimpiä vallan-kumouksellisia. Termi merkitsee kirjaimellisesti "polvihousuttomia", siis pitkiä, nilkkaan saakka ulottuvia housuja käyttäviä kansalaisia. Pitkät housut, pantalon, olivat vanhastaan olleet kansanomainen ja talon-poikainen vaateparsi, siksi niistä tietenkin tuli vallankumouksellisten suosima asuste.    

Restauraation jälkeen tehdyt yritykset palata myös pukeutumisen osalta ancien régimen ihanteisiin eivät onnistuneet. Viimeistään 1820-luvulla pantalonit vakiintuivat lopullisesti miesten puvun olennaiseksi osaksi, ja tämä rooli niillä on tietysti edelleen. Mutta kuinka kauan, se on asia erikseen.  

Toinen vallankumouksen myötä vakiintunut vaateparsi oli hännystakki eli frakki, joka tosin tunnettiin jo ancien régimen aikana. Frakkipuku jäi pitkien housujen tavoin elämään ja koko 1800-luvun alkupuolen se oli ainakin alemman keskiluokan ja sitä ylemmän kaupunkiväestön parissa täysin arkinen ja jokapäiväinen asu. Frakin hidas mutta varma juhlallistuminen on länsimaisen kulttuurihistorian merkillisimpiä ilmiöitä. Nykyäänhän frakkia käytetään enää kaikkein juhlavimmissa yhteyksissä, ja on mahdollista, että se melko läheisessä tulevaisuudessa päätyy kokonaan museoiden vitriineihin. Ylipäätään frakkipuvun kehitys muistuttaa muutettavat muuttaen roomalaisten toogan vaiheita, joka sekin oli alun alkaen arkinen kaiken kansan vaate mutta muuttui hitaasti ritariston ja senaattoriluokan etuoikeudeksi ja katosi tyystin keisarikauden viimeisinä vuosisatoina käytännöllisempien ja helpompien pukujen tieltä.

Eräässä sci-fi -romaanissa parinsadan vuoden päässä tulevaisuudessa juhlallisena iltapukuna toimii - farkkupuku! Juttu vaikuttaa kirjailijan vitsiltä, ja luultavasti onkin sitä, mutta siitä huolimatta tämä on myös täysin mahdollinen skenaario. Ajatus kokonaan siniseen denimiin pukeutuneista herroista kättelemässä presidenttiä linnankutsuilla kieltämättä hieman hirvittää konservatiivia, mutta varmaan saman reaktion olisi pari vuosisataa sitten herättänyt ajatus frakista juhlapukuna. Näin se kehitys kehittyy.

              

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Häpeällinen bisnes

Tippu Tip (1837-1905)
Tiedättekö, kuka on oheisen kuvan neekeriuk... hm, afrikkalaistaustainen iäkkäämpi herrahenkilö? No minäpä kerron. Kuvan mies on Hamad bin Muhammad bin Jumah bin Rajab bin Muhammad bin Sa'id al-Murghabi, kutsumanimeltään Tippu Tip. Tippu Tip oli luultavasti historian mahtavimpia orjakauppiaita, ja lisäksi hän omisti itsekin joidenkin tietojen mukaan peräti 10 000 sielua useilla plantaasheilla eri puolilla Itä-Afrikkaa.

Miehemme oli 1800-luvun jälkipuoliskolla Sanzibarin sulttaaneiden oikea käsi ja omasi lisäksi erinomaiset suhdeverkostot länsimaalaisiin löytöretkeilijöihin. Hän auttoi monin tavoin mm. Henry Morton Stanley'a (muistattehan: "Dr. Livingstone, I presume..."), ja hänestä tuli näiden kontaktiensa ansiosta jo varhain tunnettu myös Euroopassa.

Jostain syystä Tippu Tipistä ei kuitenkaan erityisemmin pidetä melua silloin kun kauhistellaan afrikkalaisten orjuuttamisen hirveätä historiaa. Tiedon puutteesta ei siis pitäisi olla kyse; googlettakaa tai wikittäkkää hakusanalla "tippu tip" ja huomaatte, että juttua kyllä löytyy monilla kielillä vaikka kuinka. Epäilemättä yksi ilmeinen syy diskreettiin suhtautumiseen on herran itsensä pigmentin tummuusaste. Vähäinen ei merkitys ei liene silläkään, että Tippu Tipin bisnekset suuntautuivat enimmäkseen hänen omien uskonveljiensä pariin islamilaiseen maailmaan, ja rauhanuskonnossahan ei tunnetusti ole tahraa eikä ryppyä.

***

En edes muista, milloin itse törmäsin ensimmäistä kertaa Tippu Tipin nimeen. Tuon oheisen kuvan näin jo varhain jonkun historiallisen lukemiston sivulla ja se jäi mieleeni. Jokin aika sitten näin ranskalaiselta tv-kanavalta dokumentin Senegalin rannikolla sijaitsevan Goréen orjasaaren historiasta. Ohjelmassa joku paikallinen vanhus mesosi eurooppalaisten orjakauppiaiden kataluutta ja haukkui siinä sivussa rutiininomaisesti tietysti myös katolisen kirkon, koska sen papit kuulemma olivat siunanneet käytännön tai ainakaan eivät olleet kyllin selväsanaisesti tuominnneet sitä jne. Miehen ulkonäössä vaatepartta myöten oli jotakin tuttua ja äkkiä muistin: äijähän oli kuin ilmetty Tippu Tip! En tiedä, olisiko tämä senegalilainen musta musulmaani tuntenut yli sata vuotta sitten kuolleen itäafrikkalaisen uskonveljensä nimeä, jos se olisi hänelle mainittu, mutta epäilenpä että ei olisi; ja vaikka olisi tuntenutkin, niin tuskinpa hän olisi pitänyt Tippu Tipin bisneksiä erityisen häpeällisinä, sillä quod licet Iovi, non licet bovi.

Jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää, että afrikkalaisilla itsellään oli merkittävä rooli orjakaupassa niin mantereen länsi- kuin itälaidallakin. Ylipäätään on kyseenalaista, olisiko ilman heidän omaa panostaan koskaan päästy likimainkaan niin huikeisiin volyymeihin kaupankäynnissä kuin suurimmillaan päästiin. Nämä asiat siis tiedetään, mutta niistä ei liiemmälti puhuta.

***

Rehellisimmät afroamerikkalaiset ovat tuskallisesti joutuneet hyväksymään sen tosiasian, että heidän esi-isänsä päätyivät orjiksi toisten afrikkalaisten myyminä. Mm. radikaali aktivisti (mutta siitä huolimatta kohtalaisen hyvä kirjailija) Alice Walker on käsitellyt tätä traumaa useammassakin yhteydessä. Silti Walkerin kaltaiset vilpittömätkään tulkitsijat eivät aina tunnu tajuavan asian ydintä: he saattavat kauhistella sitä, että afrikkalaiset myivät "veljiään" "muukalaisten" orjuuteen. Mutta tämähän on täyttä anakronistista soopaa: 1700- tai 1800-luvullakaan ei vielä ollut mitään "afrikkalaisia" muualla kuin eurooppalaisessa (siis ulkopuolisessa) tietoisuudessa. Oli mandingoja, oli joruboja, oli iboja, oli haussoja, oli ashanteja, oli dahomelaisia, oli malilaisia, oli kanembornulaisia, ja oli vaikka mitä. Mutta miksi ihmeessä joku dahomelainen olisi pitänyt jotakin ashantia "veljenään"? Nehän olivat taistelleetkin toisiaan vastaan iät ja ajat.

Kun merten takaa alkoi sitten tulla omituisen valjun värisiä, jopa arabejakin vaalempi-ihoisia kummajaisia, jotka osoittivat halua ostaa dahomelaisilta näiden sotavankeja orjiksi, miksi ihmeessä he eivät olisi näitä myyneet? Pan-afrikkalainen identiteetti ei ole sen vanhempi juttu kuin muutkaan vastaavat sivilisaatioidentiteetit. On omituista, että postmodernistisen paradigman omaksuneet afroamerikkalaiset tai heitä myötäilevät tulkitsijat eivät näköjään osaa soveltaa sosiaalisen konstruktion malliaan juuri tässä kysymyksessä.          

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen taloustieteilijäni

Kuten muutaman viikon takaisessa <dandy-aiheisessa> postauksessani vihjasin, dandyismi on ennen muuta psykologisen sfäärin ilmiö, se on sisäinen asenne. Mutta koska se ulospäin näkyy selvimmin juuri pukeutumisessa, sanotaan pari sanaa siitäkin.

***

En siis itse ole varsinaisesti Savile Row -dandy. En arkisin pukeudu mitenkään silmiinpistävän tyylikkäästi vaan lähinnä vain konservatiivisen siististi ja asiallisesti. Mutta siitä huolimatta taidan erottua kaupungin katukuvasta kesäisin. Kuinka? No siten, että suuri osa (ellei suurin osa) muista alkaa kesäisin pukeutua niin tavattoman omituisesti. Minä itse en ole vähimmässäkään määrin "inc'oyable" (ks. edellinen dandy-postaukseni), sen sijaan ne, jotka käyskentelevät urbaaneilla kävelykaduilla rennosti ranta- tai safariasuissa, ovat sitä mitä suurimassa määrin. Tässä asiassa (kuten niin monessa muussakaan asiassa) enemmistön kulloinenkin maku ei määrittele normaalia ja epänormaalia: on absoluuttinen fakta, että rantapukeutuminen keskellä eurooppalaista kaupunkia on epänormaali ilmiö. Tästä ei keskustella.

Pitkin 2000-lukua tilanne on vuosi vuodelta pahentunut. Tämä kesä ei näytä ainakaan paremmalta, jos voidaan jotain päätellä siitä, kuinka nyt noin viikon kestäneet ankarat helteet ovat vaikuttaneet katukuvaan.  Näköjään vuosi vuodelta yhä useampi suomalainen vapautuu estoistaan kesäisin. Myönnettäköön, että ilmiö on kyllä yleiseurooppalainen. Jopa perinteisesti hyvin siististi ja konservatiivsesti pukeutuneet Välimeren kansat ovat viime vuosina päästäneet itsensä tässä suhteessa repsahtamaan. Mutta silti rohkenen väittää, että suomalaiset ovat johtaneet tätä trendiä, ehkä heidän mieliinsä aivopestyn "luonnollisuus"-kultin vaikutuksesta.

Hyvin keveä pukeutuminen helteisillä ilmoilla on merkki liian pitkälle viedystä mukavuudenhalusta ja käytännöllisyydestä. Tällaisessa alastomien apinoiden kansoittamassa ympäristössä jokainen, joka viittaa kintaalla moisille puhtaan animaalisille hyötynäkökohdille, on omalla tavallaan dandy. Sellaisia ovat siis jopa peittävään mustaan säällä kuin säällä pukeutuvat gootit tai maihinnousukenkiä, niittifarkkuja ja nahkatakkeja uppiniskaisen ylväästi kantavat uuspunkkarit; on omituista, että tällaisinkiin ihmisryhmiin voi joskus tuntea tiettyä henkistä yhteenkuuluvuudentunnetta...

***

Mutta oletettua sisäistä dandyismiani ei oikeastaan tarvita selittämään sitä, miksi itse en omista (enkä ole koskaan omistanut enkä koskaan tule omistamaan) shortseja tai sandaaleja. Selitykseksi asiaan riittää uusklassinen taloustiede, jonka simppelit teoriat ja mallit ovat hyvin käyttökelpoisia kaikilla mahdollisilla elämänalueilla (paitsi tietenkin kansantaloudessa itsessään...).

Oivalsin tämän pukeutumisasian "taloustieteelliset" ulottuvuudet jo kauan sitten, jonakin 2000-luvun puolivälin trooppisen kuumana kesänä. Tuolloin käytiin Iltasanomissa (tai Iltalehdessä, mitä väliä) yhteiskunnallisesti erittäin tärkeätä yleisönosastokeskustelua aiheesta "onko mustiin pukeutuvilla ihmisillä oikeus valittaa helteitä". Sattumoisin itselläni oli tuohon aikaan menossa jonkinlainen Johnny Cash -vaihe pukeutumisessa (musta silkki- tai pikeepaita, mustat suorat housut, musta pikkutakki, mustat kengät [mutta ei nyt sentään mustia laseja!]). Kerran odottelin tässä täysmustassa formussani bussia ja pysäkin jakoi kanssani eräs huomattavasti minua kevyemmin pukeutunut kansalainen. Kaveri punoitti paitsi auringosta myös halvasta viinasta. Hän katseli minua kännisen julkeudella ja kysäisi sitten, eikö minulla ole kuuma moisessa kuosissa. Vastasin, että totta helvetissä on kuuma kun elohopea kerran on kolmenkymmenen asteen kieppeillä, mutta jatkoin samaan hengenvetoon ja kysyin, eikö miehellä itsellään sitten ollut kuuma. En muista, mitä sain vastaukseksi, mutta juuri tässä tilanteessa syntyi yllä mainitsemani oivallus: olin näet intuitiivisen varma siitä, että siinä bussipysäkin penkillä yläruumis paljaana hikoilevalla lajitoverilla ei ollut kovinkaan paljoa miellyttävämpi olo kuin minulla täysmustissani.

Kotiin päästyäni testasin asian empiirisesti omalla patiollani, ja testi vahvisti oletukseni: vaatetuksen vähentäminen kieltämättä helpottaa oloa jonkin verran, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että kannattaisi maksaa siitä koituvaa psykologista hintaa eli inhimillisen arvokkuuden menetystä. Kyse on siis mikrotaloustieteen teoreettisiin kulmakiviin kuuluvan marginaalihyötyteorian eräästä käytännön sovelluksesta. Oheinen käyrä havainnollistakoon asiaa.          

"Marginal revenue" (MR) on tässä tulkittava fyysisen mukavuuden
kasvuksi vaatetuksen vähetessä; "marginal cost"  (MC) puolestaan
on psykologinen epämukavuus ja menetystä arvokkuudesta johtuva
häpeäntunne; eli puolialastomana juoksentelu kaupungissa ei kannata.  

Jostain syystä kasvava joukko ihmisiä ei kuitenkaan koe mitään psykologista ongelmaa yltiöpäisen "rennossa" pukeutumisessa. Miksi näin on, sitä on turha minulta kysyä.     

lauantai 28. toukokuuta 2011

Jeanne d'Arcin päiväksi

"Chose est bien digne de mémoire / Que Dieu  par une vierge tendre / Ait adès voulu (chose est voire!) / Sur France si grant grace estendre."  -  Christine de Pisan, Ditié de Jehanne d'Arc (1429)

***

Pyhän Jeanne d'Arcin juhlapäivä lähestyy. Marttyyrin "syntymäpäivä" on hänen kuolinpäivänsä. Siksi myös Jeanne d'Arcin muistoa vietetään (siellä missä sitä ylipäänsä vietetään) juuri 30.5., eli päivämääränä jona hänet poltettiin kuoliaaksi Rouenin torilla vuonnna 1431.

Jeanne d'Arcista on kirjoitettu viimeisten 580 vuoden aikana varmaan hyllykilometrien verran eritasoista tekstiä, luultavasti enemmän kuin kenestäkään keskiaikaisesta talonpoikaisnaisesta. Tämä mielenkiinto kertoo Jeannen tarinan hämmästyttävyydestä ja lumovoimasta. Ja mikä tärkeintä, tuo mielenkiinto syntyi välittömästi, jo la Pucellen d'Orlénsin omana elinaikana, joka ei todellakaan ollut pitkä. Tähän motoksi valitsemani katkelma on peräisin hyvin varhaisesta runosta. Sen kirjoittaja Christine de Pisan (ca. 1363-1431), joka tunnetaan eräänä varhaisimmista naispuolisista ammattirunoilijoista, sattumoisin kuoli samana vuonna kuin la Pucelle. Strategisesti tärkeän Orléansin kaupungin vapautus vuonna 1429 teki 17-vuotiaasta tytöstä hetkessä kuuluisuuden paitsi Ranskassa myös koko kristikunnassa.   

Jeanne d'Arcin "myyttiä" ei todellakaan ole luotu jälkikäteen, vaikka en kielläkään, että sitä on hiottu ja muokattu, kaunisteltu ja tarpeen mukaan myös rumennettu, sekä kaikin tavoin yritetty saada palvelemaan mitä moninaisimpia poliittisia tarkoitusperiä. Oletan Jeanne d'Arcin tarinan pääpiirteissään tunnetuksi enkä aio sitä tässä yhteydessä kovin yksityiskohtaisesti käsitellä. Toteanpa vain, että Jeanne on eräs kristikunnan (ja ihmiskunnan!) historian loistavimpia esimerkkejä asioiden tärkeysjärjestyksestä, teemasta jota tässäkin pikku blogissani olen yrittänyt pitää esillä. Kuten todettua, häntä on yrittänyt jälkikäteen omia itselleen moni, mutta tosiasia on ja pysyy, että Jeanne kuuluu yksin Kristukselle.

***

Vallankumoukselliset yrittivät jälkikäteen tehdä Jeannesta "kansan tytärtä" (fille du peuple), jonkinlaista protojakobiinia, jonka kuningas petti ja kirkko murhasi. Tässä myytissä on totta siteeksi, ainakin sen verran että se hämää asiaan perehtymättömiä. Charles VII Valois todella osoitti törkeää kiittämättömyyttä jättäessään oman onnensa nojaan tytön, jolle oli kruununsa velkaa. Mutta kirkkoa ei kokonaisuudessaan voi pitää vastuullisena Jeannen kuolemasta, sillä 1400-luvun alkupuolen Pohjois-Ranskan prelaatit olivat hyvin usein konsiliaristien rintamassa, toisin sanoen Rooman valta ei käytännössä sinne yltänyt. Itse asiassa Jeanne yritti käyttää oikeuttaan vedota paaviin, mutta hänen pyyntöänsä ei huomioitu; tämä oli vain yksi koko oikeusjutun lukuisista muotovirheistä ja selvistä laittomuuksista. Mikä tärkeintä, sekä Pariisin yliopisto (jonka teologeista Rouenin tribunaali pääasiassa koostui) että jutun pääsyyttäjä Beauvais'n piispa Cauchon olivat tiukasti englantilaisten taskussa. Tämän ymmärsivät kirkkaasti kaikki aikalaisetkin ja pitivät juuri englantilaisia Jeannen murhaajina; "Et Jehanne la bonne Lorraine / Qu'Angloys brûlèrent à Rouen..." (Fr. Villon). Tuomion kerettiläisyys- ja noituusperusteluista huolimatta Rouenin oikeudenkäynti oli siis luonteeltaan käytännössä täysin poliittinen. Näistä varauksista huolimatta kirkolle on ikuiseksi häpeäksi, että sillä oli riveissään miehiä, jotka antoivat käyttää käyttää itseään tällaiseen tarkoitukseen. "Kansan tytär" -puheen kannalta tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä Jeanne osasi sekä monarkian että kirkon kohdalla erottaa toisistaan pyhän instituution ja sen usein arvottomat palvelijat.

Mutta yleisemminkään ajatellen "kansan tytär" -diskurssi ei oikein kanna, sillä Jeanne d'Arcin sukutausta ei suinkaan ollut niin proletaarinen kuin joillakin tahoilla mielellään on esitetty. Jeannen äiti oli hurskas Isabelle de Vouthon, kutsumanimeltään Romée (muistona Roomaan tehdyltä pyhiinvaellukselta), ja isä Jacques d'Arc, hyvin toimeentuleva talonpoika Domrémysta Meuse-joen varrelta Champagnen ja Lorrainen rajaseuduilta. Jacques d'Arc oli doyen. Nykyranskassa sana merkitsee mm. yliopiston dekaania, mutta tässä yhteydessä termi vastaa suunnilleen samaa kuin "nimismies" Ruotsinvallan aikaisissa suomalaisissa maalaispitäjissä. Kyseessä oli siis talonpoikaisyhteisön luottamusmies, joka mm. keräsi alueelta verot, organisoi tarpeen vaatiessa sotilaallisen puolustuksen ja edusti talonpoikia kruunuun päin. Jacques d'Arc oli joka suhteessa arvostettu mies. Perheen kivinen kotitalo on edelleen pystyssä Domrémyssa. Ei se tietenkään mikään palatsi ole mutta kertoo osaltaan arvostetusta asemasta ja ajankohdan mittapuilla kohtalaisesta vauraudestakin.

Teoriassa Jacques d'Arc perheineen tosin kuului säätyyn laboratores, mutta tämän säädyn (kuten itse asiassa kahden muunkin länsieurooppalaisen säädyn) sisällä oli huomattavaa sosiaalista vaihtelua; koska Länsi-Euroopassa ei ollut erillistä porvarissäätyä, luettiin samaiseen "työtätekevien" joukkoon teoriassa myös jonkun Flanderin tai Toscanan upporikkaat tekstiilitehtailijat ja -kauppiaat - ainakin niin kauan kuin nämä eivät vaivautuneet ostamaan itselleen aatelisarvoa. Maaseudulla ero alhaisaatelin ja parhaiten pärjäävän talonpoikaiston välillä oli käytännössä varsin pieni. Jacques d'Arcin ja hänen väkensä kohdalla ero katosi kokonaan vuonna 1430 kun kuningas Kaarle VII Jeannen urotekojen tunnustukseksi aateloi koko perheen. Jeannea tämä tunnustus ei tietenkään riittänyt pelastamaan roviolta vuotta myöhemmin, mutta osaltaan sekin tekee tyhjäksi "kansan tytär" -puheita.

***

Mutta eivät nationalistitkaan voi Jeannea itselleen omia niin kovasti kuin ovat yrittäneetkin. Jeanne ei vuoren varmasti olisi hetkeäkään hyväksynyt niitä 1800-luvun lopulla syntyneitä tulkintoja itsestään, joiden mukaan hän palveli Veren ja Maaperän epäjumalia, so. Ranskan "kansakuntaa". Nationalismihan on kaikissa muodoissaan moderni korvikeuskonto ja siksi johdonmukaiset nationalistit ovat ateisteja tai uuspakananoita. 1800-luvun Ranskassa viimeksimainittua suuntausta edusti mm. kelttiläisyyden kultti, ja näissä merkeissä Jeannestakin yritettiin tehdä jonkinlaista uudelleen syntynyttä druidipapitarta. Herjaus ohittaa törkeydessä jopa jakobiinien "kansan tytär" -viritelmät kirkkaasti.

Jeanne ei palvellut mitään Ranskan "kansakuntaa", eikä ole sanottua, tiesikö hän sellaista olevan olemassakaan. Hän palveli Ranskan kristillistä kuningaskuntaa ja sitäkin ainoastaan siitä syystä että oli mielestään saanut tähän tehtävään Jumalalta selvän ja vastaansanomattoman käskyn. Tämän samaisen käskyn nojalla hän, joka yleensä oli ehdottoman kuuliainen vanhemmilleen, uhmasi näiden kieltoa ja lähti salaa toteuttamaan missiotaan. Jos edes perheellä ja vanhemmilla ei ole itseisarvoa, kuinka sitä voisi olla monta astetta selvästi abstraktimmalla suureella, isänmaalla? Eli näin päädymme jälleen asioiden tärkeysjärjestykseen.                  

lauantai 21. toukokuuta 2011

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen dandyni


Pariisilainen proto-dandy, un inc'oyable, promeneeraa daameinensa

En muista, milloin ensimmäistä kertaa törmäsin termiin "dandy". Sen sijaan erittäin hyvin on muistissani tilanne, jossa minun oli pakko alkaa omakohtaisesti prosessoida tätä käsitettä kaikkine konnotaatioineen. Olin varhaisessa teini-iässä, niin varhaisessa että vanhempien kanssa saattoi juuri ja juuri vielä julkisesti näyttäytyä. Olimme isäni kanssa ostamassa minulle kesäjalkineita. Näin mielestäni tosi tyylikkäät valkoiset nahkakengät ja ilmaisin kiinnostukseni. Isä kuitenkin tyrmäsi mielitekoni välittömästi ja vastaansanomattomasti: "Vain dandyt käyttävät valkoisia kenkiä!" Mahdoinko jo tuossa iässä osata kuulla isän halveksien tuhahtamassa "dandy"-sanassa kaikuvan äänettömän yläsävelen, joka viittasi vahvasti erään sukupuolisen vähemmistön suuntaan? En tiedä, mutta olen kyllä myöhemmällä iälläni tottunut ajattelemaan dandyismia yhtenä homouden alalajina. Vasta melko hiljattain olen tajunnut, että tämä on paha erehdys, vaikka dandyissa epäilemättä onkin homoja  keskimääräistä enemmän.

Viime aikoina dandyismista on puhuttu ja kirjoitettu paljon niin meillä kuin muuallakin. Ilmiö kiinnostaa minuakin, eikä ainoastaan kulttuuri- ja aatehistoriallisessa kehyksessä. Joka kesä nimittäin huomaan itsessäni heräävän dandymäisiä piirteitä. Oikeaksi dandyksi en kuitenkaan halua profiloitua, sillä mielenosoituksellisen tyylikäs pukeutuminen ei ole kristillisestä näkökulmasta sen hyväksyttävämpää kuin korostettu rahvaanomaisuuskaan; siisti mutta tylsä ja provosoimaton kultainen keskitie on kova osamme tässäkin asiassa. Siksi minun on vaikea hyväksyä monien meikäläisten traditionalistien suosimaa Savile Row -eleganssia, vaikkapa <tällaista>. (Myönnän kyllä, että varsinkin tuon linkin takaa löytyvät kengät pistävät minut kuolaamaan; mutta tällaiset pitää ottaa torjuttavina kiusauksina.) Pukeutuminen harvinaisiin juhlatilaisuuksiin on tietysti asia erikseen, mutta varsinaisesti dandyismissa onkin kyse jokapäiväisestä ylipukeutumisesta. Jos siis suhtaudun tällaiseen hardcore-dandyismiin vähintään varauksellisesti, niin mitä tarkoitan sanoessani, että löydän oman sisäisen dandyni erityisesti kesäaikaan? Vilkaistaan hieman dandyismin historiallisia juuria ennen kuin jatketaan tästä.

***

Ranskan vallankumouksen julmimman vaiheen tasaannuttua maan alta nousi kuin taikaiskusta uusi nuoriso, joka vähät välitti jakobiinien korostetun rahvaanomaisesta sans-culottes-ideaalista. Varsinkin direktoriokaudella 1790-luvun lopulla Pariisin harvat hengissä olevat (so. omien aatetovereidensa järjestämistä puhdistuksista selvinneet) radikaalivallankumoukselliset kiristelivät hampaitaan joutuessaan katselemaan näitä keikareita, jotka eivät ainoastaan palanneet ancien régimen muoti-ihanteisiin vaan vieläpä räikeästi paisuttelivat ja liioittelivat niitä. Kyseessä oli siis eräänlainen käänteinen épater le bourgeois -ilmiö, provokaatio ja härnäys.

Näillä nuorilla oli monia nimiä: "les muscadins" viittasi heidän ylenpalttiseen myski-hajuveden käyttöönsä, mikä loukkasi hienhajuun tottuneiden jakobiinien demokraattisia aisteja; heidän ulkoasunsa yleinen eriskummallisuus puolestaan oli syynä siihen, että heitä kutsuttiin useimmiten vain "uskomattomiksi", "les incroyables". Nuoret ottivat alun perin ilmeisesti pilkaksi tarkoitetun nimityksen kernaasti omakseen, mutta pudottivat siitä pois r-kirjaimen - kuten pudottivat itse asiassa kaikista sanoista, koska heidän vihaamansa revolution alkoi sillä - ja niin heistä tuli les inc'oyables. Moni inc'oyable oli menettänyt läheisiään jakobiiniterrorissa, ja siksi he eivät aina tyytyneet vain härnäämään vallankumouksellisia vaan saattoivat tilaisuuden tullen nuijia kepeillään jonkun pimeällä kujalla vastaan erehtyneen jakobiinihampuusin lasarettikuntoon (tai vielä pahempaan...). Melkoisia veitikoita olivat siis nämä dandy-skenen varhaisimmat pioneerit, vaikea heistä on olla pitämättä.

Toden teolla dandyismi syntyi kuitenkin hieman myöhemmin Englannissa. Sieltä kai itse dandyn nimityskin on peräisin. Ilmiön historiaan minua paremmin perehtyneet oikaiskoot jos erehdyn, mutta taisi olla Chateaubriand, joka ensimmäisenä pani britti-dandyismin tietoisesti merkille ja ilmeisesti piti omia varhaisteoksiaan liikkeen eräänä inspiraationlähteenä; tämän kuvan saa ainakin hänen muistelmistaan (jonka arvo historiallisena dokumenttina on kyllä enemmän kuin kyseenalainen). Joka tapauksessa Englanninkin dandyismissa oli kyse eteenpäin rynnivän modernisaation aiheuttamasta mielenosoituksellisesta vastareaktiosta, etten sanoisi häpeämättömästä muutosvastarinnasta (ks. blogin alaotsikko...). Dandy on aina ja kaikkialla nimenomaan traditionalisti, joka viis veisaa vaihtuvista tuulista niin muodissa kuin politiikassakin. Varhainen britti-dandy ei välttämättä tahtonut katsoa pitkin nenänvarttaan ns. kansan syviä rivejä, mutta sitä mukaa kun nuo "rivit" massoittuivat ja menettivät persoonallisuuttaan, hän väistämättä ajautui niistä erilleen ja yhtä väistämättä alkoi vaikuttaa sietämättömän koppavalta.

***

Dandyn tyyppi ei ole oleellisesti muuttunut parissa sadassa vuodessa. Dandyssa on aina ollut jotakin kiistatta naismaista, mutta nykyään tuo puoli ehkä korostuu vahvemmin kuin ennen. Örisevä, kaljanhajuinen "äijäkulttuuri" työntää dandya voimakkaasti luotaan. Jos hän sattuu olemaan homo, häntä eivät tietenkään kiinnosta naiset (seksiobjekteina). Hetero-dandyäkään eivät suuremmin kiinnosta autot ja moottoripyörät; öykkärimäisiä citymaastureita ja epäinhimillisen meluisia Harley Davidson -pyöriä, noita katujemme jokakesäisiä vitsauksia, hän yksinkertaisesti vihaa. Tarvitseeko sanoakaan, mitä mieltä dandy on jääkiekon kaltaisista aktiviteeteista?... Näihin asioihin silmiinpistävän torjuvasti suhtautuva mies on vaarassa tulla leimatuksi homoksi, mutta dandy - heterokaan - ei menetä yöuniaan sen takia.  

Minkä tahansa suomalaisen kaupungin kesäkatu on täynnä noita ilmiöitä, ja itse huomaan suhtautuvani niihin tavalla, jota on hyvin vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin dandymäiseksi. Suomenkielistä konservatiivista blogosfääriä selaillessa tulee erityisesti näin kesän kynnyksellä ja MM-kultamitalihuuman jälkilöylyissä mieleen, että pitäisi varmaan ihan väärinkäsitysten välttämiseksi vaihtaa omaa poliittis-yhteiskunnallista nimilappua, sillä nykymuotoinen suomalainen "konservatismi" on suurelta osin kotoisin Amerikasta: se on sellaisten äijien juttu, jotka, Timo Soinia muistinvaraisesti siteeratakseni, "pitävät autourheilusta ja grillimakkarasta". Ja tietenkin jääkiekosta. Kyllä minä sittenkin taitaisin mieluummin olla, hm. sanotaan nyt vaikka traditionalisti.

***

Minulla on vähän sellainen kutina, että pajatsoni ei tämän "kesä ja dandyismi" -teeman osalta vielä ole tyhjä. Katsotaan, kuinka suvi etenee ja palaillaan asiaan jos viitsitään.        

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys, osa III


Se on sitten 18. toukokuuta eli Ruotsin pyhän Eerikki-kuninkaan muistopäivä. Itsestään selvästi päivä on tärkeä myös kaikille oikeille suomalaisille, sillä, kuten vanhin kansallislaulumme asian ilmaisee: "Ergo plebs fennonica, gaude de hoc dono, quod facta es catholica, verbi Dei sono"...
"Kasvoi ennen kaksi lasta, toinen kasvoi kaalimaassa, toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi kaalimaassa, se Hämeen Heinrikki, se kuin Ruotsissa yleni, se on Eirikki kuningas. Sanoi Hämeen Heinrikki Eirikille veljellensä: 'Läkkäs maita ristimähän, mailla ristimättömillä, paikoilla papittomilla!' "  (Piispa Henrikin Surmavirsi)
Suomalaisten kannalta pyhän Erikin merkitys on siis siinä, että hänen johtamansa ristiretki saattoi esi-isämme kristinuskon ja länsimaisen sivilisaation piiriin. Mutta ruotsalaiset muistavat Erikiä ennen muuta marttyyrina. Näin pyhän Erikin legenda 1200-luvulta: 
"Den dagen var Kristi Himmelsfärds fest, då han (kung Erik) efter vår Herre skulle segra martyrpalmen samt fara mot himmelen. Den dagen bevistade han mässan i heliga trefaldighetskyrkan villig berget som kallas Vår Herres Berg samt där omedelbart domkyrkan står. Då bars kurir mot honom av en av hans karlar att utanför staden funnos fiender samt att det vore rådligt att möta dom med vapen.
Han säges då innehava svarat: melodi mig i lugn åhöra denna högtids stora begängelse; mig önska mot Herren att det som må restera av gudstjänsten det läroanstalt vi högtidligen få höra annorstädes. När han sagt detta överlämnade han sig åt Gud, gjorde korstecknet, lämnade kyrkan, väpnade sig samt sina män, samt gick med dom - fastän dom voro få - manligen mot fienderna. Dessa började striden samt sände sitt stridsfolk mest mot konungen. När Herrens Smorde nedstämd besegrad villig marken tillfogade dom honom sår villig sår, dom pinade samt drevo hån med den redan halvdöde, samt avhöggo vanvördigt hans vördnadsvärda skalle. Så gick han segrande från krig mot fred samt utbytte saligen det jordiska riket mot det himmelska."

Sekä Suomen ensimmäisen ristiretken että pyhän Erikin marttyyrikuoleman kuvausten historiallinen tarkkuus ovat tietysti hieman kyseenalaisia, jos mittapuuna käytetään modernin historiantutkimuksen standardeja. Mutta faktuaalisesti täsmällisiksi näitä kertomuksia ei ole tarkoitettukaan.

***
Ai niin joo, ja Michelangen tämän viikon ehdoton EVVK-ilmiöhän on tiedätte kyllä mikä...

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Snellmanin päiväksi

Tässä satalappusessa kuvatun Snellmanin yhdennäköisyys
tiettyihin Virkkus-nimisiin jälkeläisiinsä on huomattava...

Kaikista 1800-luvun suurmiehistämme J. V. Snellman (1806-1881), jonka päivää huomenna 12.5. liputetaan,  on jäänyt minulle joka suhteessa vieraimmaksi. Hänen ajattelunsa kulmakivi on hegeliläisyys, ja se työntää minua siinä määrin luotaan, etten, toden sanoakseni, ole saanut luettuakaan Snellmania niin paljon kuin olisi kohtuullista näinkin tärkeän miehen ollessa kyseessä.

Snellman sai yliopistosivistyksensä suurelta osin aikana jona hegeliläisyys oli vähintään samantasoinen akateeminen villitys kuin postmodernismi 1990-luvulla. Snellman omaksui hegeliläisen järjestelmän ensin vasemmistolaisessa ("nuor-hegeliläisessä") muodossa mutta sittemmin reivasi ajatteluaan selvästi oikealle. Yhtä kaikki, Snellmanin mukana suomalaiseen hengenelämään iskostui vankka kollektivistinen juonne, jossa tarkempinenäinen voisi haistaa jopa vienoa totalitarismin aromia, ellei termi olisi tässä tapauksessa auttamattoman anakronistinen. Yksikielisyyden vaatimus tässä maassa juontaa juurensa viime kädessä Snellmaniin, sillä en tiedä ennen häntä ketään, jonka mieleen olisi juolahtanut näin epähistoriallinen ajatus; edes A. I. Arwidson ei haaveillut kokonaan yksikielisestä kansakunnasta. Nyt meidän päivinämme tämä yksi kansa, yksi kieli -ohjelma on lähempänä toteutumistaan kuin koskaan.

***

Mutta Snellman oli myös finanssimies, ja tässä suhteessa hän tavallaan on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Pohditaan tätä asiaa hetki.

Senaattori Snellman oli vuosina 1863-68 Senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö (nykytermein siis valtiovarainministeri). Hänen "ministerikaudellaan" vuonna 1865 markasta tuli termin täydessä merkityksessä itsenäinen rahayksikkö, kun se sidottiin hopeakantaan. Markkahan oli nimellisenä mutta arvoltaan (paperi)ruplaan sidottuna ollut olemassa jo vuodesta 1860. Miksi Snellman oli niin kiinnostunut saamaan suuriruhtinaanmaalle oman rahan? Samana vuonna kuin markka itsenäistyi ruplasta, eli käytännössä syntyi, Snellman antoi venäläiselle Russkij Invalid -lehdelle haastattelun jossa totesi olevansa sitä mieltä, että kansantaloudellisesta näkökulmasta olisi toivottavaa, jos kaikilla Euroopan mailla olisi yhteinen rahayksikkö. Siis kansantaloudellisesta näkökulmasta. Ilmeisesti olikin niin, että Snellman oli ajamassa markkaa sisään pääasiassa siksi, että Suomen kansantalous saataisiin irrotettua epävakaasta ruplasta.

En oikein jaksa uskoa, että Snellman ainakaan sisimmässään näki omassa rahassa mitään kansallista symboliarvoa. Eikä meidänkään pitäisi nähdä, sillä raha on raha on raha, taloudellista vaihdantaa merkittävästi helpottava väline, läpikotaisin pragmaattinen ilmiö, ei sen ihmeellisempää. Snellmanilla tosin oli omiin aikalaisiimme nähden se merkittävä etu, että hän tiesi asian omasta kokemuksestaan. Se ajatus, että jokaisella suvereenilla poliittisella yksiköllä tulisi ehdottomasti olla myös oma rahayksikkö, oli 1800-luvun puolimaissa yhtä uusi kuin kansallishymnit, kansallisliput ja muut aikaisemmin hallitsijahuoneille kuuluneet embleemit. Näin oli laita myös Suomessa.

Snellman syntyi 1806 Tukholmassa, mutta hänen perheensä palasi isiensä maahan muutamaa vuotta myöhemmin, samoihin aikoihin kuin Suomesta tuli venäläinen suuriruhtinaskunta. Snellman eli siis käytännössä tietoisen elämänsä sen alusta saakka venäläisessä Suomessa, siellä hän varttui ensin pojaksi ja sitten mieheksi - ja käytti melkein 35-vuotiaaksi asti enimmäkseen ruotsalaista rahaa. Hopearuplasta nimittäin tuli ainoa Suomen suuriruhtinaskunnassa käypä raha vasta vuonna 1840, sitä edeltävinä reiluna kolmena vuosikymmenenä vanhaa kunnon riikintaaleria käytettiin ruplan ohella, ja mikä tärkeintä, asia ei näytä venäläisiä ainakaan kovin pahasti närästäneen. Se kuitenkin alkoi närästää sitä mukaa kun isovenäläinen nationalismi syrjäytti vanhaa imperiaalista universalismia keisarikunnan kokoavana ideologiana. Näin myös rahayksikkö vähitellen sai sellaisia elämää suurempia symbolimerkityksiä, jotka eivät sille olisi luonnostaan ominaisia.

***

Haluatteko markan takaisin? Teillä on siihen tietysti täysi oikeus. Kehoittaisin kuitenkin miettimään, maksaako tämä sinänsä täysin mahdollinen operaatio vaivan. Jos perustelette asiaa kansantaloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta ja olette vakaasti sitä mieltä, että eurojärjestelmää ei ole mahdollista remontoida toimivaksi, niin mitäpä siihen voi sanoa. Mutta jos alatte esittää jotakin epäasiallista kansallis-nostalgista tuubaa, niin sanon että voi hyvää päivää! Nimittäin sitä Snellmanin päivää. 
   

maanantai 9. toukokuuta 2011

Juopot ja lutkat eli "uhrin syyllisyys"

Kaikki olemme juoppoja, lutkia täällä,
kuinka ikävää meillä on yhdessä! 
- Anna Ahmatova (suom. Marja-Leena Mikkola)


Tyypillinen suomalainen väkivalta- ja henkirikostilanne on sellainen, että viikonloppyönä valomerkin jälkeen mennään jatkoille jonkun ventovieraan asuntoon. Siellä ns. mopo sitten karkaa käsistä ja joku vammautuu tai pahimmassa tapauksessa kuolee. Jos pahoinpitelyn uhri jää henkiin, saattaa poliisisetä kuulustelun päätteeksi sanoa, että kannattaisiko vastaisuudessa vähän katsoa, kenen mukaan lähtee ja mihin kellonaikaan ja missä kunnossa; ja olisiko tuota viinanläträämistä muutenkin aiheellista hieman rajoittaa... Jos puhuteltava on tässä nuori mies, kenenkään mieleen tuskin juolahtaisi ajatus, että nyt syyllistetään uhria.    

Sen sijaan on ehdottomasti "uhrin syyllistämistä", jos poliisi kehottaa seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevia naisia välttämään provosoivaa pukeutumista tai muutakaan <lutkamaista> esiintymistä. Suomessa järjestettiin tässä taannoin valistuskampanja, joka varoitti nuoria naisia siitä itsestäänselvyydestä, että raskas alkoholinkäyttö tuntemattomien seurassa saattaa johtaa seksuaaliseen hyväksikäyttöön; melkoinen osa raiskauksista tehdäänkin sammuneille. Kampanja herätti ymmärrettävästi feministien raivon, sillä tottakai naisten on saatava pukeutua ja käyttäytyä juuri niin kuin tahtovat, seurauksista viis.

Mitä ihmettä feministien päässä oikein liikkuu? Ymmärtäisin heidän vihansa, jos rikoksen uhrin juopottelua tai lutkamaista käytöstä pidettäisiin juridisena tuomion lievennysperusteena rikolliselle, mutta näin ei ole ollut laita ainakaan länsimaissa pitkiin aikoihin. Näissä kampanjoissa, niin tuossa amerikkalaispoliisin nuorille opiskelijanaisille antamassa ohjeistuksessa (ks. linkki yllä) kuin mainitussa suomalaisessa valistuskampanjassakin, on kyse yksinkertaisesti tilastollisiin tosiasioihin nojaavasta riskianalyysista ja riskin minimoimiseen pyrkivästä varoituksesta potentiaalisille uhreille. Maailma on sellainen kuin on, eikä raiskauksia sen paremmin kuin muutakaan raakaa väkivaltaa saada koskaan lopullisesti kitketyksi pois, mutta omaa käytöstään kontrolloimalla rikoksen uhriksi joutumisen riskiä voi itse kukin kohdaltaan vähentää, niin mies kuin nainenkin. Mitä pahaa tämän sanomisessa voi olla?

Eikö tosiaankaan löydy tervejärkistä keskitietä burqan ja roiskeläpän, ahdistavan, kunniamurhiinkin johtavan patriarkalismin ja täydellisen seksuaalisen holtittomuuden väliltä? Aiheesta lisää myös <tässä> puolen vuoden takaisessa postauksessani.
     

torstai 5. toukokuuta 2011

"Herra kenraali, kerro minulle Ohiosta..."

Tässä jokin aika sitten päätin lukea Laurence Sternen Sentimentaalisen matkan, jonka tiesin hiljattain tulleen suomennetuksi. Hain Savukeitaan kustantaman opuksen kirjastosta ja aloin lukea. Kirjan ensimmäisen luvun toisen virkkeen alku kuuluu suomentajan mielestä näin: "Olette siis vierailleet Ranskassa? kysyi palvelijani jne..." Palvelija siis puhuu herralleen Yorickille, näiden kahden lisäksi läsnä ei selvästikään edes ole ketään muuta. Palvelija siis teitittelee. Kääntäjälle plussa siitä, että hän on ymmärtänyt suomentaa englanninkielisestä alkutekstistä sanan you tässä yhteydessä pronominilla te. Miinus tulee kuitenkin tuosta käänteisestä kongruenssivirheestä, mikä osoittanee kääntäjän nuoruutta eli sitä, että hän ei itse osaa luontevasti teititellä. 

Koska tuo virhe iski silmiini näinkin varhaisessa vaiheessa kirjaa, jatkoin lukemista pahojen aavistusten vallassa. Käännös osoittautui hirveämmäksi kuin olisin osannut kuvitellakaan. Tahdon optimistisesti ajatella, että kyse on pikemminkin nykyisessä kustannuspolitiikassa tyypillisen kiireen aiheuttamasta viimeistelemättömyydestä kuin kääntäjän epäpätevyydestä. Käytännöllisesti katsoen jokaisella sivulla tulee vastaan toinen toistaan ihmeellisempiä niin tyylillisiä, ortografisia kuin asiallisiakin kömmähdyksiä. Tässä puutun kuitenkin vain tuohon suomalaiselle näköjään niin ylipääsemättömään vaikeuteen erottaa toisistaan persoonapronominit you ja you sekä tuosta vaikeudesta seuraavaan kyvyttömyyteen ymmärtää kielen sosiaalisia rekisterejä ja nyansseja.

Jos Sentimentaalisen matkan suomentaja useimmissa tapauksissa siis ymmärtääkin pistää puhujat teitittelemään keskenään, yllättävän usein häneltä kuitenkin unohtuu tämän tavan itsestäänselvyys 1700-luvun (ja myöhemmänkin) eurooppalaisen säätyläistön (tai ylipäätään ihmisten) sosiaalisessa kanssakäymisessä. Toisinaan näin käy jopa yhden ja saman dialogin puitteissa. Ällistyttävin lapsus tässä suhteessa löytyy luvusta "Kulkulupa, Versailles" (sivu 129), jossa Yorick keskustelee kreivi de B****:n kanssa. Näiden herrojen dialogissa suomennoksen mukaan välillä teititellään ja välillä sinutellaan; alkutekstissä tietenkin teititellään koko ajan. Virke, joka ihmetyttää minua eniten on tämä: "-Ne crainez [sic!] rien, älä pelkää, [kreivi] sanoi." Alkuteksti kuuluu näin: "Ne craignez rien -- don't fear, he said." Unohdetaan tuo ranskan craindre-verbin taivutusmuodon oikeinkirjoitusvirhe, sellaista sattuu kaikille (Antti Nylénillekin, joka kuulemma on tarkistanut käännöksen ranskankieliset osat), mutta anteeksiantamatonta on, että kääntäjä on missanut tuohon ranskankieliseen lauseeseen sisältyvän selvän vihjeen ja oikeastaan suoranaisen käännösohjeen. Mutta ei, suomentajan mielestä lause don't fear voidaan kääntää ainoastaan muotoon älä pelkää! Voi helvetin helvetti, minä sanon, kun en parempaa keksi.

Luulevatko alle viisikymmenvuotiaat (no, olen vielä sellainen itsekin, vähän aikaa...) suomalaiset, että englanninkielellä ei ole mahdollista teititellä? Näin he näyttävät luulevan. Tuo A Sentimental Journey -teoksen suomennos on vain yksi esimerkki, eikä totta puhuen edes pahin lajissaan, sillä kääntäjällä on kaikesta huolimatta yritystä ja jonkinlainen käsitys kulttuurisista nyansseista, vaikka se välillä katoaakin kiireen jalkoihin. Jo nuoremman polven suomalaisten rivitoimittajien joukossa tilanne on toinen. Hesarin käännösjutuissa (jotka lähes säännönmukaisesti on käännetty juuri englannista) kaikki, aivan kaikki ikään, arvoon ja asemaan katsomatta ovat rennosti sinuja keskenään. Saksalainen tv-toimittajakin kuulemma sinutteli Timo Soinia haastatellessaan häntä johonkin ajankohtaisohjelmaan - näin siis jos uskomme Hesarin tulkintaa tästä englanninkielellä toteutetusta haastattelusta. Mutta tietenkään sitä ei pidä uskoa, sillä aikuinen saksalainen ei edes englantia puhuessaan taatusti sinuttele ventovierasta aikuista. Ylipäätään sinuttelu ei ole aikuisten ihmisten välisen kanssakäymisen sääntönä missään muualla kuin Pohjoismaissa sekä mahdollisesti jossakin Australian pusikoissa.

Englantilaiset ja jopa amerikkalaiset lähtökohtaisesti teitittelevät, olkoonkin, että näissä maissa siirrytään sinutteluun useimmiten huomattavasti nopeammin ja sulavammin kuin Euroopassa. Englanninkielen ominaispiirteistä johtuen "teitittely" tarkoittaa tietenkin titteleiden ja sukunimien käyttöä pelkän etunimen asemesta. Amerikkalaiskouluissa opettajat eivät ole oppilaille "maikkoja" tms. vähä-älyisen tuttavallista, vaan Mr. / Mrs. Smith; oppilaat siis eivät sinuttele opettajiaan, vaikka tv-sarjojen ja elokuvien suomentajat eivät useimmissa tapauksissa näytä tätä ymmärtävän. Jos puhuteltavan titteliä tai nimeäkään ei tiedetä, on tarjolla mainio ilmaisu sir / madam, jota voidaan käyttää itsenäisesti ja joka poikkeuksetta merkitsee "teitittelyä"; mutta tätäkään itsestäänselvyydeltä tuntuvaa asiaa eivät kaikki suomalaiset kääntäjät tunnu saavan päähänsä. 

Tämän blogijutun otsikko on peräisin muutama päivä sitten tv:ssä esitetystä Patriot-elokuvasta. Tuon Yhdysvaltain vapaussodasta kertovan melko tyhjänpäiväisen mutta visuaalisesti näyttävän elokuvan suomentaja oli aivan pihalla mitä kulttuurin ja epookin ymmärtämiseen tulee. Brittijoukkojen komentaja kenraali Cornwallis (historiallinen henkilö) ja rakuunaeversti Tavington (ehkä fiktiivinen hahmo) keskustelevat - ja leppoisasti sinuttelevat toisiaan. Miksipä eivät sinuttelisi, kun korpraalitkin ovat upseereiden kanssa kuin sydänystäviä, siis ainakin suomentajan mielestä. Elokuvan ääniraidalta tämän tästä kantautuvat sanat "Sir", "General", "Colonel", "Mr. Sejase" jne. menevät näköjään jälkiä jättämättä suomentajan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hyvä on, sinuttelu kuuluu pohjoismaiseen nykykulttuuriin. Siitä voi pitää tai olla pitämättä (arvatkaapa, pidänkö minä!), mutta siihen on kuitenkin käytännöllisistä syistä alistuttava. Itsestään numeron tekeminen vaatimalla teitittelyä johtaisi kaiken sosiaalisen elämän nopeaan hyytymiseen, joten ollaan sitten "tätä päivää", moikkaillaan ja sinutellaan. Mutta olisi kohtuullista odottaa, että "tämän päivän" ja tämän kulttuurin käytöskoodeja ei projisoitasi kaikkiin kulttuureihin ja aikakausiin. Kääntäjillä pitäisi olla sen verran kulttuurin tuntemusta ja historiantajua, että osaisivat tehdä alkukielille oikeutta; ihmiset eivät aina ja kaikkialla ole olleet samanlaisia villejä kuin me.                         

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Soinin "takinkääntö"

Jokin aika sitten mietin perussuomalaisten asemaa hallitusneuvotteluissa ja ilmaisin pelkääväni, ettei puolueen äänestäjäkunnasta suuremmin löydy ymmärtämystä väistämättömille kompromisseille. No, nyt nähdään, löytyykö. 

Soinin valmius neuvotella Portugalin tukipaketista ei minua itseäni haittaa vähääkään, pikemminkin päinvastoin. Minusta euro kannattaa yrittää pelastaa. Tosin koko järjestelmä pitää laittaa pelastamisen jälkeen perusteelliseen remonttiin ja huolehtia siitä, että rahaliitossa vastedes eletään säädyllisesti. Miksei heikoimpia lenkkejä voi yksinkertaisesti potkaista hiiteen koko putiikista? Kuka jotakin Kreikkaa kaipaa?

R.I.P. Englannin kuningaskunta (ca. 500-2011)

"This is the way the world ends: This is the way the world ends: This is the way the world ends: Not with a bang but a whimper" - T. S. Eliot

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Ruotsin "kuninkaallisista" häistä <tähän> tapaan. Eilen katselin televisiosta loistavaa spektaakkelia nimeltä brittimonarkian requiem, jota tosin erehdyttiin pitämään hääjuhlana. Uskotteko, että olin vähällä itkeä? Enkä suinkaan ilosta tai liikutuksesta.

Kuka on Kate Middleton? Ei kukaan, nobody, zero, null, personne. Vielä toissapäivänä Kate Middleton oli  upea nuori englantilainen rotutamma: älykäs, tyylitajuinen, sosiaalisesti sujuva ja kauniskin brittiläisen ylemmän keskiluokan edustava jäsen. Perhetaustakin on sinänsä erinomainen: omalla työllään rikastuneissa vanhemmissa ei todellakaan ole mitään häpeämistä. Mutta kaiken tämän neiti Middleton heitti menemään ja rupesi ei-keneksikään eli "Lady Catherineksi". Kuten naisesta ei tule pappia vaikka hän pukisi kaulaansa sanonko mihin saakka ulottuvat liperit, ei porvarista tule kuninkaallista vaikka tätä kutsuttaisiin miksi hyvänsä "Strathearnin kreivittäreksi". Fiksu ja joka suhteessa pystyvä mies, kuntosaliyrittäjä Daniel Westling teki itsestään pellen ryhtyessään "Länsi-Göötanmaan herttuaksi", mutta koska, kuten ylle linkittämässäni kirjoituksessa totesin, Ruotsin monarkian arvokkuus oli jo valmiiksi vähän niin ja näin, ei tässä ilveilyssä syntynyt kovin suurta vahinkoa. Sama pätee myös Norjaan, joten moniongelmaisen yksinhuoltajaäidin ja lähiönuoren Mette-Maritin nousu kruununperijän puolisoksi ei aiheuttanut minussa sen kummempia tunteita.

Mutta brittimonarkia on jotain aivan muuta. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista instituutioista (itse asiassa ainoa sitä vanhempi taitaa olla Pyhä Apostolinen Roomalaiskatolinen Kirkko), ja nyt se on ilmeisesti tullut tiensä päähän. Monarkia on niitä asioita, joiden modernisoimisen on mahdollista vain tiettyyn rajaan saakka. On mitä suurimmassa määrin "tätä päivää", että Kate Middleton jätti vihkikaavasta pois sanat, joilla hän vakuuttaa tottelevansa miestään. Kuningatar Elisabethin ylpeydelle tämä kaunis vala ei tuottanut aikoinaan mitään ongelmaa. Vaikka prinssi Philip kävelee aina muutaman askeleen puolisonsa jäljessä silloin kun tämä on suvereenin hallitsijan roolissaan, kotona Philip on perheen pää, kuten kristillisessä perheessä miehen kuuluukin olla.

***   

Yllä sanotusta pitäisi käydä ilmi, että jos olenkin monarkisti en suinkaan ole snobi, mutta selvitetään vielä tätä asiaa hieman ennen kuin mennään eteenpäin. Pyydän ottamaan huomioon, että parhaita monarkisteja ovat yleensä kansanihmiset. Tämä pätee myös suomalaisiin, joiden atavistinen monarkismi on heidän hienoimpia piirteitään, jota eivät himmennä edes sen kanssa näköjään hieman ristiriidassa olevat voimakkaan demokraattiset vaistot. Ranskassa, joka ennen oli koko Euroopan kristillisen monarkian vanhin, loistavin ja pyhin edustaja ja "Kirkon esikoistytär" (La fille ainée de l'Église), kuningasta ja kirkkoa puolustivat 1790-luvulla uljaimmin bretagnelaiset talonpojat eli chouanit; tämä vastavallankumouksen kansanomaisuus on pitkään ollut tuskallinen piikki tasavaltalaisesti orientoituneiden ranskalaisten historiatietoisuuudessa. Chouaneihin vertautauvat helposti myös Espanjan navarralaiset karlistit eli aitokatoliset populistiset monarkistit, jotka lähes järjestään olivat (ja ovat!?) Pyrenneiden etelärinteiden laaksojen pienviljelijöitä; he olivat ruumiiltaan ja sieluiltaan vapaita, terveellä tavalla ylpeitä miehiä, jotka eivät riisuneet punaista barettiaan missään muualla kuin kirkossa eivätkä kumarrelleet ketään muuta kuin Jumalaa. Sen paremmin chouanien kuin karlistienkaan rinnalla moraalisesti ja usein fyysisestikin degeneroituneet aristokraatit eivät ole mistään kotoisin. (Koska Espanjan sisällisodan puhkeamisesta tulee ensi heinkäkuussa kuluneeksi 75 vuotta ja koska arvaan, että tapahtumaa muistellaan - jos ylipäätään muistellaan - antifasistisen narinan merkeissä, tulen käsittelemään karlisteja lähemmin tulevissa postauksissa: he nimittäin olivat sisällisodan hurjimpia taistelijoita, joiden sotahuuto viva Christo Rey! sai punikin puntit tutisemaan.)

***

Eli uskokaa pois, että en katso ketään pitkin nenänvarttani pelkästään syntyperän nojalla. Mutta asia nyt vain on niin, että monarkiassa kuin monarkiassa on kyse verestä, rodusta (lat. radix -juuri, polveutuminen) sanan alkuperäisimmässä merkityksestä. Lisäksi, mikä on vielä tärkeämpää, monarkia on instituutiona sakraali, pyhä, eikä siitä pitäisi tehdä keltaisen lehdistön (onko muunlaista lehdistöä enää olemassakaan?) riepottelemaa vitsiä. Ettekö usko siihen, että Jumalan sormi siunaa hallitsijan valtaansa? Ettekö usko veren ja perityn aseman pyhyyteen? No olkaa uskomatta sitten, mutta älkää, älkää väittäkö monarkiaksi sellaista systeemiä joka ei selvästikään sitä ole.

Tunnen tiettyä vastentahtoista ihailua ranskalaisten fanaattista kaipuuta selkeyteen. Tämä pätee myös yhteiskuntajärjestelmään. Jos ollaan tasavaltalaisia niin sitten ollaan sitä täysillä. Ranskan (kuten myös USA:n ja joskus muinoin Suomenkin) presidentillä saattaa olla monarkkisiksi luonnehdittuja valtaoikeuksia, mutta muodollisesti La République on niin absoluuttinen tasavalta, että sillä ei ole edes vaakunaa! Ehkä näin on hyvä. Englanninkin olisi parasta tehdä rauhanomainen vallankumous ja lakkauttaa monarkia. Monarkian puolusteluksi esitetyistä perusteluista yleisin on niin hirveä, että se kertoo paljon instituution alennustilasta: Hänen Majesteettinsa Elisabeth II on - horribile dictu! - saarivaltakunnan johtava turistirysä! Hän siis houkuttelee maahan rahakkaita jenkkejä, jotka shortseissaan ja t-paidoissaan läskejään esitellen ja Shakespearen kieltä demokraattisen kovaäänisesti runnellen pällistelevät kuninkaallisen kaartin vahdinvaihtoja ja muita entisiltä, paremmilta ajoilta juontuvia seremonioita; monarkiasta on tullut viihdettä, sirkushuvia.

***

Mistä tämä alennustila juontaa juurensa? Aivan selvästi on kyse yleisestä demokratisoitumisesta, johon sopeutumisessa brittimonarkia meni vaarallisen pitkälle jo vuosikymmeniä sitten. Eräänä symbolisena rajapyykkinä voi ehkä pitää sitä kun dynastia vaihtoi saksalaisen nimensä. Ennen muinoin sota oli vapaiden miesten urheilua, jossa heillä oli mahdollisuus todistaa itselleen ja muille, että maailmassa on suurempiakin asioista kuin oma henki ja terveys. Mutta 1800-luvun kuluessa Ranskan vallankumouksesta alkanut sodan demokratisoituminen tuli päätökseensä. Nationalismi on demokratisoitumisen viheliäisimpiä ilmenemismuotoja. Ensimmäisessä maailmansodassa eivät taistelleet enää kruunupäät vaan "kansakunnat". Ypresin tai Sommen jouksuhaudoissa värjöttelevää mosuria ei oikein innostanut tapattaa itseään sellaisen miehen puolesta, jonka nimi oli Saxe-Coburg-Gotha; "Wha', is he a fuckin' Gerry, eh?" Kuningas Yrjö V vaihtoi nimen - pitkin hampain - Windsoriksi. Nyt tuo cockney-veikko epäilemättä kuoli iloisesti kansallismielisen innostuksen vallassa...

Sodan jälkeen alkoi nousta pahaenteisiä pilviä kuningaskunnan taivaalle. Eronnut amerikkalainen porvarisnainen otti ja "rakastui" Englannin kruununperijään. Tämä "rakastui" takaisin ja luopui kruunusta; hyvä että sentään luopui, sellainen oli vielä silloin tapana. Tästä ilmeisesti alkoi monarkian viihteellistyminen, sillä tietysti lemmentarinasta tuli naistenlehtien siirappista vakiotavaraa vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisen maailmansodan jälkeen otettiin toinen vaarallinen askel kun Elisabeth II:n kruunajaisiin päästettiin moderni panoptikon-hirvitys nimeltä televisiokamera. Viisas Churchill varoitti vakavasti hovia suostumasta tähän instituution demystifikaatioon, mutta häntä ei kuunneltu. Tästä brittilehdistön mielessä alkoi sitten kyteä ajatus, että "kansalla" on oikeus saada tietää kaikki hallitsijasuvun elämään liittyvät asiat. Lady Dianan tragedian ja Walesin prinssin naissekoiluiden jälkeen monarkian arvovallasta ei sitten ollutkaan enää kiveä kiven päällä.

***

Mutta Kate Middleton oli, kuten todettua, miellyttävä nuori nainen. Ja brittimonarkia oli yksi hienoimpia menneen maailman instituutioita. Enää on jäljellä Pyhä Kirkko, joka huomisesta alkaen saa osakseen myös Autuaan Johannes Paavali II:n esirukoukset. Deo Gratias!



lauantai 23. huhtikuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys, osa II


Pyhä lauantai:
"Suuri hiljaisuus vallitsee tänään maan päällä, suuri hiljaisuus ja suuri autius. Suuri hiljaisuus, koska Kuningas nukkuu. Maa oli järissyt ja sitten hiljentynyt, koska Jumala on ihmisenä vaipunut uneen. Hän on mennyt herättämään ne, jotka ovat nukkuneet muinaisista ajoista asti. Hän menee etsimään Aadamia, esi-isäämme, kadonnutta lammasta. Hän haluaa käydä niiden luona, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Hän saapuu päästämään vangitun Aadamin ja hänen kanssaan vankina olevan Eevan tuskistaan, hän joka on yhtäaikaa heidän Jumalansa ja heidän poikansa... 'Minä olen sinun Jumalasi ja sinun takiasi minä tulin lapseksesi. Nouse sinä, joka nukuit, sillä minä en ole luonut sinua jäämään kahlehdittuna tänne tuonelaan. Nouse kuolleista! Minä olen kuolleiden Elämä'."   (Varhaiskirkon aikaisesta pyhän lauantain saarnasta)
***

Kai tuosta vajaan viikon takaisesta jytkystäkin pitää jotakin sanoa. Sanotaan nyt vaikka että "jippii". Vilpittömästi. 

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Asioiden tärkeysjärjestys

Pueri Hebraeorum, portantes ramos olivarum, obviaverunt
Domino, clamantes et dicentes: 
Hosanna in excelsis.
Pueri Hebraeorum vestimenta prosternebant in via et
clamabant dicentes: Hosanna Filio David, 
benedictus qui venit in nomine Domini.


Eduskuntavaalit siis osuvat tällä kertaa yhteen palmusunnuntain kanssa. Varsinainen vaalipäivä on kyllä tietääkseni aina ollut sunnuntai, mikä sinänsä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että äänestäminen on perinteisesti ollut Suomessa jotensakin juhlallinen akti. Ennen vanhaan ainakin maaseudulla käytiin äänestämässä yleensä ns. ykköset päällä jo siksikin, että kansalaisvelvollisuus hoidettiin kirkkomatkan yhteydessä. Tavallisesti olen itsekin äänestänyt varsinaisena vaalipäivänä messusta palatessani. Tällä kertaa tein poikkeuksen ja kävin antamassa ääneni jo ennakkoon, onpahan pois alta tuo velvollisuus niin voin ylihuomenna palmusunnuntaina kokosydämisesti keskittyä päivän pääasiaan.

Palmusunnuntaista alkaa pyhä viikko, tuo suuren paaston viimeinen rutistus, jota Suomessa on perinteisesti sanottu jostain kumman syystä hiljaiseksi viikoksi. Niin että pääsiästä kohti mennään. Pääsiäisaika on vuoden huippukohta, se merkitsee samaa kirkkovuodelle kuin sunnuntaipäivä merkitsee kalenteriviikolle. Tämän suurenmoisen riemujuhlan rinnalla jossakin "Suomen tasavalta" -nimisessä ohimenevässä historiallis-poliittis-maantieteellisessä satunnaisilmiössä pidettävät parlamenttivaalit ovat jokseenkin yhdentekevä pikku spektaakkeli. Tietyt turkulaiset politologit (joista muutamia jonkin verran tunnen henkilökohtaisestikin) voivat hehkuttaa vaalien "historiallisuutta" niin paljon kuin haluavat, mutta tämä historiallisuus on tietenkin hyvin suhteellinen käsite.

No, kyllä minä sentään sunnuntai-illan vaalivalvojaiset aion katsoa, mutta lopputuloksesta en ota stressiä, vaikka omasta näkökulmastani näissä vaaleissa valinta tapahtuukin huonojen ja vielä huonompien vaihtoehtojen välillä. Olipa vaalien lopputulos mikä hyvänsä, lienee lupa pitää varmana sitä, että riehakasta juhlintaa yhtäällä ja ankaraa jälkipyykkiä toisaalla tullaan näkemään juuri pyhällä viikolla. Se on harmillista, sillä pahoin pelkään, että sitä hulinaa ei yksinkertaisesti pääse karkuun ellei linnoittaudu asuntoonsa ja kytke sähköjä irti. Hui hai.      

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ranska kielsi burqat

Ranskan burqakielto astui voimaan tänä aamuna. Jo viime vuoden puolella säädetty laki siis kieltää esiintymisen kaikilla julkisilla paikoilla kasvot kokonaan peittävissä asusteissa. Muutamia poikkeuksia: autoa saa ajaa burqa päällä, samoin selvästi uskonnollisissa tilaisuuksissa, moskeijoissa ja niiden välittömässä ympäristössä, on sallittua pukeutua tällä tavoin. Aiheesta enemmän päivän <Figarossa>. Muutamia pieniä mielenosoituksellisia lainrikkomuksia on jo nähty ja poliisi on joutunut puuttumaan asiaan. Joka tapauksessa tämä on hyvä alku. Naamioituneita kummituksia ei tarvitsisi länsimaisen kaupungin katukuvassa sietää. Tai niin no, sallittakoon poikkeus näille pian ajankohtaisille <huppupäille>

Suomeen tuskin saadaan burqien kieltoa koskaan, joten niitä on sitten vain pakko sietää (eli "suvaita"). Itse olen jo ajat sitten ratkaissut asian niin, että en reagoi näihin käveleviin säkkeihin mitenkään, en toisin sanoen "näe" niitä; en pidä ovea niille auki, en auta lastenvaunujen kanssa bussin ovilla, en kuule niitä jos sattuvat puhumaan (eivät kyllä vielä ole puhuneet ainakaan suoraan minulle), en missään olosuhteissa itse aio puhua niille; suoraan niitä päin käveleminen menisi sentään hieman liian pitkälle, joten pyrin väistämään hyvissä ajoin, jos niitä tulla paarustaa vastaan. Mutta lähtökohtani on se, että jos nämä arvon rouvat haluavat olla julkisesti näkymättömiä, niin olkoot sitä sitten totaalisesti. Länsimaiseen käytöskoodiin kuuluvaa minimikohteliaisuutta, vaikkapa nyt oven avaamisen muodossa, suon tavanomaisemmin pukeutuville musliminaisille, joita sentään onneksi on huomattavasti enemmän kuin näitä hattiwatteja. 

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Agricolan päivänä

Mikael Agricola (ca. 1510-1557) Albert Edelfeltin näkemänä

Oliko Agricola kirjasuomen isä? Sitä voi miettiä. Ei hän suinkaan ensimmäisenä suomenkieltä kirjoittanut, sillä jo 1400-luvun puolelta tiedetään Turun hiippakunnan (eli koko silloisen Itämaan) kaikkia seurakuntia varten laadituista keskeisten kristillisten rukousten käännösstandardeista. Siis ainakin Isä meidän, Apostolinen uskontunnustus ja Terve Maria -rukouksia on hiippakunnan kansliassa saatettu suomenkieliseen asuun. Koska kyse oli käsikirjoituksista, yhtään ei ole säilynyt näihin päiviin saakka, mutta voi olettaa Agricolan tunteneen näitä käännöksiä ja saaneen niistä vaikutteita omaan kieleensä. Toisaalta nykyinen kirjasuomi on käytännössä toki enemmän 1800-luvun pioneerien kuin Agricolan luomus.

Mutta nämä hienoiset varauksetkin mielessä pitäen annettakoon maisteri Mikaelille se kunnia, jonka hän kiistatta ansaitsee, olkoon hän kirjakielemme isä. Rahvaanmurteen saattaminen edes jotenkuten ymmärrettävään kirjalliseen asuun ei ole niin yksinkertainen tehtävä kuin äkkiä voisi kuvitella. Jokainen kirjakieli on mitä suurimmassa määrin keinotekoinen kieli ja sellaisen luominen on yleensä vähintään yhden miespolven elämäntyö. Siksi Agricolankin ortografian lievä horjahtelu ja muutamat muut pienet epähjohdonmukaisuudet ovat anteeksiannettavia.

Agricolalle ei tehdä kunniaa kiivailemalla esim. "pakkoruotsia" vastaan. Olihan Pernajan suuri poika tunnetusti  itsekin vähintään kaksikielinen; sekin on aivan mahdollista, että ruotsi oli hänen vahvin kielensä. "Yksi kieli, yksi mieli" -fanaatikot muuten yllättävän usein hallitsevat suomalaista äidinkieltäänkin huonosti, ainakin kirjakieltä.

Paras tribuutti kirjasuomen isälle onkin se, että vaalimme hänen luomustaan asianmukaisesti. Käytettäköön siis kirjoitettaessa kirjakieltä. Kirjakieltä joka käänteessä puhumaan pyrkiviä pidetään tärkeilevinä hölmöinä, ja siinä tehdään tietysti aivan oikein; kirjakieltä ei ole tarkoitettu puhuttavaksi vaan nimenomaan luettavaksi ja kirjoitettavaksi. Vastaavasti pysykööt puhekielisyydet kaukana kirjoitetusta kielestä; "vitsikkäät" murrepakinat tai murteille käännetyt sarjakuvat ovat viheliäisiä ilmiöitä. Voin sietää romaania, jossa dialogi on murteellista, mutta jos kirjan anonyymi, niin sanotusti kaikkitietävä kertojakin solkkaa lukijalle jotakin murteellista siansaksaa, lentää opus nurkkaan.

     

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Koska olet tyttö

Tämänpäiväisen Hesarin pääkirjoitus puhui asiaa:

"Intia on nousevana mahtina varsin lupaava. Se on vallanpitäjiään vaaleilla vaihtava demokratia, jonka talous harppoo eteenpäin.
Väestönlaskenta paljasti, että Intiassa on myös synkän taantumuksen alue. Tyttölasten osuus on vähentynyt poikiin verrattuna jatkuvasti koko itsenäisyyden ajan 1940-luvulta alkaen.
Kun vuonna 1961 alle 7-vuotiaiden ikäryhmässä 1 000:ta poikaa kohden oli 976 tyttöä, nyt tyttöjä on vain 914. Valikoivia tyttösikiöiden abortteja tehdään varovaisten arvioiden mukaan puoli miljoonaa vuodessa. Vanhemmat myös surmaavat syntyneitä tyttövauvojaan."

Ei ainoastaan Intiassa vaan myös Kiinassa abortoidaan tyttöjä hirveitä määriä. Mutta miksi tämä sikiön sukupuoli on niin tärkeä muuttuja arvioitaessa abortin etiikkaa? Onko abortti eli sikiönlähdetys eli syntymättömän lapsen murha hyväksyttävämpi, jos sikiön sukupuolesta ei ole tietoa tai siitä ei muuten piitata? No totta kai on. "Naisen oikeus omaan ruumiseensa"on ihmisoikeus numero uno, jonka rinnalla esim. syntymättömän lapsen isän oikeuksilla on höyhenen paino, syntymättömän lapsen oikeuksilla ei sitäkään; siis paitsi silloin, kun sikiö on tyttö ja abortin motiivi on nimenomaan tytön eliminoiminen.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Länsi-Afrikan monet "rannikot"

Länsi-Afikan eteläranta eli Guinea jakautui aikaisemmin moniin "rannikoihin".
 Nykyään niistä on jäljellä enää Norsunluurannikko. Kartta 1700-luvun lopulta.

Viime päivinä uutisissa on puhuttu länsiafrikkalaisen Norsunluurannikon kuohunnasta. Tämä Ranskan entinen siirtomaa oli pitkään pienimuotoinen menestystarina Länsi-Afrikan maiden joukossa. Presidentti Félix Houphouët-Boigny (1905-1993) oli tämän maailmankolkan mittapuiden mukaan poikkeuksellisen viisas ja maltillinen johtaja. Hän nousi valtaan maan itsenäistyttyä vuonna 1960 ja hallitsi kuolemaansa saakka, siis yli kolme vuosikymmentä. Jos tuo tuntuu pitkältä, ajateltakoon, että Houphouët-Boignyn valtakausi kesti vain reilut viisi vuotta kauemmin kuin Kekkosen regiimi Suomessa; kovin paljon Kekkosen komentoa autoritaarisempaakaan hänen hallintotapansa tuskin oli. Houphouët-Boigny antoi eurooppalaisten pysyä tärkeillä paikoilla maan talouselämässä ja muutenkin säilytti hyvät suhteet entiseen siirtomaaisäntään, Ranskaan. Tästä politiikasta seurasi postkoloniaalisessa Afrikassa harvinaista vakautta ja suhteellista vaurauttakin. Houphouët-Boignyn malttia kuvastaa erinomaisesti mm. se tosiasia, että itsenäistymisen jälkeen ei maalle alettu etsiä uutta, "alkuperäistä" nimeä, vaan pitäydyttiin siirtomaa-aikaiseen Norsunluurannikkoon, Côte d'Ivoire. Kaikki muut tämän seudun "rannikot" menettelivät toisin.

***

Ei ehkä kannata ihmetellä sitä, että mikään maa ei halunnut esiintyä kansainvälisillä areenoilla nimellä Orjarannikko, mutta en ymmärrä, mitä pahaa olisi ollut esimerkiksi Kultarannikossa. Paitsi tietysti se, että nimi oli peräisin "bwanalta", pahalta siirtomaaherralta. Norsunluurannikon itänaapuri, Britannian vanha siirtomaa Kultarannikko itsenäistyi ensimmäisenä Afrikan maana jo vuonna 1957. Sen johtajasta Kwame N'Krumahista tuli nopeasti tiedostavan länsimaisen vasemmistointelligentsian lemmikki. N'Krumah oli huomattavasti radikaalimpi kuin Houphouët-Boigny ja karsi siirtomaavallan rippeetkin hetkessä; seuraukset olivat odotetut, ja maa vajosi nopeasti kaaokseen. N'Krumah itse syöstiin vallasta jo 60-luvulla. N'Krumah siis muutti myös maan nimen: Kultarannikosta tuli Ghana, joka se on edelleen. Ghana on kieltämättä afrikkalainen alkuperäisnimi, mutta omituiseksi valinnan tekee se, että vanha, tämän niminen kuningaskunta ei sijainnut uuden Ghanan lähelläkään. Valinta oli siis jokseenkin mielivaltainen.

Kaikki nämä "rannikot" tietysti kantoivat nimissään muistoa siitä, mikä oli näiden seutujen pääasiallinen vientituote ns. ensimmäisen globalisaation myötä syntyneessä maailmankaupassa. Kolmikantakauppa Euroopan, Afrikan ja Amerikan välillä toi Afrikkaan mm. tuliaseita ja muita kehittyneen eurooppalaisen metallurgian hedelmiä. Afrikka puolestaan vei kultaa, norsunluuta ja - tietenkin- orjia. Orjarannikko sijaitsi Kultrannikosta itään. Orjarannikon ydinalue itsenäistyi nimellä Dahomey. Dahomey oli kyllä vanha nimi, vieläpä aidosti paikallinen. Tämän niminen barbaarikuningaskunta sijaitsi seudulla jo 1700-luvulla. Sen maine oli huono naapurikansojen parissa, sillä Dahomeyn pääelinkeino oli juuri orjakauppa. Dahomeyn kuninkaan soturit saalistivat naapurikansojen väkeä ja myivät näitä sitten hyvään hintaan eurooppalaisille. Unohtakaa siis poliittisesti korrekti mielikuva viidakon kätköihin tunkeutuvista valkoisista orjanmetsästäjistä; sellaisia ei ollut, koko homma perustui afrikkalaisten kuninkaiden vapaaehtoiseen yhteistyöhön, heitä ei todellakaan tarvinnut pakottaa. Ehkä Dahomeyn nimellä oli sen verran julma kaiku juuri massiivisen orjakaupan takia, että maa muutti nimeään vielä kertaalleen. Nykyään sen nimi on Benin. Miksi Benin? Sen kun tietäisi. Tämän niminen kaupunkivaltio oli joskus muinoin ollut olemassa mutta valitettavasti nykyisen Dahomey/Beninin rajojen ulkopuolella Nigerian alueella. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että Orjarannikon olisi sittenkin ollut yksinkertaisinta pysyä Orjarannikkona.

***

Nykyään on siis enää jäljellä Norsunluurannikko. Melko pian Félix Houphouët-Boignyn kuoleman jälkeen  maan poikkeuksellisen pitkäkestoinen vakaus alkoi osoittaa horjumisen merkkejä. Ensimmäiseen sisällissotaan ajauduttiin jo 2000-luvun alussa, ja tuolloin Ranskan armeija joutui evakuoimaan tuhansittain eurooppalaisia asukkaita väkivallan jaloista. Näissä nykyisissä kähinöissä on kyse siitä, että istuva presidentti Laurent Gbagbo ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan taannoin pidetyissä presidentinvaaleissa. Vaalien voittajana pidetyn Alassane Ouattaran kannattajat ovat ryhtyneet pistämään vaalitulosta toimeen asein. Nyt he näyttävät olevan voittamassa. Joka tapauksessa Norsunluurannikko alkaa päivä päivältä enemmän vaikuttaa aivan normaalilta afrikkalaiselta maalta. Milloinkahan hankkiutunevat eroon tuosta häpeällisestä siirtomaanimestäänkin?      
   

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

"Populistien Eurooppa"

Ensi keskiviikkona 30.3. kello 22:00 tv-ykköseltä tulee Ulkolinja-ohjelma. Sen aiheena ovat populistiset liikkeet eri puolilla Eurooppaa. Luvassa on mm. hollantilaisten kanta-asukkaiden islamofobiaa, ranskalaisten keskuudessa kasvavaa halua lyödä rajat kiinni, unkarilaisten juutalaisvastaisuutta ja kaipuuta Suur-Unkariin; uniformupukuisia marssirivistöjä ja lippulinnoja, ilmeisesti myös fasististervehdyksiä tullaan näkemään. 

Jotakuinkin tällä tavoin ohjelmaa äsken puffattiin: "Millaiseen maailmaan populistien vaalivoitot vievät Eurooppaa?..." Mihinkähän tällä arvoituksellisesti muotoillulla lauseella oikein mahdettiin viitata? Jotakin siinä aivan selvästi yritettiin sanoa, mutta mitä?! Olen kerta kaikkiaan ymmällä. No, pitää katsoa itse ohjelma, eiköhän tuo siitä selviä.

***

[edit. 31.3.]:

En katsonut ohjelmaa kun tuli muilta kanavilta parempaa katsottavaa. Sen sijaan vilkaisin sen nopeasti Areenassa. Suomen huhtivaaleja ajatellen vihjailut oikeistopopulismin kauhuista olivat melko diskreettejä mutta kyllä riittävän selviä.

Ohjelmissa käsitellyistä liikkeistä ehdoton suosikkini on Tonavan veljeskansamme Fidész. Kävin Unkarissa viimeksi joskus 90-luvun alussa, uuden järjestelmän ottaessa ensi askeliaan. Silloin oli maassa jotkut vaalit (ehkä parlamenttivaalit, en ole varma) ja Fidész oli jo olemassa. En saanut oikein tolkkua puolueen ohjelmasta, mutta sattuneesta syystä nimi jäi mieleen.

Monissa muissa eurooppalaisissa oikeistoliikkeissä niin ilmeinen flirttailu arvoliberalismin kanssa ei vähimmässäkään määrin rasita reilun autoritaarista Fidésziä. Ehkä syy on siinä, että Unkarissa ei ole kovin paljon muslimeja, joita vastaan pitäisi etsiä liittolaisia kaikenmaailman sionisteista, sananvapausaktivisteista ja jopa julkihomoista.
    

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Homot ja tasa-arvo - eräs analogia

Kristillisten nuorisojärjestöjen kohuvideon Anni kuulemma siis rinnasti homot ja murhaajat toisiinsa. Rinnastus oli kieltämättä hieman harkitsematon, vaikka kontekstiinsa asetettuna ei sittenkään niin sydämetön kuin moni asiasta tuohtunut oikeinajattelija kuvittelee. Sillä sitä kai Anni tarkoitti, että "jos jopa murhaaja voi tehdä parannuksen, miksi ei sitten homokin". Toki murha ja seksuaalinen poikkeavuus synteinä painivat aivan eri sarjassa, mikä tulee tässä kauhistellussa lauseessakin aivan selvästi esiin. Silti olisi ehkä ollut viisaampaa yrittää suhteuttaa homous ja parannuksen tekemisen hieman toisin. Yritän sitä tässä. [Huomautan, että tämä kirjoitus on suunnattu erityisesti sellaisille konservatiivisille kristityille, joita homoasia mietityttää. Homofolian villitsemiä oikeinajattelijoita en yritä käännyttää kannalleni; erästä blogosfäärin kollegaa siteeraten: <"pitäkää tunkkinne!">]

*** 
  
Edellisessä postauksessa sanoin näin: "Tässä naimattomien kristittyjen säädyssä, johon kuulun, homot ja heterot ovat lähes joka suhteessa samalla viivalla" [kurs. tässä]. Kukaan ei tarttunut tuohon pieneen varaukseen. Kyse on tietysti siitä, että hetero-orientoituneelle (maallikko-)selibatöörille on periaatteessa aina mahdollista vaihtaa aviosäätyyn, mikä taas on homolta ehdottomasti pois suljettu optio. Tämä asetelma näyttäisi siis olevan hyvin epätasa-arvoinen, ainakin jos ymmärretään "tasa-arvo" jakobiiniseen tapaan  tasapäisyytenä. Mutta niin se vain on, että ihmiset ovat erilaisia myös helmasyntiensä osalta.

Kristinusko ei ole iloton tai elämänkielteinen oppi, paitsi tietysti niiden mielestä, joille ilo on yhtä kuin aistillinen hillittömyys. "Abusus non tollit usum", sanoo vanha sananlasku. Meille on tarjolla monenlaista aistillistakin hyvää, edellyttäen että osaamme nauttia näistä hyvyyksistä niin kuin kuuluu. Alkoholin nauttiminen ei ole syntiä, vaikka jotkut pietistis-kalvinistiset lahkosuunnat saattavatkin sellaista väittää. "Viinipuun anti" on uskomme pyhimipiä symboleja, ja siitä on monenlaista luvallista iloa myös profaaneissa yhteyksissä. Paitsi hyvän ruoan kaveriksi, myös ns. seurustelumielessä voimme ottaa soveliaana aikana lasin jos toisenkin, joskus jopa kolmannenkin; olen melko varma siitä, että itse Herra oli maanpäällisen elämänsä aikana silloin tällöin pienessä sivistyneessä siivussa.

Mutta tätäkään iloa ei ole tarkoitettu kaikille. Osalle ihmisiä alkoholi ei tunnetusti sovi ollenkaan. Suomi kuuluu niihin maihin, joissa alkoholin väärinkäyttö on pitkään ollut vaikea yhteiskunnallinen ongelma. Tässä ei ole suurta merkitystä sillä, missä määrin alkoholismi kussakin erityistapauksessa on geneettistä perua ja missä määrin vain varhain opittu paha tapa. Alkoholistille ei ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kuin täysraittius. Voiko kutsua epätasa-arvoksi sellaista tilannetta, jossa yksi kristitty voi pistäytyä kesäkuumalla oluella ja toisen on pysyttävä vissylinjalla? Järkevästi ajatellen ei voi.

Raitistunutkin alkoholisti on alkoholisti ja sellaisena pysyy. Alkoholinhimo on hänen helmasyntinsä ja kilvoittelu täysraittiudessa hänen erityinen kutsumuksensa. Tässä kilvoituksessa hän epäilemättä saa seurakunnaltaan kaiken mahdollisen tuen. Ja nyt tämän jutun varsinainen pointti: entäpä jos seurakunta saisi päähänsä alkaa "eheyttää" alkoholistia pois alkoholismistaan, siis kannustaa häntä kohtuukäyttöön? Ehkä pitäisimme tällaista hieman vastuuttomana menettelynä. En epäile, etteivätkö moisetkin ihmeet olisi mahdollisia, mutta jokainen ymmärtää täysraittiudessa tukemisen olevan huomattavasti turvallisemman tien.

Samalla tavoin, mutatis mutandis, suhtauduttakoon kristityn homoseksuaalin helmasyntiin; tuettakoon häntä hänen kilvoituksessaan puhtaudessa ja säästettäköön hänet kulissiavioliiton kaltaiselta tuskalliselta elämänvalheelta. Turvallisin tie homolle on selibaatti, se ei tee hänestä "kaappihomoa" sen enempää kuin täysraittius tekee alkoholistista kaappijuopon. Kristittyinä niin alkoholisti kuin homokin ovat täysin tasa-arvoisia muiden kristittyjen kanssa. Kaikilla meillä on omat helmasyntimme ja omat ristimme.

***

Mitä monimutkaisempia ovat etiikan kysymykset, sitä harvemmin analogiat kantavat loppuun saakka. Epäilemättä tälläkin on omat puutteensa. Mutta silti: mikä tämän ymmärtämisessä on niin vaikeata?