tiistai 21. joulukuuta 2010

Mutkan kautta pakkoruotsista - historiallisia paralleeleja

Puolalaista Wilnon kaupunkia 1920-luvun alussa. Nykyisin kaupungin nimi on Vilnius ja 
se on Liettuan pääkaupunki. Kuvan ottamishetkellä kaupungissa ei liettuaa juuri kuullut. 


Kannanpa tässä minäkin korteni kekoon käynnissä olevaan keskusteluun ns. pakkoruotsista. Lähestyn aihetta tapani mukaan melkoisen mutkan kautta. Tulkoon kuitenkin heti alussa sanotuksi, että olen ruotsin vapaaehtoiseksi muuttamisen kannalla, vaikkakin hyvin, hyvin pitkin hampain. ”Pakkoruotsin” poistaminen nyt vain näyttää nykyisessä tilanteessa pienimmän pahan vaihtoehdolta, mutta silti toivon mahdollisimman monen suomenkielisen koululaisen jatkossa valitsevan ruotsin kielen vapaaehtoisestikin.

Ja sitten siihen mutkaan. Se vie meidät Liettuaan, eli maahan jota suomalaiset ilmeisesti tuntevat kaikista naapurimaistaan huonoiten.

***

Lähinnä runoilijana meritoitunut vuoden 1980 kirjallisuuden nobelisti Czesław Miłosz kirjoitti myös hyvää proosaa. Oma suosikkini on Kirsti Sirasteen suomentama Issan laakso (Dolina Issy, 1955). Se on vahvasti omaelämäkerrallinen nuoren pojan kasvukertomus 1900-luvun alun Liettuassa.

Miłosz kuului Liettuan puolankieliseen pienaateliin. Tästä joukosta on tullut lukuisia Puolan historian merkkihenkilöitä, sellaisia kuin - vain muutamia mainitakseni - Tadeusz Kościusko, Adam Mickiewicz (jolle Miłosz oli melko läheistä sukuakin) ja Józef Piłsudski. He kaikki olivat säädyltään siis alhaisaatelia (szlachta) sekä toimenkuvaltaan jonkinlaisia vapaustaistelijan, kansallisromanttisen runoilijan ja valtiomiehen risteytymiä. Ja mikä tärkeintä, kaikki he pitivät itseään sekä liettualaisina että puolalaisina. Se, kumpi puoli heidän identiteetissään korostui, riippui tilanteesta. Ollessaan Puolan (hyvänsuopana) diktaattorina Piłsudski melko usein menetti malttinsa ministeriensä kanssa ja saattoi silloin tiuskia, että ”te puolalaiset ette ymmärrä valtion asioista mitään, meidän liettualaisten täytyy hoitaa kaikki”. Puolan kansalliseepos, Mickiewiczin Pań Tadeusz, alkaa sanoilla ”Oi Liettua, synnyinmaamme…”

Puolan kansalliselle identiteetille Liettualla (johon tulee lukea myös nykyinen Valko-Venäjä) on siis ollut korvaamattoman suuri rooli. Äkkiseltään voisi tulla mieleen verrata tätä suhdetta rajantakaisen Karjalan merkitykseen Suomen identiteetin kehitykselle, mutta tämä vertauskohta ei kanna pitkälle. Paljon osuvampaa on verrata Puolan ja Liettuan keskinäisiä kohtaloita Ruotsin ja Suomen väliseen historialliseen yhteyteen. Itse asiassa paralleelit ovat suorastaan ilmeisiä, ja niihin on kiinnitetty huomiota sekä suomenruotsalaisella että puolanliettualaisella puolella (suomensuomalaisista, ruotsinruotsalaisista, liettuanliettualaisista ja puolanpuolalaisista en tiedä). Miłoszin mainitussa romaanissa sen pieni päähenkilö joutuu vasten tahtoaankin törmäämään identiteettiongelmiin, ja niiden tiimoilta kirjan kaikkitietävä kertoja tarkastelee liettuanpuolalaisten asemaa eri puolilta, ja ainakin kerran nostetaan eksplisiittisesti esiin suomenruotsalaisten vastaava asema Suomessa. Vilkaistaan Issan laakso –romaania hieman tarkemmin.     

***

Miłoszin kirjallinen alter ego Tomasz Surkont viettää idyllistä lapsuuttaan 1900-luvun alkupuolella Liettuan syvällä maaseudulla isovanhempiensa kanssa näiden vaatimattomassa herraskartanossa. Hänen sukunsa äidinkieli on lukemattomien sukupolvien ajan ollut puola, mutta hänen juurensa ovat kiistattoman liettualaiset; tosin Tomasz ei pikkupoikana uhraa ajatustakaan koko identiteettikysymykselle eikä taida olla siitä tietoinenkaan. Hän on sujuvan kaksikielinen ja vaihtaa kieltä lähes huomaamatta aina keskustelukumppanin mukaan. Hänen pieneen ystävä- ja tuttavapiiriinsä kuuluu sekä puolan- että liettuankielistä väkeä.

Kun kansallisuuskysymys I maailmansodan ja keisarikuntien hajoamisen seurauksena lopulta väistämättä nousee esiin ja kärjistyy, Tomasz vaistomaisesti kieltäytyy samaistumasta yksipuolisesti sen enempää puolalaisiin kuin liettualaisiinkaan. Sekä puolalainen ylimielisyys, jota edustaa varsinkin Tomaszin Misia-mummi, että liettualaisten kaunaisen antipuolalainen nationalismi, joka henkilöityy erityisesti herravihassaan fanaattisen opettaja Jozef Czarnyn hahmossa, ovat pojan näkökulmasta yhtä luotaantyöntäviä.   

Czarnyssa Miłosz piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alkupuolen välieurooppalaisesta pienvaltionationalistista; hyvin vähäisin muutoksin hänen kaltaisensa tyypin voisi sijoittaa myös saman ajan suomalaiseen Suomeen. Czarny oli kohtalaisen älykäs mutta itseoppinut mies:

Hän asui veljensä luona ja auttoi tätä viljelemään maata mutta harrasti samalla mitä moninaisimpia asioita. Hän sai jostakin kirjoja, kuivatti kasveja sanomalehtien välissä [--] kirjoitti ihmisten puolesta kirjeitä ja puhui politiikkaa. Hän oli aikanaan istunut vankilassa politiikkansa vuoksi ja työskennellyt monessa kaupungissa mutta ei silti pukeutunut kaupunkilaisittain vaan käytti kirjailtuja paitoja talonpoikaisuutensa merkiksi. Hän kuului heimoon jonka aikamme kronikoitsijat ovat ristineet nationalisteiksi, eli hän halusi palvella Nimen kunniaa. Ja siinä olikin hänen pulmansa, hänen surujensa syy. Sillä tärkein hänelle oli tietysti Liettua, mutta Tomaszille hänen oli opetettava ennen muuta puolaa. Surkontit olivat hänestä pettureita pitäessään itseään puolalaisina, sillä liettualaisempaa nimeä oli vaikea löytää.

Vuosisadan takainen liettualainen kielinationalismi erosi samanaikaisesta suomalaisesta vastineestaan ainakin sikäli, että edelliseen ei sisältynyt ”rodullisia” antipatioita. Jopa Czarnyn kaltainen autodidakti on selvillä siitä, että liettuanpuolalaisten suuri enemmistö ei polveutunut muukalaisista valloittajista vaan omasta väestä joka oli vaihtanut kieltä.

Mutta myös Misia-mummin puolalainen vastanationalismi on yhtä hölmöä:

Mummi oli perin tyytymätön [Czarnyn Tomaszille antamiin] tunteihin ja veljeilyyn ”tolvanoiden” kanssa, hän ei hyväksynyt liettualaisten olemassaoloa vaikka hänen oma valokuvansa olisi kelvannut kirjaan malliksi Liettuaa vuosisatoja asuttaneista ihmisistä. [--] Tomasz ei moisia [--] jännitystiloja ymmärtänyt, ymmärrettyäänkin hän piti niitä poikkeusilmiöinä. Jos hän olisi tavannut pienen Irlannissa elävän englantilaisen tai Suomessa asuvan ruotsalaisen, hän olisi keksinyt paljon samankaltaisuuksia [--].

Myös 1800-luvun suomalaisissa kieliriidoissa monen kiihkeän svekomaanin pintaa raaputtamalla olisi saattanut helposti löytää hyvinkin "turaanilaisia" piirteitä. Irlannin englantilaisten rinnastaminen on niin ikään osuvaa. Taisi olla Wellington, joka tultuaan kohdelluksi irlantilaisena huomautti happamasti, että "ei tarvitse olla hevonen vaikka olisikin sattunut syntymään tallissa"... 

***

Itse en ole ruotsinkielinen, mutta pelkkä ajatuskin siitä että ruotsinkieli katoaisi Suomesta saa voimaan pahoin. Ruotsinkieli on yhtä oleellinen osa historiallista suomalaisuutta kuin puola on liettualaisuutta. Olen toisaalla tehnyt tiettäväksi mielipiteeni, jonka mukaan Suomeen kuuluu kristillisyys niin oleellisena osana, että jos se katoaa, ei Suomi ole enää Suomi. Sama pätee jossain määrin myös ruotsinkieleen. 

Niistä uusista aitosuomalaisista, hurri- ja herravihan sokaisemista kämyistä, joita mesoaa eri puolella internettiä mm. pakkoruotsia vastaan, huomattavan moni näkyy olevan myös uusateisti, ellei peräti Lallin nimeen vannova uuspakana; he siis viljelevät harhaisen anakronistista historiannäkemystä jostakin muinoin muka olemassa olleesta itsenäisestä ja pakanallisesta Suomesta, jonka ruotsalaiset "valloittivat" ja "pakkokäännyttivät" kristinuskoon. Oi voi, kokonaista tuhat vuotta on sorron yötä pian kestänyt mutta jo koittaa uusi huomen...  

Pakkoruotsin poistaminen saattaa kaikesta huolimatta olla realistisin vaihtoehto, sillä valitettavan paljon on niitä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä motivaatio sen opiskeluun. Usein kuulee sanottavan, että ruotsin pakollisuudesta luopuminen vapauttaisi aikaa ja energiaa jonkin suuren maailmankielen opiskeluun. Varmistuttakoon, että jos tai kun ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sen tilalle tulee joku vapaaehtoisesti valittava kieli; sietämätön olisi tilanne, jossa äidinkielen lisäksi ei osattaisi muuta kuin kehnoa englantia. Itäsuomalaisten osoittama kiinnostus venäjää kohtaan on rohkaiseva signaali – edellyttäen että kiinnostus on aito. 

4 kommenttia:

  1. Miellyttävää olla kanssasi samaa mieltä!

    VastaaPoista
  2. Itsehän syytän ruotsalaisia lähinnä reformaatiosta ;)

    Minusta pakkoruotsi ja kaksikielisyys ovat luoneet valheellisen tilanteen, josta ei ole hyötyä kenellekään. Väitän, että se johtaa suomenruotsalaisten aseman heikkenemiseen.

    Kämyissä, kuten kaikkialla, on huolestuttavasti tuota ateismia, mutta vähemmän mitään taistelevaa uusateismia. Pakanuudesta en tiedä. Yhden kaverin tunnen, joka vakavammin harrastaa asiaa, mutta ainakin hän suhtautuu kristinuskoon ihan kunnioittavasti. Sisun, mistä tämä "kämy" - sana aikanaan lähti, perustajissa taas on hartaita kristittyjäkin.

    Ja ainakin matemaattispainotteisille pitäisi riittää yhden vieraan kielen pakollisuus. Tosin ongelma on todella se, että huono englanti valtaa alaa.

    VastaaPoista
  3. Pakkoruotsin vastustajista tosiaan moni tuntuu viljelevän tätä näkemystä itsenäisestä pakanallisesta Suomesta ja ruotsalaisista valloittajina. Pakkoruotsin nykymuodossaan tuli kuitenkin sieltä peruskoulun toteutuksesta, ja siinä yhteydessä pakkoruotsi tuntuisi olleen lähinnä kylmän sodan politiikkaa, puolueettoman pohjoismaisen identiteetin vahvistamista.

    Nykyisin taas moni suomenruotsalainen, Wallin ja Thors etunenässä, osallistuu tällaiseen EU-byrokraattiseen monikulttuurisuusprojektiin, jossa lisäpisteitä saa sorretun vähemmistön esittämisestä sekä enemmistön kansallisuuteen perustuvan politiikan vaarallisuudella uhkailusta.

    Pakkoruotsin julkiset kannattajat tuntuvat olevan vastaavasti jakautuneet niihin, joiden mielestä Suomi on ehdottomasti pohjoismainen tasa-arvoon uskova sosialidemokraattila (esimerkiksi Paavo Lipponen) sekä suomenruotsalaisiin identiteettipoliitikkoihin, jotka yrittävät esittää sorrettua vähemmistöä.

    VastaaPoista
  4. Ruotsinkielen aseman objektiivisesti ajatellen pahimpia vihollisia Suomessa tuntuu todella olevan RKP. Thorsin ja Wallinin nimien jatkoksi nostaisin Henrik Laxin. Tosin kielivähemmistön asiassa on jo vuosikymmenten ajan ollut kyse puolustus- ja viivytystaistelusta, ja nurkkaan ajetuksi itsensä tunteva usein syyllistyy ylilyönteihin. Omasta puolestani en kuitenkaan pidä näistä svekomaaneista yhtään sen enempää kuin fennomaaneistakaan.

    VastaaPoista