maanantai 13. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa II


Universumia, kuten kaikkia suljettuja järjestelmiä, tunnetusti hallitsee kiihtyvä entropia eli taipumus kohti aina vain suurempaa epäjärjestystä. Kaikesta huolimatta alkuperäisen järjestyksen merkit ovat selvästi nähtävissä. Kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet siitä tietoisia ja pyrkineet myös antamaan tietoisuudelleen taiteellisia ilmaisuja. Ajasta ja paikasta riippumatta havaittava huomattava samankaltaisuus kaikissa aidosti korkeakulttuurisissa taidepyrkimyksissä on eräs merkki järjestyksen ikuisuudesta ja universaalisuudesta. Tätä aihetta on monipuolisesti ja asiantuntevasti käsitellyt Kari Rydman omassa <blogissaan>.   

Sellaiset ihmissilmää miellyttävät mittasuhdesäännöt kuin vaikkapa kultainen leikkaus ilmaantuvat aitoihin taideteoksiin lähes vaistomaisesti, vaikka taiteilija olisi joka suhteissa itseoppinut eikä olisi koskaan tällaisista ”leikkauksista” kuullutkaan. Siellä, missä kokeellisuuden tai ennakkoluulottomuuden nimissä tyrkytetään taiteena silkkaa kaaosta ja kakofoniaa, on kyse joko lahjattomuuden kätkemisestä humpuukiin tai jostain vielä paljon pahemmasta. Mitä jälkimmäiseen vaihtoehtoon tulee, ajattelen lähinnä sitä enemmän tai vähemmän tietoista ja tarkoituksellista hyökkäystä normaaliutta vastaan, joka leimaa suurta osaa - joskaan ei kaikkea - avantgardismia. Ns. postmodernismin kohdalla ei enää tarvita varauksia, se on läpikotaisin turmeltunutta.

C. S. Lewisin Ransom-trilogian viimeinen osa That Hideous Strength käsittelee kaunokirjallisesti samaa teemaa kuin hänen esseistinen puheenvuoronsa The Abolition of Man, johon olen edellä viitannut (ks. bloggaus ”Ei mitään rajaa, eli ihmisen lakkauttaminen”). Romaanissa joukko ”edistyksellisiä” yhteiskuntatieteilijöitä ponnistelee kohti uutta ihmistä pyrkien hävittämään synnynnäisen järjestyksentajun rippeetkin. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa ryhmän jäseneksi pyrkivä mies joutuu osana eräänlaista initaatioseremoniaa astumaan huoneeseen, jonka kaikki mittasuhteet on tietoisesti vääristelty; tarkoitus on tietenkin "puhdistaa" adeptin mieli normaaliuden illuusiosta osoittamalla kaiken suhteellisuus. Todellisuuden dekonstruktio tässä on kyseessä, vaikka termiä ei tietysti eksplisiittisesti käytetäkään. Todellisuus, totuudesta puhumattakaan, on pelkkä sovinnainen ennakkoluulo. Anything goes, olisi Feyerabend asian ilmaissut.    

Lewisin piirtämä kuva 20. vuosisadan kulttuurivallankumouksesta olisi ilman kristillisen toivon ulottuvuutta varsin lohduton mutta hyvin totuudenmukainen. Vallankumous alkoi kuitenkin aiemmin. Esteettisessä mielessä syyttävä sormi osoittaa erityisesti 1800-luvun alun romantiikkaan, joka kaikessa hämäryydessään ja epämääräisyydessäänkin on vallankumouksellinen eikä suinkaan traditionaalinen suuntaus. Epäjärjestys kaikkinensa kiehtoi romantikkoja ja he taisivatkin olla eurooppalaisen kulttuurin valtavirrassa ensimmäisiä, jotka ohjelmallisesti käänsivät selkänsä klassisille selkeyden ihanteille. Tiedostamaton, hallitsematon ja kaoottinen tulivat romantikkojen mukana pysyvästi salonkikelpoiseksi osaksi kulttuuriamme. Henkilökohtaisesti minua sapettaa romantikoissa eniten heidän jälkimaineensa syvähenkisinä kristittyinä. Sitä he eivät olleet. Parhaimmissakin tapauksissa he olivat panteisteja, pahimmillaan yksinkertaisesti satanisteja. Useimmat romantikot eivät edes yrittäneet esiintyä oikeaoppisina, mutta nekin jotka ehkä yrittivät tunsivat epäilyttävää viehtymystä yöhön ja usvaan. Heidän kristinuskossaan on surkean degeneroitunut leima, ja heidän jäljiltään tämä leima istuu valitettavan sitkeästi.  

Ensimmäisessä kappaleessa esitin, että tietoisuutta universaalista järjestyksestä esiintyy kaikkialla. Se saa eri kulttuureissa hieman toisistaan poikkeavia muotoja. Ranskalaisen hengen panos universaaliin järjestyksen kaipuuseen saa loisteliaimman ilmaisunsa clarté-ideaalissa. Sanahan tarkoittaa selkeyttä, selvyyttä, toki myös kirkkautta. Erityisesti 1600-luku oli clartén kulta-aikaa, mutta se on hallinnut gallialaista mielenmaisemaa meidän päiviimme saakka. Myös ranskalainen uskonnollisuus on parhaimmillaan clartén sävyttämää. Jean Racine (1639–1699) oli grand sièclen ranskalaisen klassismin suuria runoilijoita. Racine tunnetaan ennen kaikkea komealla klassisella aleksandriinilla sepitetyistä tragedioistaan mutta hän oli myös erinomainen lyyrikko. Ja suurenmoinen, selväjärkinen kristitty. Ajattelin yrittää suomentaa Racinen lyriikkaa, mutta se on toivoton yritys ja luovuin siitä suosiolla. Pistän kuitenkin tähän loppuun ranskantaitoisten iloksi näytteen clartén läpäisemästä 1600-luvun kristillisyydestä.          


Samedi, à Laudes


L'aurore brillante et vermeille
Prépare le chemin au soleil qui la suit;
Tout rit aux premiers traits du jour qui se réveille
Retirez-vous, démons, qui volez dans la nuit.

Fuyez, songes, troupe menteuse,
Dangereux ennemis par la nuit enfantés,
Et que fuie avec vous la mémoire honteuse
Des objets qu'à nos sens vous avez présentés.

Chantons l'auteur de la lumière,
Jusqu'au jour où son ordre a marqué notre fin,
Et qu'en le bénissant notre aurore dernière
Se perdre en un midi sans soir et sans matin.

Gloire à toi, Trinité profonde,
Père, Fils, Esprit saint: qu'on t'adore toujours,
Tant que l'astre des temps éclairera le monde,
Et quand les siècles même auront fini leurs cours !

5 kommenttia:

  1. Puhuit totta tästä jatkuvasta turmion tahallisesta syöttämisestä. On vähän vaikea ymmärtää sitä tahallisena pyrkimyksenä, sellaiseen ajatustapaan on vähän vaikea eläytyä.

    Mutta tuosta Racinen runosta:
    Minusta idea ikuisesta keskipäivästä ilman aamua ja ilman iltaa on mieletön. Keskipäivän ihana kirkkaus on aistittavissa vain aamun ja illan ansiosta. Ikuisena siitä tulee pelkkää harmaata. Minusta tässä clarté jää liiaksi sanojen varaan.

    VastaaPoista
  2. Niin, Racine puhuu tässä viikon "kahdeksannesta päivästä", siis luomattomasta päivästä, joka on meidän päämaalimme. Ei ajatus ikuisesta keskipäivästä tietenkään oikein arkijärkeen istu, mutta otinkin runon tähän lähinnä tietoisena kontrastina romantikoille, jotka sepittelivät "Hymnejä yölle" (Novalis) ja muutenkin piehtaroivat hämärän rajamailla. Pidän puhtaasti teknisessä mielessä suuressa arvossa vaikkapa Baudelairea, rakastan hänen sonettiensa ranskaa ja luen niitä usein ääneen, mutta hänen runonjensa sisältö löyhkää myrkylle ja mädälle. Tässä suhteessa Racine (kuten koko 1600-luku) on kuin toiselta planeetalta.

    VastaaPoista
  3. Baudelairen "rappioromanttisuutta" on korostettu liikaa. Toki hänen runojensa aiheet ovat täynnä "myrkkyä ja mätää", mutta itse katson B:n sen avulla lähinnä vastustaneen porvarillista ja tekosiveellistä, tendenssimäistä uskonnollista kirjallisuutta. Jossakin esseessään hän kirjoitti siihen tapaan, että pahuus näyttäytyy viettelevänä, joten se täytyy myös esittää sellaisena, mutta pahuudella on myös turmiollisia seurauksia, joten näytettäköön siis nekin.

    Baudelairesta puhuttaessa keskitytään liian usein pelkästään "Pahan kukkiin", joka tietysti on komea ja uraauurtava teos, mutta "Pariisin ikävä" sekä proosateos "Alaston sydämeni" ovat ehdottoman tärkeitä kirjailijakuvan kokonaisuuden kannalta. "Pahan kukkia" on jättänyt B:lle "ensimmäisen modernin runoilijan" maineen, mutta nuo muut teokset tuovat selvemmin esiin, että hänen maailmankuvansa oli kaikkea muuta kuin moderni. Baudelaire oli katolilainen rojalisti, joka kirjoitti oppineensa ajattelemaan Joseph de Maistrea lukemalla.

    Mitä taas tulee Baudelairen "satanismiin", se oli lähinnä sen korostamista, että modernin ihmisen on helpompi palvoa paholaista tietämättään kuin uskoa tämän olemassaoloon. Niinpä on rehellisempää ja tavallaan hengellisempääkin kumartaa pirua avoimesti. Tästä siis satanistiset teemat B:n runoissa. Samansuuntaisestihan ajatteli myös Mestari Eckart sanoessaan, että Jumalan pilkkaaminen on Jumalalle enemmän kunniaksi kuin sisällyksetön hurskastelu.

    Romantiikasta olen yleisesti ottaen samaa mieltä kanssasi, ja pidän sen uutta nousua kuluneen vuosikymmenen aikana varsin pinnallisena ilmiönä. Romantiikka (olipa se sitten vanhaa tai uutta) on pohjimmiltaan samaa yksilön ja yksilön tunteen palvontaa, jota mainosmiehet meille tyrkyttävät, vaikka yrittääkin esiintyä kapinallisena ja epämodernina. Mutta Baudelairea en oikeastaan koskaan ole lukenut romantikkona tai modernistina, vaan pikemminkin klassikoista viimeisenä.

    VastaaPoista
  4. Hännikäinen:
    B:n "Alastonta sydäntä" ei vielä ole tullut luettua, mutta "Spléen de Paris" on hyvinkin tuttu. Siinä ilmaissut tunnot eivät varsinaisesti liity pahuuteen, mutta itse tuo "spléen", hivuttava, sielua syövä ikävä, on ehdottoman epäterve tunne. Ainakin minun on vaikea välttää vaikutelmaa, että Baudelaire viihtyy tuossa tunteessa, jotenkin perverssillä tavalla nauttii siitä.

    Myös Racine tunsi "spléenin", joskaan ei ehkä tällä nimellä; missään tapauksessa hän ei hellinyt moisia aatoksia vaan teki parhaansa hankkiutuakseen niistä eroon. Tuon "Samedi, à laudes" -runon toisessa säkeistössä mainituissa "Dangereux ennemis par la nuit enfantés" lienee kyse jokseenkin samasta asiasta kuin Baudelairen (ja monen muun 1800-luvun runoilijan) niin hyvin tuntemassa spléenissä. Mutta suhtautuminen asiaan on siis radikaalisti erilainen.

    Et pidä Baudelairea romantikkona, ja lienet siinä aivan oikeassa. Romantiikka on hyvin epämääräinen juttu eikä läheskään aina ole selvää ketä tämän suuntaukseen piiriin voi lukea. Sen sijaan joidenkin ajattelijoiden epäromanttisuus on kiistaton. Joseph de Maistre oli hyvin kaukana romantiikasta, ja jos Baudelairen ja de Maistren yhteys oli niin tiivis kuin mitä Baudelaire itse väittää, niin ehkä se tekee hänestäkin epäromanttisen. On kuitenkin huomattava, että de Maistren omaa käsitystä Baudelairesta ei sattuneesta syystä tunneta; omasta puolestani epäilen, ettei hän läheskään kaikkia B:n tulkintoja omasta filosofiastaan olisi hyväksynyt. Joka tapauksessa de Maistre - Baudelaire -yhteys on hyvin kiinnostava ja sitä pitää tutkia lisää.

    VastaaPoista
  5. Baudelaire mainitsee de Maistren "Alastomassa sydämessä" vain lyhyesti, mutta monet kirjan ajatuksista ovat paljon velkaa kreiville, mm. pohdinnat kuolemantuomiosta armon välikappaleena. Lisäksi kirjan tunnettu lause "Vaikka Jumalaa ei olisi, Uskonto olisi silti Pyhä ja Jumalallinen" voisi yhtä hyvin olla peräisin de Maistren kynästä.

    Baudelairen ja de Maistren filosofisia yhteyksiä on ymmärtääkseni tarkastellut Charles Lombard, joka on kirjoittanut jälkimmäisestä jonkinmoisen kirjan.

    Vertasit tuon spléen-jutun yhteydessä B:n ja Racinen käsityksiä asiasta. Täytyy muistaa, että Racine ja Baudelaire kuuluivat kokonaan eri aikakausiin ja olivat myös aikansa tuotteita. Minun on vähän vaikea kuvitella, että modernin ajan ihminen voisi olla tuntematta tuota kieltämättä epätervettä ikävää tai olla jossakin määrin ihastumatta siihen; niin keskeisesti se tähän tympeään aikakauteen liittyy. Baudelairen suhtautuminen aikaansa oli ristiriitainen: toisaalta hän vihasi moderniutta, toisaalta hän ymmärsi olevansa peruuttamattomasti sen sisällä ja tunsi jatkuvaa kiusausta heittäytyä siihen täysipainoisesti mukaan. Tavallaan hänen kiehtovuutensa kirjailijana perustuu juuri tuon jännitteen rehelliseen analyysiin ja kuvaamiseen.

    VastaaPoista