perjantai 10. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa I



Mitä on synti? Laittomuutta, vastaa apostoli ja evankelista Johannes (1 Joh. 3: 4). Tämän kylmän juridiselta kalskahtavan määritelmän vastapainoksi kirkossa on aina viljelty myös sielunhoidollisesti lohdullisempia, etten sanoisi terapeuttisempia definitioita. Erityisesti kristillisessä Idässä on syntiä pidetty lähinnä sielun sairautena. Edellisessä tapauksessa Jumala nähdään ennen muuta tuomarina, jälkimmäisessä enemmän lääkärinä.

Mutta tietenkin juridinen ja terapeuttinen lähtökohta ovat molemmat yhtä oikeita ja itse asiassa ne täydentävät toinen toisiaan siten, että ihanteellisessa tilassa niiden välillä vallitsee täydellinen tasapaino. Käytännössä kuitenkin vaaka yleensä heilahtaa hieman liikaa jompaankumpaan suuntaan. Myöhäiskeskiajan kirkossa juridinen näkökulma syntiin oli kiistatta liian vahva. Suurin osa tuon ajan paaveistakin oli koulutukseltaan juristeja. (Kyseisen ammattikunnan edustajien pesiytymisen minkään toimialan kärkipaikoille pitäisi panna hälytyskellot soimaan…) Nykyään vaaka on heilahtanut toiseen laitaan ja terapeuttinen näkökulma vallitsee melkein kaikkialla. Jumalallisen vihan ulottuvuus on kadonnut monien kristittyjen näköpiiristä. Antinomismi ei kuitenkaan ole yhtään legalismia terveempi näkökanta syntiin.

Tasapainon löytyminen voi helpottua, jos jatketaan synti-käsitteen purkamista edelleen. Sekä laittomuus että sairaus ovat siis tietty näkökulma ongelmaan, ne eivät kumpikaan itsessään ole tyhjentäviä määreitä. Kysymme siis, mistä perimmältään on kysymys yhtäältä laittomuudessa ja toisaalta sairaudessa? Vastaus ei ole vaikea. Laittomuus on tietenkin epäjärjestystä juridisessa mielessä, sairaus puolestaan on epäjärjestystä orgaanisessa mielessä. Synti on siis syvimmältä olemukseltaan juuri epäjärjestystä. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”, mutta me olemme kaikki enemmän tai vähemmän epäjärjestyksessä, kukin omalla tavallamme. Emme tosin ole niin epäjärjestyksessä, ettemme olisi ainakin hämärästi selvillä myös järjestyksestä. Epäjärjestyksen näkeminen järjestyksenä, sairauden näkeminen terveytenä, rikoksen näkeminen oikeamielisyytenä jne. edellyttää tietoista silmien sulkemista totuudelta.  

***  

Idän muinaisten erämaakilvoittelijoiden sielunhoidollisessa kielenkäytössä oli keskeinen sija käsitteellä ”järjestyksen vastaiset himot”. ”Himosta” tullee nykylukijalle ensimmäisenä mieleen koko joukko seksuaalisia tai muuten lihallisia mielitekoja. Tämä on kuitenkin yksipuolinen tulkinta, sillä kreikankielen ”pathos” (lat. ”passio”) viittaa mihin tahansa ulkopäin tulevaan yllykkeeseen joka suistaa sielun epäjärjestyksen tilaan. Myös viha ja ylpeys ovat tässä mielessä ”himoja” ja juuri nämä itse asiassa askarruttivatkin vanhoja kilvoittelijoita eniten. Lihan syntien merkitystä ei klassisessa kristinuskossa ole mitenkään ylikorostettu, vaikka toisenlaista usein kuulee väitettävän.

Nyt kovasti tapetilla oleva homoseksuaalisuus on objektiivista epäjärjestystä. Niin ovat toki myös uskottomuus heteroseksuaalisessa avioliitossa, esiaviollinen seksi, masturbaatio ja muut sellaiset, eikä ole syytä pitää homoutta näitä muita kovin paljon pahempana syntinä. Mutta homous on näistä ainoa, jota nyt vaaditaan oikein kirkossa siunattavaksi. Jos klassiseen moraaliteologiaan sitoutuneet kristityt vaikuttavat olevan pakkomielteen omaisen homofobian vallassa, se johtuu vain siitä että nykykulttuuri on itse homofolian vallassa; älköön syytettäkö peiliä jos naama on vino. Yritettäessä kiistää homoseksuaalisen käytöksen järjestyksen vastainen luonne tosiasiassa väitetään kieroa suoraksi ja mustaa valkoiseksi. Paljon puhutun ”heteronormin” rikkominen on yksi räikeimpiä esimerkkejä postmodernista anything goes –asenteesta. Pohjalla on pyrkimys kulttuurin yleiseen rapauttamiseen, dekonstruktioon.

***       

Yleisen epäjärjestyksen ja synnin välinen suhde ei ole nykyisin kovinkaan populaari teema. Vaikka huono käytös, huolimaton pukeutuminen, julkea hierarkioista piittaamattomuus, epäsointuinen ”musiikki” jne. eivät ehkä sinänsä olekaan syntiä, ne ovat sille kuitenkin läheistä sukua. Täysin tietoiseksi synnin ja epäjärjestyksen liitto tulee niiden intellektuellien hahmoissa, jotka häpeämättä julistavat olevansa ajattelijoina kiinnostuneita nimenomaan kaaoksesta, rikoksesta, pimeydestä, hulluudesta. Ja tätä lajiahan meillä riittää: Nietzsche, Bergson, Sartre, Genet, Bataille, Foucault… Eikö olekin niin, että juuri näiden filosofien kaoottisuus on se joka lukevaa yleisöä heissä kiehtoo? Epäjärjestyksen julistamisessa tavoiteltavaksi on epäsovinnaista ja rohkeata, jotakin ihqun kapinallista suorastaan.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti